Fiona -- vuodenkierron pimeimmän hetken kuvaelma

Olemme pitäneet Metsätilalla tarkasti luontoa silmällä vuosikymmenen. On melkoinen yllätys, kun parihehtaarisen mäkipalstamme faunaan ilmaantuu joulukuisena päivänä kaksi fasaania. Seuraavana päivänä niitä on kolme, kaikki naaraita.

Porukka tepastelee kanojen lailla, touhukkaasti tutkaillen uutta mieluisalta vaikuttavaa paikkaa. Kolmet jäljet menevät rinnatusten polkujen lumissa, ja tuon tuostakin kolmikko kurkistaa jostain. Hupaisa on näky, kun isot ja pullukat linnut keikkuvat ja tasapainoilevat hennoilla pihlajanoksilla syksyltä säästyneitä marjoja syömässä. Fasaanit käyvät yöpuulle palstan etelälohkolle nimeltään Tuohikulma, missä ne kätkeytyvät tuuheiden kuusien alaoksiin.

Linnut saavat nimikseen Fanny, Fiona ja Francesca, ja ryhmänä ne tunnetaan ”neiteinä”. Ne ilahtuvat kovasti maahan varistetusta linnunsiemenseoksesta.

Totuus on se, että neidit ovat epävarmoja kulkureita, jotka hapuilevat talven selässä vieraassa ympäristössä. Ne ovat tulleet rajaseudulle. Ne ovat rohkeita, luultavasti epätoivoisia, mutta rohkeita yksilöitä yhtä kaikki. Nelisenkymmentä vuotta torpassaan asunut naapurimme kummastuu tietoa fasaanien läsnäolosta ja povaa vastakkaisella mäellä mourunnutta ilvestä niiden tuhoksi.

 

Kuluu päivä, ehkä pari.

Lumella näkyy kourallinen fasaanin sulkia ja kamppailua ilmentävä painauma. Epäilemme syypääksi mustaa kissanroikaletta, joka on toisinaan väijynyt paikalla ja joka on neitien kotiuduttua ajettu pois kunnon takaa-ajolla läpi lumisen metsän.

Mikä suuri helpotus onkaan nähdä ikkunan lävitse, että kolmen F:n seurapiiri on koolla täyslukuisena ja ilmeisen hyväkuntoisena! Yksi pitää vartiota kahden noppiessa maata lumen alla.

On sanottu, että elämä antaa vain ottaakseen. Siltä todella tuntuu, kun jo samana päivänä neidin pelastumisesta iloitsemisen kanssa kohtaa näyn kanahaukasta riepottelemassa Fionaa (uskomme sen olleen hänen).

Iso petolintu parkaisee surkeasti, ilmaisten todellista hätää. Sen pitää jättää tapponsa. Ja kuollut Fiona tosiaan on, mitään ei ole sen suhteen tehtävissä. Haukka pakenee, mutta jää muutaman kymmenen metrin päähän, Lintukylpylän kallioallikoiden tuolle puolen, keinumaan metsänmuuriin.

Ihminen miettii, että pitäisi sauna lämmittää. Päivänvalo on kaikkoamassa. Takki päälle, saappaat jalkaan, kauluri kaulaan, hanskat kouriin. Juuri ennen ulos astumista oven ikkunasta näkyy haukan teräväpiirteinen hahmo. Se on palannut syömään Fionan. Nyt saa jäädä veden kanto kaivolta ja polttopuiden haku liiteristä. Takki, saappaat, kauluri ja hanskat pois. Valot pois, ei pidä tulla nähdyksi vaikka näkee.

                         Pitkälle hämärään kynii ja syö haukka saalistaan. Se ylittää omat rajansa ja astuu hämärän ja pimeän väliselle ei-kenenkään-maalle, jossa myös pöllöt liikkuvat. Viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen kuin pimeä nielaisee haukan, se kiskaisee Fionan maallisen tomumajan mukaansa ja raahaa sen jonnekin, kätkeäkseen aarteensa. Sydän pamppailee sen rinnassa, mutta se on syönyt!

 

Ihminen lämmittää lopulta saunan. Saunapolun laidalla on tukuttain Fionan sulkia ja häivähdys verta lumessa. Fionan puolesta surettaa, mutta myös haukan tarpeen ymmärtää. Mikäs siinä. Tuntukoon apealta, jos niin on. Ja apeita ovat varmasti myös Fanny ja Francesca, missä lie kyyhöttävät.

Tappotanner on täydellinen näkymä ilmentämään sitä, että vuodenkierto on päivää vaille pimeintä ydintään. Talvipäivänseisaus, käännekohta. Ajankohta sanoo monenlaisia asioita, ja yksi niistä kuuluu: ”Tällaista nyt, toisenlaista toisella kertaa."

Saunapolulla tuntuu asianmukaiselta poimia Fionan korea sulka ja asettaa se pystyyn lumeen.

Talvennavan kuu kumottaa käänteisjuhannusta

Iltayöstä puoli kahdeltatoista hän vetää takin niskaan ja astuu ulos. Kiertää vanhan puutalon ja menee etupihan terassille, jonka reunat on kylmämuurattu luonnonkivistä ja joilla kiemurtelevat lehdettömät tuoksuköynnöskuusamat. Kenkien alla kirskahtelee sora. On tammikuun 8. Jos se jostain muistetaan, niin Elvis Presleyn syntymäpäivänä.

Tammikuun ”tammi” tulee hämäläismurteesta eikä viittaa puulajiin, vaan napaan. Tammikuu on perinteisesti ollut vuodenkierron kylmin, ankarin aika; talven ydin, hyinen napa. Talvennapa on kuitenkin siirtynyt sadassa vuodessa tammikuulta helmikuun puolelle, toisin sanoen talvi alkaa nykyisin myöhemmin kuin muutama sukupolvea sitten.

Tänä talvena terminen talvi ei ole vielä edes alkanut Elviksen syntymäpäivänä.

Sulan maan yllä puhuu tuuli, lounaan sykloni, toistaen Atlantin maininkien kostean lauhkeaa kumua. Syksy on kasvanut yli-ikäiseksi. Sen olisi pitänyt jo päästä päätökseen, raueta talveksi. Se on käynyt levottomaksi, huonoina päivinään silkan hurjistuneeksi. Turhautuneisuudessaan se kaataa puita juurineen ja repii kattopeltejä, ollen kuin teini, jolta puuttuu luonteva tie aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Jonain päivinä jylhät havumetsäiset mäet kohisevat puuskissa niin, että sitä voisi erehtyä luulemaan suihkukoneen ääneksi.

Terassilla palvottiin kesällä, siis joskus hyvin kauan sitten, aurinkoa. Oltiin kuin sisiliskot halkopinon eteläsivun parvekkeilla. Nyt ei ole aurinkoa, ei päivää, ei kesää. Mutta on kuu ja kuunottoa. Sydäntalvella kuu kumottaa kirkkaimmin ja kauemmin kuin missään muussa kohtaa vuodenkiertoa. Täyteytensä hetkillä se loistaa samoilta korkeuksilta kuin kesän aurinko. Siinä luonto näyttää meille täydellisen peilikuvan, jos hoksaamme katsoa.

Sydänkesällä kuu roikkuu matalamietteisenä ja ruosteenkarvaisena puiden latvojen tuntumassa, horisontin läheisyydestä johtuen kömpelön isolta näyttäen ja jo pian piiloon painuen. Siis kuin keskitalven aurinko. Mutta talvella kuun kaari kohoaa särmän voimakkaana kuin nuoli atleetin jousesta. Valokiekko loimottaa liki taivaanlaelta kesäauringon elkein: etäisenä, jalona, valkeudessaan puhtaana. Se on melkein liian pistävä katsoa silmästä silmään. Puiden varjo, oma varjosi; ne ovat nyt lyhyet kuin suven kultaisimmassa kilossa.

Puolikuukin on talvitammella muiden vuodenaikojen peilikuva, ilmentäen kulkuradallaan niitä korkeuksia, joilla aurinko syksyisin ja keväisin tekee taivaltaan.

Talvikuutamon harmaanhopea maisema on graafinen ja pelkistetty, ja silti siinä on mysteerin mustia aukkoja enemmän kuin muulloin. Vain jokunen tähti pitää kuulle seuraa, muut se on syönyt. Armeliaasti täysikuun tienoon vuorokausiin liittyy usein kirkastuva sää. Keskitalvella tämä on tyypillisimmillään. On kuin poissa-olevan kesän hopeisia käänteispäiviä ei olisi tarkoitettu hunnutettavaksi.

Jänikset tanssivat ja painivat kuutamossa, kunhan niiden kiima alkaa helmikuussa. Ne ovat yön lapsia, ehkä eivät tosin vapaaehtoisesti. Monen nisäkäslajin arvellaan evoluutionsa aikana mukautuneen päiväaktiivisesta hämärä- ja yöaktiiviseksi välttääkseen lajeista kummallisinta ja vaarallisinta, ihmistä. Talvennapa ei kuitenkaan tue villiintymistä. Silloin pöllökin vaikenee. Villiintymiseen tarvitaan lupaus, jos kohta kuinka pieni sellainen, keväästä.

Talvennavalla ihmisluonto kääntyy sisäänpäin muun luonnon mukana. Jos kesäpäivässä hilpeät ja lämmöstä rentoutuneet äänenalat heijastuvat lempeinä ympäröivästä vehreydestä, keskitalven kuutamon kajossa luontevimpana narskuvat yksinäiset askeleet. Ajatuksissa on vakautta ja ajattomuutta, kylmyyden kirkasta selkeyttä. Talvea. Näin ajastaika - kuten vanha itämerensuomalainen sana kutsuu vuodenkiertoa - hiipii meihin.

Tammikuutamon lainavalossa sädehtii salainen juhannus, vasen keskikesä. Sen huomaaminen ja juhlistaminen on palkitseva askel matkalla sinunkauppoihin vuodenkierron kanssa. Koskaan yö ei ole ollut niin kirkas, teräksinen ja loistokas, kuin Pohjolan uinuessa pimeintään. Taajamien valosaaste on kuin mielen myrkkyä tehdessään talviöistä oranssina vellovaa mönjää. Viisas olisi ihminen, joka laskisi itse pystyttämänsä mitättömyyden verhon kauneuden ja ylevyyden edestä. Kauhu luontoa kohtaan on kauhua todellisuutta kohtaan.

Kivimuurin tuoksuköynnöskuusamat teeskentelvät kuolemaa kätkiessään surkeisiin risusuikeroihinsa huumaavan mausteisen itämaisen tuoksun. Mutta siellä se on, kesän ydinmehu, limittäytyneenä talviyöhön, likeisempänä kuin voisi uskoa.

Juhannushuomio: sananjalan kielletty siemenjahti

Sananjalka on näyttävä kasvi. Mutta missä on sen kukka? Etsijä sukeltaa vihreään, jonka pinnan alla näyttäytyy muinainen metsämaisema.

"Ja katso! Kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki."

Näin kuvataan Aalon mystistä kokemusta Aino Kallan romaanissa Sudenmorsian (1928). Hiidenmaalaisen metsänvartijan nuori vaimo on muuttumassa ihmissudeksi ja metamorfoosin oireisiin kuuluu mahdottoman asian todistaminen.

Itiökasvina sananjalka ei kasvitieteen mukaan kuki, mutta vanha kansa tiesi toisin: kyllä kukkii, mutta vain hyvin nopeasti juhannusyönä. Kuka pääsi kukinnan todistamaan ja sieppamaan joko kukan tai silmänräpäyksessä syntyvän ja putoavan pienen siemenen, sai lukuisia taikavoimia. Taikakaluja oli käytössä monia - ukonvaajaa, korpinkiveä, jäniksenkäpälää, käärmeenkiveä, karhunhammasta, kirkkomaata - mutta harva näistä ylsi tehossaan sananjalan kukan tai siemenen luokkaan. Sen haltijalle oli luvassa niin mahdollisuus muuntautua näkymättömäksi kuin havaita aarteiden sijaintia osoittavia aarnivalkeita - ja paljon muuta. Eestissä luvattiin varsin näppärää taitoa ymmärtää kaikkia kieliä ja olla immuuni aseiden iskuille.

Sananjalka on levinnyt laajalti pohjoiselle pallonpuoliskolle Amerikasta Euraasian halki aina Japaniin (jossa sitä vatsasyövänkin uhlla popsitaan warabi-nimisenä herkkuna). Uskomus kesän valoisimman yön kukinnasta ja siihen liittyvistä taikavoimista on sekin ilmeisen monissa maissa tunnettu. Haluttua taikakalua on jahdattu jopa hulluuteen asti. Italian Ferrarassa pidetty kirkolliskokous 1612 tiettävästi kielsi sananjalan siemenen keruun juhannusyönä. Mitenköhän kieltoa luultiin valvottavan?

Latvojen alla. Pian laskeutuu ilta ja koittaa öistä vaalein...

Sananjalka kuuluu sanikkaisiin eli saniaisiin, maailman alkukantaisimpiin ja vanhimpiin kasveihin. Devonikauden alussa 400 miljoonaa vuotta sitten kehittyneet saniaiset kasvoivat jopa suurten puiden korkuisina ja olivat dinosaurusten hamuamaa ravintoa. Lakoontuessaan ja hautautuessaan maakerroksiin ne lopulta muuttuivat kivihiileksi. Ehkä saniaiset kehitystasoltaan matalimpina putkilokasveina puhuttelevat ihmisessäkin muinaisimpia tuntoja: avointen ovien maailmaa, jossa kaikki on mahdollista. Jopa kukattoman kasvin kukkiminen.

Tänä armon vuonna 2014 juhannus(päivä) sattuu olemaan astronimisesti oikealla kohdallaan eli kesäpäivänseisauksella. Pohjoisen pallonpuoliskon merkittävimmän vuodenaikaisjuhlan ajoituksen vääntelystä kirkon ja elinkeinoelämän käsissä kirjoitimme neljä vuotta sitten:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/06/kesapaivanseisaus-ja-tapajuhannus.html

Melkein vetten päällä kävelyä - keväinen saaristokelirikko

Kelirikkoajan pelastautumisalusta voi myös vetää. Sama se on kummalta puolelta siihen kiipeää, jos kylpyyn joutuu.

Kun nykyään puhutaan kelirikosta, tarkoitetaan yleensä maanteiden rospuuttoa; sorateiden löystymistä, auton rengasta väijyvien reikien ja halkeaminen ilmestymistä tien pintaan. Mutta joillekin sanalla on vain yksi ja hyvin konkreettinen merkitys. Nämä jotkut ovat ne Suomen viimeiset ympärivuotiset saarelaiset, jotka asuvat saarissa ilman valtion yhteysaluksia ja losseja. Puhumme hyvin harvinaisesta lajista. Kaikista mahdollisista paikoista se löytyy ilmeisesti runsaslukuisimpana pääkaupungista, Itämeren tyttärestä, jonka Vartiosaaressa asuu parikymmentä ympärivuotista ihmistä.

Tässä kuvaraportissa piipahdamme todistamassa kelirikon kehittymistä ja sen kanssa pärjäämistä eräinä kuluneen huhtikuun päivinä.

Huhtikuun 8. vallitsee vielä täydet hiihtokelit ja edellispäivänä tuiskunnut tuore lumivaippa. Kelirikkoon valmistautuva saariyhteisö on jo tuhkannut aiotun väyläpaikan aiemmin, mutta tekee sen sitkeästi myös uuden lumen päälle. Paikka on Jatasalmi. Taustalla näkyy Marjaniemi ja etuoikella Vasikkaluoto, mutta lähin mantereen ranta on Tammisalossa noin 250 metrin päässä.

Viikkoa myöhemmin 15.4. runsas vesisade on syönyt lumen. Alta on paljastunut yhä vankka jääkansi ja kulkijan keksi on enemmän fiiliksen kuin pakon sanelema varuste. Tämä on Laajasaloon johtava Reposalmi, Vartiosaaren toinen ja tärkein ylityspaikka. Kuvassa kaartaa oikealle autolla ajettavan jäätien haipuva haamu.

Lauantaina 20.4.  Jatasalmen jää näyttää jo melko arveluttavalta ja sen pinta antaa monin paikoin periksi. Sitä ei kannata enää ylittää ilman että joku on tsekkaamassa. Tuhkauskanavassa välkehtii pohjoistuulen rypistämää aallonvirettä, mutta jää ei ole läpisyöpynyt. Jäällä työnnettävä tasapohjainen jolla on valmis palvelemaan rospuutto-Rolls-Roycena.

"Elämänlanka" on jäälle talvella tamppaantunut polanne, joka on jäiden katoamiseen asti ympäristöään vahvempi kohta. Tässä 21.4. se näkyy enää aavistuksenomaisena, mutta saaristolainen hakeutuu sille aina vaistomaisesti.

Reposalmeen on asetettu pitkän perinteen mukaisesti laverit. Iltapäivällä 24.4. nähdään yhdistelmä, jossa osan matkaa on tarjolla samana aamuna avattu kanava.

Kanava laajenee silmissä, kun päivä kunnolla paistaa. Elämänlanka on ohut ja vellovan hötön ympäröimä.

Tästä dallaaminen alkaa oikeasti olla melko hasardia. Yhteys ei voi kestää enää montaa tuntia. Laveripolusta käytetään myös nimitystä "juoksulaverit", minkä merkitys kyllä valkenee jokaiselle, jonka alla tie alkaa hitaasti vajota...

 Jotain hyvin huhtikuista kiteytyi iltapäivän hetkessä.

Jatasalmen saarroksen murtautumisyritys on tehty 24.4. liian varhain aamulla. Miehistö on hylännyt venäläisvalmisteisen metallisen kelirikkoaluksensa keskelle salmea ja ilmoittanut pelastuslaitokselle, ettei odotettavissa olevista hätäpuheluista pidä huolestua.

Lähes jokaisena kevään öistä jään pinta tilapäisesti kiinteytyy. Jäällä on oma mikroilmastonsa, jossa pakkasasteita on hyvin helppo saavuttaa, vaikka läheisillä maa-alueilla elohopea pysyisi selvästi plussalla.

Alkuillasta 24.4. jää on häijyn näköistä. Small talkissa aletaan vitsailla ihmeistä, vetten päällä kävelystä. Itse kelirikkoilmiötä ei kuitenkaan koskaan harmitella. Ihmisen osana on mukautua luontoon ja vuodenajan liikahdus ainoastaan innostaa.

Aamulla 25.4. on aika käydä pelastamassa vene. Lankku on mukana tuomassa uskoa ja tositarpeestakin. Kun veneelle on päästy (ja bensan välittömän loppumisen jälkeen haettu lisää), kanava aukeaa käytännössä laiturista laituriin.

Illalla 25.4. on vaikea uskoa, että mikään rusakkoa painavampi on voinut kävellä jäällä samana päivänä.

Purkautuva palapeli, särkynyt ruukku, hajaantuva armeija.

Tarpeeksi väsähtänyt jää ei edes helise, ainoastaan rohnottaa vaimeasti.

Jäiden häviäminen on nopeaa rantojen tutumassa, ellei turvana ole varjoinen paikka.

Puikkojään mallikappale. Tällä ei ole mitään muuta yhteistä alkutalven teräsjään kanssa kuin sama sukujuuri.

Talvi vielä silmästä silmään ennen kuin se loittonee, kätketyy.

Viime marraskuussa seurasimme Saaristomeren Öröllä kesän vetäytymistä talven edeltä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/11/kun-kesa-vetaytyy-mereen.html

Joulukuussa 2009 koimme Vartiosaaressa syyskelirikon ja mietimme kelirikkoa muutenkin ilmiönä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/12/jaan-ymparoimana-meren-jaatyminen-ja.html

Eräs klapimietelmä

Tulta se on, vaikkei liekissä juuri nyt.

Aurinko helottaa taivaalla. Uskomaton, ääretön tuli. Hirmuinen huikaistus.

Se pitää hengissä maan, jota näkymätön sysipakkasen haamu kaiken aikaa väijyy ja kaluaa. Maan ytimessä voi rauhassa piristä yli 5000 celsiuksen pätsi, mutta ilman aurinkoa syöksyisi elohopea maan pinnalla lähelle absoluuttista nollapistettä. Kyseinen nollapiste (-273,15 C) on tosin niin absoluuttinen, että sitä ei voi saavuttaa edes teoriassa. Tuossa tilassa atomi olisi täysin pysähtynyt, elektronien tanssi olisi poissa - olisi vain täysi seisahdus. Missään haudassa ei ole koskaan ollut niin hiljaista.

Vuodesta toiseen sen näemme: maan ollessa auringon hellimä alkaa se spontaanisti tuottaa kasveja ja eläimiä. Eläimet syövät kasveja ja toisiaan. Auringon tulen siirtymisestä paikasta toiseen siinä on kyse. Samoin lämmössä kasvanut puu on täynnä aurinkoa, jonka se palaessaan vapauttaa takaisin loistoonsa: jopa talvisydämen mahti ottaa laavun rakovalkeasta askeleen taaksepäin ja kumartaa herraansa.

Nokkelin eläimistä, ihminen, on oppinut hyödyntämään tätä säilöttyä aurinkoa ja on tämän avulla voinut asettua tuhansia kilometrejä pohjoisemmaksi kuin olisi muutoin ollut mahdollista. Viisas on ihminen myös ollut keksiessään, kuinka maasta saa juuri haluamaansa antia syötäväksi: viljelemällä.

Rigor mortis, kuolonkankeus. Täydellisen asteensa saavuttaneena on se kehollemme eräänlainen absoluuttinen nollapiste: kaikki itse tuotettu lämpö, viimeinenkin säästöreservi, on silloin poissa. Jokaisena hetkenä meidän ja rigor mortiksen välillä seisoo vain tuli. Ystävämme tuli. Vaikka tuli - tai voimme yhtä hyvin sanoa aurinko - on vain yksi, ilmenee se kuitenkin jo mainituissa kahdessa muodossa ja ne molemmat ovat meille välttämättömiä: tarvitsemme ruoan ylläpitämää sisäistä tulta ja tarvitsemme ulkoista tulta, riittävää lämpöä vaipaksemme. Jos lakkaamme saamasta jompaakumpaa, ei rigor mortikseen ole pitkä matka. Sine sole sileo. "Ilman aurinkoa vaikenen", kiteyttää teksti Pyhän Mikaelin kirkon tornissa Lancashiren Hoolessa.

Ajatusten ja ajatuksettomuuden areena.

Urbaaniympäristössä nähdään enevissä määrin erilaisia kaupunkiviljelmiä. Mitä hölmöilyä, voisi äkkiseltään ajatella. Jos riittävä määrä toimijoita maaseudulla on sitoutunut ruoantuotantoon, miksi toisiin tehtäviin erikoistuneen pitäisi sekaantua johonkin, mikä on vaivalloista ja jonka alan ammattilaiset hoitavat kaikin puolin sujuvammin? Vastaus on se, että tulen valjastaminen taivaalta maan kautta ruokaan ja oman elämänliekin ylläpito sen voimin, on niin perustavaa laatua oleva olemiseen liittyvä asia, että se huimaa ylevyydellään, jos sitä rohkenee katsoa silmiin. Sanomattakin on selvää, että jos jokin niin tällainen itsensä ja muiden olemassaolon mahdollistaminen on merkityksellistä toimintaa. Ihminen tuntee silloin palaavansa olemuksensa kotiseudulle.

Viljelijä mukautuu noudattamaan ikuista prinsiippiä, jonka yleispätevyys ilmenee lukemattomilla tavoilla. Tämä todellisuuden käyttöohjeiden kohta kuuluu: satoa edeltää kylvö. Lopputulokseen vaaditaan alkupanos. Viljelijä osallistuu siis mitä konkreettisimman todellisuuteen, kun hän kylvää, todistaa kasvun ja sitten korjaa. Sama sykli leimaa kaikkea toimintaa, tiedostettua ja tiedostamatonta.

Toisen kategorian edustaja, ulkoisen tulen talteenottaja, on muinaisimmassa ja kuvaavimmassa muodossaan polttopuiden tekijä. Niin kuin luonnossa on jonkin verran kasveja, jotka voi syödä suoraan maasta, on luonnossa myös pieniä määriä kuivaa puuta, joka voi ottaa mukaan ilman työkaluja ja polttaa heti. Hiemankaan haastavimmissa ilmasto-oloissa tämä ei kuitenkaan riitä. Ihmisen täytyy kaataa puita, sahata ja pilkkoa ne pienempiin kappaleisiin ja panna nämä melko pitkäksi aikaa suojattuina kuivumaan.

Jälleen toistuu periaate kylvöä seuraavasta sadosta. Puun talteenotto, käsittely ja varastointi mahdollistaa elämän ylläpitämiseen vaadittavan ulkoisen lämmönlähteen. Niin filosofisella kuin käytännöllisellä tasolla polttopuun tuottaminen ei ole siis millään tavoin vähemmän oleellisesta tekemistä kuin mitä viljelys on. Nämä kuulostavat itsestään selvyyksiltä, mutta monestiko todella ajattelemme asiaa?

Melkein täyttä, vielä tarvitaan pieni ponnistus.

Tiedämme vain, että raskaudestaan ja "turhuudestaan" (koska muut jo sen tekevät puolestamme) huolimatta omakätinen viljelys on monilla intohimona ja toiset löytävät käsittämätöntä tyydytystä ja rauhaa, kun asettuvat pöllin äärelle hakkaamaan klapeja, jotka nekin voisi paljon helpommin hankkia ostamalla alan tuottajalta. Lukemattomein klapiröykkiöiden äärellä koettua - vaikkakaan ei aina sanoiksi puettua - tietoa on sekin, että kirveen iskeytyminen halkoon on räjähtävä hetki, jossa ajatukset automaattisesti katoavat ja esiin välähtää silmänräpäykseksi mielen ajaton luonto, tuttuna ja kaikki-sallivana kuin äiti.

Viljelijä ja halonhakkaaja ovat hyvin selvillä siitä, että he eivät itse luo mitään, mutta sen sijaan tekevät tilaa jollekin ilmaantua. Tarvitaan vain mahdollistus, avattu ikkuna. Työnsä luonteen perinpohjin kohdannut viljelijä tai polttopuuntekijä ei voi muuta kuin olla kiitollinen, sillä hän on nähnyt tuosta ikkunasta ja se näköala on yltäkylläinen. Laaja kiitollisuus jatkuu horisontteihin, se ei pysähdy samaan huoneeseen ja naapuritaloon. Voimakkaan siitä tekee juuri sen hahmottomuus, äärirajojen katoaminen. Kiitollisuus on tunnetila, jonka on tutkimuksin osoitettu olevan onnellisuuden ja terveyden avaintekijä. Ei liene mahdotonta ajatella, että se määrittämättömän kiitollisuuden ilmanala, joka vallitsee polttopuunteon ja maanviljelyksen liepeillä, on yksi mainittujen töiden ratkaisevista vetovoimatekijöistä. Ehkä merkityksellisyys ja kiitollisuus limittyvät niin, että ne ovat yhtä ja samaa.

Ainakin täällä maapallon pohjoislaidalla polttopuunteon on parasta noudattaa tiettyä aikataulua. Puu kaadetaan talvella - jolloin se on kuivin vedettyään nesteensä juuristoon - ja pätkitään ja pilkotaan mahdollisimman pian; onhan kevättalven ja kevään ilma vuoden kuivinta ja toisaalta kuivatukseen vaaditaan aikaa, jota ei ole liikaa jos tarkoituksena on alkaa polttaa puita jo seuraavasta syksystä lukien. Luonnon rytmissä asiat sujuvat parhaimmalla mahdollisella tavalla ja siksi tuntuu vääjäämättä epäilyttävältä, epävireiseltä tehdä toisin. Luonnon rinnalla ihmisellä on statistin rooli valittaessa ajoituksia - viljelijä ja polttopuuntekijä suunnittelevat toimensa, mutta iso kuvio on se, että heidät on vapautettu valinnalta. Kevät tulee kun tulee - ja se on tullut kaikille, lopulta. Lajimuisti tietää odottaa sitä, luottaa siihen.

Hirmuinen huikaistus, aurinko, sen tuli kaikessa. Me siinä ja ikkunan avaajina. Mikäs siinä.

Tällaisiakin yksinkertaisuuksia sitä ajattelee, kun huhtikuisena iltana pitää taukoa hakkuupöllin äärellä ja katsoo karttunutta klapivarantoa.

Vasta yhdestä talvesta on päästy, kun seuraavaa jo ennakoidaan. Niin on tehty aina ja hyvä niin.

Kesäpäivänseisaus ja tapajuhannus

Tänään on kesäpäivänseisaus. Armas planeettamme on kallistunut pohjoista puoliskoaan suosivaan ääriasentoonsa, ojentanut meidät kuin tarjottimella auringon hymyilevien kasvojen suuntaan. Kravun kääntöpiirille - Saharaan, Havannaan, Kiinan Kantoniin, Havaijille, Intian Ahmadabadiin, Arabiemiirikuntiin - aurinko helottaa tänään zeniitistä eli ylhäältä kohtisuoraan. Maksimihetki on Suomen aikaa kello 14:28. Sen jälkeen alkaa hidas mutta jo lähiviikkoina kiihtyvä kallistuminen talvikulmaan, kohden pimeän aikaa.

On hieman surkuteltavaa ja vähintäänkin kummallista, että pohjoisille kansoille näin oleellinen päivä saa vierähtää ohitse tavanomaisen arkipäivän harmaassa viitassa - ellei se sitten satu osumaan lauantaille, kuten noin kerran vuosikymmenessä käy. Vuodesta 1955 on vallinnut käytäntö, että keskikesän juhlaa - juhannusta - vietetään 20.-26.6. välille sijoittuvana lauantaina. Laimea kompromissi on saanut kelvata, merkkipäivän ei ole haluttu katkaisevan työviikkoa eikä siitä maksaa turhia pyhätyölisiä. Aloitteen juhannuksen naulaamisesta viikonloppuun teki Työnantajien keskusliitto 1940-luvulla.

Koska juhlalle asetettu päivämäärä seilaa sinne sun tänne työ- ja elinkeinoelämää mielyttääkseen, on sen varsinainen syy, astronominen erityishetki, enemmän kuin helppo unohtaa. Kun peruskansalainen useita päiviä myöhemmin viettää "jussia", käy kesäpäivänseisaus tuskin edes mielessä, ja jos käykin, niin vuoden valoisimman kohdan missaaminen ei liene mikään erityisen inspiroiva huomio.

Kristinuskoa on liiankin helppo osoittaa syyttävällä sormella, mutta epäilemättä kirkolle on ollut mieluista pysyttäytyä keksinnössään, että keskikesän juhlassa onkin kyse Johannes Kastajan synttäreistä eikä mistään vuodenkiertoon liittyvästä, epäilyttävän pakanallisesta jutusta. Vuosisatoja kirkko piti juhlan oikeana päivämääränä 24. kesäkuuta - kummallista sumutusta sekin - mutta taipui sitten kiltisti työnantajien vaateille. Tulos kaksinkertaisesta vedätyksestä ja kaikesta säätämisestä on, että nykypäivänä tietoisesti ja autenttisella hetkellä kesäpäivänseisausta juhlistavat lähinnä vain marginaaliheebot: satunnaiset hipit ja niin sanotut uuspakanat, jotka muun muassa Englannissa kansoittavat Stonehengen kivipaasiston.

Juhannus, feikkiin ajankohtaan pakotettu juhla, on tarkoitukseltaan hämärtynyt. Se on taantunut tapajuhlaksi, tekosyyksi ryyppääjäisille ja oudoksi velvoitteeksi hikoilla maanteiden meno- ja paluuruuhkissa. Näin ei kuitenkaan täydy olla.

Uhraa tänään ajatus valon suuruudelle - niin luonnossa kuin itsessäsi.

Vuodenkierron etapit jaettavissa kahdeksaan kuin ilmansuunnat kompassissa

On vappu.

Pillit soivat, ilmapallot karkailevat ja serpentiini hohkaa värejä. Mutta miksi?

Juhlimmeko 700-luvun Saksassa vaikuttanutta abbedissa ja pyhimys Valburgia, josta tiedämme tuskin mitään. Vai saako työväenaate meidät marssille, koska 1.5. 1886 Yhdysvalloissa kuoli kymmenen ihmistä mellakoissa, joissa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Vai haluammeko yhä kunnioittaa Kaisaniemen puiston ravintoloitsija Catharina ”Kaisa” Wahllundin syntymäpäivää, kuten alkoivat tehdä 1800-luvun Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston ylioppilaat laulukööreineen aina 1. toukokuuta. Vai kenties meissä asuu sisäinen alkemisti, joka halajaa jalostusprosesseihinsa kastepisaroita, jotka on paras kerätä May Dayn aamuna. Vai ehkä tunnemme sittenkin vetoa ikivanhoihin kylvöjuhliin, helavalkeisiin, hedelmällisyysriitteihin, Ukon vakkoihin ja karjan seremonialliseen laskemiseen laitumille.

Hieman hämmentäviä nämä ”välijuhlat”, joihin ei liity selvää auringonkiertoon liittyvää kytköstä niin kuin johonkin juhannukseen tai jouluun.

Tai ehkä liittyy sittenkin. Katsokaamme tarkemmin.

Ilmansuunnissa tunnistamme neljä pääilmansuunnan – pohjoisen, etelän, lännen ja idän – lisäksi näiden väliin jäävät lounaan, luoteen, koillisen ja kaakon. Aivan samalla tavalla on mahdollista hahmottaa myös vuodenkierto kahdeksaan osaan jaetuksi. Ja niin on perinteisesti tehtykin. Vuodenkierto on viipaloitu siten, että keskeisimmät ajankohdat (joita voidaan rinnastaa kompassin pääilmansuuntiin), ovat kesäpäivänseisaus (noin 21.6.), syyspäiväntasaus (noin 21.9.), talvipäivänseisaus (noin 21.12.) ja kevätpäiväntasaus (noin 21.3), ja että näiden väliin jäävät puolimatkan etapit (joita voidaan siis rinnastaa väli-ilmansuuntiin) ovat talvenselän taittuminen (laskiainen, helmikuun puoliväli), vappu (huhti-toukokuun vaihde), elonkorjuu (elokuun puoliväli) sekä kekri (loka-marraskuun vaihde). Näihin liittyy omat juhlansa ja rituaalinsa, ja niihin omat syynsä ja tarkoituksensa, vaikka juhlinnan perusteet eivät meitä nykyisin juuri askarruta ja vuodenkierron kannalta hyvin oleellisia kevät- ja syyspäiväntasauksia emme jostain syystä huomioi oikeastaan ollenkaan.


Vuodenkierron rinnastaminen kompassisuuntiin natsaa siinäkin mielessä, että pohjoissuunnassa ollaan auringosta kauimpana ja etelässä lähimpänä. Auringon voima lisääntyy idästä alkaen ja feidaantuu länteen, mikä on samoin loogista.

Vappu sijoittuu talven kukistumisen ja kesän korkeimman hetken välille. Selvääkin selvempi kevään juhla toisin sanoen. Vuodenkierron ”välitilinpäätöksistä” se on ehkä innostavin. Valon määrä tästä eteenpäin saa suorastaan maagiset mittasuhteet: jopa tähdet haalistuvat yöstä pois ja kuu kulkee kuin luimistellen yhtä matalaa rataa kuin aurinko keskitalvella. Juhannuksen lakipisteessä valo juhlii paitsi voittoaan myös kukistumistaan. Seuraavan puolimatkan etapin koittaessa elokuussa kuu ja tähdet on hienoa saada takaisin. Silloin yö on samettia ja ilma raskaan makea; kypsän seesteisyyden, valmiiksi-tulon tuntu kaikkialla.

Mutta tulkoon elon sato aikanaan. Nyt vuodenkierto elää nuoruutta, murrosikää; levottomasti hapuillen, täynnä suonissa polttavaa intoa ja kasvun pakkoa se ajaa liikehtimistilaan kaiken orgaanisen yksisoluisista eliöistä ihmiseen. Kasvun rynnistyksen voi jopa kuulla illansuussa ulkona tyynellä ilmalla; karikekerros rapsahtelee ja ripsahtelee kauttaaltaan kuin satelisi hiljalleen isohkoja vesipisaroita – tuhannet ja miljoonat versot siinä nytkähtelevät ja ötiäiset kisailevat.

Illalla ei raaskisi mennä nukkumaan, aamulla ei malttaisi jäädä uneen.

Kasvu, malja sille!


Saku tietää, että keväässä on meinikiä.

Kekri - kadonneksi ilmoitettu mahtijuhla

Kadotamme kaikenlaista. Kuulakärkikyniä, hansikkaita, avaimia, sateenvarjoja, sytyttimiä, tekohampaitakin. Mutta kun kokonainen kansa kadottaa tärkeimmän juhlansa ollaan jo aika ihmeellisillä vesillä. Mutta juuri näin on tapahtunut suomalaisille. Olemme hukanneet kekrin.

Kekrin aika on nyt. Juhlan tarkka ajoitus on vaihdellut pitäjittäin, kylittäin, jopa taloittain, mutta yleensä se on ollut lokakuun viimeisellä kolmanneksella tai näin loka-marraskuun taitteessa. Kekri juhlistaa vuodenkierron päättymistä perinteisessä maatalousyhteiskunnassa. Kaikki kauden työt on tehty, sato on huolellisesti tallessa, ei ole enää mitään keskeneräistä. Tässä vaiheessa myös luonto on lopullisesti kuihtunut kuluneen kasvukauden kukoistuksesta, puut varistaneet lehtensä ja riite hiipinyt vesistöihin. On loogista ja oikealta tuntuvaa, että vuosi vaihtuu nyt. Niin ennen ajateltiinkin, paikoin vielä 1800-luvulla. Kekri oli vuoden merkittävin juhla, ajankierron vedenjakaja. Ikivanha sana "kekri" on tarkoittanut vuoden viimeistä päivää.

Kekriin on kuulunut kekkeröinti: yltäkylläiset syömingit ja juomingit, pohjoisen kansan omat bakkanaalit. Ikiaikaisen vastaavuusmagian mukaan on ajateltu, että pitopöydän pitää olla mahdollisimman runsas kekrinä, jotta varmistettaisiin mahdollisimman runsas sato myös tulevalle vuodelle. Kaikenlainen kitsastelu ja nipottaminen on ollut vaarallista, kun on tarkoitus miellyttää sadon haltijoita. Lisäksi kekriin on liittynyt talosta toiseen kiertelevien kekripukkien (myös kekrittärien ja köyrihönttämöiden) traditio. Nämä naamioituneet ja taljaan kietoutuneet veijarit ovat hyödyntäneet vieraanvaraisuudelle omistettua juhlaa ja saaneet kupunsa täyteen ruokaa ja juomaa. Jopa emäntää on voitu pitää polvella ilman että tämä tai isäntä olisi rohjennut moista lähentelyä estää. Melko pelottavina olioina kekripukeissa on jotain halloweenin "karkki tai kepponen" -meiningin vivahdetta, rajun primitiivisessä alkumuodossa tokikin. Railakka juhlinta tuntuisi yhä kaikuvan nykyisissä pikkujouluissa. Mitä tulee kekripukkiin (samoin kuin myöhempään hahmoon, tammikuussa vaikuttaneeseen nuuttipukkiin), hänet on kesytetty joulupukiksi, jonka meille tutun punanuttuisen hahmon loi vuonna 1931 ahvenanmaalaista sukujuurta oleva yhdysvaltalainen mainospiirtäjä Haddon Sundblom Coca-Cola -yhtiölle.

Kekrin aikaan kuuluvan magian tehoa on lisännyt se, että ollaan vanhan ja uuden vuoden välisellä ei-kenenkään-maalla, tiibetiläisittäin "bardossa"; eräänlaisessa aukossa, hypyssä, välitilassa. Edellinen vaihe on jäänyt taakse, mutta uusi ei ole vielä alkanut. Kiinteää maaperää ei ole jalan alla; asiat ovat "irrallaan" ja niihin voi radikaalistikin vaikuttaa. Kekrisanastossa tätä viikon tai kaksi kestävää jaksoa on kutsuttu "jakoajaksi". Piioille ja rengeille jakoaika on merkinnyt vuoden ainutta varsinaista lomaa, "römppäviikkoa", jolloin he ovat lähteneet käymään kotona tai etsineet uutta pestiä.

Suurten mahdollisuuksien ohella vaikutuksille altis aika on merkinnyt tietenkin myös punaiselle hypänneitä riskikertoimia. Demoniset voimat ovat jyllänneet, ja niiden karkottamiseksi on poltettu kekrivalkeita. Martaan mustaamassa maisemassa ovat räiskyneet komeat liekit. Kekri onkin valon juhla, johon kaipuua näemmä nykyisin tulitaidetapahtumien ja jouluvalojen kaltaisissa ilmiöissä.

Kekrinä ja jakoaikana myös vainajien maailma on liipannut läheltä eläviä. Esi-isien hengille on katettu pöytä ja lämmitetty sauna: kuolleet ja elävät ovat syöneet ja kylpeneet vuoroissa. Tämä elementti on haaistuneena jäljellä pyhäinpäivässä, jolla kirkko pakanallisena tuomitun kekrin korvasi. Kaupallinen halloween, toinen kekrin yli kävelleistä tulokkaista, ottaa tietenkin kaiken irti kalmasta ja kauhusta - muovisen rekvisiittaroinan muodossa.

Summatkaamme: meillä on juhla, johon kuuluu yhdessä paketissa yltäkylläinen tarjoilu, anteliaisuus, railakkuus, naamiaiset, kuolleiden läheisten muistelu, lomailu, kokkojen polttaminen, luonnonkierron tiedostaminen, irtipäästäminen, myönteisten tavoitteiden asettaminen tulevaisuudelle, uusi alku. Tämäkö on kannattanut kadottaa? Ei muuta kuin kollektiivis-mentaalisen löytötavaratoimiston kautta kekrin viettoon!