maanantai 6. huhtikuuta 2020

Hetki jääavaruutta Pentti Linkolan kanssa


Suomalaisen luonnonsuojelun jättiläinen on poissa (5.4.2020). Mutta hänen ajatuksensa ja elämäntyönsä jatkavat eloaan, vuosi vuodelta ajankohtaisempina ja tärkeimpinä.

Maaliskuussa 2012 Pentti Linkola soitti ja pyysi allekirjoittanutta avukseen talvikalastukseen. Olimme tutustuneet loppuvuodesta 2007 Linkolan 75-vuotishaastattelun merkeissä ja sen jälkeen pitäneet harvakseltaan mutta säännöllisesti yhteyttä.

Verkkoja Vanajanveden jääkannen alla lillui toistasataa, joten avuntarve ei ollut mikään muodollisuus. Niin tuli lähdettyä apumieheksi, lupauksena hakata avantoja, lykkiä lastia ja sen sellaista, mutta pidättäytyä kalojen tappamisesta. Linkolalle tämä vakaumuksellinen rajoite sopi hyvin, sillä hän omasi itsekin koko joukon ehdottomuuksia.

Mistään lomaleiristä ei ollut kyse. Työpäivät alkoivat ennen kukonlaulua. Aamiaiseksi oli eräänlaista kylmäpuuroa: kouralla säkistä kaurahiutaleita lautaselle ja punaista maitoa sekaan. Porstuasta löytyi jäisiä vadelmia lisukkeeksi. Jäille lähdettiin ensisarastuksella. Vaaleana hohkaava lakeus levittäytyi kaukaisuuksiin, hämärissä silmänkantamattomiin.

Linkola perehdytti apumiehen avannon tekoon: pitää olla riittävän suuri aukko, pyöreä, särmättömät reunat, ja jääkappaleet tulee huolellisesti poistaa vedestä reiällisen kauhan avulla. Oleellista oli myös rakentaa verkonnostajalle tuulensuoja pystyyn iskettyjen jäätuurien varassa seisovien puulevyjen avulla.

Aika suli äänettömän aavan yllätyksettömässä minimalismissa. Oltiin todellakin keskellä tyhjyyttä. Samat toimet toistuivat loputtomiin. Avanto, verkonnosto, saalis talteen, vaellus uuteen paikkaan, uusi avanto...


Linkola nosti verkot paljain käsin, naama irvessä, lakonisia murahdellen. Oli huolta elämänkirjosta, rakkaita luontopaikkoja koskevia menetysten haavoja. Faktaa, tarinaa, kulttuuriviittauksia, provokaatiota. Sivistys, ihmisrakkaus ja huumori kaiken pohjavirtauksena. Paljon oli nähty ja koettu, mutta yhtä asiaa ei nyt sentään olisi uskonut tapahtuvaksi. Kun 1960-luvulla työhevosia oli Suomessa liki 400 000, oli niitä nyt parikymmentä. Hevoset olivat muuttuneet pikkutyttöjen lemmikeiksi.

Päivän huipensi evästauko. Linkola oli luvannut huolehtia muonapuolesta. Tarjolla oli, ja näin on ollut tiettävästi muillakin, homeessa olevia voileipiä. Niiden syöminen keskellä jääaavaa oli kuin initiaatioriitti, ja ehkä se oli sellainen. Linkolalle eri ihmisten kutsuminen apulaisiksi talvikalastukseen oli tietoinen tapa tavata muita ja vaihtaa ajatuksia. Vieraiden petipaikkana toimivassa verkkosaunassa oli samana talvena uinunut niin kirkkoherraa ja prikaatinkenraalia kuin helvetin enkeliä. Monipuolisesti ajassa kiinni oleva ajattelija ei synny tyhjiössä.

Paluuvaellus tapahtui tähtien tuikittua jo pitkään Vanajanveden yllä. Hämäränäkö oli kehittynyt täyteen voimaansa, koska lamppuja ei käytetty eikä niitä edes ollut. Kotivalkamansa laiturissa Linkola halusi istahtaa tauolle. Hän hehkui tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Filosofoi sydämellisenä, lumoutui maiseman äärellä. Pienenä, nöyränä osana suurta kokonaisuutta, elonkirjon kauneuden ja rikkauden oivaltaneena. Elämänsuojelijana. Hetkeksi hän kohosi kaiken surun ja vaivan ylle, täyttyi merkityksestä, niin kuin kaikki jotka tietävät tehneensä osansa.

Talolle saavuttua oli vielä edessä mittavan kalamäärän kantaminen sisään. Jotain askeettista illallista oli, menu on unohtunut, ehkä osin uupumuksen usviin. Linkolan osalta työpäivä jatkui kohti yösydäntä saalista peraten. Ja kohta pirisisi taas herätyskello. Niin hän ansaitsi rahaa metsien suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta. Talvikaudella seitsemänä päivänä viikossa. Sitten kutsuivat linnut, metsät ja kirjoittaminen. Niin kauan kuin mahdollista.

Me kiitämme.


torstai 9. tammikuuta 2020

Talvennavan kuu kumottaa käänteisjuhannusta



Iltayöstä puoli kahdeltatoista hän vetää takin niskaan ja astuu ulos. Kiertää vanhan puutalon ja menee etupihan terassille, jonka reunat on kylmämuurattu luonnonkivistä ja joilla kiemurtelevat lehdettömät tuoksuköynnöskuusamat. Kenkien alla kirskahtelee sora. On tammikuun 8. Jos se jostain muistetaan, niin Elvis Presleyn syntymäpäivänä.

Tammikuun ”tammi” tulee hämäläismurteesta eikä viittaa puulajiin, vaan napaan. Tammikuu on perinteisesti ollut vuodenkierron kylmin, ankarin aika; talven ydin, hyinen napa. Talvennapa on kuitenkin siirtynyt sadassa vuodessa tammikuulta helmikuun puolelle, toisin sanoen talvi alkaa nykyisin myöhemmin kuin muutama sukupolvea sitten.

Tänä talvena terminen talvi ei ole vielä edes alkanut Elviksen syntymäpäivänä.

Sulan maan yllä puhuu tuuli, lounaan sykloni, toistaen Atlantin maininkien kostean lauhkeaa kumua. Syksy on kasvanut yli-ikäiseksi. Sen olisi pitänyt jo päästä päätökseen, raueta talveksi. Se on käynyt levottomaksi, huonoina päivinään silkan hurjistuneeksi. Turhautuneisuudessaan se kaataa puita juurineen ja repii kattopeltejä, ollen kuin teini, jolta puuttuu luonteva tie aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Jonain päivinä jylhät havumetsäiset mäet kohisevat puuskissa niin, että sitä voisi erehtyä luulemaan suihkukoneen ääneksi.

Terassilla palvottiin kesällä, siis joskus hyvin kauan sitten, aurinkoa. Oltiin kuin sisiliskot halkopinon eteläsivun parvekkeilla. Nyt ei ole aurinkoa, ei päivää, ei kesää. Mutta on kuu ja kuunottoa. Sydäntalvella kuu kumottaa kirkkaimmin ja kauemmin kuin missään muussa kohtaa vuodenkiertoa. Täyteytensä hetkillä se loistaa samoilta korkeuksilta kuin kesän aurinko. Siinä luonto näyttää meille täydellisen peilikuvan, jos hoksaamme katsoa.

Sydänkesällä kuu roikkuu matalamietteisenä ja ruosteenkarvaisena puiden latvojen tuntumassa, horisontin läheisyydestä johtuen kömpelön isolta näyttäen ja jo pian piiloon painuen. Siis kuin keskitalven aurinko. Mutta talvella kuun kaari kohoaa särmän voimakkaana kuin nuoli atleetin jousesta. Valokiekko loimottaa liki taivaanlaelta kesäauringon elkein: etäisenä, jalona, valkeudessaan puhtaana. Se on melkein liian pistävä katsoa silmästä silmään. Puiden varjo, oma varjosi; ne ovat nyt lyhyet kuin suven kultaisimmassa kilossa.

Puolikuukin on talvitammella muiden vuodenaikojen peilikuva, ilmentäen kulkuradallaan niitä korkeuksia, joilla aurinko syksyisin ja keväisin tekee taivaltaan.

Talvikuutamon harmaanhopea maisema on graafinen ja pelkistetty, ja silti siinä on mysteerin mustia aukkoja enemmän kuin muulloin. Vain jokunen tähti pitää kuulle seuraa, muut se on syönyt. Armeliaasti täysikuun tienoon vuorokausiin liittyy usein kirkastuva sää. Keskitalvella tämä on tyypillisimmillään. On kuin poissa-olevan kesän hopeisia käänteispäiviä ei olisi tarkoitettu hunnutettavaksi.

Jänikset tanssivat ja painivat kuutamossa, kunhan niiden kiima alkaa helmikuussa. Ne ovat yön lapsia, ehkä eivät tosin vapaaehtoisesti. Monen nisäkäslajin arvellaan evoluutionsa aikana mukautuneen päiväaktiivisesta hämärä- ja yöaktiiviseksi välttääkseen lajeista kummallisinta ja vaarallisinta, ihmistä. Talvennapa ei kuitenkaan tue villiintymistä. Silloin pöllökin vaikenee. Villiintymiseen tarvitaan lupaus, jos kohta kuinka pieni sellainen, keväästä.

Talvennavalla ihmisluonto kääntyy sisäänpäin muun luonnon mukana. Jos kesäpäivässä hilpeät ja lämmöstä rentoutuneet äänenalat heijastuvat lempeinä ympäröivästä vehreydestä, keskitalven kuutamon kajossa luontevimpana narskuvat yksinäiset askeleet. Ajatuksissa on vakautta ja ajattomuutta, kylmyyden kirkasta selkeyttä. Talvea. Näin ajastaika - kuten vanha itämerensuomalainen sana kutsuu vuodenkiertoa - hiipii meihin.

Tammikuutamon lainavalossa sädehtii salainen juhannus, vasen keskikesä. Sen huomaaminen ja juhlistaminen on palkitseva askel matkalla sinunkauppoihin vuodenkierron kanssa. Koskaan yö ei ole ollut niin kirkas, teräksinen ja loistokas, kuin Pohjolan uinuessa pimeintään. Taajamien valosaaste on kuin mielen myrkkyä tehdessään talviöistä oranssina vellovaa mönjää. Viisas olisi ihminen, joka laskisi itse pystyttämänsä mitättömyyden verhon kauneuden ja ylevyyden edestä. Kauhu luontoa kohtaan on kauhua todellisuutta kohtaan.

Kivimuurin tuoksuköynnöskuusamat teeskentelvät kuolemaa kätkiessään surkeisiin risusuikeroihinsa huumaavan mausteisen itämaisen tuoksun. Mutta siellä se on, kesän ydinmehu, limittäytyneenä talviyöhön, likeisempänä kuin voisi uskoa.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Pistohiekan lentokentän intiaanikesä


Elokuun viimeisinä päivinä koitti harvinainen intiaanikesä. Lämpö kautta eteläisen Suomen nousi hellerajalle. Aiemmin vallinnut koleus tuntui olevan poispyyhitty kivenkoloja myöten. Kuihtuneen kesän kuloontuneen heinän keskellä tunnelma oli välimerellinen, itse ilman ollessa kuin kehon ympärille kietaistu lämmin peite jossa on aavistus hedelmällistä kosteutta. Hehku kuiski tilapäisyyttään. Oli lähdettävä, mentävä eikä meinattava.

Mihin silloin mennään, kun mennään kokemaan kesää? Kesän huipentumapaikalle, eli kirkkaan veden äärellä sijaitsevalle leirintäalueelle. Mielessä kaikui maagisen arvoituksellinen nimi, Pistohiekka. Puumalassa Saimaan rannalla sijaitseva Pistohiekka on ollut Suomen kenties suosituin ja legendaarisin leirintäalue Porin Yyterin ohella. Sen kulta-aikana suomalaiset kansoittivat mäntykankaita Sopu-telttoineen, jotka Volkkareiden ja Kusiaisten katoilla kulkivat ristiin rastiin maata.

Niin aika kuitenkin muuttui ja koitti päivä, jona Pistohiekan leirintäalue pani lapun luukulle. Kansasta oli tullut liian mukavuudenhaluista kömpiäkseen telttoihin (riippumatta siitä, että nykytelttojen ominaisuudet päihittävät mennen tullen vuosikymmenien takaiset mallit). Kuluvan vuoden keväänä Pistohiekasta purettiin kaikki leirintäaluetoimintaan liittyvät rakennukset ja rakenteet lukuunottamatta säännön vahvistavaa poikkeusta (metsän keskellä sijaitsevaa yksinäistä lomamökkiä).

Se mitä ei ollut, paljasti oleellisen. Pistohiekka oli suosittu leripaikka jo kivikaudella. Se on ominaisuuksiltaan täydellinen viettää vuorokausi jos toinenkin. Etelään avautuva mäntykangas, hiekkainen maaperä, laajat tasaisesti syvenevät hiekkarannat, suuri vesistö yhteyksineen.

Elokuinen yö viileni, mutta pysyi silti leutona. Kirkas sääala pysyi paikallaan kuin henkeään pidätellen. Kaukana mainittavista taajamista taivas oli vapaa havaittavasta valosaasteesta. Linnunrata levittäytyi Saimaan ylle. Tutkimusretkeläiset näkivät pieneltä kallioniemekkeeltä kirkkaimman tähdenlennon koskaan. Pistohiekan sannoilla oli heidän lisäkseen vain venäläisten eräilijöiden leiri, jossa tuli oli hiipunut ja hiljaisuus laskeutunut.

Leirintäalue ei ole kuitenkaan ainoa Pistohiekan kadonnut infrastruktuuri.

Jokunen askel rannasta pohjoiseen on jotain, mitä ei rakennettu huoletonta joutenoloa varten, vaan elämän ja kuoleman kysymys mielen päällä. Tarkoitamme toisen maailmansodan sotalentokenttää.

Aamun tultua vaelsimme kentälle. Mitä olisi löydettävissä? Siitä kertoo seuraava kuvallinen osio.

Sotakentän alueelle tietää saapuneensa kun näkee tulipesäkkeen. Se on voinut palvella it-konekiivärin suojana tai maahyökkäystä torjuvaa lähipuolustusta.

Etualalla portti kuoppaan, jossa on ollut puurakenteinen korsu maavallien suojaamana. Ylempänä kohoaa mäki.

 Sama korsujäänne toisesta suunnasta.

Seinämissä on näkyvillä metalliosia ja mahdollista maatunutta hirttä.

 Toinen korsu.

Mäntykukka on aina erikoinen näky. Kasvilla ei ole lainkaan lehtivihreää eli klorofyllia, sillä se ei yhyeytä itse elintoimintoihinsa tarvittavia sokereita, vaan ottaa täysloisena ravintonsa männyltä.

Laajempi suojakuoppa, joka on vallitettu hevosenkenkäisesti. Tämä on lentokoneen säilyttämiseen tarkoitettu sirpalesuoja. Mahdollisesti se on ollut suojaverkolla katettu. Vastaavia, paremmin hahmotettavia on Porkkalan Friggesbyn entisellä lentokentällä (Neuvostoliiton vuokra-aikaan liittyvä), josta on tässä blogissa toisaalla raportti.

On huomion arvoista miten luonnonmukaisesti rakenteet tehtiin maaston muotoja hyödyntäen. Nyt niiden ohi kävelisi tietämättä - jollei tietäisi.

Lentokonesuojan perä. Aukkoa suihkuhävittäjän takaliekille ei vielä tarvittu, toisin kuin Porkkalan kentällä.

Mäen vieressä avautuu laaja hiekkakangas, ja siellä sijaitsee itse kenttä. Sitä ovat raivanneet viitisentoista vuotta sitten Kotkan siipiveikot, jotka harrastivat paikalla varjoliitoa.

Paikallisille salainen areena kaahata autoilla. Tällainen pieni ihmishäiriöstä syntynyt hiekka-aavikko palvelee myös paahdeympäristöstä riippuvaisia eliöitä, joita Suomen umpeenpusikoituminen uhkaa. Vastaavan ympäristön lippulaivaesimerkki on Säkylänharjun taisteluharjoittelualue, josta blogissa oma raporttinsa.

Yllätys selviää vasta vanhasta ilmakuvasta. Kenttä (noin 700 metriä halkaisijaltaan) on ollut alkujaan pyöreä muodoltaan! Näin se mahdollisti laskeutumisen mistä suunnasta tahansa hyödyntäen vastatuulta. Tätä nykyihmisestä omituiselta vaikuttavaa kenttämallia vailla erillisiä kiitoratoja harrastettiin muun muassa Iso-Britanniassa. Aiemmissa kuvissa esitelty mäki näkyy kentän vasemmassa laidassa ja sittemmin tulleen (ja menneen) leirintäalueen sijainti kentän yläpuolen rannoilla.

Leirintäalueen tilalle on kaavailtu uutta massiivista lomakylää ja lentokentänkin henkiin herättämistä sitä palvelemaan on väyläytelty. Aika näyttää. Tässä kohtaa ilmiömaailman tanssia Pistohiekka lepää suvannossa, auvoisassa suvannossa.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Välttämätön mahdoton – kollektiivisesta lyhytnäköisyydestä vapautuminen



Tätä ennen kirjoitus on julkaistu Elonkehä-lehden numerossa 2/18.

Aikoinaan 1990-luvun alussa tuli työskenneltyä Työterveyslaitoksessa autokuljettajana. Toimenkuvaan kuului postin, ruoan, ulkomaisten tutkijavieraiden ja tuoreen veren kuskausta, kuten myös säännöllisiä oikeuslääketieteen laitokselle suuntautuvia keuhkojen noutokeikkoja. Keuhkot haettiin obduktiosalilta, avausvuoroaan odottavien vainajien parista. Ne olivat kuuluneet rakennustyömiehille, joiden kuolinsyynä oli keuhkosyöpä. Hengityselimet lähtivät työterveyslääkäreiden tutkittaviksi. Isot hailakasti punertavat pallukat kelluivat säilöntäaineessa läpinäkyvässä muoviastiassa. Taudin pesäkkeet ja rihmastot näkyivät karmivan esteettisinä. Mukana seuranneet vainajan taustatiedot kertoivat säännöstään samaa: altistunut asbestille.

Asbestin laajamittainen käyttö rakennusmateriaalina on vain yksi esimerkki ihmisen tavasta rynnätä suuna päänä hyödyntämään uutta keksintöä ennen kuin ollaan selvillä, mitä kaikkea siitä oikeasti seuraa, mitä epäsuoria ja kerrannaisia vaikutuksia sillä on. Olisi kiintoisaa saada selville kuinka vanhaa perua tällainen taipumus on meissä. Alkoivatko keräilijä-metsästäjinä vaeltaneet esi-isämme uudelle seudulle saapuessaan suin päin popsia tuntemattomia sieniä ja kasveja? Toki evoluutio on tarvinnut myös venäläisen ruletin pelurille kuuluvia luonteenpiirteitä. Ehkä toisinaan on kokonainen heimo tuhoutunut myrkkysieniä ahmittuaan, hintana kehityksestä. Helppoa teoriaa ei ole tarjolla. Keskimäärin ihmiset näyttävät olevan perusvarovaisia, ja tätä havaintoa tukevat riskinottohalukkuutta kartoittavat psykologiset testit.

Riskinottajat ovat kuitenkin keskimääräistä useammin keksijöitä ja johtajia, ja he osaavat vetää muut kelkkaansa. Kahteen miljoonaan vuoteen tästä ei koitunut todellista vaaraa planeetalle eikä edes ihmissuvulle itselleen. Ensimmäinen avaruuteen asti näkyvä ihmistoimenpide oli antiikin aikana tapahtunut Välimeren alueen metsien ryöstöhakkuu ja siitä koitunut pysyvä metsäkato. Sittemmin panokset ovat kasvaneet kovimmiksi mahdollisiksi, kuten riipaisevan hyvin tiedämme. Aihetta ei ole olkienkohautteluun tai virnuiluun. Olemme panneet kaiken peliin.

Varovaisuusperiaatteen noudattaminen eli ennakoiva riskienhallinta on osa älyllistä toimintaa. Huippustrategi ei tarvitse olla. Leivänmurua havitteleva puistopulu harjoittaa varovaisuusperiaatetta, kun se muruja hotkiessaan varmuuden vuoksi pysyttelee mahdollisimman loitolla känttyä sirottelevasta mummosta. Kansainväliseen ympäristöoikeuden prinsiippeihin varovaisuusperiaate on kuulunut varsin vähän aikaa, 1980-luvulta. Varovaisuusperiaatteella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että jos tietty keksintö on mahdollisesti haitallinen ihmiselle ja ympäristölle eikä sen vaikutuksista ole tieteellistä konsensusta, todistustaakka keksinnön haitattomuudesta on sen levittäjällä. Periaate – niin lohdullinen kuin onkin – on tässä tapauksessa nimenomaan periaate. Käytäntö on eri juttu.

Yleisimmistä kemikaaleista tuskin 15 prosenttia on tutkittu niin, että niiden vaikutus ihmiseen tunnetaan riittävällä varmuudella. Vaikutukset voivat vaatia vuosikymmeniä tullakseen esille. Emme voi tietää millaisia aikapommeja olemme asettaneet tikittämään. Silloin kun kemikaalien vaikutuksista havaitaan uusia yllätyksiä, eivät nuo yllätykset jostain syystä milloinkaan ole iloisia (nehän voisivat olla). Esimerkiksi sellaiset muovin ainesosat kuin ftalaatit ja bisfenoli-A näyttäisivät olevan sekoittamassa väestön hormonitoimintaa, naisistuttaen miehiä synteettisinä estrogeeneinä (ksenoestrogeeneinä), ja ollen yhteydessä myös muun muassa keskivartalolihavuuteen, insuliiniresistenssiin ja käyttäytymishäiriöihin. Muovia on tuotettu sitten 1950-luvun 8,3 miljardia tonnia. Määrälle on vaikea löytää mitään ymmärrettävää vertailukohtaa. Olemme altistaneet itsemme niin huolella muoville, että sen ainesosien fysiologisilla sivuvaikutuksilla on yhteiskuntia muovaava voima. Ympärilleen katsova huomaa vaivatta.

Pari tuhatta vuotta vanha tarina noidan oppipojasta ansaitsee tulla muistetuksi. Tarinassa noidan oppipoika omin päin käyttää mestariltaan oppimia taikasanoja, joilla hän saa luudat kantamaan joesta itselleen kylpyvettä. Mutta hän ei osaa lopetussanoja, ja niinpä pian talo tulvii vedestä. Kauhuissaan hän pilkkoo luudan kirveellä – vain huomatakseen, että palaset kantavat vettä taloon entistä enemmän. Tarinassa mestari ilmaantuu ja pysäyttää kaaoksen.

Mistä meille ilmaantuisi kaaoksen laannuttaja? Katsotaan sisäänpäin. Älyä meillä ainakin riittää. Tieteellis-teknisesti häikäisevät keksintömme ilmentävät itsessään kiistatonta älykkyyttä. Hyväntahtoisuuden puuttumisestakaan ei ole kyse. Useita vaaralliseksi osoittautuneita innovaatioita on levitetty yleiseen hyvään uskoen, vilpittömästi, halleluja huulilla. Kohtalokas puutostila saattaa koskea nöyryyttä. Se joka ei kuvittele itseään kaikkitietäväksi, karttaa automaattisesti ottamasta riskejä muiden kustannuksella.

Nöyryyttä merkitsevä latinan kielen sana humilis juontuu sanasta humus, mikä merkitsee maata, maaperää. Etymologia sitä ehdottaa: tarvitsemme maanöyryyttä, nöyryyttä kaikkea elävää kohtaan. Tällainen nöyryys perustuu kaiken kattavan keskinäisriippuvaisuuden tunnustamiselle. Kirkkaina hetkinämme tunnemme sen selkäytimessä, muutoin voimme päätellä sen loogisesti: ihmisen ja ympäristön hyvinvointi ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Nykyisin myös tiede on tästä täsmälleen samaa mieltä. Mikä tahansa sysäys vaikuttaa koko systeemiin, ja siksi mikä tahansa sysäys ei ole ok. Ihminen on jo turmellut planeettaa tavalla, joka hakee kilpailijaansa noin 66 miljoonaa vuotta sitten liitukauden joukkosukupuuton aiheuttaneesta asteroidikatastrofista. Sillä kertaa luonnon monimuotoisuuden toipuminen kesti kymmenisen miljoonaa vuotta. Meille ikuisuus on lyhyempi aika.

Maanöyryyden kehittymisestä, niin suotavaa kuin se olisikaan, on valitettavan vähäisiä merkkejä. Keikumme hybriksen ja denialismin väliä, jumalallisen loistavina ja samalla onttouden kalvamina. Että mitään merkittävää ihmiskunnan nöyrtymistä tapahtuisi tarpeeksi laajalti ja nopeasti ennen biosfäärin täyttä konkurssitilaa, se vaikuttaa mahdottomalta. Ei auta kuin vetää vastapalloon John Ruskinin sanoin: ”Mahdotonta, vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa.”

Ylevä kuvitelma ihmisen tieteellis-teknisestä kaikkivoipuudesta kukoisti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tiede ja teknologia näyttivät ratkaisevan onnellisuuden edessä olevat haasteet ja leikkaavan tietämättömyyden. Tätä suuruuden tunnetta ikävöidään nostalgisesti steampunk-alakulttuurissa. Kuvitelma on rapistunut ensimmäistä maailmansodasta lähtien. Loogisesti tämän prosessin pitäisi merkitä nöyryyden lisääntymistä. Ennen kaikkivoipuuden humalaa ihminen oli keskimäärin aika nöyrä kaveri. Polvillaan rukoili maalta ja taivaalta suopeutta, sydänjuuriaan myöten ilmiömaailman väkien edessä värisi, kunnioittaen tähyili mysteerien horisonttia. Hän tiesi ettei tiedä. Hän oli osa ravintoketjua, isojen kissojen ruokalistalla. Lajihistoriallisesta vinkkelistä ajatus luomakunnan kruunusta on elänyt vasta silmänräpäyksen.

Tosin tuskinpa 2000-luvun ihminen ajattelee kaikkivoipuutta. Eihän mitään muutakaan suurta ajatella. Irrallaan sinkoillen rohmutaan resursseja – ja that’s about it.

Vanhalla kreikan termillä pharmakon on kaksoismerkitys. Se tarkoittaa sekä lääkettä että myrkkyä. Uusiin teknologioihin olisi aina suhtauduttava olettaen niiden olevan pharmakon. Lääke vai myrkky, se on usein vain annostelukysymys. Ja mitä olemme tehneet? Kokonaisvaikutuksiltaan arvaamattomia keksintöjä on levitetty paitsi mahdollisimman nopeasti myös mahdollisimman laajalle. Yhdistelmä edustaa suorastaan alleviivattua lyhtynäköisyyttä. Öljy on ilmeinen esimerkki. Vaivaisessa 150 vuodessa on luotu syvälle elämämme perusteisiin ulottuva riippuvaisuus, jota emme voi enää hallita. Öljy on keskeisessä asemassa maailmanlaajuisen elintarvikehuollon jokaisessa osassa lannoitteiden valmistuksesta ruoan jakeluun. Öljyvetoinen tehotuotanto on edellytys maapallolla kuhisevan ihmismaton ruokinnalle. Öljyä täytyy käyttää edelleen, vaikka tiedämme sen käytön kaameat varjopuolet. Ei ole muutakaan tapaa, jolla voisimme pitää pystyssä tuntemamme maailmanmenon. Öljyllä saavutetut edut ovat jo lähestulkoon osa käsitystämme ihmisarvosta.

Tempoilu teknologioissa on luonnollisesti kytköksissä talouteen. Kun jotain keksitään ja se näyttää toimivan, se menee kaupaksi. Mikä olisi enemmän lyhytjänteisyyttä paljastava termi kuin kvartaalitalous, joka viittaa pörssiyhtiöiden huomion kiinnittymiseen neljännesvuosituloksiin. Kolmen kuukauden perspektiiviin viritetty kauppakone ei kykene eikä pyri ympäristöempaattiseen kokonaisarvioon – sitä ei yksinkertaisesti ole kehitetty sellaiseen. Olemme symbioosissa tuon koneen kanssa. Se tarvitsee massaa, joka janoaa päästä käsiksi tuotteisiin; kaikenlaisiin mutta mieluiten uudenlaisiin, mahdollisimman pian ja mahdollisimman paljoon. Kansallisen ja kansainvälisen hallintomme pääfunktio, siitä ei ole juuri epäilystä, on raivata tilaa kulutuksen ja kaupan paritanssille. Tokikaan hallintomme ei ole kukaan muu kuin me itse. Lapset johtavat lapsia, ja joillain tenavilla on gangsterinkin elkeet.

Jos maailmanmenoa ajattelee vain "reaalijärjellä", ei juuri mitään toivoa ole. Myös valistuneet hyväsydämiset ihmiset – jotka kokevat kehityksen suunnasta tuskaa – pyörivät myllyn mukana, vaikkakin voihikien. Joku 1800-lukulaisittain omavarainen eläjä, naurismaata käyvä hippi pellavavaatteissa, on säännön vaatima poikkeus, urhea kummajainen, ja ekopuodeissa ramppaavat urbaanivihreät ostavat lähinnä aneita. Suurin osa ihmiskunnasta joka tapauksessa vain odottaa kieli pitkällä, että pääsisi hyppäämään totaaliseen kulutukseen, miettimättä sekuntiakaan onko se lyhyt- vai kaukokatseista. Luolaihmisen nälkä ja kvartaaliviritteinen totaalituotanto on shokeeraava yhdistelmä.

Pessimistisen syväekologisen näkemyksen mukaan ihminen ei ole oppiva ennen kuin hän on pudonnut tarpeeksi korkealta, palannut klaanitasolle kaivelemaan raunioita. Harmonia palaisi ja sen myötä koittaisi uusi alku. Vaan kuka jaksaa uskoa, että ihminen olisi toimintakykyinen post-apokalyptisessa maailmassa, jossa myös eloonjäämiskamppailu muuttuisi entistä pidäkkeettömämmäksi. Kuva tällaisesta maailmasta on niin surullinen, että edelleen toivon täytyy pysyä mahdottomassa. Mitä mahdoton toive käytännössä merkitsee? Miljardien ja miljardien ihmisten pitäisi elää kestävällä tavalla tämä vuosituhat ja seuraavat vuosituhannet hamaan tulevaisuuteen.

Helsingissä vieraillut iäkäs tiibetiläislama Geshe Pema Dorjee kertoi, että hän itkee usein iltaisin sängyssä, kun muistelee vanhaa Tiibetiä. Sieltä hän joutui pakenemaan kiinalaismiehitystä vuonna 1959. Nomadiperheen vesana hän oli kokenut rikkumattoman puhtaan luonnon. Kaikki vedet (paitsi suolajärvet) olivat juomakelpoisia, villieläimistö kukoisti vainoamattomana, elinympäristöt olivat ehjiä eikä missään ollut palastakaan muovia. Geshe antoi aikalaistodistuksen, joka nostaa mieleen myyttisen termin: paratiisi. Kohta koko planeetalla ei ole ainuttakaan ihmistä, joka olisi elänyt turmeltumattomassa ympäristössä. Jokainen uusi sukupolvi pitää normaalina entistä häiriintyneempää ja vioittuneempaa ympäristöä. Normaali määrittyy sen mukaan mihin kasvaa sisään. Toimivan elonkehän vaatimus alkaa kuulostaa lähinnä symboliselta, utopialta. Viherkatot ja viljelylavat kuulostavat paljon tutummalta. Geshe sanoi, että yhden, kahden, kolmen ihmisen muuttuminen kerrallaan on se mitä toivoa saattaa. Jokainen sysäys kuitenkin merkitsee, sillä se sisältää kumulatiivisen kasvun mahdollisuuden. Emme pidä enää esimerkiksi orjuutta hyväksyttävänä, koska muutamien toisinajattelijoiden radikaali näkemys levisi yleiseksi ja itsestään selvänä pidetyksi. Se tapahtui yllättävän nopeasti, kuten kumulatiivisuuteen kuuluu.

Pane yksi riisinjyvä shakkilaudan kulmaruudulle, kaksi sen viereiselle ruudulle, neljä sitä seuraavalle ruudulle, seuraavalle kahdeksan… ja pian hukut riisin.

Jotkut kärsimystä tuottavista prosesseista voivat toimia sokeina korjausliikkeinä. Jos esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys romahtaa – mistä on jo selviä viitteitä länsimiehen siittiöiden määrässä – voidaan vuosisadan kuluttua olla tilanteessa, jossa keskimääräinen maapallon asukas ei kerta kaikkiaan saa lapsia. Fyysisellä tasolla tämä olisi täsmälääke tautiimme. Vakaasta ilmastosta ja öljynsaannista riippuvaisen ruoantuotannon kriisit voivat johtaa siihen, että maailman vilja-aitat eivät enää pysty ruokkimaan ylimääräisiä suita. Jos meren ravintoketjut muovitetaan, emme voi odottaa apua ihmeteknologiasta, jonka avulla ihmiskunta alkaisi haavia ravinnokseen planktonia. Ei ole poissuljettua että tullaan näkemään ydinasevaltoja, jotka harventavat risteilyohjuksilla kanssaihmiskuntaa niukkuuden pöydän äärestä. Ihmisyyden kriisi olisi silloin tietysti sanoinkuvaamaton. Joku voi nähdä islamin taantumuksellisuudessa ekologisen mahdollisuuden, mutta valitettavasti kyseessä ei millään tapaa näytä olevan ideologia jossa kaihdettaisiin biosfäärin riistämistä.

Toivonpilkahduksia tuovat tapaukset, joissa sivuvaikutuksiltaan tuhoisan keksinnön käyttöä on onnistuttu ylivaltiollisin sopimuksin rajoittamaan. Muun muassa suihkepulloissa käytettyjen ponnekaasujen CFC-yhdisteillä eli freoneilla oltiin jo tuhomassa elämä maapallolta ennen kuin prosessiin tajuttiin puuttua Montrealin sopimuksella 1980-luvun lopulla. NASA:n sittemmin simuloimassa skenaariossa, jossa freonien käyttö olisi jatkunut suitsimatta, olisi vuonna 2065 jo kaksi kolmasosaa kotiplaneettaamme ultraviolettisäteilyltä suojaavasta otsonikehästä kadonnut. Silloin pienimpiin harmeihin olisi kuulunut ihon palaminen muutamassa minuutissa auringossa. Kuitenkin jo päästettyjen CFC-molekyylien elinkaari ilmakehässä on keskimäärin sata vuotta ja ne tuhoavat otsonia kaiken tuon ajan.

Eräs ystävä ehdotti ihmiskunnan ratkaisuksi, että päätöksenteossa sitouduttaisiin seuraamaan tutkimustietoa. Jos tiedeyhteisö selkeästi varoittaisi jostain ilmiöstä, toimittaisiin tilanteen vaatimalla tavalla. Tässä utopiassa on aineksia. Tutkijat ovat jo osapuolena valmiit: he soittavat hälytyskelloa hiki hatussa. Kesällä 2016 julkaistiin arvostetussa Science-lehdessä ison tutkijajoukon yhteisartikkeli, jonka mukaan maapallon maa-alueista 58 prosenttia – jolla asuu 71 prosenttia ihmiskunnasta – on jo luonnon monimuotoisuuden suhteen niin heikentyneitä, että tilanne ”kyseenalaistaa ekosysteemien kyvyn ylläpitää ihmisen yhteiskuntia”.

Jos tällainen tieto ei herätä radikaaliin, hallitusten ohjaamaan suunnanmuutokseen, sotatilaa vastaavan kriisiaikojen poikkeustilan julistamiseen, niin mikä sitten?

Harvardin yliopiston emeritusprofessori, huippubiologi Edward O. Wilson on päätynyt laskelmissaan siihen, että planeetan pinta-alasta täytyy jättää luonnolle 50 prosenttia ekosysteemien kriittisen romahduksen välttämiseksi. Toteutuessaan tämä Half Earth -aloite riittäisi Wilsonin mukaan pelastamaan yli 80 prosenttia lajistosta ja jokseenkin kattavasti ekosysteemit. Toistetaan: puolet maiden ja merten pinta-alasta luonnonsuojeluun. Siinä on ihmiskunnalle – ja sen kullekin kansakunnalle erikseen – konkreettinen tavoite. YK:n ympäristöohjelman ja Kansainvälisen luonnonsuojeluliitto IUCN:n yhteinen World Database on Protected Areas ilmoittaa nykyiseksi suojeluasteeksi maa-alueiden suhteen noin 15 prosenttia ja meri-alueiden 2,8 prosenttia. Mahdollisuuden ikkuna sulkeutuu pian. Sukupuuttoaallon eskaloituminen ei jää odottamaan nimellisiä parannustoimia. Budjettiriihissä luonnonsuojelua ei voi enää mieltää luksustuotteeksi, johon sijoitetaan vain jos ”tärkeimmiltä” sektoreilta jää yli.

Validi tieteellinen tieto on teoriassa neutraalia ja objektiivista. Tutkimusten täytyy olla toistettavissa, jotta muut voivat vahvistaa – tai kumota – tulokset. Toisinaan paradigmat muuttuvat niin kuin itseään päivittävässä järjestelmässä kuuluukin tapahtua. Kuten olemme kuitenkin huomanneet, monen kaksiteräisen keksinnön suhteen tieteellinen ymmärrys on tullut pahasti jälkijunassa. Lisäksi tiedettä suurissa määrin rahoitetaan taloudellisesti arvokkaiden innovaatioiden toivossa – ei rajoittamaan niitä. Entä mikä hallinto todella ottaisi tutkimustiedon ohjenuorakseen? Demokratioissa kansaan vetoaa kulutusmahdollisuuksien lisääminen, ei päinvastainen. Diktatuurissa hallitsijan pitäisi olla hämmästyttävän valistunut ja oikeamielinen ja hänen alamaistensa pitäisi olla hänen kannallaan, jotta hän ei tulisi sysätyksi vallasta. Vaikka tällainen ihmeellinen ekokuningas jonnekin manifestoituisi, ei se riittäisi mainittavaan muutokseen, elleivät maapallon kaikki merkittävät valtiot kulkisi samoilla linjoilla. Käytännössä kyse olisi siis planetaarisesta luopumisliikkeestä, jossa oltaisiin valmiit jättämään lyhyen tähtäimen etu pitkäkestoisen edun vuoksi.

Jarruttamisesta tekee äärimmäisen vaikeaa se, että mopo on alkanut mennä kahtasataa. Jos joskus keskiajalla ihmisen elämänmalli muuttui suhteellisen vähän vuosisadan aikana, on viimeisen sadan vuoden aikana muutos ylittänyt mielipuolisimmatkin kuvitelmat. Innovaatioiden ilmaantumisen vauhti kiihtyy sisäisestä pakosta. Edward O. Wilson on rinnastanut prosessin kemiasta ja fysiikasta tunnettuun autokatalyysiin. Se tarkoittaa reaktiota, jossa yksi tai useampi reaktiotuote tuottaa jatkoreaktion. Kaikki käyttökelpoiset innovaatiot merkitsevät automaattisesti siementä uusille innovaatioille. Mitä runsaammin innovaatioita syntyy, sitä enemmän seuraa autokatalyyttisiä reaktioita. Kehitys on tässäkin kumulatiivista. Kohta mopo menee kolmea sataa. Sen renkaat irtaantuvat maasta eikä sitä voi enää ohjata.

Venäläisen teknologiakriitikko Dimitri Orlovin mukaan sellaiset hankkeet, joiden hyöty on vain rajallinen mutta haitat potentiaalisesti rajattomat, olisi rationaalista hylätä jo laskennallisesti. Tällainen teknologia on esimerkiksi ydinenergia voimala- ja asesovelluksineen. Vaikka globaalisti merkittävän ydinkatastrofin riski olisi epätodennäköinen, se on otettu ja sen aktualisoitumisen mahdollisuus kasvaa vääjäämättä teknologian yleistyessä ja ajan kuluessa. Missä olit tammikuun 25. 1995? Se olisi voinut olla käänteentekevä päivä. Tuolloin Boris Jeltsinin vapiseva sormi oli jo valmiina laukaisemaan 470 ydinohjusta – harkinta-aikaa oli kuusi minuuttia – vastineeksi oletettuun lännen ydinhyökkäykseen – todellisuudessa norjalaiseen säärakettiin.

Paradoksaalisesti lyhytjännitteisyyden tempo on kiihtynyt rinta rinnan lisääntyneen eliniän odotteen kanssa. Hautalöytöjen perusteella on arvioitu, että antiikin Kreikassa ja Roomassa elettiin keskimäärin hieman alle 30-vuotiaaksi. Teollistumisen alkaessa Euroopassa 1700-luvun lopulla elinikää oli odotettavissa 35–40 vuotta ja todellisen teknis-tieteellisen kaikkivoipuuden aikakaudella 1900-luvun alussa viitisenkymmentä vuotta. Kuitenkin noina aikoina tehtiin hankkeita ja asioita, joiden kestoksi toivottiin pikemminkin tuhat kuin sata vuotta. Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys leimasivat myös tekemistä. Miksi ei enää, vaikka olemme alkaneet pitää itseämme käytännössä kuolemattomina?

Tuhoisien tapojen jatkaminen on vaivatonta kuin kiven vierittäminen alamäkeen. Korjausliike on kiven vierittämistä ylämäkeen. Ponnistelu merkitsee vaivaa ja luopuminen on uhraus. Kuitenkin prosessiin liittyy tietty huojennus, vaistomainen tunne oikein toimimisesta. Pessimismin pimeä syli on näennäisen realistinen ja upottavuudessaan houkutteleva. Havahtuneelle se kuitenkin merkitsee eräänlaista rintamakarkuruutta ihmisyyden etulinjasta. Jotain on aina tehtävissä. Jos ajattelemme toisin, olemme jälleen lyhytnäköisyyden pihdeissä. Kuten voimme loogisesti päätellä ja esimerkein osoittaa, kaikki teot aiheuttavat seurauksia, joiden ketju jatkuu näköpiirimme ulottumattomiin.

Kysymys on sysäyksestä, jonka juuri sinä voit tehdä. Lohtu on ehkä laiha, mutta se on todellinen. Se on synnyinoikeutesi. Mahdollisuus.

Maaliskuun täysikuu loimottaa hätkähdyttävän korkealta. Kuukausi on lopullaan, hanki kattaa yhä koko maiseman. Kuu loistaa sisään ikkunasta saunaan. Kiuas on juuri saanut tulen sydämeensä, hormi vetää innokkaasti, mikä luo erikoisen vastakohdan kirkkaan pakkasillan suurelle liikkumattomuudelle. Huomio osuu kiukaan takana oleviin levyihin, jotka suojaavat puuseiniä kuumuudelta. Harmaa aines on asbestia, tietenkin. Pharmakon läpäisee elämämme. Intressinämme on resurssien hyödyntäminen ja riskien välttäminen. Se on ollut ja tulee olemaan tasapainoilua. Koskaan se ei ole ollut helppoa. Joskus ja jossain, todistettavasti riittävän usein, tasapainoilu on kuitenkin onnistunut.

Olemme vielä täällä.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Luontosuhteen syventämisen välttämättömyydestä ja ihanuudesta


Mitä luontosuhteelleni kuuluu? Jokaisen kannattaa esittää tämä kysymys itselleen. Se on aikamme ratkaisevimpia niin omamme kuin planeetan hyvinvoinnin kannalta.

Teknologia kasvaa volyymiltaan kumulatiivisesti. Se saa yhä hienostuneempia, monimutkaisempia ja levittäytyvämpiä muotoja. On entistä helpompaa, houkuttelevampaa ja pakottavampaa olla liikkumaton ja viihdytetty. Digitalisoitumisen ja robotisoitumisen myötä valtaosa töistä tapahtuu istuen hygieenisissä sisätiloissa näyttöpäätteen äärellä. Samanaikaisesti maailmanlaajuinen urbanisaatio keskittää suuret joukot tiiviisti rakennettuun ympäristöön, myös Suomessa.

Ihmissuvun kahden miljoonan vuoden perspektiivistä kaupunkiasuminen on äärettömän tuore ilmiö; se alkoi kuutisen tuhatta vuotta sitten, mikä tarkoittaa että noin 99.7 prosenttia sukumme evolutiivisesta taipaleesta on kulunut yksinomaan luonnossa. Tähän lukuun ei ole edes laskettu mukaan varhaisempia vaiheitamme apinaihmisinä. Ilman mitään moraalista kannanottoa, on tieteellinen fakta että urbaani teknoympäristö on meille (niin kuin kaikille eliöille) luonnoton, kirjaimellisesti.

Aivotutkijat pystyvät näkemään ihmisen aivoista fyysisesti, jos kyseinen henkilö on varttunut kaupungissa. Etuotsalohko (DLPFC) on massaltaan vähäisempi kaupungissa kasvaneilla. Tämä on tulkittu seuraukseksi jatkuvasta stressistä eli taistele tai pakene -reaktioista. Muutokset etuotsalohkossa ovat yhteydessä skitsofreniaan, joka onkin – muiden mielenterveyden ongelmien ohella – urbaaniympäristössä huomattavasti yleisempää kuin maaseudulla. Kehon ja mielen perustavaa laatua olevien toimintamekanismien evolutiiviseen uudelleenmuokkautumiseen tarvittaisiin kymmeniä ellei satoja tuhansia vuosia. Valitettavasti ihmiskunnan nykyinen elämänmalli ei lupaa menestyksellistä tulevaisuutta edes sadaksi vuodeksi.

Washingtonin yliopiston psykologian professori Peter H. Kahn Jr. on esitellyt ilmaisun ”sukupolvellinen ympäristömuistinmenetys” (environmental generational amnesia). Sillä hän tarkoittaa prosessia, jossa uudet sukupolvet määrittelevät ympäristön tilaa koskevan normaalinsa sen mukaan, millaisissa olosuhteissa ne varttuvat lapsena. Useita sukupolvia jatkunut suuntaus on ollut, että normaalina pidetään yhä vähäisempää, rikkonaisempaa ja etäisempää luontoa. Yleisenä normaalina esimerkiksi pidetään nykyisin sitä, että tähtitaivasta ei voi nähdä, tieverkosto halkoo tiheänä maan, äänimaisemaan kuuluu taustamelu ja metsäluonto on muokattu puuviljelmiksi. Kaupunki koetaan normaaliksi.

Luonnoton voidaan siis mieltää normaaliksi yksilöperspektiivin kapeasta räppänästä. Tällainen normaalius on eräänlaista puudutusta, jonka teho yltää psyykemme välittömään pintakerrokseen. Hermostomme on kuitenkin muinainen. Jos kaikkein urbaaneimmankin ihmisen aivoja havainnoidaan aivokuvantamismenetelmillä, huomataan että kaupunkimaiseman näkeminen aktivoi ahdistukseen ja stressiin liittyviä aivoalueita kun taas vihermaisema levollisuuteen ja onnellisuuteen liittyviä alueita. Tällaisia tuloksia tukevat neljä standardia fysiologista stressitestiä: sydämen syke, systolinen verenpaine, kasvolihasten jännitys ja ihon sähkönjohtavuus.

Maailman arvostetuimpiin luonnontieteilijöihin kuuluvan Edward O. Wilsonin hypoteesin mukaan ihmisellä on synnynnäinen taipumus muodostaa yhteys luontoon, muihin elämänmuotoihin. Tätä vaistonvaraista vetoa luontoon hän kuvaa termillä biofilia. Se kääntyy suoraan ”elämänrakkaudeksi". Biofilian selitys on evoluutiopsykologinen: elämän runsautta kohden suuntautuminen parantaa henkiinjäämismahdollisuuksia. Kun keräilijä-metsästäjä muinoin astui harjanteelle ja näki allaan vehreän laakson kirkkaine vesineen, monilajisine kasveineen ja eläimineen, koki hän autuutta. Myöhemmin tämä tunne sai hahmon paratiisiuskomuksien muodossa. Biofilia on perimmäinen syy siihen, miksi ihmiskuntaa kiehtoo kysymys elämästä muilla planeetoilla. Traagisesti samaan aikaan omalla planeetallamme tapahtuu aiheuttamamme kuudes sukupuuttoaalto. Se kytkeytyy liikakansoituksen ja taloudellisen kasvupyrinnön vyyhtiin eikä kenelläkään vaikuta olevan kontrollia siihen.

Voimme ajatella, että sekalaisten öttiäisten, kasvien ja sienten häviäminen on sinällään ikävä juttu, mutta että sillä ei kuitenkaan ole sen kummempaa merkitystä. Tällainen ajatusmalli on todellinen hyppy tuntemattomaan. Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden merkitystä on havainnollistettu seuraavanlaisella esimerkillä. Olemme sairaalassa ja sidotut elintoimintojamme ylläpitävään hyvin hienostuneeseen ja monimutkaiseen laitteeseen. Lisätäkseen sairaalan taloudellista tulosta työntekijät ruuvailevat irti osia elintoimintojamme ylläpitävästä laitteesta ja myyvät ne eteenpäin. Kukaan ei tunne laitteen kokonaismekaniikkaa ollakseen tietoinen eri komponenttien poistamisen vaikutuksesta laitteen toimintaan. Sallisimmeko levollisesti laitteen nakertamisen jatkua? Tämä on juuri se tilanne, jollaisessa olemme. Elämäämme ylläpitävästä globaalista mega-ekosysteemistä poistetaan ihmisen toimesta tuhatkertaisella vauhdilla osia verrattuna sen luonnolliseen kulumiseen (sukupuutot).

Eliölajit ovat arvokkainta mitä on olemassa – ainakin elämän näkökulmasta. Mitä suurempi monimuotoisuus, sen enemmän on joustokykyä ja vakautta. Jos haluamme kulkea samaan suuntaan elämän kanssa, on ekosysteemien tila sydämemme asia. Tämä on sekä loogista että tieteellisesti perusteltua. Ihminen marssi aikansa tietä, jossa hän näytti kykenevän erottamaan oman hyvinvointinsa ja luonnon hyvinvoinnin. Kuitenkin lisääntynyt tietämyksemme pelkästään kehoamme kolonisoivista mikrobeista ja niiden moninaisesta roolista fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta on johtanut oivallukseen, että ihminen itsessään on ekosysteemi. Kahdella jalalla kulkeva ekosysteemi, joka kytkeytyy lukemattomin tavoin ympäristön ekosysteemeihin ja metagenomiin eli geeniperimien kokoelmaan. Jos ympäristön ekosysteemit sairastuvat, sairastuu myös kaksijalkainen ekosysteemi, niin kuin ei-tarttuvien kroonisten tulehdussairauksien hyöky urbanismin vanavedessä kertoo.

Muutto ulkoavaruuteen ei ole ihmisen pelastus, vaan biofilian pikainen ja systemaattinen aktivoiminen. Wilsonin ja muiden tutkijoiden esittämien teorioiden mukaan biofilia täytyy aktivoida luontokontaktien kautta. Ilman niitä se voi jäädä täysin piileväksi. Aktivoimiselle tehokkain aika on lapsuus, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Toisin sanoin, kysymys on luontosuhteesta. Syvän luontosuhteen on havaittu olevan yhteydessä onnellisuuteen, vähäisempään ahdistukseen, elinvoimaisuuteen, elämän merkitykselliseksi kokemiseen ja ympäristövastuullisuuteen. Luontosuhdetta on mahdollista herätellä, ylläpitää ja kasvattaa myös kaupungissa, kunhan aluesuunnittelu ja muut tekijät tätä tukevat. Kaupunkien olemassa oleva luonto on suojeltava aarteena ja muita viherelementtejä lisättävä. Tarvitaan ”landea stadiin”, niin kuin emeritusprofessori, lääkäri Tari Haahtela on aiheesta kiteyttänyt. Vastaavasti on Yhdistyneiden Kansakuntien viimeaikaisissa kokouksissa ilmaistu, että pääsy ekologisesti tasapainoiseen ympäristöön on ymmärrettävä ihmisoikeudeksi.

Ihminen on sopeutuvainen, mikä on ollut eräs menestystekijämme. Lajityypillisiä tarpeita ja taipumuksia rajoittaviin olosuhteisiin sopeutuminen ei kuitenkaan lupaa kukoistusta ja terveyttä. Ylempänä viitattu professori Kahn esittää vertauskuvana eläintarhassa elävän norsun. Se kyllä pystyy sopeutumaan pienen parkkipaikan kokoiseen betonivaltakuntaansa, mutta osoittaa neuroottista turhautumista ja sulkeutuu emotionaalisesti; se on vain varjo siitä, mitä se olisi vaeltaessaan oikeassa ympäristössään. Sama pätisi norsun poikaseen, jos sille sellainen eläintarhaan syntyisi. Vaikka se ei muuta ympäristöä olisi koskaan kokenut, eli eläintarha merkitsisi sille normaaliutta, kokisi se vaistonvaraisesti jotain oleellista puuttuvan ja kärsisi.

Ihmisen muodostamassa psykofyysisessä ja sosiaalisessa kokonaisuudessa ei liene ainuttakaan osaa tai osa-aluetta, joka ei lähtökohtaisesti hyötyisi luontoaltistuksesta. Samalla, kaikin mittarein arvioituna, 2000-luvun ihmisen luontosuhde on valtavan haasteen äärellä. Luonto ei ole koskaan ollut yhtä loitolla ihmisestä, yhtä vaarantunut ja yhtä kipeästi tarvittu. Biofilia, jolla on myös hehkuva myötätuntoinen ja suojelullinen ulottuvuus, herää luontosuhteen ruokkimisen kautta. Luontosuhteemme ei kuitenkaan ala syventyä, jos emme itse sitä halua.

Se on valinta, priorisointikysymys.

Meidän on päätettävä astua ulos, mennä lähimetsään ja välillä myös kauemmaksi. Kilpailevien ajankäyttömuotojen painaessa toisessa vaakakupissa meidän täytyy tehdä uhrauksia hakeutuaksemme yhä uudestaan, monipuolisemmin ja syvemmin luontoon. Mutta pian oivallamme sen mitä geeniperimämme "asetukset” ovat yrittäneet meille alusta asti sanoa: olemme luonnossa kotona. Eikä kotona oleminen ole uhrausta, vaan huojennusta, vitaliteettia ja onnea. Halu kodin vaalimiseen ja puolustamiseen nousee selkäytimestä.

On siis sytytettävä palo, ja se lähtee kipinästä. Pitää vain mennä, heittäytyä. Hiipiä, herkistyä, rymytä, koluta, haahuilla, poistua mukavuusalueelta, kunnioittaa, karaistua, hiljentyä, leikkiä, oppia, ymmärtää, antautua. Olla yltä päältä luonnossa.

Silloin alkaa tapahtua. Itsestään kuin kesäkuinen heinä voimistuu biofilia. Ja biofiliaan liittyy takaisinkytkentä: elämän rakastaminen on vahvinta elossa oloa.

Luovuttakaamme viimeinen sana Zacharias Topeliukselle. Hänellä oli taito kuvata paitsi luontoa myös kytkeytymistä luontoon sen monivivahteisessa palkitsevuudessaan.

”Rakastan metsää ja merta, kumpaisenkin syvää rauhaa ja raivokasta myrskyä. Aurinkoa, tähtiä ja pilviä, revontulia, salamaa, rankkasadetta, korkeinta, ihaninta, taistelun, voiton ja valon täyttämää, kaikkea mahtavaa ja suurta taivaassa ja maassa, kaikkea kaunista ja suloista tässä elämässä, kastetta laakson kukilla, kevään lumoavaa kaipausta – niitä minä rakastan ja siksi ne ovat minun. Kuka on yhtä rikas kuin minä?”


Lisää aihepiiristä: Leppänen, M. & A. Pajunen. Terveysmetsä - Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, 2017.

torstai 21. joulukuuta 2017

Yhden stidin ihme


Veneelle löytyy suojainen poukama. Miehet nousevat kylmettyneinä saaren rantaan Suomenlahdella. Kangistunein jäsenin he etsivät tuulensuojaa, mutta syksyn navakat puuskat tuntuvat yltävän saaren kaikkiin soppiin. Tulenjano on valtava. On saatava nopeasti aikaan kunnon nuotio; vain se pystyisi pelastamaan uhkaavasti etenevältä kylmettymiseltä, uitetunkoirankurjuudelta.
Tikkuaski on tallessa. Sitä ei ole kuitenkaan tarkistettu ennen retkelle lähtöä.
Jäljellä on tasan yksi tikku.
Välitön ensituntemus on paniikki. Se ei saa kuitenkaan valtaa, vaan korvautuu nopeasti taistelutahdolla. Homman täytyy onnistua! On laadittava täydellinen aloitusasetelma nuotiolle – silloin yksi stidi riittää.
Ensin tyhjennetään taskuista kauhtuneet paperinenäliinat ja vanhat kassakuitit. Sitten kerätään kuivia kuusen alaoksia, kuihtuneita korsia, tuohta koivunpökkelöstä. Sytykkeet kasataan ilmavaksi mutta napakaksi mytyksi. Sen ylle laaditaan katedraali karahkoista, jonka tärkeä funktio on toimia tuulensuojana. Vilkaistaan toinen toisiaan. Ei ole väliä, että kumpi. Sytyttävä käsi on käytännössä yhteinen.
Pidätetään hengitystä. Kaikki on kuin hidastetusta filmistä: raapaisu, kohahtava leimahdus, liekin supistuminen, epäröiviä savukiehkuroita, tikun mustuminen, käyristyminen ja kutistuminen… ja sammuminen.
Keltaisen liekin pelmahdus sytykemytyssä; se on sillä hetkellä ainoa asia maailmassa. Vaimeaa ritinää, ohut kiemura paksua, läpinäkymätöntä savua... Jaksaako liekki, miten sitä voisi auttaa, uskaltaako sitä puhaltaa?
Tuli on hengissä, mutta juuri ja juuri. Ensin sitä pitäisi ruokkia varovaisesti kuin vastasyntynyttä ja sitten vauhdilla kuin nälkäistä ahmaa. Ruokkija ei saa herpaantua ja ruokareservin on riitettävä. Kokemus on osoittanut, että pikkusälän palaessa pois, voi yllättävän isokin tulenalku sammua jättäen vain mustan reiän nuotiorakennelmaan. Toisinaan metsätöiden yhteydessä koottuja oksakasoja ei meinaa saada syttymään bensallakaan.
Tällä kertaa liekin jumala on suosiollinen. Nousee nautinnollinen varmuus: kriittinen piste on ylittynyt, tuli ei enää sammuisi.
Sitä vaan tuijottaa lieskoihin. Antiikin kreikkalaiset eivät turhaan kutsuneet tulisijaa nimellä focus.
Mieleen muistuu vanhan merikapteenin kertoma tositarina. Joskus uransa alussa Merenkulkuhallituksen palveluksessa ollessaan hän oli kuskannut ulkoluotojen loistoille satakiloisia kaasupulloja. Kerran ollessaan vaihtamassa loiston kaasupulloa jollain kaukaisella luodolla, huomasi hän tulitikkujen unohtuneen Helsinkiin. Yksikin tikku olisi riittänyt ja tuli olisi ollut taas edustettuna sillä vähäisellä kivellä suunnattoman vesimassan keskellä. Silloin – aava todistajanaan – hän vannoi, että pitäisi loppuikänsä tulitikkuja taskussaan. Jätettyään viimein työn merellä, kapteeni alkoi johdattaa ihmisiä näiden viimeisellä matkalla, kuolevien vapaaehtoisena tukihenkilönä. Tikkuaski taskussa voi symboloida myös elämänkipinää.
Ihmissuku on osannut tehdä tulen satojatuhansia vuosia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli miljoona vuotta. Kepakoiden hinkkaamisen ja tulusraudalla iskemisen jälkeen ovat tulitikut olleet ihmeellinen keksintö. Niin kiellettyä kuin se onkin, jopa lapsi herättää tuosta vain tulen tikulla. Tulitikusta on ehtinyt tulla liian arkinen ja halpa asia, jotta tajuaisimme arvostaa sitä yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä teknisistä innovaatioista. On tarvittu kymmenien tuhansien sukupolvien mittainen ketju, jotta olemme tulleet pisteeseen, jossa meillä on etuoikeus helposti ja varmasti tehdä tuli. Meidän tulisi aina kantaa mukana tulentekovehkeitä pelkästä kunnioituksesta esivanhempien tietotaitoa kohtaan, mutta myös ihmisyytemme merkkinä. Kaikista yksittäisistä keksinnöistä tulentekotaito oli ratkaisevin, kun alkuihminen alkoi erkaantua apinaelämästä.
Arvostus palaa, kun pelastus on yhden stidin varassa.
Liekit humisevat, pihka räiskähtelee, kosteus pihisee.
Savu kiertää valkeana kehää, mutta muuttuu sitten läpinäkyvämmäksi ja liikkeiltään varmemmaksi. Säteilevä lämpö tuntuu iholla. Pian se imeytyy pinnan alle, koko olemukseen. Onko mikään koskaan ollut yhtä lohdullista, rohkaisevaa?

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tuulen tuomaa: ennen ja jälkeen Kiira-rajuilman


Taivas tummeni Helsingin Mannerheimintiellä. Oli 12. elokuuta ja seitsemän illalla, mutta näytti kuin kelloa olisi käännetty parilla tunnilla eteenpäin. Läntiselle taivaalle oli ilmaantunut uhkalla kyllästetty, vuorenkorkuinen alaisin. Jalkakäytävillä vilisi lauantaiväki. Luultavasti harva oli seurannut sääennustetta. Muuan nainen pohdiskeli ystävilleen, että oliko lähistöllä kenties alkanut suuri joukkorummutusesitys. Vaan ei, alasin se kumisi. Tuossa vaiheessa luonnonilmiöllä ei ollut vielä nimeä. Seuraavana päivänä kaikki tiesivät puhua Kiira-rajuilmasta.

Rintama kävi päälle noin sadan kilometrin tuntinopeudella – vain moottoritienopeutta paahtava auto olisi voinut paeta sitä. Parvittain kännykkäkäsiä kohosi kuvaamaan outoa mustuutta, jonka etureunassa jyräsi rullamainen vyörypilvi ja uumenissa välkkyivät salamat. Samassa iski tuuli. Joku tuijotti epäuskoisena kädessään olevaa tyhjää lautasta; siinä oli juuri ollut iso pala kakkua, mutta se oli lentänyt maahan. Kaatosade ei alkanut ripottelun kautta vaan suoraan kuin hanan avauksesta. Yleinen kohahdus kävi tuhansista suista. Ooh! Mitä ihmiset olivat muutamaa hetkeä aiemmin miettineetkään, se oli pyyhkiytynyt pois.

Kaikki juoksivat etsien mitä tahansa suojaa. Joidenkin onnistui rynnäköidä kohdalle pysähtyneeseen raitiovaunuun. Siellä jokin uitettu koira ravisti turkkinsa, omistajansa estoyrityksistä huolimatta. Ei väliä, naurahtivat kanssamatkustajat, märkiä ollaan muutenkin. Ulkona oli tavattoman synkkää, katulamppuja syttyi. Alas Simonkatua virtasi puro, joka olisi riittänyt meritaimenen nousuun. Katupuut niiasivat puhureissa. Kaisaniemen puiston tuulimittari kirjasi 29,6 sekuntimetrin puuskan.

Sitten – vain vartissa – kaikki oli ohitse. Kaupungissa vallitsi epäuskoinen hiljaisuus, pysähdys, avarruttava häkellys. Kello kääntyi taaksepäin, valoisuus lisääntyi. Mutta valo oli omituista, kellansävyisen himmeää. Mielessä kävi, että näyttäisikö atomisodan jälkeisen ydintalven kajo tällaiselta. Sydänalassa velloi kolkkous.

Täytyi soittaa maalle. Miten metsätila ja talo olivat selvinneet?

Naapuri saatiin langan päähän. Hän selosti surrealistista näkyä pihaltaan. Isoja puita oli jysähtänyt puutarhaan puolen tusinaa. Kuin ihmeen kautta talo, pihamökki, liiteri ja talli (missä parhaillaan vapisi kaksi hevosta) olivat säilyneet osumitta. Hyvä kuulla. Mutta entä meidän puolella? Naapuri sanoi lähtevänsä katsomaan, soittavansa takaisin.

Pitkissä minuuteissa asui pinnanalainen hermostuneisuus. Sitten puhelin soi. ”Myös teillä on suojelusenkeleitä”, kuului avauslause. Tuo tieto oli tarpeen, sillä sitä seurasi raportti kaaoksesta. Useita puita oli tullut alas, jotkut aivan taloa viistäen. Yhden männyn latvus oli osunut kattoon, mutta katkennut aiheuttamatta muuta vahinkoa kuin lommon peltiin. Jopa puutarhakalusteet – monta vuosikymmentä elämää jo nähneet – olivat ehjinä männyn oksiston lomassa. Myös piharakennukset olivat säästyneet. Metsässä häämötti epämääräinen joukko rytöjä ja konkeloita. ”Tiedäthän sen vanhan männyn mietiskelypenkin vieressä? Tuolla se on nyt 45 asteen kulmassa.”

Ilmatieteen laitoksen verkkosivut olivat kaatuneet siinä missä puut. Palvelin ei ollut kestänyt kävijätulvaa. Laitoksen antama varoitus kiiri kuitenkin mediassa: kehotettiin välttämään ulkona oloa. Ennuste lupaili pian saapuvaksi rajuilman seuraavaa ukkosrintamaa. Se olisi kuitenkin ensimmäistä heikompi.

Lähdettiin liikkeelle.

Sade oli loppunut. Töölöläisen kerrostalon sisäpihalla bilettäjät ottivat muina miehinä drinkkejä. Syvällä kaupungin kuiluissa ja kennostoissa saattoi poikkeusilmiö jäädä huomiotta. Vallilan Paavalinkirkon tienoilla välkkyivät vilkut. Palokunta sahaili ison vaahteran revennyttä haaraa, joka oli langennut ajoradalle ruhjoen pysäköityjä autoja. Valtatiellä piti väistää kaistalle kaatunutta puuta, soratiellä sama juttu. Tien laidoilla näkyi jopa aivan nuoria puita, jotka olivat vääntyneet ilmeisen pysyvästi mutkalle. Syöksyvirtaukset olivat iskeneet yläviistosta. Ystävä Harakan saaresta raportoi kuinka myrskyn sormet olivat näkyneet vaahtopäisessä meressä: syöksyvirtausten kohdalla vedenpinta oli juossut joka suuntaan, se oli kuin kiehunut. Helsingin majakalla mitatut puuskat ylsivät nopeudeltaan 32,5 metriin sekunnissa. Sellainen antoi hieman maistiaisia hirmumyrskystä (kymmenen minuutin keskituuli vähintään 33 m/s). Suomessa on esiintynyt hirmumyrskyjä ainoastaan tunturihuipuilla, ja ilmeisesti vuonna 1890 – silloinkin elokuussa – sellainen koettiin Pohjois-Itämerellä.


Kotimäellä ajo katkesi. Tien sulkivat iso kuusi ja haapa, jotka molemmat makasivat pitkin pituuttaan juurakot pystyssä. Samassa sakenevasta hämärästä ilmaantui naapuri – toinen kuin kelle oli soitettu. Vähäpuheisena ja kuin intiaaniopas viittoi hän metsään, kiertämään kaatuneet puut. Pihamaa oli odotetusti raju näky. Sähkölinjakin kyyhötti maassa kaatuneen puun alla. Mitä metsässä olikaan, pimeys sai pitää sen. Nyt oli aika kaivaa esiin kynttilöitä – sähköt olivat poikki – ja ryhtyä iltapuuhiin. Huomisen menot oli todettava automaattisesti perutuiksi. Tuskin lähiviikkoinakaan tulisi tekemisen pulaa. Unen rajamailla ja vailla selkeää tilannekuvaa ei voinut kuin päästää irti koko asiasta. Sade jatkoi ropinaansa peltikattoa vasten. Miten rentouttava ääni se onkaan, kun tietää olevansa suojassa. Mitenköhän metsän eläimet olivat kokeneet rajuilman?

Ylevän kokemus, eli syvä pelonsekaisen kunnioituksen tila minkä suunnaton luonnonmahti herättää, vähentää itsekeskeisyyttä ihmisissä ja lisää yhteisöllisyyttä. Tällä on juurensa lajihistoriassa, sillä erilaisista kriiseistä ja katastrofeista selviytymiseen on tarvittu yhteen hiileen puhaltamista. Niin tapahtui nytkin. Yhdistyttiin. Heti aamusta kierrettiin talossa jos toisessa: sahaamassa runkoja, raahaamassa oksia, kuskaamassa pöllejä, murjomassa vitsejä. Ujo kaksitoistavuotias tyttö toi myrskytuhoista eniten kärsineelle talolle lohdutukseksi aarteensa, suklaalevyn. Keittoon ja lämpimiin voileipiin oli pantu sitä mitä kaapista sattui löytymään, mutta ne olivat unohtumattoman maukkaita. Yhteisateriointi on ihmiskunnan merkittävimpiä ja historialtaan pisimpiä traditioita. Yhdessä syödessä aivoissa pulppuaa kiintymystä ja luottamusta lisäävä oksitosiinihormoni.

Stihl 231 oli paljon äänessä niinä viikkoina. Sahaaminen alkoi ajotielle kaatuneista puista, jatkuen sitten kävelyreittien aukaisuun ja keskeisten piha-alueiden ensiraivaukseen. Moni juurakoinensa kaatunut puu esitti taianomaisen tempun: kun puu oli sahattu poikki, nousi tyviosa sekunneissa takaisin pystyyn. Tämä johtui juuriston jännityksistä ja maakakun painosta. Toisinaan pystyyn noussut runko oli useita metrejä pitkä. Niistä tuli arvokkaita pökkelöitä. Pohjoisella metsäluonnolla on valtava jano lahopuuhun. Talousmetsien todellisuudessa eliölajisto joutuu elämään vähintään 90 prosenttia pienemmällä lahomäärällä kuin mihin se on evoluutiossaan sopeutunut. Voimme vertailuksi ajatella, millainen tilanne ihmiskunnalla olisi, jos elämällemme välttämättömät resurssit äkisti leikattaisiin kymmenykseen.

Tuho on yhtä luonnollista kuin syntykin, se on selvää. Silti järkytys ja suru alkoivat nostaa päätään, kun mieli viimein taipui tajuamaan tapahtuneen. Rakkaudella, ponnistuksilla ja yksityiskohtiin menevällä pieteetillä vaalittu metsä – terveysmetsänä hoidettu parihehtaarinen – oli menettänyt kolmisenkymmentä puuta, joista moni oli ollut hieno ja järeä. Alueen isoimmasta männystä oli naapurikoivu piessyt pois koko latvan, kaikki vihreät osat. Pieniäkin puita oli taipunut piloille. Metsä näytti jääneen Stuka-hyökkäyksen alle. Sen näkeminen vastasi kodin näkemistä murron jälkeen. Perusturvallisuus ja -järjestys olivat järkkyneet. Vanhojen puiden menetys on yksilön näkökulmasta armottoman lopullinen. Metsä on erilainen kuin tavalliset maalliset aarteet: sitä ei saa takaisin rahalla, vaan ainoastaan ajalla – valuutalla, jota yksi ihmiselo tarjoaa hyvin rajallisesti. Ei ole vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka kokevat itselleen läheisen metsän avohakkuun traumaattisena.

Suurin tuhokeskittymä oli usean ison puun sekasortoinen rytö, jossa runkoja kulki sekä rinnakkain että eri kerroksissa. Jättimäisten kuusien oksat olivat raskaita viittoja, joista jokainen saattoi peittää neliömetreittäin maata. Isojen koivujen latvustot jakautuivat lukemattomiin haaroihin biomassan painaessa henkilöauton luokkaa. Oksistojen esirippu oli umpiviidakkoa, josta ei ilman asetta läpi käynyt. Irvistävien juurakkokakkujen liepeillä maa oli pettävää ja jalka saattoi solahtaa tuntemattomiin onkaloihin.

Johtopäätös nousi kirkkaana. Mylläkän siivoamiseen tarvittaisiin talkoot. Tuumasta toimeen, kutsut matkaan. Ajankohdaksi päätettiin seuraava lauantai, jolloin myrskystä olisi viikko aikaa.


Tusina myötätuntoista sankaria saapui. Neljä moottorisahaa lauloi samanaikaisesti, kolmilla kottikärryillä kuskattiin pöllejä, yksi työpari hoiteli traktorikäyttöistä halkomiskonetta ja jotkut raahasivat tunnista toiseen oksia polttopaikoille, joissa milloin mikä nokinenä paiskoi apinanraivolla purtavaa liekeille. Yhteisruokailu kruunasi päivän. Edistys eri työmailla oli huikea. Tietysti hommia jäi edelleen tehtäväksi, mutta enää urakka ei tuntunut musertavalta. Oltiin voiton puolella.

Seuraavaksi paikalle kutsuttiin vanhankansan tekijämies, Härmälä nimeltään. Hänellä oli kokemusta ison kartanon tilanhoidosta mukaan lukien kaikenlaisista metsätöistä. Nyt hän keskittyisi laukaisemaan konkeloita. Muita puita vasten nojaavat jötikät olivat hengenvaarallisia kaadettavia, jollei tiennyt tarkkaan mitä teki. Mukanaan Härmälällä oli erikokoisten moottorisahojen ohella tehokas ritsa. Sen ammuksena toimineeseen lyijypainoon solmittiin pitkä naru, joka ammuttiin valitun oksanhaaran ylitse. Narun avulla korkeallekin konkeloon saatiin vedetyksi köysi. Seuraavaksi konkelo kutsuttiin alas käyttäen kanadalaista moottorivinssiä. Täydelliseen kaatoon pyrittäessä ei suora vetolinja ollut aina käyttökelpoisin; hämähäkin tavoin vedettiin köyttä rungosta runkoon, varustaen sivutukipisteet väkipyörin. Erityistä onnistumisen iloa tuottaa, kun iso puu rysähtää metsään musertamatta alleen edes pienintä taimea. Maisemasyistä vinssattiin myös vinoja pökkelöitä pystyyn. Törröttävät juurakot asettuivat takaisin maahan. Työn lomassa seitsemänkymppinen mies antoi opetuksia metsätöiden turvallisesta suorittamisesta. Tämä tapahtui kunnioittavasti mutta mestarin roolista tietoisena. ”Laita moottorisahan ketjulukko aina päälle kun vaihdat käyvän sahan kanssa muutamankin askeleen paikkaa. Se voi tuntua lisävaivalta, mutta tee se silti.” Selkeät ohjeistukset tuntuivat jonkinlaiselta siunaukselta. Päälle tulivat tarinat, joiden käänteet ylsivät 1800-luvulle. Selvisi, että Härmälän isä ja allekirjoittaneen isosetä – lääkintämies ja rynnäkkötykkimies – olivat molemmat taistelleet Tienhaarassa juhannuksena 1944. Siellä Kannaksen läpi vyöryneestä puna-armeijasta saatiin ensimmäinen ratkaiseva torjuntavoitto, eeppisellä alivoimalla. Kaukaiset tapahtumat yhdistivät samaksi heimoksi.

Päivänä jonain ilmaantui sähkölaitoksen leivissä toimiva raivausporukka. Sen tehtävänä oli vapauttaa kaatuneiden puiden hautaamat sähkölinjat. Takana oli jo toista viikkoa täysiä päiviä ympäri maakuntaa, mutta metsurit tuntuivat uivan kuin kalat tehtävässään. ”Myrskyistä on aina selvitty”, totesi porukan sydämellinen vetäjä. Hän kertoi elämästään pienellä metsätilalla, jossa oli hyvä lähde ja valtavat marjasaaliit. Porukka päätyi hoitelemaan vaarallisen konkelokuusen, joka ei olisi sille edes kuulunut, sillä se ei olisi kaatuessaan yltänyt sähkölinjalle.

Jos rajuilma tuottaa kokemuksen ylevästä, niin saman tekee se, että todistaa ison puun kaatumisen. Pitkään jatkunut kurkotus korkeuteen ja syvä liittyminen maan kanssa, kaikki lukemattomat tunnit yhteyttämistä ja aineenvaihduntaa, ympäristön valoisuuden ja kosteuden säätely, maiseman hallinta ja paikan hengen luominen – kaikki se on poissa yhdessä rysäyksessä, joksikin aivan muuksi muuttuneena. Vanhan puun kaatuminen on kuin leijonan karjaisu: sen kuullessaan muu luonto hiljenee – niin tekee myös ihmisluonto, mieli.

Raivauksen keskelle tuli soitto Ullanlinnassa asuvalta ystävältä. Hän selosti närkästyneenä vastoinkäymistään Kiiran kourissa. Rajuilman iskiessä hän oli ollut Flow-festivaalilla ja surkealaatuinen kertakäyttösadetakki oli revennyt päälle vedettäessä. Kokemus oli varmasti ollut aidosti inhottava, mutta – kaikella kunnioituksella – olihan se aika huvittavan epätodellista kuunneltavaa päiväkausia jatkuneen raivaustyön perään, väsymyksen hiipiessä luihin ja ytimiin. Ihmiset elävät hyvin erilaisissa todellisuuksissa ja myös kollektiivisesti todellisuudet – kutsuttakoon niitä tasavertaisesti ”kupliksi” – voivat valtavasti (ja jo lyhyilläkin etäisyyksillä) vaihdella asuinalueen ympäristöominaisuuksien mukaan.

Koska metsään ei ollut aikomusta päästää mättäitä ruhjovaa traktoria eikä metsätyöhevosia ollut saatavilla, jäi puiden korjuu tukkimuodossa pois laskuista. Rungot pätkittiin pölleiksi. Omat polttopuuvarastot olivat valmiiksi piripinnassa, mutta naapurien parissa puulle oli suurempi tarve. Eräille heistä annettiin vastuualueet, joilta sopi sahata ja kärrätä sovitut puut. Varsin hämmästyttävää oli, kun pitkänhuiskea tarzanmainen hahmo lampsi metsään vain lannevaatteessa. Metsävoimailua ja avojaloin maastossa juoksemista harrastava parikymppinen kantoi pöllejä päänsä päällä. Hän vei niitä tällä tavoin kotiinsa saakka, vaikka puu olisi voinut kulkea kottikärryissä ja suurimman osan matkasta auton peräkärryssä. Tuskin yksikään maalaisisäntä koskaan on vapaaehtoisesti tehnyt raskaimman kautta sellaista minkä saattaa tehdä kevyemminkin, mutta nuoruudella on omat lakinsa. Mukava vastapalvelus saadusta puusta oli, kun naapuriston ainoan traktorin omistaja tuli kierittämään loitommalle tietä kaventaneen kiven. Samalla lähenivät välit, jotka tähän asti olivat olleet etäiset. Riehuttiin yhteinen raivaussessiokin.


Kiira havahdutti tarkastelemaan puita, jotka voisivat tulevissa myräköissä kaatua rakennusten päälle. Puut pitäisi kaataa mieluiten tulevana talvena. Jotta polttopuuhun ei hukuttaisi, tehtiin osalle nyt saaduista pölleistä metsävarasto ja jätettiin joitakin irti maasta olevia ”ilmavarastoituja” runkoja kakkosluokan reserviin. Valittiin lopullisesti ne rungot, jotka saisivat jäädä lahoamaan luonnon hyväksi. Puumateriaalia ajatellen ehkä suurin uhraus oli järeä honka, joka jäi kokonaisuudessaan luonnon hoideltavaksi. Puoli vuosisataa ei riittäisi sen katoamiseen. Myös iso upea haapa jätettiin maatumaan sekä erään järeän koivun runko, joka oli hieman irti maasta. Rungosta muodostui tasapainorata osaksi ”salapolkua”, joka paikalla jo kulki. Nousemista varten sahattiin portaat. Luovuuden herääminen oli varma merkki siitä, että pahin oli takana.

Aina oli ollut haave saada kuorma- eli trukkilavoja. Ne ovat erinomaisia alustoja kaikenlaisen polttopuun säilyttämiseen ennen kuin aines on tarpeeksi kuivaa liiteriin. Muuan kaveri oli vuosia aiemmin maininnut voivansa järjestää lavoja. Koskaan ei ollut tarjoukseen tullut tartuttua – ei ollut kehdannut vaivata. Mutta nyt oli hyvä syy aktivoida asia. Ja niin niitä lavoja tuli, unenkaltaisesti kuin manna taivaalta. Ei tarvitsisi enää tehdä klapeja keväisin mutaan. Pitkän tauon jälkeen näki kaverin – ja hänen apumiehekseen mukaan lähteneen yhteisen ystävän, jonka tapaamisesta oli vielä pidempi aika. Rajuilman odottamatonta satoa oli tämäkin jälleennäkeminen.

Samoihin aikoihin media raportoi Karibiaa ja Floridaa rusikoivasta Irma-hurrikaanista. Se oli voimakkain koskaan Atlantilla mitattu, peittoalueeltaan noin Ranskan luokkaa. Koettelemukset Kiiran kanssa tuntuivat mitättömiltä, kun katsoi uutiskuvien tulvivia katuja, hajonneita taloja ja röykkiöiksi kertyneitä veneitä. Sadattuhannet olivat lähteneet kotiseudultaan evakkoon yksin Floridassa. Kärsineitä kohtaan heräsi melko spontaanisti myötätunto. Sitä oli valmiiksi ”samalla kanavalla” itsekin. Ihminen ja hänen luomuksensa ovat hyvin hauraita, vaikka seikka arjessa unohtuukin.

Jälkityöt jatkuivat pari kuukautta. Pulssi takoi ja paita liimautui märkänä ihoon. Selkä oli koetuksella ja kipeytyi, sitä täytyi kuntouttaa taivutuksin ja kävelyin. Mielessä kävi: kuinka monta selkää onkaan rikottu tätä maata rakennettaessa. Polttoroviopaikkojen tuntumassa odottivat muhkeat oksakasat. Tyynellä ja märällä säällä ne hupenivat tuleen. Lokakuussa märkää riittikin. Jo kuun alkupäivinä satoi tuplasti koko kuukauden normaalin sademäärän edestä. Polttajan piti kytätä sadealueiden aukkoja. Työhön ryhtyminen alkoi tuntua puuduttavalta ja hiipivästi epätoivoiselta. Kuitenkin pauhaava tuli – jonka voimassa on sukulaisuutta myrskyn kanssa – elähdytti aina uudestaan. Roviossa ei ole mitään uutta ja yllättävää, ja silti se lumoaa. Halonhakkuutantereella tunnelma oli apeampi. Myöhäissyksy on polttopuiden teolle luonnottomin mahdollinen vuodenaika. Ennätyssateissa viruneet pöllit lipsuivat saippuanliukkaina, kun niitä tarttui liejuisiksi tiskiräteiksi virttyneillä hanskoilla. Lehtipuupöllit oli kuitenkin syytä hoidella ennen talvea. Myös talkooruokien kokkauksiin alettiin kypsyä kuudennen talkookerran jälkeen (vaikka talkoolaisvieraita olisi vain yksi, on tarjoilun luonnollisesti syytä olla kunnossa).

Vaikka kiroilutti, ei kokemusta olisi vaihtanut poiskaan. Maagisen parantavalta tuntui tehdä loppusilaus tuhopaikkojen korjaamisessa. Sahata viimeiset pienet vääntyneet ja katkenneet puut, laastaroida maan repeämät eloperäisellä sälällä. Tässä vaiheessa silmät olivat jo auenneet sille, että paikoista oli tulossa vielä elvyttävämpiä kuin ne olivat olleet. Uusiin pienaukkoihin levittäytyisi liiasta varjosta kärsinyt mustikka, uusia taimia oli odotettavissa ja uudet näköalat häämöttivät aiemmin suljetulta mäeltä, paljastaen etäisiä peltoja ja metsiä. Lisäksi metsän tarinaan oli kirjoitettu monia uusia ihmisiä. He eläisivät näissä paikoissa niin kauan kuin eläisivät muistikuvat tai eteenpäin välitetyt kertomukset. Viimeisellä roviolla kohtasivat kolmen talon asukkaat. Tulen äärellä vaikeneminen on kaunista, kun savu nousee pystysuoraan ja iltataivas on kirkas. Yhteisöllisyys virtaa luontaisesti esiin, kun olosuhteet sitä kutsuvat.


Martaan pimeys vallitsi, kun syksyn viimeiset pöllit pinottiin, halot hakattiin ja pressut levitettiin. Tuuli viuhui talon nurkissa ja natisutti niitä. Navakka puhuri kävi harvinaisesta suunnasta, kaakosta. Ilmatieteen laitos oli antanut varoituksen erittäin huonosta ajokelistä. Kohta pyryttäisi, lunta odotettaisiin 15-20 senttiä. Työ tapahtui otsalampun valossa. Kun puut olivat kaatuneet 66 vuorokautta aiemmin, oli ollut kesä. Se oli niin lähellä ja niin kaukana. Ensimmäiset lumihiutaleet pilkahtelivat valokeilaan. Kaikki oli tullut mallilleen, valkoinen esirippu saisi sulkea näyttämön.

Se oli nyt siinä – ainakin hetkeksi.

Mäellä oli eletty harhakuvassa, jossa maisema on staattinen. Sitä ei metsä koskaan ole, kuten ei muukaan elämä. Jonain päivänä tulee uusi myrsky. Sen kokemiseen on nyt hyvä pohja.