Historiallinen ohjeistus: hylätkää aikataulut

VR:n kaukojunat ovat myöhästelleet tänään keskimäärin tunnin. Kannattaisi vain myöntää, että näinhän se on ollut nämä viime talvet muutenkin eikä parannusta kannata odotella - ja järjestää kamiinoilla varustetut kaakaontarjoiluteltat asemalaitureilla värjötteleville asiakkaille.

Tänään tehtiin historiaa. Ei siksi, että satoi kymmenisen senttiä lunta ja oli samalla napakka viisitoista-asteinen pakkanen, vaan siksi, että ensimmäistä kertaa ehkä koskaan ilmoitettiin julkisesti, että bussit ovat myräkän vuoksi luopuneet aikatauluistaan - yhtiöt olivat ohjeistaneet kuljettajansa hylkäämään ne. Pysäkeillä seisovat ihmiset raportoivatkin jopa nelin-viisinkertaisista vuoroväleistä. Metrokin sekoili - tai tarkkaan ottaen sen ovet ja jarrut. Poliisi julkaisi tiedotteen, jossa se kehotti töihin menneitä ihmisiä jättämään autot työpaikoille ja pyrkimään muilla konsteilla kotiin. Autoilu piti rajata vain "ehdottoman välttämättömiin tilanteisiin". Hesarin Oma kaupunki -osio kertoi taas raitiovaunuliikenteestä seuraavaa:

Joukkoliikenne on ollut vakavissa vaikeuksissa perjantaina aamusta lähtien. Sääolosuhteet on nimetty ongelmien pääasialliseksi syyksi. Esimerkiksi raitiovaunut myöhästelevät linjoilla 1, 1A, 3B, 3T, 4, 4T, 6, 7A, 7B, 8, 9 ja 10.

Uutinen on aika ilkikurinen, sillä siinä luetellaan kaikki Helsingin raitiolinjat "esimerkkeinä" linjoista, joilla myöhästelyä tapahtuu.

Mutta palataksemme tuohon aikataulujen tarkoitukselliseen ja julkituotuun hylkäämiseen luonnonvoimien edessä, se on harvinaisen terve reaktio nyky-yhteiskunnassa. Luonnonkansoilla on omat kehnoutensa eikä niitä voi varauksetta ylistää, mutta ainakin niillä on realismia ja sopeutumiskykyä luonnon edessä. Kun Jamalin niemimaan nenetsi katsoo kotansa ovelta, että ulkona on kaamea pyry, hän ei todellakaan lähde ryntäilemään tundralle muutoin kuin "ehdottoman välttämättömissä tilanteissa". Jos jotain ei-niin-kovin-tärkeää menoa on ollut sovittuna, tälleistä ei tarvitse pitää kiinni - toinen osapuolikaan ei sitä odota. Ja jos kehnolla kelillä pitää kaikesta huolimatta suorittaa jokin toimi, hullukaan ei oleta sen valmistuvan samassa ajassa kuin priimasäällä. Hullukin tietää, että joskus tuuli on myötäinen ja joskus vastainen, ja sitä ei auta kuin kunnioittaa.

Yrittäisikö nenetsi irrottaa tuon veneen ja hakata sille avoveden? Ei, hän odottaisi kevättä tekemään hommat puolestaan.

Tällaista tervettä nöyryyttä osoittavaa suhtautumista on esiintynyt Suomessakin siellä täällä ainakin vielä jokunen vuosikymmen sitten. Mutta sittemmin on ollut vallalla päätön tehomylly -tyyppinen hybris, jossa vuodenajasta ja olosuhteista huolimatta kaiken on pitänyt pyöriä täsmälleen samalla joustamattomalla aikataululla. Ei ole ikään kuin myönnetty, että todellisuus täälläpäin planeettaa sisältää neljä vuodenaikaa, jotka ovat hyvin erilaisia ja joihin liittyy omat haasteensa ja yllätyksensä. Jyr-jyr on sanonut vain mylly, aina samalla temmolla jyr-jyr. Käytännössä, luonnon heittäessä hiekkaa rattaisiin, tasaista ja varmaa suoritusta on tietenkin ollut hyvin vaikea ylläpitää. Se on puolestaan johtanut riuhtomiseen, ryntäilyyn, turhaan riskinottoon, käämien käryämiseen, läkähtymiseen.

Ei ole siistiä ventata pysäkillä bussia, joka saapuu luvatun kello 16:07:n sijasta 16:41. Mutta jos yleinen tehomyllymentaliteetti ei olettaisi yksilön totaalisuoritusta elementtien vihoitellessa, ei yksilö vailla erityisen painavaa syytä edes olisi siellä dösäpysäkillä. Hän olisi kotona, kietoisi pilkullista filttiä tiukemmin ympärilleen ja ihailisi teekuppi höyryten lumituiskua ulkosalla. Kaikki tajuaisivat tämän, kaikki hyväksyisivät tämän ja kaikki tekisivät samoin. Sisäinen nenetsi virnistäisi tyytyväisenä ja seuraavana päivänä kun keli olisi selkostunut ja lintu livertäisi, ehtisi lykätyn operaation yhtä hyvin suorittaa.

Kun fillari hyytyy hankeen, on aika siirtyä suksille ja hyväksyä verkkaisempi matkantaitto. Kun suksija uupuu, täytyy leiriytyä ja vetää zetaa. Sitten taas mennään. Jos mennään.

Ihmiselämä ei ole kovin pitkä, lopulta. Mutta on se kyllin pitkä siihen, ettei joka päivä tarvitse olla totaalisuorittaja. Sitä paitsi itsepäinen yritys robottimaiseen, olosuhteista piittaamattomaan tykitykseen on energiasyöppöä ja tehotonta, se kaataa traagisen sankarimme, siinä missä luppopäivän suojaisessa pesäkolossaan viettänyt myhäilevä myräkänylittäjä suorastaan ritisee hyvää virtaa itselleen ja muille. Merkille pantavaa ja uskoa valavaa siis tuo bussiyhtiöiden tämänpäiväinen ohjeistus kuskeille: hylätkää aikataulut.

Kesäaikaan 30. kerran Suomessa - ja muutakin aikailua

Kesäaikaan siirtyessä voi muistella menneen talven lumia, jotka ovat yhä keskuudessamme. Pääkaupungin lumenkaatopaikoilla snögää on sellaiset läjät, että niistä on jopa arveltu riittävän pysymälumia kesän läpi ensi talveen.

Kelloviisari nyrjähti taas kesäaikaan viime yönä. Nyt aurinko on etelässä (eli korkeimmillaan) kello 13 eikä kello 12, kuten päivänvalon mukaan loogisen talvi- eli normaaliajan puitteissa. Vastaavasti nyt yö on pimeimmillään kello 01 eikä "keskiyöllä" kello 24, perinteisellä kummitusten kellonlyömällä.

Kesäaikaan siirtymistä Suomi kokeili ensi kertaa 1942, jolloin aloite siihen saatiin sotakamppailuaan tehostavalta natsi-Saksalta. Idea oli ja on edelleen, että yksi aamun nukkumiseen käytetty ”haaskattu” valoisa tunti siirrettynä ehtooseen säästää kotien ja tuotantolaitosten valaisukustannuksia sekä lisää kansalaisten toimintatehoa. Sotaa käyvä Saksa liittolaisineen oli myös koko kesäaikakäytännön pioneerimaa ottaessaan Sommerzeitin käyttöön ensimmäisessä maailmansodassa 30.4. 1916; peruste oli hiilensäästö ja kaupunkien ilmasuojelupimentämisestä koituvien vaivojen vähentäminen. Britanniassa ideaa oli tosin esitellyt parlamentille jo vuonna 1907 The Waste of Daylight –nimisen pamfletin kirjoittanut herra William Willet, mutta tuloksetta.

Valovoitto, mikä ehkä pätee Keski-Euroopassa, on melko merkityksetön Suomessa lukuun ottamatta varhaiskevättä ja myöhäissyksyä. Meillä ei pidetty vuoden 1942 kokeilusta, joka kuulemma sekoitti lehmien rytmin (tokko lehmät tiesivät kellojen kääntelystä, mutta taisi isäntiä ja emäntiä risoa tuntia varhaisempi navettaan kömpiminen). Oli ainakin yksi kapinakunta, joka tyystin kieltäytyi noudattamasta valtakunnan yleisaikaa. Tämä oli Orimattila, ja kuuleman mukaan Yleisradion aikatiedotukset kuuluivat tyyliin ”kello on nyt 14, paitsi Orimattilassa, jossa se on 13”. Muitakin surrealistisia tilanteita on täytynyt olla. Esimerkiksi Lahdesta Orimattilaan ajanut linja-auto on ollut perillä "ennen lähtöään”.

Helsingin Tapanilassa sota-ajan koulupoikana kokenut Matti Suvanto suhtautui kokeiluun kuitenkin optimistisen luottavaisesti ja kansakunnan edun muistaen. Näin hän päiväkirjassaan kiirastorstai-iltana 2.4.1942: "Illalla sitten muutimme kellon tunnin edelle, koska nyt alkoi kesäaika. Tällaista ei kylläkaan aikaisemmin ole tapahtunut, vaikka onkin tullut kesäaika. Tämä on senvuoksi nykyään tavallaan hyödyllinen, sillä nyt ehtii työmieskin nauttia enemmän auringosta ja saa siitä näin pula-aikana tärkeitä vitamiinejakin." (Lähde: Tapanila-albumi 4, 1989).


Kesäajan ensimmäisenä päivänä 2010 lumensyvyys Helsingissä on Ilmatieteen laitoksen mukaan vielä 54 senttiä, vaikka hanget ovat jo painuneet. Tässä on klaarattu lumen kanssa Fredrikinkadulla.


Valkeita kumpuja Töölössä.


Puikot ja kattojen lumikuormat puhuttivat Suomea koko alkuvuoden.

1970-luvulla Euroopassa koettiin energiakriisi, joka poiki joukon enemmän ja vähemmän tehokkaita vastatoimia. Eräs viiveellä toteutuneista oli mantereen yhteinen kesäaika, joka tuli käyttöön 1980. Lehmien harmistumisen jatkosodalta muistanut Suomi ei lähtenyt käytäntöön mukaan, kuten ei myöskään Neuvostoliitto, Jugoslavia, Islanti ja Sveitsi. Eri aikasysteemiin kuuluminen tuotti kuitenkin ylimääräistä sählinkiä kansainvälisille lennoille, pörssiyhteyksille ja sen sellaisille, mikä sai Suomen ottamaan kesäajan käyttöön vuodesta 1981. Tuolloin automaatio ei vielä jyllännyt, ja muun muassa puolella tuhannella paikkakunnalla VR:n asemanhoitajat joutuivat jäämään yöksi töihin, jotta saattoivat aamukolmelta kavuta tikkaille ja kääntää aseman kellojen viisareita. Koko ajatus, että sama tunti elettiin kahdesti, tuntui oudolta. Kansaa kuitenkin rauhoiteltiin: kellon saisi kääntää jo illalla ja puoli yhdeksän uutisetkin tulisivat jatkossa aina kello puoli yhdeksän.
Tässä linkissä Ylen Elävän arkiston kesäaikaan siirtymistä esittelevä uutispätkä vuodelta 1981:
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=5&t=&a=3401

Nykyään käytäntöön komentaa EU-direktiivi, ja Euroopassa vain itsepäinen Islanti elää vuodet ympäri normaaliaikaa. Amerikassa tosikristityt ovat kutsuneet aurinko etelässä kello 12 –aikaa ”Jumalan ajaksi”. Kaikki itseään kunnioittavat yhdysvaltalaiskaupungit noudattivat sitä 1800-luvulle saakka, jolloin rautatien tulo ja sen aikatauluihin liittyvä tarve yhtenäiseen aikajärjestykseen pakotti luopumaan kulmakuntakohtaisesta sooloilusta. Rautatiet mullistivat muutenkin ihmisen aikakäsityksen ja suhteen ympäristöön, mistä esimerkiksi Wolfgang Schivelbusch kertoo mainiosti kirjassaan Junamatkan historia. Nykyään Yhdysvallat on mukana kesäajassa lukuun ottamatta Havaijin ja Arizonan osavaltioita. No, Arizonassakin Navajo-intiaanien reservaatti kääntää kellot, ihan kai vain kapinoidakseen.

Ruotsin vallan aikaan Suomessakin noudatettiin paikkakuntakohtaista "Jumalan aikaa". Nykyinen talvi- eli normaaliaika on kompromissi. Itäisimmässä Suomessa aurinko on korkeimmalla kohdallaan eli etelässä yli 40 minuuttia aiemmin kuin läntisimmässä osassa maata. Helsingissä aurinko on etelässä noin kello 11:50 (eli kesällä 12:50). Todellinen aurinkoaika toteutuu vain pituuspiirillä joka kulkee noin Kirkkonummi-Hämeenlinna-Keuruu-Raahe-Aakenustunturi -linjalla.

Kesäaikajärjestelmä on maksimirationaalisen ajankäytön symboli ja käytäntö. On kuvaavaa, että sen juuret ovat modernissa totaalisessa sodassa ja preussilaisessa tehokkuudessa. Niin tai näin, kellotaulun osoittamaa aikaa oleellisempaa on varmasti se, että käyttää aikansa hyvin, mielekkäällä tavalla.

****

Pari ajallista ja ajatonta loppusanaa mahayanabuddhalaisuuden sekä Johannes Setälän siivittämänä



Pintaa syvemmin ajan luonteesta kiinnostunut voi kokeilla kääntyä shamaani Johannes Setälän neljännen, juuri ilmestyneen kirjan Aika puoleen.

Lohjansaaren kirkaskatseisen ajattelijan Johannes Setälän tavoista tarkastella olevaista löydämme polariteetin näkemyksen. Sama (iät ajat muun muassa taolaisuudessa käytetty) teoriatyökalu on keskeisessä roolissa esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian näkökulmassa, jolla pyritään ymmärtämään alueellisia vuorovaikutuksia ja aluekokonaisuuksia.

Näin Setälä kirjoittaa polariteetista (s. 55):

"Kaikkeudessa kaikki ilmenevä tapahtuu kahden voiman välissä. Vastakkaisten voimien vääntö aiheuttaa ilmenevät ja olevaisuudet. Vain tuossa kahden perusvoiman välissä muodostuu värähtely, liike, voima ja aine. Voimat ovat olemassa vain yhdessä. Ne muodostuvat vain toistensa kanssa. Jos toinen häviää, toinenkin häviää ja lakkaa vaikuttamasta. Voima ja vastavoima, aine ja antiaine, plus ja miinut syntyvät ja ovat vain toistensa kanssa olemassa. Yhdessä ne ovat ja muodostavat jotain, saavat aikaan ilmentymiä ja muotoja. Näin on koko kaikkeudessa, myös Maapallolla, ihmisyksilöissä ja joukoissa. Että jotain olisi, täytyy olla molemmat vaikuttavat voimat, plus ja miinus, pimeä ja valo, kasvu ja tuho. Se on liike, tapahtuminen kaikissa ajanjaksoissa."

Kuten viimeinen lause kiteyttää, Setälä näkee polariteettinapojen välisen jännitteen ja paritanssin tapahtumien eli liikkeen edellytyksenä. Liike edellyttää (polariteetin mahdollistavia) välimatkoja ja on itse puolestaan ajan edellytys, sillä mihin muuhun tapahtumia (ja niiden väliin "jäävää" aikaa) voisi suhteuttaa kuin liikkeeseen?

Täydellisessä tapahtumattomuudessa, totaalisessa staattisessa lepotilassa, kuten alkuräjähdystä edeltävässä tilassa, jossa kaikki - siis kaikki - on likistynyt yhdeksi äärimmäisen tiheäksi pisteeksi (eli ei-polariteetiksi), liikkumattomuus eliminoi ajan olemassaolon mahdollisuuden ja vallitsee ajattomuus, mitä kuvaa myös kaunis termi "ikuisuus". Vasta liike, jota tietoinen olento havainnoi, mahdollistaa ajan. Tavallisin rannekellokin, kvartsikidekello, määrittää ajan liikkeestä eli kvartsikiteen värähtelystä, jonka tunnettu ja tasalaatuinen resonanssi antaa kunnon aikaraudalle tarvittavan tarkkuuden. Ihminen on ollut tässäkin nerokas, etenkin sveitsiläinen. Paljon on täytynyt tihrustaa ja ruuvailla, paljon myös sopia.

Vaikka mitään muista tekijöistä riippumatonta "sinällään olevaa" aikaa ei ole, niin ihan kelpo keksintö se silti on. Kun pitää vaikka sopia treffit rakastetun kanssa.

Entäpä "nykyhetki", jonka arvosta eri henkiset traditiot usein muistuttavat? Aivan oikein sanotaan, että nykyhetki - hetki tässä ja nyt - on ainoa todellisuutemme, mitä meillä ylipäätään on. Ja että olemme silti mestareita pakenemaan sen tuoreutta joko menneisyyttä vatvoen tai tulevaisuutta koskevien haaveiden tai suunnitelmien parissa. Myös buddhalaiset korostavat nykyhetken oleellisuutta, mutta buddhalaisuuden mahayana-suuntauksen (eli "suuren kulkuneuvon") shunyata- eli "tyhjyys"opetukset osoittavat meille samanaikaisesti, että nykyhetkikin on vain käsite, työkalu, jolla ei ole mitään löydettävissä olevaa absoluuttista "tosiolemusta".

Esimerkki: otetaan kirja (mielellään sisällöllisesti kehnommanpuoleinen) ja ammutaan pistoolilla sen läpi. Kaikki tapahtuu yhtenä jysäyksenä ennen kuin tajuammekaan. Pamaus on taatusti käynyt esimerkkinä hyvin napakasta nyt-hetkestä, siitä lienemme yhtä mieltä. Mutta kun alamme plärätä kokeelle uhrattua kirjarukkaa, voimme samalla analysoida sitä faktaa, että luoti läpäisi jokaisen sivuista eri aikaan. Sivu 1 läpäistiin ennen sivua 2 ja suhteessa hyvin paljonkin ennen sivua 183, puhumattakaan viimeisestä sivusta 376. Tämä alkeellinen ja meluisa koe johtaa havaintoon, mikä sivuaa myös modernin kvanttifysiikan löydöksiä: mitään pienintä jakamatonta yksikköä ei ole löydettävissä, ei aineen eikä ajan suhteen. Sellainen voitaisiin tietysti sopia - nanosekunti eli sekuntin miljardisosa on kunnianhimoinen ehdokas - mutta se olisi vain sopimus.

Nykyhetki on siis "tyhjä"; sitä ei voi löytää analyysilla mistään. Sama pätee aikaan kaiken kaikkiaan. Relatiivisella eli konventionaalisella tasolla se pitää ottaa kuitenkin peräti tosissaan. Viittaamme tällä etenkin yllä esitettyyn treffiargumenttiin ja siihen, miten kärsimättömästi treffeiltä myöhästyjään saatetaan suhtautua.

Esoteerisen maantieteen lukunurkka: "Moottoripyörä ja miehen mieli"

Esoteerisen maantieteen koulu edustaa näkemystä, jonka mukaan matka ulkoiseen voi aina olla myös matka sisäiseen. Jos ulkomaailmassa operoinnin sisäinen ulottuvuus jätetään huomioitta, on matkan arvo rajallisen välineellinen - taolaisin termein yksipuolisesti jang-elementtiä edustava - eikä se todellakaan ole Grand Tour. Se voi tietysti riittää sinällään, mutta etenkin niiden, jotka tuntevat omaavansa tutkimusmatkailijan silmää ja kutsumusta suhteessaan ympäristöönsä, kannattaa - ehkä sanomattakin selvää - suhtautua ja avautua matkalla oloon muunakin kuin puhtaasti fyysisenä siirtymisenä.

Vuonna 2006 ansaitusti Suomen parhaaksi kirjoittavaksi toimittajaksi palkittu kynäniekka Risto Lindstedt on niitä, joille matka fyysiseen ilmiömaailmaan ei ole kvalitiivisesti yhtä kuin koko reissu. 1970-luvulta Suomen Kuvalehteen kirjoittanut toimittaja on siviilissä itseironinen Harrikka-mies ja innokas tutkimusretkeilijä, jolle maisemat ovat suora linkki tunteisiin, mietteisiin, oivalluksiin ja muistoihin, ja joka kaipaa matkaevääkseen pyhän kokemusta ja korostaa ihmettelyn merkitystä täyspainoisen elämisen elementtinä. Lindstedtiltä ilmestyi 2008 kirja Moottoripyörä ja miehen mieli – erilainen matkakirja (Kirjapaja), joka nyt osui allekirjoittaneen hyppysiin.

Kyseinen matkakirja on hyvin henkilökohtainen kudelma, joka ei noudata kronologiaa eikä sisäisen ja ulkoisen tiukkaa rajanvetoa. Välillä piippua polttelevan sanailijan rikas kerronta ei vaikuta lainkaan matkakirjalta, mutta se ei haittaa menoa, pikemminkin päinvastoin. Moniaistilliset yksilökokemukset yhtyvät kulttuurihistoriaan, suku vieraisiin kansakuntiin, pieni käy suureksi ja suuri kiteytyy. Fyysinen muuttuu äkkiä henkiseksi, kuten Ylöjärvellä, jossa kesäpäivän "pilvet hummailevat" ja prätkämatkaaja kysyy itseltään "tätäkö se iloriemu on?" ja malttaa laulattamiseltaan vain "hyreksiä suu supussa" lentäväisten vuoksi - ja äkkiä kello 11:n suunnassa on hirsitalo "päivän kämmenellä, peltomaiseman avaruudessa", joka saa jostain mystisestä syystä matkalaisen pysähtymään. Häneen iskee kirjaimellisesti hengästyttävä mieliteko, hillitön halu nousta pihaan ja kävellä sisälle sanomaan, "että minä tulin nyt, teiltä varmaan yksi huone tuolta päädystä löytyy. Maailma sattui juuri hetkeksi pysähtymään, ja tässä näyttää olevan soma ja sopivan kokoinen reikä kävellä siitä kokonaan ulos."

On eräs paikka, jonne Lindstedt suuntaa erityisen innokkaasti ja nämä ovat hautausmaat. Niillä kulkemista hän kutsuu ”mielenterveyden luomuhoidoksi”. Hautausmailla, niin kuin hän sen kokee, oman kuolevaisuutensa tajuaminen käy mahdolliseksi, asioiden mittasuhteet loksahtavat kohdalleen, historia muuttuu läheisemmäksi ja omien pyrintöjen oleellisuusluokitus selkiytyy. ”On helpompi olla, jos tajuaa tilapäisyytensä. Tämä kuulostaa helvetinmoiselta jeesustelulta, mutta sitä se ei itse asiassa ole”, hän sanoi tämän blogin kirjoittajalle, jolla oli mahdollisuus jaettuun kalmistokävelyyn loppusyksystä 2007 Hietaniemessä.

Kalmistokävelyille matkakirjailija oli saanut lähetteen, kun oli nuorena (ja merisairaana) merivoimien matruusina seilannut fregatilla Atlantin myrskystä Murmanskin vuonon suojaan. ”Horisontissa roikkuessani sain elämänohjeistusta aamusavulle pysähtyneeltä upseerilta. Nimeä en muista, puheen muistan: ’Sitten kun alat matkustella, niin käy aina hautausmailla ja istuskele hetki rautatieasemilla. Opit ymmärtämään jotain siitä maasta’. Sen neuvon olen pitänyt. Toimii kyllä.”

Suomen noin tuhat hautausmaata tarjoavat 3400 hehtaaria esteettistä, romanttista, historiallista ja pyhyydellä latautunutta puistoa. Niissä riittää kuljettavaa, ennaltaehkäisevää mielenterveydellistä hoitopotentiaa, mutta sodan mielettömän draaman ambivalenttia hohtoa tunnustelevan Lindstedtin repertuaariin kuuluu myös toisen maailmansodan suurten taistelupaikkojen hautausmailla vaeltelu. El Alamenissa, Normandiassa, Stalingradissa. ”Aina yhtä huikaisevan karuja, aina yhtä nuoria jätkiä ristien alla. Ja olen jotenkin varma siitä, että heidän yhteinen kysymyksensä on aina ollut: mitä helvettiä mä täällä teen?”, hän pohdiskeli Hietsussa.

Kiire ja matkanteko on epäpyhä, banaali parivaljakko. Kiireessä matka käy aiemmin mainitulla tavalla vain ulkoiseksi suoritteeksi, välttämättömäksi pahaksi. Mieli ei ole läsnä ja avoin vaan roikkuu jo malttamattomana päämäärässä - suppuun käpristyneenä, kuormituksesta sähköisenä. Moottoripyörän ohjaustangon keskiöön myydään kelloja, mutta sellaista Lindstedt ei ottaisi maksustakaan. ”Ajamisen idea on kellottomuus", hän tähdentää. "Aurinko nousee aamulla ja lankeaa illalla. Kyllä siinä välissä pitäisi ehtiä. En ole änkyrä, paitsi ehkä itseltäni salaa, mutta en edes lähde liikkeelle, jos kotipihaan pitää ennättää jostain syystä kilpaa kellon kanssa.”

Kirjailija huomauttaa, että termi dead line tarkoitti alun alkaen vankila-alueelle merkittyä rajaa, jonka ylittäjät oli lupa ampua. Hän on myös onnistunut mielestään jäljittämään tarkan hetken, jona kiire ilmaantui Suomeen. Tämä on kello kahdeksan tammikuun 31. päivänä vuonna 1862. Tuolloin avattiin käyttöön maamme ensimmäinen rautatieyhteys Helsinki-Hämeenlinna ja juhlajuna puuskutti liikkeelle. ”Aikataulutus toi mukanaan minuutintarkkuuden, maahan syntyi yhtenäisaika.”

Leppoisuuden ja joutilaisuuden puolustaja ei voi välttyä siltä surulliselta havainnolta, että patologisuudestaan ja tympeydestään huolimattaan alinomaisesta, noidankehämäisestä ja vääristyneesti ihmisen arvoa mittaavasta kiireestä on tehty hyve. Hän joutuukin toteamaan, että kiireettömyys on outo tapa olla tässä maailmassa. ”Kun sen harrastamisesta jää kiinni, saa osakseen kriittisiä kommentteja ja säälinsekaisia mulkaisuja.” Jos kiireettömyys ahdistaa ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, kuten kovin helposti käy, on se Lindstedtin mielestä merkki siitä, että ihminen on ”juossut itsensä ohi, ulkoistanut oman elämänsä”. Kiireen sumussa voi jatkaa vuosikymmeniä, mutta jonain päivänä ravaaminen on vääjäämättömästi ohitse viikatemiehen kolkutellessa porstuassa ja henkilökohtaisen ajan muuttuessa ”peräseinä näkyvissä” –ajaksi. Silloin on liian myöhäistä katua sitä, miten elämänsä käytti, minkä nosti sen keskiöön. Kenenkään ei tiedetä katuneen kuolinpedillään, että miksi hän ei tehnyt enempää ylitöitä.

Matkanteko on asia, jonka voi laajentaa ajatukseen elämän taipaleesta ja olemisen taidosta. Ja silloin kun matkamies on kiireetön, on hänellä suurempi todennäköisyys kokea olotila, joka ei pakottamalla tapahdu ja joka on niin luonnollinen, vaivaton ja tavallinen, että siitä on muodostunut meille liikaa yrittäville suorituskipeille vieras, harvinainen ja jopa pelottava. Sitä voidaan kutsua meditaatiotilaksi tai joksikin muuksi eksoottiseksi, mutta se mistä on kyse, on ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin samaistumisen hellittämisestä, hetkellisestä avaruuden, kirkkauden ja tietoisuuden suvannosta, jota 'Moottoripyörä ja miehen mieli' kuvaa kaunissanaisesti.

”Pieni ikuisuus on äkillinen mielentilan välähdys, tilaamaton, suunnittelematon ja manipuloimaton kirkastus. Kirkastus voi olla juuri sitä penkin päässä istuskelua, kun päivännousu käyttää kiitoratanaan järven selkää, kirkon viileyteen pujahtamista helteisenä kesäpäivänä Roomassa tai Rengossa, hylkeen pään pulpahtamista täysin tyynien vesien läpi, se voi olla pieni sanaton kohtaamisen hetki, nukkuvan lapsen tai puolison katselemista, äkillistä ymmärrystä siitä, kuinka paljon itsessä sittenkin on vielä tallella rakkautta, sitä rakkautta, jonka jo luuli loppuun käyttäneensä. Ne ovat pieniä ikuisuuksia, kaikesta ajasta irrallaan olevia hetkiä ja siksi pyhäisiä sekunteja.”