Karkupesän taistelu

Eräänä kesän lämpimänä iltayönä havaitsimme, että pihan vanha haapa humisi oudosti. Matala tasainen jyly kuului puun tyviosasta ja kantoi muutaman metrin päähän. Epätodellinen ääni oli uhkaava, se kavahdutti. Hiivimme varovaisesti lähemmäksi puuta. Kuulosti kuin siinä olisi ollut ilmastointikone.

Ja niin siinä olikin, tavallaan. Haavan onton rungon sisällä kuhisi mehiläisiä, sen saatoimme aukosta nähdä. Päättelimme niiden kierrättävän onkalossa ilmaa, jotta lämpötila ei kohoaisi liian korkeaksi.

Puussa pesi kokonainen mehiläisyhdyskunta, tiiviisti kylki kyljessä. Kesti tajuta mistä on kysymys. Mehiläiset olivat karkuteillä.

 

Yhdyskunta oli ottanut hatkat joltain lähimaaseudun mehiläistilalta. Matkaan mehiläiset olivat varustautuneet evästämällä kuvut täyteen hunajaa. Kuningatar oli poikkeus, se oli laihduttanut pitkää lentoa varten. Hermostuneena se oli seurannut tiedustelijamehiläisten raportteja ja suotuisan lentosään koittamista. Sen tuntosarvet olivat haroneet ilmaa, jossa sinkoili enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mehiläispaljous oli pakkautunut pesän etuseinälle, lentoaukon tuntumaan. Matala surina oli soinut odotusta, odotusta...

Ja sitten, jonkun kauniin aamupäivän hellässä suvannossa, se oli tapahtunut – lähtö kotoa, suureen tuntemattomaan.

Itsetarkoituksellinen liike, horisontintakaiset lupaukset – elämän ikuinen vaellus, kosminen pakotus.

Parven matka oli käynyt halki Sipoonkorven laajojen metsien. Huriseva, vellova tihentymä oli ylittänyt rämejuotteja pysähtymättä suopursujen väkevähuuruisiin kukkiin. Kuumien kallioiden männynkäkkärät olivat haroneet pienen harmaan raepilven alla, synkät kuusikot uhkuneet kosteaa happamuuttaan, jossain välkehtinyt puron hopeanauha. Välillä parvi oli levännyt vankan koivutaaton uurteisella rungolla. Jos joku olisi nähnyt sen, olisi näky kenties muistuttanut repaleista jalkapalloa tai valuvaa lehmänläjää.

Oli tullut yö. Kehrääjä oli surissut mäntykankaalla, ja niin oli surruuttellut parvikin, hyristen vapauden kamalaa riemua. Oli sarastanut aamu ja auringon säteet iskeneet vaativina jaettuun tajuntaan. Tiedustelijat olivat taas tehneet työtään ja osoittaneet lupaavaa suuntaa, tanssien kuin visioiden valtaamat shamaanit. Vaellus oli jatkunut yli peltojen ja vehmaiden lehtimetsiköiden. Vastatuuleen oli parvi käynyt, koska vaisto käski niin.

Lopulta se oli löytänyt sijansa maailmassa.

Karu oli se kodiksi. Ehkä siinä onnistaisi.

 

Vadelman kesäkuussa aukeava pieni vihertävänvalkoinen kukka on niin huomaamaton, että sitä tuskin panee merkille vaikka kulkisi aivan vattupensaikon vierestä. Mutta niinä kesäpäivinä, ensimmäistä kertaa elämässämme, huomasimme vadelman kukinnan. Tämä tapahtui kuulon avulla. Vadelmapensaat hyrisivät voimakkaasti. Ääni oli jo tuttu, ja kammoksumisen sijasta siitä ilahtui. Pensaat olivat täynnä keruumehiläsiä. Yhdyskunta oli aloittanut toimensa.

Mehiläistarhaajaa arvokkaan omaisuuden häipyminen tietysti harmittaa. Karannut yhdyskunta pitäisi ohjeiden mukaan ilmiantaa. Tarhureiden piirissä on karkureiden kiinniottoon erikoistuneita ammattilaisia, jotka saapuvat soitosta paikalle haaveineen ja suojavarusteineen. Ihmisiä neuvotaan suihkuttamaan mehiläispallo märäksi, jotta se pysyisi aloillaan. Ilmojen uitetut koirat palautetaan palvelukseen, jossa ne ovat turvassa ja hyödyksi. Mutta ne onnettomat, jotka yrittävät hyökätä mehiläisparvea vastaan Raid-pullo kourassa, voivat jäädä hengenvaarallisella tavalla alakynteen.

Emme ilmiantaneet karkureita. Emme hennoneet. Ne rakensivat jo täyttä päätä kennostoa onkaloonsa. Sitä tarvittaisiin munintaa varten sekä siitepöly- ja mesivarastoksi. Haapa hyrisi elämää. Ulos ja sisään lensi jatkuvasti pörriäistä. Ampiaisiin verrattuna ne olivat säyseämielisiä, ne eivät piitanneet uteliaasta kurkkimisesta, jollei ei mennyt aivan kolon suulle. Tällöin vartijamehiläinen teki tungettelijan suuntaan kaarroksen, jolla tehtiin selväksi että tämä on havaittu ja tarkkailussa.

Opimme nopeasti, että mehiläisten seurassa pärjää kun välttää äkkiliikkeitä, kovia ääniä ja tummia vaatteita. Niiden katselu rauhoitti, kun samalla tietty vaaran elementti piti valppaana.

 

Hunajamehiläiset eivät selviydy omin päin Suomen talvesta, sanotaan. Niiden luontainen levinneisyysalue ulottuu Skandinavian eteläosiin. Usein parveilemaan lähteneet yhdyskunnat sitä paitsi päätyvät kehnoon paikkaan, kuten savupiippuun tai seinärakenteeseen, jossa ne eivät ole tervetulleita. Kesymehiläiset eivät osaa ampiaisten tavoin tehdä pesälleen seiniä, joten ne ovat riippuvaisia valmiista suojapaikoista. Maamme luonnonvaraiset mehiläiset ovat erakkomehiläisiä, jotka nimensä mukaisesti elävät yksin tai korkeintaan pienissä yhdyskunnissa. Ne pesivät yleensä lahopuun pieniin koloihin. Nykyisin niitä on alettu auttaa hyönteishotellein.

Kolohaapa on tehokkaan metsätalouden aikakaudella harvinainen ilmestys, sen löytäessään mehiläiset olivat siis onnekkaita. Ehkä mekin olimme, sillä perinteisen näkemyksen mukaan pihaan ilmaantunut mehiläisparvi tietää talolle onnea. Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äiti elämän säteet palaavat Tuonelanjoen rannassa hengettömänä makaavan Lemminkäisen luo mehiläisen viitoittamana. Länsimaisessa symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi, Eleusiissa pappeja ja papittaria kutsuttiin ”mehiläisiksi” ja vanhoille germaaneille kuolleiden sielujen täyttämä ilma oli ”mehiläistie”. Antiikissa mehiläisillä katsottiin olevan inhimillisiä hyveitä: urhoollisuus, siveys, ahkeruus, puhtaus, valtioelämä ja taiteellinen lahjakkuus. 300-luvulla elänyt Kirkkoisä Ambrosius vertasi kirkkoa mehiläispesään ja maallisena vertauskuvana mehiläinen on ollut kuninkaallisuuden symboli.

Ihmeeltä ja siunaukselta mehiläisparven asettuminen pihapuuhun tuntuikin. Olimme elämän tihentymän äärellä, ja siinä vahvasti elossa itsekin. Mutta muuton taustalla oli yhdyskuntaan aiemmassa paikassa hiipinyt tyytymättömyys, jopa kapinahenki.

Kuningatar, kaikkien alaistensa emo, ei voi olla huomaamatta työttömiä työläisiä, turhautumisen hiljaisen levotonta ilmapiiriä. Se tajuaa että yksilöitä on liikaa resursseihin tai puitteisiin nähden. On ahdasta, syntyy kitkaa. Yhteisö on repeämässä kahteen osaan. Tällöin kuningatar kantaa henkilökohtaisen vastuun: se päättää lähteä. Ja sille uskollinen osa – usein ”puoli valtakuntaa”, satoja tai jopa tuhansia yksilöitä – päättää lähteä sen mukaan, sitä seuraten ja suojellen.

Jäljelle jäänyt yhdyskunnan puolikas hankkii itselleen uuden kuningattaren ruokkimalla työläiskennoja kuningatarmehulla. Kun uusi kuningatar syntyy, surmaa se ensitöikseen kilpasisarensa kennoihinsa myrkkypistimellään. Kuolleiden päällä tanssahdellen, puhdasta itsevarmuutta huokuen, se suitsuttaa ympärilleen emoferomoneja. Sitä aletaan palvella, se komentaa. Samaan aikaan vanha emo on jo kaukana. Jos se palaisi, olisi sille kuulunut valtaistuin kaksintaistelun takana.

 

Kesä kääntyi lopuilleen ja haapa jatkoi soimistaan. Siipien havistelulla mehiläiset kuivasivat hunajaa, talviajan ravintoaan, joka on myös antibakteerinen ja antioksidanttinen yleislääke. Sitä ne pian lipoisivat pitkillä punaisilla kielillään. Ilmojen kylmettyä syksyllä humina muuttui vaimeaksi ja uneliaaksi, eikä sitä kohta enää kuullut. Mehiläiset pitivät itseään lämpiminä lentolihaksiaan värisyttäen, vaikka niiden siivet eivät enää liikkuneet. Ne olivat nyt muodostaneet niin sanotun talvipallon. Sen ytimen lämpö pysyisi talvellakin ihmishuoneiden veroisena. Pallon keskellä oleili yhdyskunnan arvokkain osa, kuningatar sekä sen tuorein jälkipolvi, vielä munien ja koteloiden vaiheessa.

Talven aikana kesän ahkeruus mitattaisiin ankaralla vaa’alla. Riittäisikö hunaja kevääseen asti? Jos ei, mehiläiset jäätyisivät hengiltä.

Läpi talven hereillä pysyttely on kotoisiin hyönteislajeihimme verrattuna aivan poikkeuksellista. Pienen välähdyksen kesää koimme, kun hipsimme joulukuussa, tammikuussa, helmikuussa kurkistamaan haavan pitkulaiseen onkaloon. Usein näimme verkkaalleen liikehtiviä mehiläisiä. Leutoina talvipäivinä virkaintoiset vartijat pyrähtivät ulos, edelleen kehottaen kunnioittamaan kotirauhaansa.

Laitoimme lopputalvesta vaneripaloja aukon edustalle. Ajattelimme niiden suojelevan pesää purevilta viimoilta. Toisaalta ne estivät auringon lämmön, joten pian keräsimme levyt pois. Eräänä iltana luimme, että tiaiset voivat pistellä poskiinsa mehiläispesän. Paniikki iski, onkohan näin käynyt, uteliaita tiaisia – montaa lajia – keikkui pihassa paljon! Pimeällä taskulampun kanssa tehty pikatarkistus tuotti helpottavan tuloksen: kennostot olivat kunnossa. Aukko oli luultavasti tiaisille liian pieni, vaikka hämmästyttävän ahtaista koloista ne voivat itsensä sujauttaa.

 

Tuli kevät. Se ei ollut tavallinen kellekään.

Pandemia piinasi maailmaa. Yhteiskunta suljettiin, kadut hiljenivät. Oma rakas äiti sairastui kuolettavasti, vaikka ei uutisten toitottamaan kulkutautivirukseen. Hänellä ei ollut paljon aikaa, ei ehkä edes lehtien puhkeamiseen.

Myös mehiläiset olivat toden edessä. Hunaja oli riittänyt talven yli, mutta onkalon suuaukko ei ollut kaikille liian ahdas.

Heränneet kekomuurahaiset olivat keksineet pesän. Eräänä päivänä huomasimme, että niitä taivalsi jonossa haavan runkoa pitkin – suoraan kolosta sisään. Uurteisella rungolla näytti kuin armeija marssisi kanjonimaastossa ja vuoristosolaan. Siinä ei ollut kyse mistään rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Mehiläispesän portilla käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Vartijamehiläiset puolustautuivat urheasti, mutta muurahaiset vyöryttivät niitä joukolla. Yksi toisensa jälkeen vartijamehiläinen jäi muurahaiskihinän alle. Muurahaiset retuuttivat niiden irtirevittyjä kappaleita alas runkoa.

Päitä kannettiin voitonriemuisissa kulkueissa, joissa ne keikkuivat irvokkaasti. Muurahaisten päämäärä oli selvä: ne aikoivat syödä mehiläisten toukat ja juhlia kultaisella nektarilla.

Äiti seurasi taistelua sairaalapediltä, jonne hän sai uutisia luonnosta. Joka päivä.

Kaksi yhteiskuntahyönteislajia otti mittaa toisistaan, juuri niin totaalisesti ja uhrautuvasti kuin aitososiaaliset yhteiskuntalajit, superorganismit, saattoivat tehdä. Mehiläisen pistin ei hyönteistä pistettäessä irtoa. Mutta muurahaiset ovat pieni kohde pistää ja niillä oli monikymmenkertainen ylivoima kapoisen onkalon vähäväkiseen mehiläisyhdyskuntaan. Taistelua ei enää käyty portilla. Se keskittyi jo pesän uumeniin; paikkoihin, joita emme nähneet. Muurahaiset hyötyivät Pohjolan karaistuneina asukkeina siitä, että keväinen koleus piti mehiläiset puolikankeina. Yhä uusia päitä ja raidallisia takaruumiita kieppui runkoa alas. Ruumiinkappaleita satoi haavan tyvelle.

Elimme globaalin kriisin keskellä kansallista kriisiä ja sen keskellä yksityistä kriisiä. Ja sitten vielä tämä, kriisi pihapuussa, silmiemme alla.

Halusimme auttaa mehiläisiä.

 

Joku voi olla sitä mieltä, että luonto on luontoa eikä eliömaailman mittelöihin pidä ihmisen puuttua. Mutta ei sitä voinut katsoa toimettomana. Olimme kiintyneet mehiläisiin. Ne olivat lemmikkejämme. Sydämemme olivat murtua.

Muurahaiset suunnistavat resurssien luo ensisijaisesti hajuaistin avulla. Mitä enemmän ne kulkevat tiettyyn paikkaan, sitä voimakkaammaksi ja kutsuvammaksi käy niiden muodostama hajupolku. Siispä päätimme yrittää sotkea niiden hajupolun.

Haavan tyvelle roiskittiin vanhaa hammastahnaa. Se ei auttanut. Seuraavaksi siihen levitettiin kanelia. Sitten etikkaa, jossa oli kanelia ja sidosaineeksi biohajoavaa moottorisahan teräketjuöljyä. Muurahaisten väitetään inhoavan sekä etikkaa että kanelia.

Muurahaiset hämmentyivät. Hetkeksi. Kohta marssiosastot vyöryivät hajuesteen yli kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Sudimme tervaa haavan tyviosan ympärille. Tuoksu uhosi metrien päähän. Toki mietitytti mitä mehiläiset siitä pitivät, ne kun merkitsevät pesänsä lentoaukon feromoneilla, hajuaineilla. Hätä ei kuitenkaan lue lakia.

Terva tepsi, tietenkin.

Mutta kun se hieman kuivahti, muurahaiset kävivät uuteen rynnäkköön, epäilemättä pyörryttävän huurun läpi. Sudimme lisää tervaa. Ja lisää. Aloimme myös harjata puunrunkoa pehmeällä harjalla, joka poisti muurahaiset tehokkaasti ja hellävaraisesti. Mutta olisimme saaneet heilua harjan kanssa 24/7. Muurahaisten fanaattinen päättäväisyys vaikutti mistään piittaamattomalta.

Päätimme antaa muurahaisille lahjuksia, eräänlaista suojelurahaa, siirapin muodossa. Männynkaarnan palasille perustettuja tarjottimia laitettiin haavalle johtavalle polulle. Ideana oli tarjota helppo ja energiatiheä saalis, jotta muurahaiset jättäisivät vastusten takana olevan mehiläispesän rauhaan. Siirappitarjottimet alkoivatkin tyhjetä. Sekunneissa muurahaiset syöksyivät yhä uusien annosten ympärille. Välkehtivää meripihkaa ympäröi kiehuva musta, eliömaailman loputon jano resursseihin.

Mutta muurahaiset eivät unohtaneet hyökkäystään. Keko heitti reserveistään lisää joukkoja kentälle. Armeija oli täysin mobilisoitu, entistä kiivaampi ja nyt hyvin muonitettu. Se oli varma voitostaan kuin kone käymisestään.

 

Kylässä kävi pöllöjen poikueita laskeva mies. Alumiinitikkaineen hän tarkisti lehtopöllön pöntön tontillamme. Siellä oli hyvä kevät, neljä pörrökäistä poikasta, kuten hänen puhelimeltaan näytti. Hän pohti kanssamme muurahaisten torjuntaa. Pöllön pesimäpuita suojattiin joskus näädältä rungon kiertävällä metallilevyllä. Mutta mikäpä vanne tekisi uurteisesta haavanrungosta muurahaisenpitävän. Runkoon pitäisi sahata vanteelle ura, mikä johtaisi puun kuolemaan. Juuri haapojahan on tapana kaulata pari vuotta ennen kaatamista, koska muuten ne vesovat vimmatusti. Emme halunneet surmata puuvanhusta ja viritelmä olisi joka tapauksessa ollut erittäin haasteellinen toteuttaa.

Tilanne oli epätoivoinen, mitä sitä kieltämään.

Niinä päivinä äiti kuoli sairaalassa. Loppuun asti rauhallisena, hyväntuulisena, kärsivällisenä ja rohkeana. Sinut eletyn elämän kanssa.

Juuri ennen tästä elämästä poistumista kysyimme häneltä: ”kuinka täällä voidaan?”

”Täällä kukoistetaan”, hän vastasi – väsyneesti mutta epäröimättä.

Siinä soi totuus, kirkkaana.

Samana päivänä kevät teki läpimurron. Koleus oli poissa, tilalla lämpö.

 

Kun seuraavan kerran, murheen murtamina, kuljimme katsomaan mehiläispesän kuolinkamppailua, olimme saaneet uuden kumppanin. Emme tajunneet sitä heti. Mutta sinnikkäästi läheisestä koivupökkelöstä kuului kvik-kvik, hieman samanlainen ääni kuin puristettaessa lasten kylpyammeleikkien kumiankkaa. Eloisa valko-musta-punainen olento oli käpytikka.

Suomalaisen muinaisuskon ja karjalanuskon mukaan lintu saattaa viedä sielun ihmisen kuollessa ja tuoda sen syntyessä. Lintu on ollut sielueläin ja vertauskuva, sielulintu. Niin kuin Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Varpunen jouluaamuna, jossa pieni veli saapuu taivaasta pikkulinnun hahmossa. Se oli äidin lempilaulu hänen menetettyään teininä viisivuotiaan pikkuveljensä.

Käpytikka on Suomen yleisin tikkalaji. Toisin kuin muut tikat se nimensä mukaan syö myös havupuiden siemeniä, eli ei ole pelkkä peto, ja tämä tuo sille edun ravinnon saannissa. Tämä kyseinen yksilö oli ihmeellisen tuttavallinen ja peloton. Tuon tuosta se lennähti parin metrin päähän ja selvästi oli kiinnostunut meistä. Se tuntui odottavan, että tulemme pihalle. Lähtipä se seuraamaan autoammekin kuin saattaakseen meidät matkaan. Puusta puuhun sen notkuva lentorata rinnallamme vei. Ja alati se huusi jostain läheltä kvik-kvik. Aloimme kutsua sitä Pihatikaksi. Emme olleet koskaan aiemmin saaneet sellaista yhteyttä tikkaan. Tuntui kuin sen kautta käpytikka lajinakin olisi tullut uudella tavalla läheiseksi.

Pihatikka seurasi pää kallellaan, kun harjasimme muurahaisia haavan kupeilta. Ikään kuin tajuten missä apua tarvittiin, se kohta lennähti rungolle. Tyynesti tilanteen todeten se alkoi napsia muurahaisia nokkaansa. Se teki tätä monet kerrat, eri päivinä, nopeina ja tarkkoina täsmäiskuina. Mehiläiset olivat saaneet ilmatukea! Niin kuin hätää kärsivät suomalaisjoukot Kannaksella 1944, joiden avuksi lennähti Suomenlahden eteläpuolelta ihmeisiin yltänyt lento-osasto Kuhlmey.

Lintujen, ihmisten ja mehiläisten eriskummallista kolmiodraamaa esitetään myös Afrikassa. Siellä elää tikkalintuihin kuuluva hunajaopas. Myös sen tieteellinen nimi on paljon puhuva, Indicator indicator. Hunajaopas kutsuu huudollaan ihmisiä seuraamaan itseään. Se osoittaa tien villimehiläisten pesälle. Makeaa janoavat ihmiset savustavat mehiläiset ulos pesästä ja ryöstävät hunajan. Mutta ne jättävät aina osan hunajaoppaalle. Jos he eivät näin tekisi, hunajaopas johdattaisi heidät seuraavalla kerralla, näin uskotaan, leijonan luo. Hunajaopas on harvoja lintulajeja, jotka pystyvät sulattamaan mehiläisvahaa, egyptiläisten ruumiiden balsamoimiseen käyttämää ainetta. Yhteistyö sen ja ihmisen välillä on ikivanha evoluution sopeuma. Kun metsästäjä-keräilijäheimot ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet maanviljelijöiksi ja alkaneet ostaa karamelleja makean himoonsa, on hunajaopas lakannut kutsumasta ihmisiä. Viimeisten alkukantaisten heimojen kanssa se kuitenkin jatkaa yhteistyötään, joka on myös ikuistettu 20 000 vuotta vanhaan kalliomaalaukseen.

 

Pian koitti päivä, jona haavan rungolla hortoili enää yksittäisiä muurahaisia. Ne eivät tuntuneet tietävän mitä tehdä. Ne eivät enää pyrkineet mehiläispesään, ne kiertelivät aikansa sinne tänne ja poistuivat. Pihatikan väliintulo oli ollut ratkaiseva. Muurahaisyhteiskunta oli havainnut sodan mehiläisiä vastaan kannattamattomaksi tappioihin nähden ja luopunut siitä. Kuningatar oli niilläkin ylipäällikkönä, jopa kolmekymmentä vuotta elävä matriarkka.

Pihatikka katosi yhtä yllättäen kuin oli ilmaantunutkin. Kuulimme kyllä edelleen käpytikan ääntelyä sieltä täältä, se on alueemme tavallisia ääniä, mutta läheiseen tuttavuuteen ei mikään tikka enää pyrkinyt. Pihatikka oli suorittanut tehtävänsä, päättelimme.

Aurinko lämmitti, kurjet kailottivat peltojen äärillä. Mehiläiset alkoivat surista voimakkaammin. Niitä lenteli jo pesän ulkopuolella, maailmaa katselemassa ja muistuttamassa mieleensä tärkeitä maamerkkejä. Onnellisuus läikähti rinta-alassa mehiläiset nähtyämme. Tuossa menee taas yksi ja tuossa toinen, nyt niitä on ulkona kymmenkunta!

Mutta yhä kalvoi epävarmuus. Olivatko muurahaiset onnistuneet tappamaan mehiläisten kuningattaren vai oliko uhrautuvasti kamppaillut henkivartiokaarti saanut pelastetuksi hallitsijan? Jos majesteetti olisi mennyttä, yrittäisikö horjutettu yhdyskunta enää luoda uutta vai olisiko pesän tarina lopussa?

Taistelun jäätyä taakse yhdyskunta aloitti kuitenkin pian normaalin arkensa. Työläisiä surahteli suuaukolta lentoon ja niitä palasi erivärisiä siitepölyjä sekä mettä ja kirvojen mesikastetta mukanaan. Jos seisoimme niiden tiellä, ne vain tyynesti kiersivät meidät. Niillä oli selvästi tilanne järjestyksessä.

Pesän uumenissa hovin ruokkijamehiläiset syöttivät kuningatarta suoraan suuhun ja kuningatar muni sankarivainajien tilalle uusia mehiläisiä. Hyvän mesi- tai siitepölyapajan löytäneet yksilöt tanssivat kennoston päällä. Tanssin kieli kertoo muille sekä ravinnonlähteen etäisyyden että suunnan suhteessa aurinkoon, kuten nobelisti Karl von Frisch 1940-luvulla selvitti.

Näsiä helotti edelleen vaaleanpunaisena oljensävyisessä maisemassa, mutta myös pajut olivat kukassa, leskenlehdet ja ensimmäiset voikukat. Todellisuus täyttyi annista.

 

Tätä kirjoitettaessa on tullut vuosi täyteen karkupesän elämää. Kaarna onkalon suulla on kulunut kiiltävän sileäksi toimeliaista jaloista. Mitä seuraavat vuodenkierrot tuovat tullessaan, sen näyttää aika. Kenties ontossa haavanrungossa jonain päivänä herää taas tarve yhdyskunnan hajaantua kahdeksi ja toisen puoliskon lähteä etsimään uutta elinpiiriä ja pesän paikkaa. Ehkä vanha kuningatar jaksaa yhä vaeltaa.

Ainakin ilmaston lämpeneminen tukee mahdollisuutta, että kesymehiläinen, jonka luontainen levinneisyys on siis tähän asti ulottunut Ruotsiin eteläisiin osiin, onnistuisi vakiintumaan Suomen luonnon harvalukuiseksi uudisasukkaaksi. Hyödyllisen ja kiehtovan pölyttäjän liittyminen lajistoomme ei olisi mitenkään huono asia.

Kukapa tietää, jos tämä ratkaiseva tapahtumaketju saisi alkunsa sipoolaisesta kolohaavasta ja käpytikan oikealla hetkellä antamasta tehokkaasta avusta.

Täällä kukoistetaan. Sellainen on elämän luonne.

Välttämätön mahdoton – kollektiivisesta lyhytnäköisyydestä vapautuminen

Tätä ennen kirjoitus on julkaistu Elonkehä-lehden numerossa 2/18.

Aikoinaan 1990-luvun alussa tuli työskenneltyä Työterveyslaitoksessa autokuljettajana. Toimenkuvaan kuului postin, ruoan, ulkomaisten tutkijavieraiden ja tuoreen veren kuskausta, kuten myös säännöllisiä oikeuslääketieteen laitokselle suuntautuvia keuhkojen noutokeikkoja. Keuhkot haettiin obduktiosalilta, avausvuoroaan odottavien vainajien parista. Ne olivat kuuluneet rakennustyömiehille, joiden kuolinsyynä oli keuhkosyöpä. Hengityselimet lähtivät työterveyslääkäreiden tutkittaviksi. Isot hailakasti punertavat pallukat kelluivat säilöntäaineessa läpinäkyvässä muoviastiassa. Taudin pesäkkeet ja rihmastot näkyivät karmivan esteettisinä. Mukana seuranneet vainajan taustatiedot kertoivat säännöstään samaa: altistunut asbestille.

Asbestin laajamittainen käyttö rakennusmateriaalina on vain yksi esimerkki ihmisen tavasta rynnätä suuna päänä hyödyntämään uutta keksintöä ennen kuin ollaan selvillä, mitä kaikkea siitä oikeasti seuraa, mitä epäsuoria ja kerrannaisia vaikutuksia sillä on. Olisi kiintoisaa saada selville kuinka vanhaa perua tällainen taipumus on meissä. Alkoivatko keräilijä-metsästäjinä vaeltaneet esi-isämme uudelle seudulle saapuessaan suin päin popsia tuntemattomia sieniä ja kasveja? Toki evoluutio on tarvinnut myös venäläisen ruletin pelurille kuuluvia luonteenpiirteitä. Ehkä toisinaan on kokonainen heimo tuhoutunut myrkkysieniä ahmittuaan, hintana kehityksestä. Helppoa teoriaa ei ole tarjolla. Keskimäärin ihmiset näyttävät olevan perusvarovaisia, ja tätä havaintoa tukevat riskinottohalukkuutta kartoittavat psykologiset testit.

Riskinottajat ovat kuitenkin keskimääräistä useammin keksijöitä ja johtajia, ja he osaavat vetää muut kelkkaansa. Kahteen miljoonaan vuoteen tästä ei koitunut todellista vaaraa planeetalle eikä edes ihmissuvulle itselleen. Ensimmäinen avaruuteen asti näkyvä ihmistoimenpide oli antiikin aikana tapahtunut Välimeren alueen metsien ryöstöhakkuu ja siitä koitunut pysyvä metsäkato. Sittemmin panokset ovat kasvaneet kovimmiksi mahdollisiksi, kuten riipaisevan hyvin tiedämme. Aihetta ei ole olkienkohautteluun tai virnuiluun. Olemme panneet kaiken peliin.

Varovaisuusperiaatteen noudattaminen eli ennakoiva riskienhallinta on osa älyllistä toimintaa. Huippustrategi ei tarvitse olla. Leivänmurua havitteleva puistopulu harjoittaa varovaisuusperiaatetta, kun se muruja hotkiessaan varmuuden vuoksi pysyttelee mahdollisimman loitolla känttyä sirottelevasta mummosta. Kansainväliseen ympäristöoikeuden prinsiippeihin varovaisuusperiaate on kuulunut varsin vähän aikaa, 1980-luvulta. Varovaisuusperiaatteella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että jos tietty keksintö on mahdollisesti haitallinen ihmiselle ja ympäristölle eikä sen vaikutuksista ole tieteellistä konsensusta, todistustaakka keksinnön haitattomuudesta on sen levittäjällä. Periaate – niin lohdullinen kuin onkin – on tässä tapauksessa nimenomaan periaate. Käytäntö on eri juttu.

Yleisimmistä kemikaaleista tuskin 15 prosenttia on tutkittu niin, että niiden vaikutus ihmiseen tunnetaan riittävällä varmuudella. Vaikutukset voivat vaatia vuosikymmeniä tullakseen esille. Emme voi tietää millaisia aikapommeja olemme asettaneet tikittämään. Silloin kun kemikaalien vaikutuksista havaitaan uusia yllätyksiä, eivät nuo yllätykset jostain syystä milloinkaan ole iloisia (nehän voisivat olla). Esimerkiksi sellaiset muovin ainesosat kuin ftalaatit ja bisfenoli-A näyttäisivät olevan sekoittamassa väestön hormonitoimintaa, naisistuttaen miehiä synteettisinä estrogeeneinä (ksenoestrogeeneinä), ja ollen yhteydessä myös muun muassa keskivartalolihavuuteen, insuliiniresistenssiin ja käyttäytymishäiriöihin. Muovia on tuotettu sitten 1950-luvun 8,3 miljardia tonnia. Määrälle on vaikea löytää mitään ymmärrettävää vertailukohtaa. Olemme altistaneet itsemme niin huolella muoville, että sen ainesosien fysiologisilla sivuvaikutuksilla on yhteiskuntia muovaava voima. Ympärilleen katsova huomaa vaivatta.

Pari tuhatta vuotta vanha tarina noidan oppipojasta ansaitsee tulla muistetuksi. Tarinassa noidan oppipoika omin päin käyttää mestariltaan oppimia taikasanoja, joilla hän saa luudat kantamaan joesta itselleen kylpyvettä. Mutta hän ei osaa lopetussanoja, ja niinpä pian talo tulvii vedestä. Kauhuissaan hän pilkkoo luudan kirveellä – vain huomatakseen, että palaset kantavat vettä taloon entistä enemmän. Tarinassa mestari ilmaantuu ja pysäyttää kaaoksen.

Mistä meille ilmaantuisi kaaoksen laannuttaja? Katsotaan sisäänpäin. Älyä meillä ainakin riittää. Tieteellis-teknisesti häikäisevät keksintömme ilmentävät itsessään kiistatonta älykkyyttä. Hyväntahtoisuuden puuttumisestakaan ei ole kyse. Useita vaaralliseksi osoittautuneita innovaatioita on levitetty yleiseen hyvään uskoen, vilpittömästi, halleluja huulilla. Kohtalokas puutostila saattaa koskea nöyryyttä. Se joka ei kuvittele itseään kaikkitietäväksi, karttaa automaattisesti ottamasta riskejä muiden kustannuksella.

Nöyryyttä merkitsevä latinan kielen sana humilis juontuu sanasta humus, mikä merkitsee maata, maaperää. Etymologia sitä ehdottaa: tarvitsemme maanöyryyttä, nöyryyttä kaikkea elävää kohtaan. Tällainen nöyryys perustuu kaiken kattavan keskinäisriippuvaisuuden tunnustamiselle. Kirkkaina hetkinämme tunnemme sen selkäytimessä, muutoin voimme päätellä sen loogisesti: ihmisen ja ympäristön hyvinvointi ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Nykyisin myös tiede on tästä täsmälleen samaa mieltä. Mikä tahansa sysäys vaikuttaa koko systeemiin, ja siksi mikä tahansa sysäys ei ole ok. Ihminen on jo turmellut planeettaa tavalla, joka hakee kilpailijaansa noin 66 miljoonaa vuotta sitten liitukauden joukkosukupuuton aiheuttaneesta asteroidikatastrofista. Sillä kertaa luonnon monimuotoisuuden toipuminen kesti kymmenisen miljoonaa vuotta. Meille ikuisuus on lyhyempi aika.

Maanöyryyden kehittymisestä, niin suotavaa kuin se olisikaan, on valitettavan vähäisiä merkkejä. Keikumme hybriksen ja denialismin väliä, jumalallisen loistavina ja samalla onttouden kalvamina. Että mitään merkittävää ihmiskunnan nöyrtymistä tapahtuisi tarpeeksi laajalti ja nopeasti ennen biosfäärin täyttä konkurssitilaa, se vaikuttaa mahdottomalta. Ei auta kuin vetää vastapalloon John Ruskinin sanoin: ”Mahdotonta, vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa.”

Ylevä kuvitelma ihmisen tieteellis-teknisestä kaikkivoipuudesta kukoisti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tiede ja teknologia näyttivät ratkaisevan onnellisuuden edessä olevat haasteet ja leikkaavan tietämättömyyden. Tätä suuruuden tunnetta ikävöidään nostalgisesti steampunk-alakulttuurissa. Kuvitelma on rapistunut ensimmäistä maailmansodasta lähtien. Loogisesti tämän prosessin pitäisi merkitä nöyryyden lisääntymistä. Ennen kaikkivoipuuden humalaa ihminen oli keskimäärin aika nöyrä kaveri. Polvillaan rukoili maalta ja taivaalta suopeutta, sydänjuuriaan myöten ilmiömaailman väkien edessä värisi, kunnioittaen tähyili mysteerien horisonttia. Hän tiesi ettei tiedä. Hän oli osa ravintoketjua, isojen kissojen ruokalistalla. Lajihistoriallisesta vinkkelistä ajatus luomakunnan kruunusta on elänyt vasta silmänräpäyksen.

Tosin tuskinpa 2000-luvun ihminen ajattelee kaikkivoipuutta. Eihän mitään muutakaan suurta ajatella. Irrallaan sinkoillen rohmutaan resursseja – ja that’s about it.

Vanhalla kreikan termillä pharmakon on kaksoismerkitys. Se tarkoittaa sekä lääkettä että myrkkyä. Uusiin teknologioihin olisi aina suhtauduttava olettaen niiden olevan pharmakon. Lääke vai myrkky, se on usein vain annostelukysymys. Ja mitä olemme tehneet? Kokonaisvaikutuksiltaan arvaamattomia keksintöjä on levitetty paitsi mahdollisimman nopeasti myös mahdollisimman laajalle. Yhdistelmä edustaa suorastaan alleviivattua lyhtynäköisyyttä. Öljy on ilmeinen esimerkki. Vaivaisessa 150 vuodessa on luotu syvälle elämämme perusteisiin ulottuva riippuvaisuus, jota emme voi enää hallita. Öljy on keskeisessä asemassa maailmanlaajuisen elintarvikehuollon jokaisessa osassa lannoitteiden valmistuksesta ruoan jakeluun. Öljyvetoinen tehotuotanto on edellytys maapallolla kuhisevan ihmismaton ruokinnalle. Öljyä täytyy käyttää edelleen, vaikka tiedämme sen käytön kaameat varjopuolet. Ei ole muutakaan tapaa, jolla voisimme pitää pystyssä tuntemamme maailmanmenon. Öljyllä saavutetut edut ovat jo lähestulkoon osa käsitystämme ihmisarvosta.

Tempoilu teknologioissa on luonnollisesti kytköksissä talouteen. Kun jotain keksitään ja se näyttää toimivan, se menee kaupaksi. Mikä olisi enemmän lyhytjänteisyyttä paljastava termi kuin kvartaalitalous, joka viittaa pörssiyhtiöiden huomion kiinnittymiseen neljännesvuosituloksiin. Kolmen kuukauden perspektiiviin viritetty kauppakone ei kykene eikä pyri ympäristöempaattiseen kokonaisarvioon – sitä ei yksinkertaisesti ole kehitetty sellaiseen. Olemme symbioosissa tuon koneen kanssa. Se tarvitsee massaa, joka janoaa päästä käsiksi tuotteisiin; kaikenlaisiin mutta mieluiten uudenlaisiin, mahdollisimman pian ja mahdollisimman paljoon. Kansallisen ja kansainvälisen hallintomme pääfunktio, siitä ei ole juuri epäilystä, on raivata tilaa kulutuksen ja kaupan paritanssille. Tokikaan hallintomme ei ole kukaan muu kuin me itse. Lapset johtavat lapsia, ja joillain tenavilla on gangsterinkin elkeet.

Jos maailmanmenoa ajattelee vain "reaalijärjellä", ei juuri mitään toivoa ole. Myös valistuneet hyväsydämiset ihmiset – jotka kokevat kehityksen suunnasta tuskaa – pyörivät myllyn mukana, vaikkakin voihikien. Joku 1800-lukulaisittain omavarainen eläjä, naurismaata käyvä hippi pellavavaatteissa, on säännön vaatima poikkeus, urhea kummajainen, ja ekopuodeissa ramppaavat urbaanivihreät ostavat lähinnä aneita. Suurin osa ihmiskunnasta joka tapauksessa vain odottaa kieli pitkällä, että pääsisi hyppäämään totaaliseen kulutukseen, miettimättä sekuntiakaan onko se lyhyt- vai kaukokatseista. Luolaihmisen nälkä ja kvartaaliviritteinen totaalituotanto on shokeeraava yhdistelmä.

Pessimistisen syväekologisen näkemyksen mukaan ihminen ei ole oppiva ennen kuin hän on pudonnut tarpeeksi korkealta, palannut klaanitasolle kaivelemaan raunioita. Harmonia palaisi ja sen myötä koittaisi uusi alku. Vaan kuka jaksaa uskoa, että ihminen olisi toimintakykyinen post-apokalyptisessa maailmassa, jossa myös eloonjäämiskamppailu muuttuisi entistä pidäkkeettömämmäksi. Kuva tällaisesta maailmasta on niin surullinen, että edelleen toivon täytyy pysyä mahdottomassa. Mitä mahdoton toive käytännössä merkitsee? Miljardien ja miljardien ihmisten pitäisi elää kestävällä tavalla tämä vuosituhat ja seuraavat vuosituhannet hamaan tulevaisuuteen.

Helsingissä vieraillut iäkäs tiibetiläislama Geshe Pema Dorjee kertoi, että hän itkee usein iltaisin sängyssä, kun muistelee vanhaa Tiibetiä. Sieltä hän joutui pakenemaan kiinalaismiehitystä vuonna 1959. Nomadiperheen vesana hän oli kokenut rikkumattoman puhtaan luonnon. Kaikki vedet (paitsi suolajärvet) olivat juomakelpoisia, villieläimistö kukoisti vainoamattomana, elinympäristöt olivat ehjiä eikä missään ollut palastakaan muovia. Geshe antoi aikalaistodistuksen, joka nostaa mieleen myyttisen termin: paratiisi. Kohta koko planeetalla ei ole ainuttakaan ihmistä, joka olisi elänyt turmeltumattomassa ympäristössä. Jokainen uusi sukupolvi pitää normaalina entistä häiriintyneempää ja vioittuneempaa ympäristöä. Normaali määrittyy sen mukaan mihin kasvaa sisään. Toimivan elonkehän vaatimus alkaa kuulostaa lähinnä symboliselta, utopialta. Viherkatot ja viljelylavat kuulostavat paljon tutummalta. Geshe sanoi, että yhden, kahden, kolmen ihmisen muuttuminen kerrallaan on se mitä toivoa saattaa. Jokainen sysäys kuitenkin merkitsee, sillä se sisältää kumulatiivisen kasvun mahdollisuuden. Emme pidä enää esimerkiksi orjuutta hyväksyttävänä, koska muutamien toisinajattelijoiden radikaali näkemys levisi yleiseksi ja itsestään selvänä pidetyksi. Se tapahtui yllättävän nopeasti, kuten kumulatiivisuuteen kuuluu.

Pane yksi riisinjyvä shakkilaudan kulmaruudulle, kaksi sen viereiselle ruudulle, neljä sitä seuraavalle ruudulle, seuraavalle kahdeksan… ja pian hukut riisin.

Jotkut kärsimystä tuottavista prosesseista voivat toimia sokeina korjausliikkeinä. Jos esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys romahtaa – mistä on jo selviä viitteitä länsimiehen siittiöiden määrässä – voidaan vuosisadan kuluttua olla tilanteessa, jossa keskimääräinen maapallon asukas ei kerta kaikkiaan saa lapsia. Fyysisellä tasolla tämä olisi täsmälääke tautiimme. Vakaasta ilmastosta ja öljynsaannista riippuvaisen ruoantuotannon kriisit voivat johtaa siihen, että maailman vilja-aitat eivät enää pysty ruokkimaan ylimääräisiä suita. Jos meren ravintoketjut muovitetaan, emme voi odottaa apua ihmeteknologiasta, jonka avulla ihmiskunta alkaisi haavia ravinnokseen planktonia. Ei ole poissuljettua että tullaan näkemään ydinasevaltoja, jotka harventavat risteilyohjuksilla kanssaihmiskuntaa niukkuuden pöydän äärestä. Ihmisyyden kriisi olisi silloin tietysti sanoinkuvaamaton. Joku voi nähdä islamin taantumuksellisuudessa ekologisen mahdollisuuden, mutta valitettavasti kyseessä ei millään tapaa näytä olevan ideologia jossa kaihdettaisiin biosfäärin riistämistä.

Toivonpilkahduksia tuovat tapaukset, joissa sivuvaikutuksiltaan tuhoisan keksinnön käyttöä on onnistuttu ylivaltiollisin sopimuksin rajoittamaan. Muun muassa suihkepulloissa käytettyjen ponnekaasujen CFC-yhdisteillä eli freoneilla oltiin jo tuhomassa elämä maapallolta ennen kuin prosessiin tajuttiin puuttua Montrealin sopimuksella 1980-luvun lopulla. NASA:n sittemmin simuloimassa skenaariossa, jossa freonien käyttö olisi jatkunut suitsimatta, olisi vuonna 2065 jo kaksi kolmasosaa kotiplaneettaamme ultraviolettisäteilyltä suojaavasta otsonikehästä kadonnut. Silloin pienimpiin harmeihin olisi kuulunut ihon palaminen muutamassa minuutissa auringossa. Kuitenkin jo päästettyjen CFC-molekyylien elinkaari ilmakehässä on keskimäärin sata vuotta ja ne tuhoavat otsonia kaiken tuon ajan.

Eräs ystävä ehdotti ihmiskunnan ratkaisuksi, että päätöksenteossa sitouduttaisiin seuraamaan tutkimustietoa. Jos tiedeyhteisö selkeästi varoittaisi jostain ilmiöstä, toimittaisiin tilanteen vaatimalla tavalla. Tässä utopiassa on aineksia. Tutkijat ovat jo osapuolena valmiit: he soittavat hälytyskelloa hiki hatussa. Kesällä 2016 julkaistiin arvostetussa Science-lehdessä ison tutkijajoukon yhteisartikkeli, jonka mukaan maapallon maa-alueista 58 prosenttia – jolla asuu 71 prosenttia ihmiskunnasta – on jo luonnon monimuotoisuuden suhteen niin heikentyneitä, että tilanne ”kyseenalaistaa ekosysteemien kyvyn ylläpitää ihmisen yhteiskuntia”.

Jos tällainen tieto ei herätä radikaaliin, hallitusten ohjaamaan suunnanmuutokseen, sotatilaa vastaavan kriisiaikojen poikkeustilan julistamiseen, niin mikä sitten?

Harvardin yliopiston emeritusprofessori, huippubiologi Edward O. Wilson on päätynyt laskelmissaan siihen, että planeetan pinta-alasta täytyy jättää luonnolle 50 prosenttia ekosysteemien kriittisen romahduksen välttämiseksi. Toteutuessaan tämä Half Earth -aloite riittäisi Wilsonin mukaan pelastamaan yli 80 prosenttia lajistosta ja jokseenkin kattavasti ekosysteemit. Toistetaan: puolet maiden ja merten pinta-alasta luonnonsuojeluun. Siinä on ihmiskunnalle – ja sen kullekin kansakunnalle erikseen – konkreettinen tavoite. YK:n ympäristöohjelman ja Kansainvälisen luonnonsuojeluliitto IUCN:n yhteinen World Database on Protected Areas ilmoittaa nykyiseksi suojeluasteeksi maa-alueiden suhteen noin 15 prosenttia ja meri-alueiden 2,8 prosenttia. Mahdollisuuden ikkuna sulkeutuu pian. Sukupuuttoaallon eskaloituminen ei jää odottamaan nimellisiä parannustoimia. Budjettiriihissä luonnonsuojelua ei voi enää mieltää luksustuotteeksi, johon sijoitetaan vain jos ”tärkeimmiltä” sektoreilta jää yli.

Validi tieteellinen tieto on teoriassa neutraalia ja objektiivista. Tutkimusten täytyy olla toistettavissa, jotta muut voivat vahvistaa – tai kumota – tulokset. Toisinaan paradigmat muuttuvat niin kuin itseään päivittävässä järjestelmässä kuuluukin tapahtua. Kuten olemme kuitenkin huomanneet, monen kaksiteräisen keksinnön suhteen tieteellinen ymmärrys on tullut pahasti jälkijunassa. Lisäksi tiedettä suurissa määrin rahoitetaan taloudellisesti arvokkaiden innovaatioiden toivossa – ei rajoittamaan niitä. Entä mikä hallinto todella ottaisi tutkimustiedon ohjenuorakseen? Demokratioissa kansaan vetoaa kulutusmahdollisuuksien lisääminen, ei päinvastainen. Diktatuurissa hallitsijan pitäisi olla hämmästyttävän valistunut ja oikeamielinen ja hänen alamaistensa pitäisi olla hänen kannallaan, jotta hän ei tulisi sysätyksi vallasta. Vaikka tällainen ihmeellinen ekokuningas jonnekin manifestoituisi, ei se riittäisi mainittavaan muutokseen, elleivät maapallon kaikki merkittävät valtiot kulkisi samoilla linjoilla. Käytännössä kyse olisi siis planetaarisesta luopumisliikkeestä, jossa oltaisiin valmiit jättämään lyhyen tähtäimen etu pitkäkestoisen edun vuoksi.

Jarruttamisesta tekee äärimmäisen vaikeaa se, että mopo on alkanut mennä kahtasataa. Jos joskus keskiajalla ihmisen elämänmalli muuttui suhteellisen vähän vuosisadan aikana, on viimeisen sadan vuoden aikana muutos ylittänyt mielipuolisimmatkin kuvitelmat. Innovaatioiden ilmaantumisen vauhti kiihtyy sisäisestä pakosta. Edward O. Wilson on rinnastanut prosessin kemiasta ja fysiikasta tunnettuun autokatalyysiin. Se tarkoittaa reaktiota, jossa yksi tai useampi reaktiotuote tuottaa jatkoreaktion. Kaikki käyttökelpoiset innovaatiot merkitsevät automaattisesti siementä uusille innovaatioille. Mitä runsaammin innovaatioita syntyy, sitä enemmän seuraa autokatalyyttisiä reaktioita. Kehitys on tässäkin kumulatiivista. Kohta mopo menee kolmea sataa. Sen renkaat irtaantuvat maasta eikä sitä voi enää ohjata.

Venäläisen teknologiakriitikko Dimitri Orlovin mukaan sellaiset hankkeet, joiden hyöty on vain rajallinen mutta haitat potentiaalisesti rajattomat, olisi rationaalista hylätä jo laskennallisesti. Tällainen teknologia on esimerkiksi ydinenergia voimala- ja asesovelluksineen. Vaikka globaalisti merkittävän ydinkatastrofin riski olisi epätodennäköinen, se on otettu ja sen aktualisoitumisen mahdollisuus kasvaa vääjäämättä teknologian yleistyessä ja ajan kuluessa. Missä olit tammikuun 25. 1995? Se olisi voinut olla käänteentekevä päivä. Tuolloin Boris Jeltsinin vapiseva sormi oli jo valmiina laukaisemaan 470 ydinohjusta – harkinta-aikaa oli kuusi minuuttia – vastineeksi oletettuun lännen ydinhyökkäykseen – todellisuudessa norjalaiseen säärakettiin.

Paradoksaalisesti lyhytjännitteisyyden tempo on kiihtynyt rinta rinnan lisääntyneen eliniän odotteen kanssa. Hautalöytöjen perusteella on arvioitu, että antiikin Kreikassa ja Roomassa elettiin keskimäärin hieman alle 30-vuotiaaksi. Teollistumisen alkaessa Euroopassa 1700-luvun lopulla elinikää oli odotettavissa 35–40 vuotta ja todellisen teknis-tieteellisen kaikkivoipuuden aikakaudella 1900-luvun alussa viitisenkymmentä vuotta. Kuitenkin noina aikoina tehtiin hankkeita ja asioita, joiden kestoksi toivottiin pikemminkin tuhat kuin sata vuotta. Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys leimasivat myös tekemistä. Miksi ei enää, vaikka olemme alkaneet pitää itseämme käytännössä kuolemattomina?

Tuhoisien tapojen jatkaminen on vaivatonta kuin kiven vierittäminen alamäkeen. Korjausliike on kiven vierittämistä ylämäkeen. Ponnistelu merkitsee vaivaa ja luopuminen on uhraus. Kuitenkin prosessiin liittyy tietty huojennus, vaistomainen tunne oikein toimimisesta. Pessimismin pimeä syli on näennäisen realistinen ja upottavuudessaan houkutteleva. Havahtuneelle se kuitenkin merkitsee eräänlaista rintamakarkuruutta ihmisyyden etulinjasta. Jotain on aina tehtävissä. Jos ajattelemme toisin, olemme jälleen lyhytnäköisyyden pihdeissä. Kuten voimme loogisesti päätellä ja esimerkein osoittaa, kaikki teot aiheuttavat seurauksia, joiden ketju jatkuu näköpiirimme ulottumattomiin.

Kysymys on sysäyksestä, jonka juuri sinä voit tehdä. Lohtu on ehkä laiha, mutta se on todellinen. Se on synnyinoikeutesi. Mahdollisuus.

Maaliskuun täysikuu loimottaa hätkähdyttävän korkealta. Kuukausi on lopullaan, hanki kattaa yhä koko maiseman. Kuu loistaa sisään ikkunasta saunaan. Kiuas on juuri saanut tulen sydämeensä, hormi vetää innokkaasti, mikä luo erikoisen vastakohdan kirkkaan pakkasillan suurelle liikkumattomuudelle. Huomio osuu kiukaan takana oleviin levyihin, jotka suojaavat puuseiniä kuumuudelta. Harmaa aines on asbestia, tietenkin. Pharmakon läpäisee elämämme. Intressinämme on resurssien hyödyntäminen ja riskien välttäminen. Se on ollut ja tulee olemaan tasapainoilua. Koskaan se ei ole ollut helppoa. Joskus ja jossain, todistettavasti riittävän usein, tasapainoilu on kuitenkin onnistunut.

Olemme vielä täällä.

Erämaa ja elämänsuojelu

Mielikuvituksellisen edistykselliset laitteemme ovat avaruudesta käsin kuvanneet planeettamme jokaisen syrjäkolkan. Kaukokantauma kuljettaa sivilisaation huokosistaan puskemia saastehiukkasia napajäätiköille. Mantereiden kokoiset muovipyörteet tanssivat valtamerissä. Siperian taigan ja Saharan autiomaan yllä jymisevät lentoreitit. Koko biosfääri - jopa Mariaanien hauta 10 994 metrin syvyydellään - on ihmistoiminnan koskema.

Erämaa on suhteellinen asia. Mutta sellaisena kuin me erämaan miellämme, niitä edelleen löytyy, suunnattomiakin sellaisia. Urbaanin ja semiurbaanin valtapiirin ulkopuolella ne ovat säilyneet ilmeisen kesyttöminä, luonnontilaisina ja puhtaina alueina. Tietämättömän mielestä ne eivät tuota mitään tai ainoastaan vähän. Elämälle niiden arvo on mittaamaton.

Laji- ja yksilövolyymiltaan giganttinen eliölajisto turvautuu erämaihin kuin Nooan arkkiin. Erämaa on ekologinen hotspot, elämän tihentymä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ihminen on erämaassa ainoastaan vieras, jonka täytyy pian kiiruhtaa pois. Jos hän asettuu yöksi tai useammaksi, hän perustaa leirin. Se on teko, jossa luonto ja kulttuuri kipinöivät tasavahvoina. Leirissä on jotain syvästi merkityksellistä.

Luonnolle vihkiytynyt brittikirjailija Roger Deakin sanoo kirjassaan Wildwood, että leirissä on enemmän totuutta kuin talossa. Leirin synty sallii ja yleensä vaatiikin improvisointia. Tieto tilapäisyydestä on alusta alkaen läsnä.

"Leirissä on enemmän totuutta, sillä siinä tilanteessa me olemme. Talo edustaa sitä, mitä me maan päällä haluaisimme olla: pysyviä, juurtuneita, täällä ikuisesti. Mutta leiri edustaa asioiden todellista olemusta: olemme vain läpikulkumatkalla."

Modernia ihmistä ympäröivä keinotekoisuuden kehä, teknologiamaailma - niin sädehtivän ihmeellinen kuin onkin - on vaikeasti puhkaistava umpio. Suurin osa ihmisistä ei koskaan jalallaan astu erämaahan. Se ei ole mahdollisuuksien rajoissa, ei kiinnosta, ei käy edes mielessä. Geenimme eivät kuitenkaan ole vieraantuneet, niiden muisti yltää kauas.

Amerikkalaisen ympäristöliikkeen korpiparta, kirjailija Edward Abbey pohdiskeli erämaan olemusta teoksessaan Kesä erämaassa.

"Erämaa, erämaa... Tuskin tiedämme, mitä tuolla sanalla tarkoitamme, vaikka sen sointi vetää puoleensa kaikkia joiden hermosto ja tunteet eivät vielä ole peruuttamattomasti turtuneet, puutuneet [--] Sanasta tulee mieleen menneisyys, jota emme tunne, maapallon kohtu josta kaikki olemme tulleet. Se tarkoittaa jotain kadotettua ja jotain edelleen läsnäolevaa, jotain kaukaista ja samaan aikaan intiimiä, jotain vereen ja hermoihimme haudattua, jotain meistä katsottuna tuolla puolen olevaa ja rajatonta. Jotain romanttista - mutta ei sen vuoksi hylättävää."

Erämaa yhdistää aktiivisina komponentteina olemassaolon peruselementit: maan, tulen, veden, ilman ja avaruuden eli tilan. Erämaa on suunnattoman hienovarainen kellokoneisto, keskinäisriippuvaisten olentojen ja prosessien äärettömyys. Erämaassa evoluutio esittää tämänhetkisen huipputasonsa, kaikki vuosimiljoonien koulimat parhaiden parhaat maagisissa pirueteissaan, leimahtavana supernovana. Erämaan ekosysteemi on vakiintunut ja avaa ikkunan yli aikojen: näin luonto sen tarkoitti olevaksi. Erämaa edustaa elonkehää an sich.

Lajimme historia sen määrää: tietoisuus erämaasta on tietoisuutta kodista, alkuperästä; siltikin, että usein pystymme kokemaan vain himmeää nostalgiaa erämaata ajatellessamme. Erämaan pelkkä olemassaolo voi antaa meille suuren lohdun, mutta myös suuren huolen. Tiedostamatta (tai joissain harvoissa tapauksissa tiedostaen) kannamme harteillamme suurimman kuviteltavissa olevan rikoksen taakkaa.

"Sivilisaatio, joka tuhoaa sen vähän mitä villistä luonnosta, käyttämättömästä maasta, on jäljellä, leikkaa itsensä erilleen omasta alkuperästään ja pettää itse sivistyksen periaatteen", päättelee Abbey.

Olemme kalunneet maan jalkojemme alta, vaikka tiedämme niin vaistonvaraisesti kuin tieteellisesti tekomme karmean kohtalokkuuden. Itsetuhoisuus on ilmiönä erikoinen. Pyrkimys välittömään omaan etuun voi todella olla sellainen prioriteetti, että faktoihin perustuva kokonaiskuva, joka osoittaa pyrkyrin vääjäämättömän umpikujan, ei paina vaa'assa. Mutta kenties siinä piilee lainalaisuus: ristiriita on kehitystä eikä evoluutio, suuri peluri hyvän ja pahan tuolla puolen, jää suremaan yksittäisiä romahtavia järjestelmiä. Sen leikkikenttänä on universumi, ehkä monet.

Abbey jatkaa:

"Jos teollisen yhteiskunnan ihminen jatkaa lisääntymistään ja toimintansa laajentamista, hän kyllä onnistuu tekemään sen mitä näköjään yrittääkin, sulkemaan itsensä omaan synteettiseen vankilaansa. Hän tekee itsestään maanpakolaisen ja tulee viimein tietämään, jos yhä pystyy tuntemaan jotain, millainen on lopullisen tappion tuska ja hätä."

Elämä pakenee luotamme jokaisen sukupuuttoon kuolleen lajin myötä. Ja kun ihmiskunta on tähän astisen olemassaolonsa aikana voinut luottaa vuodenaikaisvaihteluiden syvään tuttuuteen ja ennustettavuuteen, niin nyt ilmasto mellastaa kuin räyhähenki. Horjuttava vaikutus yltää kollektiiviseen tajuntaamme, vaikka kuinka käpertyisimme kauppakeskuskäytävän leutoon auvoon, ikuisen kulutuskesän illuusioon.

Elämänsuojelijoiden tehtävä on eeppisen suuri. Biodiversiteetin hupenemisluisun pysäyttäminen näyttää lähes mahdottomalta väestöräjähdystä ja kiihtyvää resurssitaistelua vasten.

Jos elämänsuojelijat ovat voitokkaita, mikään voitto maapallolla ei ole koskaan ollut lähellekään niin mahtava.

Jotta sen saavuttamista voisi edes ajatella, pitäisi ihmiskunta ponnistella yksimielisesti sen eteen. Kuitenkin peruuttamattoman ympäristöluhistumisen eteneminen otetaan vakavasti vain hyvin pienessä marginaalissa. Johtavien tiedemiesten varoitukset katoavat viihde- ja kulutusmyllyn kakofoniseen jyminään. Kuinka moni esimerkiksi huomasi taannoisen uutisen, jossa Maailman luonnonsäätiö ilmoitti maailman merien eläimistön puolittuneen sitten 1970-luvun?

Allekirjoittanut tunsi skottisyntyisen upseerin, joka oli erikoistunut rakettiteknologiaan ja palvellut pari vuosikymmentä ydinaseiden laukaisukeskuksessa Yhdysvalloissa. Käskyä mannertenvälisten ohjusten laukaisuun odotettiin yötä päivää, arkena ja pyhänä. Mutta kuinka helvetinkoneen henkilöstö eli sen tietoisuuden kanssa, että täysmittainen ydinsota tekisi planeetasta painajaismaisen paikan asua? He välttivät ajattelemasta asiaa. Keskinäisen rupattelunsa he täyttivät pakonomaisesti pinnallisuuksilla; puheilla autonhuollosta, perhearjesta ja urheilutuloksista.

Roda de Baran pikkukaupungissa Kataloniassa 2001 upseeri jakoi itseään vuosikymmeniä painaneen salaisuuden. Hän oli palvelusaikanaan hautonut maanpetosta. Kuuban kriisin 1962 jälkeen hän oli päättänyt, että tosipaikan tullen hän sabotoisi laukaisuprosessin. Ohjukset olisivat jääneet siiloihin. Vuosikausia hän jatkoi tehtävässään suunnitelmansa motivoimana. Valtiota vastaan tehty petos ei ole mitään verrattuna kuviteltavissa olevista petoksista syvimpään, biosfääriä vastaan suunnattuun. Tämän oivaltaminen oli vaatinut, että kyllin monena sudenhetkenä valveilla maatessaan mies oli kohdannut oman Pyhän Vincenten niemensä - paikan, jossa maailma loppuu. Pakko suojella elämää ei ollut jättänyt vaihtoehtoja. Palveluksensa jälkeen hänestä tuli erämaiden koluaja. Hän myi talonsa, alkoi leiriytyä.

Saksalainen romanttinen perinne tuntee asian nimeltä Waldeinsamkeit. Se tarkoittaa tilaa, jossa olemme "yksin metsässä yhteydessä siihen"; hienosäkeistä ja samalla maanläheistä onnea ja rauhaa, jonka metsän yksinäisyydessä voi saavuttaa. Mitä vähemmän teemme ja yritämme, sitä helpommin yhteys avautuu. Sitä lojaalimpia olemme autenttisuudelle.

"Maailmani ei jätä ainoastaan romahtamatta, jos irrottaudun siitä, vaan kiinnittymiseni tuntuvat äkkiä raskailta, tukahduttavilta ja liian tiiviiltä punoksilta", muotoilee Pariisin yliopiston filosofian professori Frédéric Gros. Hän näkee luontoon suuntautuvan kävelypatikan vapautumisen menetelmänä. Mitä kauempana kulkija on (etäisyyttä ei lasketa vain fyysisesti) sivilisaation piiristä, sitä hauraimmilta ja illusorisimmilta tuntuvat sivilisaation hänelle tarjoamat piirileikit ja roolit. Ei sillä, etteikö jotkin niistä olisi tähdellisiä omassa kontekstissaan.

Erämaa on muistuttaja. Ilman erämaata elämänsuojelijalta hämärtyisi käsitys, minkä puolesta hän toimii. Erämaa tarjoaa tilan irrottautua. Erämaassa on helppo huomata - ainakin pilkahduksittain - että ajatus- ja tunnemyllyn takana on valtava tietoinen avaruus, erämaista puhtain.

Maailma ylivalotettuna: valosaaste leikkaa Bereniken hiukset ja paljon muuta

Yösydämen kulkijoita (Helsingin Vuosaari, joulukuu 2010).

"Uudenlainen urbaani tähti loistaa nyt yössä, kauhistuttava, yliluonnollinen, inhottava ihmisen silmälle: lamppu painajaisunille! Sellaisen valon pitäisi loistaa vain murhaajille ja rikoksentekijöille tai houruloiden käytävillä, kauhua lisäävänä kauhistuksena."

Näin kirjoitti muste roiskuen skotlantilainen kirjailija ja runoilija Robert Louis Stevenson (1850-1894), kun oli iltakävelyllään kohdannut Lontooseen tulleet sähkökatulamput 1881. Hänestä nuo uudet loimottimet olisivat sopineet lähinnä rankaisukeinoksi, eivät missään tapauksessa vapaan ihmisen elinpiiriin. Jos me puolestamme pääsisimme 132 vuoden takaiseen Lontooseen, luultavasti ihastelisimme himmeän tunnelmallista, kuin romanttisesta kuvaelmasta poimittua valaistusta ja osa meistä kauhistelisi pimeän suurta alaa, hämärään katoavia kujasia.

Ulkovalaistuksen ylitsejyräävä volyymi iskee silmille ja mieleen varsinkin näin pimeän vuodenajan saavuttua. Yön mitta Helsingin leveyspiireillä on marraskuun lopulla yli 17 tuntia ja taivas velloo koko tämän ajan epäluonnollisessa punertavankeltaisessa hehkussa. Meillä on todellakin riittämiin energiaa, varoja ja pelkoa, kun olemme pystyneet ja halunneet tehdä tämän yölle. Yhdistetyistä satelliittikuvista koottu globaali yökuva piirtää maailmankartan muodot valona esiin; laajoja pimeitä alueita on sentään vielä asumattomilla ja köyhillä seuduilla, kuten arktisessa Kanadassa ja sisä-Afrikassa.

Valosaaste kuuluu laajimmalle levinneisiin ja nopeimmin lisääntyviin ympäristökuormituksen muotoihin eikä sitä käytännössä suitsi mikään säädös. Yötaivaan valoisuuden vuotuiseksi kasvuksi on eri tutkimuksissa länsimaissa arvioitu 3-6 prosenttia. Kolmella prosentilla yötaivaan valoisuus kaksinkertaistuu 27 vuodessa, kuudella prosentilla tämä tapahtuu runsaassa vuosikymmenessä. Lukija, minkä ikäinen siis oletkaan, yötaivaasi ei ole enää lainkaan sama kuin syntyessäsi. Kipukynnys ylivalotuksen suhteen on viimein ylittymässä. Tästä eräänä merkkinä on hiljattain ilmestynyt ensimmäinen suomalainen yleisesitys aiheesta, ympäristöalan tutkijoiden Jari Lyytimäen ja Janne Rinteen Valon varjopuolet (Gaudeamus, 2013).

Valosaasteen vaikutusta on vaikea arvioida, koska ilmiö on historiallisesti niin tuore, se on tunnistettu ympäristö- ja terveystutkimuksen saroilla ongelmaksi vasta 2000-luvulla ja sillä on vaikeasti havaittavia kytköksiä muihin ympäristökuormituksen muotoihin. Los Angelesista - jossa valosaaste kumottaa yötaivasta 25 kertaa täysikuuta voimakkaammin - on esimerkiksi viitteitä siitä, että valopäästöt vähentävät ilmakehässä vain yöaikaan esiintyviä nitraattiradikaaleja, jotka hajottavat ilmansaasteita mutta tuhoutuvat itse valosta; valosaaste siis heikentää ilmanlaatua estämällä ilman luontaisia kemiallisia puhdistumisprosesseja. Tämä havainnollistaa, että taivaalle ammuttu keinovalo ei ole vain esteettisen mieltymyksen kysymys. Yöhön kajoaminen uhmaa yhtä luonnon perustavimpaa laatua olevaa lainalaisuutta, vuorokauden jaksoisuutta, eikä sen ekologisista seurauksista tunneta kuin jäävuorenhuippu.

Kotiplaneetallamme arvioidaan elävän 8,7 miljoonaa eliölajia. Maapallon kiertoliikkeen vuoksi mikään niistä ei ole evoluutionsa aikana sopeutunut olemaan jatkuvassa valossa. Päinvastoin: esimerkiksi kasveilla on jopa minuutintarkka fotoperiodismi eli kyky ajoittaa elintoimintojaan valon määrän mukaan. Ei ole vaikea ymmärtää, että tämä voi häiriintyä keinovalaistuksesta. Yöhyönteiset puolestaan tunnetusti hakeutuvat valolle, varsinkin lyhytaaltoiselle. Niiden tarkat aistit erottavat hienoiset valonmäärän eroavaisuudet, mitä tarvitaan muun muassa vapaan kulkutien löytämiseen pimeässä maastossa. Lamppu on niille niin voimakas signaali "kulkutiestä", että ne hakkaavat itseään sitä vasten, käsittämättä mikseivät pääse läpi.

Kielin kaupungissa Saksassa elohopealamppujen on arvioitu tappaneen kolme miljoonaa hyönteisyksilöä joka yö, polttimoa vasten palamiseen ja päämäärättömästä valaisimen kiertelystä uupumiseen. Toistetaan, siis kolme miljoonaa yhdessä kaupungissa ja yhdessä yössä. Sammakkoelämillä täydellisen hämäränäön kehittyminen valoaltistuksen jälkeen kestää useita tunteja, joten katulampun kohtaaminen heikentää välittömällä tavalla näiden hämärä- ja pimeäaktiivisten saalistajien elinmahdollisuuksia. Miltei kolmannes nisäkäslajeista ja yli 60 prosenttia selkärangattomista on yökyöpeleitä ja häiriintyvät siksi lähtökohtaisesti keinovalosta. Lajistossa on toki joukko generalisteja ja opportunisteja, tyypillisiä levittäytyjälajeja, jotka usein kestävät valosaastetta paremmin kuin ne aluperäislajit, joiden paikasta ne kilpailevat. Valaisimista voi tulla niiden voittokulun soihtu.

Valosaasteen vaikutukset ihmisen terveyteen on oma aiheensa, jota käsittelemme toisaalla (linkki lopussa). Ei tarvitse kuitenkaan sukeltaa hormonitoiminnan saloihin voidakseen allekirjoittaa sen yksinkertaisen huomion, että valosaaste kaventaa ratkaisevalla tavalla kokemustemme kirjoa. Pakkovalaistus saa yön tuntumaan rumalta, levottomalta ja räikeältä. Vaihtokurssi on kehno, sillä yön luonne on olla levon, kätkevyyden ja mysteerin tyyssija. Valtavin mullistus, minkä ihminen on vuosisadassa välittömästi kokemalleen ympäristölleen tehnyt, on epäilemättä pimeästä yöstä luopuminen. Normaali on muuttunut epänormaaliksi ja päinvastoin.

Osana Valon varjopuolet -kirjan aineistoa toimi 2011-2012 toteutettu suomalainen kysely, jossa yli kaksi tuhatta vastaajaa kertoi näkemyksiään valosaasteesta. Seuraavassa ote kirjasta (s. 172-173):

"Kyselyssä moni vastaaja kertoi esimerkkejä sellaisista pimeän ja hämärän kokemuksista, jotka käyvät alati harvinaisemmiksi keinovalon lisääntyessä elinympäristössämme. Monet harmittelivat tähtien ja muiden taivaankappaleiden häviämistä valoverhon taakse. Auringon nousu ja lasku, illan sininen hetki, herääminen luonnonvaloon sekä nukahtaminen luontaiseen pimeään olivat kokemuksia, joiden perään useat vastaajat haikailivat. Luonnon valorytmin tarkkailua pidettiin hienona ja usein rauhoittavana kokemuksena. Erään vastaajan mielestä hämärän eri sävyt ovat rikkaus, jonka keinovalot muuttavat kirkkaiden valopisteiden täplittämäksi tasaiseksi pimeydeksi."

Elinympäristömme kokijoina olemme osa ikivanhaa jatkumoa. Yön suojelu on myös kulttuurihistorian ja - sanan varsinaisessa merkityksessä - maailmankansalaisuuden vaalimista. Allekirjoittanut vieraili viime viikolla Helsingin yliopiston observatoriolla. Valmistuessaan 1834 Engelsin piirtämä tähtitutkimo oli maailman ensimmäinen nykyaikainen observatorio kääntyvine kaukoputkitorneineen, mutta valosaaste teki jo aikoja sitten minkään vakavamman havainnoinnin laitoksesta käsin mahdottomaksi. Paljon puhuvaa on, että tähtitaivas täytyi esitellä kellarin pimeyteen perustetussa planetaariossa. Entisaikaan tähtikuvioiden hahmottaminen, niiden nimien ja niihin liittyvien legendojen tunteminen oli osa yleissivistystä, mutta meille nykyihmisille ne ovat katoavaa perinnettä vailla omakohtaisuutta. Vai kuka myhäilee vielä edellisyön Lyyrasta, Karhunvartijasta, Kentaurista, Bereniken hiuksista, Käärmeenkantajasta, Joutsenesta tai Pegasuksesta? Yhteys sivistyspiirimme vanhimpaan mytologiakerrostumaan on katkennut. Mutta mikä vieläkin hälyttävämpää, elävä oivallus osallisuudesta universumin mittaamattomaan kokonaisuuteen on leikattu pois - tukittu tungettelevalla häikäistyksellä ja ylivalotuksen latteudella. Urbaaniympäristössä ylöspäin pyrkivä katse isketään alas kaikkialle levitetyin teholampuin ja vaikka katseen onnistuisikin löytää puistopuiden lehvästön lomasta pääsy taivaalle, jäävät tähdet harvoja kirkkaita poikkeuksia lukuun ottamatta ilmankehän hiukkasissa vellovan keinovalohunnun, sironnan, taakse.

Suomalaisista 15 prosenttia pelkää liikkua yksin pimeän aikaan asuinalueella, jos katuja ei ole valaistu. Äänekkään vähemmistön vaatimukset valon lisäämisestä otetaan hanakasti korviin, sillä yksin Helsingissä katulamput ovat lisääntyneet noin tuhannella vuosittain. Joillekin tahoille valaisun tuottaminen on suuri bisnes ja jokin valolla hallitsemisessa on viranomaisten mieleen. Kuitenkin yöllisen valaisun tärkein argumentti, turvallisuus ja rikollisuuden ehkäisy, horjuu niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheen tiimoilta on tehty. "Hämärämiehet" tarvitsevat hekin valoa suorittaakseen murtonsa tai havaitakseen ja arvioidakseen hyökkäyksensä kohteen; jos heidän pitäisi itse sytytellä lamppuja, tulisivat he huomatuiksi. Tästä syystä muinoin kaupunkilaisia velvoitti säädös kantaa soihtua tai lyhtyä pimeillä kaduilla. Rikosten ja katuvalaisun suhdetta on selvitetty Chicagossa ja Lontoossa. Näissä tutkimuksissa katuvalaisun määrän lisääminen on jopa lisännyt rikollisuutta, joskin kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä on vaikea todentaa.

Evoluutioon palataksemme, lajimme miljoonien vuosien kehityskulun mittapuulla olemme saaneet keinovalon vastaamme äkillisenä ja tyrmäävänä kuin salamavalo olisi leimahtanut avosilmiemme edessä keskellä pimeintä yösydäntä. Ennakoitavaa on, että luontaista pimeyttä tullaan kaipaamaan sitä voimakkaammin mitä vähemmäksi se elinpiirissämme käy. Edelläkävijöitä ja valttikortin haltijoita ovat ne alueyksiköt, jotka lupaavat vaalia yötä sen omana itsenään. Etelä-Portugalissa sijaitseva kolmen tuhannen neliökilometrin Alqueva on julistautunut maailman ensimmäiseksi sertifioiduksi pimeän yötaivaan alueeksi. Yö voi olla puhdas niin kuin muutkin luonnonvarat, esimerkiksi vesi ja ilma.

Niin ylivoimaiselta ja kompleksiselta kuin valosaastekysymys kuulostaa, on se lopulta kirjaimellisesti vain napin painalluksesta kiinni. Teknistä estettä valojen sammuttamiselle ei ole. Sen sijaan tarvitaan valistuneisuutta, halua ja kanttia. Hyvin perustavana ihmisoikeutena voidaan nähdä mahdollisuus kokea yön pimeys ja tähtitaivas, joka on laajentavimpia mahdollisia ilmiömaailman anteja. Kaiken sen epätoivoisen kosiskelun sijasta, jota kaupungit eri viihdytysmuodoilla tuottavat, ne voisivat yksinkertaisesti sallia asukkaidensa elämänpiiriin kirjokannen, maailmankaikkeuden, tähtitarhan - miten sitä kutsuukaan. Aluksi vaikka yhtenä teematuntina kuukaudessa, "tähtiyönä", mutta sitten tervehdyttäviä, ylevöittäviä ja luontoa kunnioittavia pimeän tunteja systemaattisesti lisäten.

Ehkä Lontoon uusien katulyhtyjen alla kärvistellyt ja manaillut Robert Louis Stevenson nähtiin aikalaistensa taholta ainoastaan hypersensitiivisenä vastarannankiiskenä. Kukaties hän ajatteli niin itsekin. Jälkikäteen tiedämme, että hänen reaktionsa oli validi varoitushuuto, jonka olisi sietänyt päätyä kuuleviin korviin jo kauan sitten. Nyt 2010-luvulla selittelyvastuun ja todistustaakan ei kuulu olla enää niillä, jotka haluavat luontaista yötä, vaan niillä, jotka haluavat sen eliminoida.

Valosaasteen terveysvaikutuksista jatkamme Terveysmetsä-blogissa:
http://www.luonnontie.fi/oikea-yo-tekee-gutaa/

Välihuomio: Hamstrattuja laivakasseja ja mietteitä muovin olemuksesta

Silja Linen kassi on päätynyt edelleen merelliseen käyttöön.

Pula-ajan kokeneet ovat omanlaisiaan epeleitä. He ovat usein selkäydintään myöten epävarmaan huomiseen varautuvia ja hamstraavat vaistonvaraisesti sen mitä mahdollisesti voisi joskus tarvita. Välillä se menee överiksi, kuten edellisessä raportissamme Espoon metsissä huomasimme. Toisaalta sodanjälkeisen niukkuusjakson kokeneen nurkista voi monien tarpeellisten juttujen lisäksi löytyä hyvinkin mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia kerrostumia; pienen arjen hiirenharmaita paloja, joita törsärisukupolvet eivät ikimaailmassa olisi tulleet säästäneeksi. Näin he ovat tehneet museaalisia sankaritekoja jokapäiväisen esineistön saralla, vaikka heidän motiivinsa on ollut toisaalla.

Kirjoitelman somistuksena katsellaan erään pula-ajan lapsen, allekirjoittaneen äidin (s. 1941) komerosta kaivettuja muovikasseja. Tarjolla olleella mittavalla valikoimalla ei lukijaa kuormiteta, vaan esille (ja käyttöön) siististi viikatusta varannosta on maltillisesti valikoitu muutama reittilaivaliikenteen tax free -ostoksille tarkoitettu pussi takavuosikymmeniltä. Niissä kiinnostaa matkustamiseen nivoutuva historia, design ja ehkä odottamattomastikin koko. Jälkimmäinen on nimittäin yleisen kulutusvolyymin ja lisääntyneen haluamisen kasvusta kertova indikaattori. Nämä vanhat kantovälineet ovat suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin levyliikkeiden LP-levyille tarkoittamat pussit, eivät mitään 15 kilon kantokestävyydellä varustettuja megahyper-säkkejä.

Sylvi Kekkosen 1964 kastama Finnhansa-alus liikennöi Ruotsiin ja Saksaan. Heinäkuussa 1967 alukseen pelastettiin neljä DDR:stä paennutta purjehtijaa. Vuonna 1978 alus muuttui Prinsessan-nimiseksi ja 1987 Princesa Marissa -nimiseksi. Romutuksen hetki koitti Intiassa 2008 ja jostain syystä alusvanhus sai juuri sitä ennen Prince-nimen, koki siis sukupuolenvaihdon.

Finnhansa-kassin kääntöpuoli. Keväällä kuvattu kassi on nykyisin jo tervainen ja nokinen. Siinä säilytetään käpykeitintä. Kassin syntyessä tupakkaa sai ostaa vaikka nelivuotias, julkiset tilat ja kulkuvälineet olivat lähtökohtaisesti sauhusallittuja ja röökimainonta tykitti täysillä. Vuonna 1977 tulleen tupakkalain mainontakielto ja 16-vuoden ikäraja merkitsivät Euroopan tiukinta linjaa; kansainväliset tupakkayhtiöiden huomio keskittyi Suomeen, sillä pelkona oli tupakkakieltojen leviäminen lumipalloefektillä muihin maihin (niinhän sitten kävikin). Sosiaali- ja terveysministeriöön oli jopa soluttautunut tupakkabisneksen agentti, joka raportoi virkamiestyöskentelystä suoraan Amerikkaan.

Finnjet ajoi Finnhansan tavoin Länsi-Saksaan. Aikansa superalus kuljetti viisi miljoonaa matkustajaa ja senkin taru päättyi 2008. Itse tuli koettua legendaarinen Finnjet-matka vuonna 1987 Hampuriin, "vapaaseen maailmaan", kuten se kokemuksellisesti oli.

Silja on aina ollut Vikingiä hitusen fiinimpi. Ehkä näin myös pusseissa.

Rauhoittavan konstailematonta selkeyttä, jollaista nykyisenä kirkumisen aikana harvemmin tapaa.

Ajatuksenvirtamainen tekstimme siirtyy tässä kohdin käsittelemään muovikassien ja muiden muoviesineiden olemusta. Riippumatta siitä, että muovista tehdään myös laadukkaita esineitä (esimerkkinä vaikka maailmankuulun Sissipuukko m/95:n lukitusrullalla varustettu tuppi), muovi jos mikä mielletään kertakäyttökulttuurin ruumiillistumaksi. Aiheestako? Saadaksemme tähän vastausta on meidän aloitettava muovin raaka-aineesta, öljystä.

Filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén puivat uutuuskirjassaan Energia ja kokemus öljyn kaiken-kattavaa läsnäoloa elämäntavassamme - ja toisaalta vieraannuttavaa "katkosta", joka on kokemuksellisesti öljyn ja itsemme välillä. "Ylimuistoisten aikojen paineessa maan alle on tiivistynyt nestemäistä pimeyttä, jolla on valtava voima. Tällainen materia on perustavinta ja samalla arvaamattominta, se on ihmistarpeiden ja -halujen suhteen yhteismitatonta", filosofit muotoilevat.

Pointti on se, että tuo räjähtävän tehokas ja moneksi taipuva energianeste pysyy meille loppuun asti maanalaisena, toiseutena, salamyhkäisenä, näkymättömänä, "ala-aineena". Emme tiedä tai edes välitä tietää taloamme lämmittävän tai kehoamme liikuttavan nesteen alkuperää; rapistellessamme muovikassia emme ajattele Jamalin niemimaan tundraa ja poroja, emme Persianlahtea ja symbolivoimaltaan Eufrat- ja Tigrisjokien kanssa kilpailevia putkia autiomaiden paahteessa tai edes öljyjalosteita valmistavien työntekijöiden menetelmiä, työkaluja ja taitoa.

Esimerkiksi puulämmittäjän suhde energianlähteeseensä on paljon ymmärtävämpi ja osallisempi siinäkin tapauksessa, että hän ei itse halko klapejaan; koko kulttuuritausta, ylisukupolviset opit ja näkymä ikkunasta lähimpään puuhun tukevat tuota suhdetta, valottavat kausaaliketjuja. Sitä vastoin suhteemme öljyyn muistuttaa Salmisen ja Vadénin mukaan ilmiötä, jota Freud kutsui termillä die Isolierung (eristäminen). Heidän mukaansa yksityisautoiluun liittyvä lähes myyttinen vapaudentunne, jota populaarikulttuuri on taidokkaasti kuvannut, tukeutuu polttonesteen alkuperän merkitsemättömyyden kokemukseen - siihen, ettei meille ole eikä tarvitse olla "väliä" siitä mistä bensamme on peräisin. Kirja esittää, että näillä kokemuksilla on 1:1 -keskinäisriippuvuus: autoilun vapautta ei koettaisi, jos bensan alkuperällä olisi väliä.

Öljyn huumaava sumu, tyystin paikallisuuden ylittänyt, on kaikkialla ympärillämme, mutta samalla se on vaikea huomata. Puhtaasti tiedollisella tasolla voimme esimerkiksi olla selvillä elämäntapamme lähes totaalisesta öljyriippuvuudesta (Saksan puolustusvoimien tilaaman öljyhuippuraportin mukaan 95 prosenttia teollisesta tuotannosta - johon sisältyy sivumennen sanottuna myös elintarviketuotanto - on tavalla tai toisella riippuvaista nimenomaan öljystä), mutta arjen pyöriessä business as usual -rataansa tämä tieto ei mitenkään yllä meihin, hetkauta, havahduta. Miettimättä myös yleensä jää, miten perustava on öljyn ja siihen liittyvän kokemuksellisen katkoksen rooli kaupungistumisessa, globalisaation näennäispakossa ja modernin kokemuksessa itsessään, pyhyyden haipumisessa. Eikä ihme; öljyn tuoma vauhti on ollut kova, liian kova. Jos öljy on elämäntapamme sokea piste, on se myös vauhtisokeuden tuoja. Koko ilmiö on ajallisesti tavattoman nuori. Helposti saatava öljy astui kuvioon vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun sitä alettiin pumpata Pennsylvanian tuottoisilta kentiltä. Sille ei aluksi edes keksitty tarpeeksi käyttökohteita; valopetroliksi jalostettuna se sentään säästi joitakin valaita joutumasta lamppuöljyksi.

Palataksemme nyt muoviesineisiin, miten öljyyn liittyvä alkuperättömyyden kokemus näkyy ja tuntuu niissä? Annetaan Salmisen ja Vadénin päästellä parastaan seuraavassa pitkässä sitaatissa (s. 130):

Kulutusesineet kertovat öljyn kokemuksesta. Muoviset massatuotteet ovat sileitä, puhtaita, helppoja, "huoltovapaita". Ne eivät ruostu eivätkä lahoa, eivät kasva bakteereja. Muoviesinettä ei korjata - koska sitä ei voi korjata, ja koska tilalle on saatavissa toinen täsmälleen samanlainen. Muoviesine ylipäätään on harvoin tietty. Siltä puuttuu tämyys, koska se voitaisiin vaikka yön aikana salaa vaihtaa vastaavaan, eikä käyttäjä huomaisi asiaa. Vaihdettavuus, etäisyys, puhtaus eivät kuitenkaan pysy irti kokemuksesta vaan imeytyvät sen ominaisuuksiksi vierauttamisena. Muoviesineiden abstraktisuus ja alkuperättömyys on koettavissa toisinaan brutaalissa, toisinaan huolellisesti hiotussa ulkomuodossa. Näiden tuotteiden nihilistinen elinkaari öljylähteeltä kaatopaikalle on ilmeinen, mutta muovinen esineellisyys kaikessa hygieenisessä loistossaan pyrkii peittämään tämän itsestäänselvyyden historiattomana, muuttumattomana ja tulevaisuudettomana. Muoviesine on eräänlainen materiaalinen universaali ja esineellinen absoluutti, jolla ei ole suhdetta aikaan, paikkaan tai käyttäjäänsä. Se maailmallistuu ja yksilöityy lähinnä vain lopullisesti hajotessaan.

Toisaalta öljyesineiden estetiikkaan kuuluu myös niiden pysyvyys ja ajattomuus, osittain myös suorastaan myrkyllisyys - muoviesineitä ei voi olla ilman roskista, roska-autoa ja kaatopaikkaa. Aito muoviesine on jo roska, jäte. Hienoinkin petrokemiallinen tuote on ajallisesti katsoen hylätty. Öljyesinettä ei myöskään ole ilman liikettä, joka kuljettaa raaka-aineen ja puolijalosteet ympäri maailmaa. Liikenne, logistiikka kirjoittautuu esteettiseen kokemukseen edelleen vierauttamisena, jossa etäisyydet tuotannon, käytön ja hylkäämisen välillä eivät tunnu, vaan koostavat helppouden ja välittömyyden.

Ihminen perustellusti empii polttaa tyhjää muovikanisteria, hän kavahtaa siitä kiemurtelevaa myrkyllistä keltaista savua ja sähisten putoavia tulipisaroita. Samoin muovin maaduttaminen pihan perällä tekee tiukkaa niin puutarhurille kuin hajottajavoimille ja hukkamuovin sulattaminen talteen ja muoviraaka-aineen työstö uuteen muotoon ei kuulu yhdenkään tavallisen ihmisen taitoihin. Muovi on vieraampi kuin kiinalainen, vaikka Kiinasta moni muoviesine tuleekin.

Säröytyneen muoviesineen halkeama ulottuu sen olemuksen ytimeen saakka. Kenties japanilainen wabi-sabi -periaatteen harjoittaja voi nähdä rikkonaisessa muoviesineessä syvää merkitystä ja tyydyttävyyttä, ilmaiseehan epätäydellisyyden merkki universaalia pysymättömyysprinsiippiä ja siksi näennäisvirheettömyyttä totuudellisempaa esteettisyyttä. Useimmille meistä rikkoutunut muoviesine paljastaa kuitenkin liian selvästi kertakäyttöisyyden kasvot. Esine häiritsee, koska se on tavallaan pettänyt meidät - näytettyään aluksi syntymättömältä, aina-olleelta, ja siksi ajalle immuunilta.

Pula-ajan ihminen joutui jo kauan sitten hämmennyksen valtaan muovin kanssa. Toisin kuin aiempina vuosina, jossain vaiheessa materiaalia alkoi tulvia tupaan isoissa määrin. Ja kuten jo todettua, sen uudelleenmuokkaus tai edes omatoiminen purkaminen ja hävittäminen ei luonnistunut. Allekirjoittanut muistaa, että 1970-luvulla viilipurkit otettiin kotona talteen; ne pestiin ja kasattiin odottamaan jotain mahdollisesti kajastavaa käyttötarkoitusta. Yhteen purkkiin saattoi laittaa muttereita, toiseen kerätä prikkoja ja kolmannen käyttää pensselin liottamiseen päiväkodin vesiväritunnilla. Mutta kun purkkivyöry kasvoi, nosti pula-ajan sukupolvi kädet pystyyn ja aloitti - luonteelleen vieraan ja siksi tuskallisen - roskapussin täyttämisen tunnusmerkillisesti rapisevalla ja ritisevällä plastiikalla. Useat rintamamiestalotaloudet eivät Helsingissäkään 1970-luvulla olleet tehneet sopimusta jätehuoltofirman kanssa, vaan vanhaa tottumusta seuraten hyödyntämiseen, polttamiseen tai kompostointiin kelpaamaton jäte - kerran niin pienimääräinen - kipattiin kottikärryllä lähimetsän juoksuhautoihin ja pommikuoppiin. Tähän hommaan allekirjoittanutkin osallistui pienenä, pontevasti kottarin Kontionmäelle puskien. Toisin kuin metallin tai edes kumin, muoviroskan metsään dumppaaminen tuntui kuitenkin jokaisesta luonnottomalta: kuin jonkin diobolisen alienin laskemisesta irralleen. Vaihe jäi lyhyeksi.

Hämmennyksen tunne muovin suhteen jatkuu. Jokainen kerta muovia poisheitettäessä teko tuntuu vieraannuttavan nihilistiseltä ja samalla kohtalokkaan väistämättömältä, tilanteeseen ja esineeseen sisäänkirjoitetulta Joskus mielessä käy myös tieto siitä, että maailman merissä pyörii jo viisi valtavaa muovipyörrettä. Näistä suurin on Tyynemeren jätepyörre (Great Pacific Garbage Patch), joka sisältää muovia painossa mitattuna kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Mikroskooppiseksi jauhautuessaan muovi sisäistyy ravintoketjuun niin kuin hallitsemattomaksi päästetty ala-aine vain voi. Mikään luonnon eliöistä ei pysty hajottamaan muovia. Vain aurinko voi pilkkoa sen molekyylitasolle, mutta eliöt eivät pysty hajottamaan edes näitä molekyylejä. Vai ehkä sittenkin. Tutkijat löysivät Sargassomereltä 2011 bakteerin, joka pistelee muovia tyytyväisenä poskeen. Ehkä siinä on meille vielä arvaamattoman tärkeä pikkuystävä. Vähittäiskaupat nimittäin jakavat asiakkailleen vuodessa 100 miljardia muovikassia pelkästään EU-maiden alueella. Näitä käytetään keskimäärin yhden kerran, 20 minuuttia, jonka jälkeen ne ovat jätettä.

Tietyn ajattoman ja hauraan unohduksen, lämmönläikähdyksen, saa käyttämällä mahdollisimman pitkään muovipussia, joka on vuosikymmeniä odottanut vuoroaan palvelukseen. Pula-ajan hamstraaja tuskin kokisi, että se "paha päivä", jonka varalle tavaraa säästettiin, on nyt täällä, mutta ainakin voimme jakaa pyrkimyksen suunnasta parempaan - mitä kaikkea se sisältääkään.

Sitten kun Ruotsiin asti päästiin, ostettiin voita. Muovikassi otettiin totta kai, kun sellainen saatiin, mutta todennäköisesti se viikattiin heti kaupan ulkopuolella ja voipaketit laitettiin omaan kangaspussiin.

Jos muovi vielä kiinnostaa, niin jatkolukemiston paikka on tositarina siitä, mitä 28 000 leluankkaa voi opettaa:
http://www.mnn.com/earth-matters/wilderness-resources/stories/what-can-28000-rubber-duckies-lost-at-sea-teach-us-about-