Kekri - kadonneksi ilmoitettu mahtijuhla

Kadotamme kaikenlaista. Kuulakärkikyniä, hansikkaita, avaimia, sateenvarjoja, sytyttimiä, tekohampaitakin. Mutta kun kokonainen kansa kadottaa tärkeimmän juhlansa, ollaan jo aika ihmeellisillä vesillä. Mutta juuri näin on tapahtunut suomalaisille. Olemme hukanneet kekrin.

Kekrin aika on nyt. Juhlan tarkka ajoitus on vaihdellut pitäjittäin, kylittäin, jopa taloittain, mutta yleensä se on ollut lokakuun viimeisellä kolmanneksella tai näin loka-marraskuun taitteessa. Kekri juhlistaa vuodenkierron päättymistä perinteisessä maatalousyhteiskunnassa. Kaikki kauden työt on tehty, sato on huolellisesti tallessa, ei ole enää mitään keskeneräistä. Tässä vaiheessa myös luonto on lopullisesti kuihtunut kuluneen kasvukauden kukoistuksesta, puut varistaneet lehtensä ja riite hiipinyt vesistöihin. On loogista ja oikealta tuntuvaa, että vuosi vaihtuu nyt. Niin ennen ajateltiinkin, paikoin vielä 1800-luvulla. Kekri oli vuoden merkittävin juhla, ajankierron vedenjakaja. Ikivanha sana "kekri" on tarkoittanut vuoden viimeistä päivää.

Kekri merkitsee kekkeröintiä. Ikiaikaisen vastaavuusmagian mukaan on ajateltu, että pitopöydän pitää olla mahdollisimman runsas kekrinä, jotta varmistettaisiin mahdollisimman runsas sato myös tulevalle vuodelle. Yltäkylläisen syömingin ohella on pidetty tärkeänä, että ainakin isäntä on kunnolla juovuksissa. Kaikenlainen kitsastelu ja nipottaminen on ollut vaarallista, kun on tarkoitus miellyttää sadon haltijoita.

Kekriin on liittynyt myös talosta toiseen kiertelevien kekripukkien (myös kekrittärien ja köyrihönttämöiden) traditio. Nämä naamioituneet ja taljaan kietoutuneet veijarit ovat hyödyntäneet vieraanvaraisuudelle omistettua juhlaa ja saaneet kupunsa täyteen ruokaa ja juomaa. Jopa emäntää on voitu pitää polvella ilman, että tämä tai isäntä olisi rohjennut moista lähentelyä estää. Melko pelottavina olioina kekripukeissa on jotain Halloweenin "karkki tai kepponen" -meiningin vivahdetta, rajun primitiivisessä alkumuodossa tokikin. Railakka juhlinta tuntuisi yhä kaikuvan nykyisissä pikkujouluissa. Mitä tulee kekripukkiin (samoin kuin myöhempään hahmoon, tammikuussa vaikuttaneeseen nuuttipukkiin), hänet on kesytetty joulupukiksi, jonka meille tutun punanuttuisen hahmon loi vuonna 1931 ahvenanmaalaista sukujuurta oleva yhdysvaltalainen mainospiirtäjä Haddon Sundblom Coca-Cola -yhtiölle.

Kekri-aikaan kuuluvan magian tehoa on lisännyt se, että ollaan vanhan ja uuden vuoden välisellä ei-kenenkään-maalla, tiibetiläisittäin "bardossa"; eräänlaisessa aukossa, hypyssä, välitilassa. Edellinen vaihe on jäänyt taakse, mutta uusi ei ole vielä alkanut. Kiinteää maaperää ei ole jalan alla; asiat ovat "irrallaan" ja niihin voi radikaalistikin vaikuttaa. Kekrisanastossa tätä viikon tai kaksi kestävää on kutsuttu "jakoajaksi". Piioille ja rengeille jakoaika on merkinnyt vuoden ainutta varsinaista lomaa, "römppäviikkoa", jolloin he ovat lähteneet käymään kotona tai etsineet uutta pestiä.

Suurten mahdollisuuksien ohella vaikutuksille altis aika on merkinnyt tietenkin myös punaiselle hypänneitä riskikertoimia. Demoniset voimat ovat jyllänneet, ja niiden karkottamiseksi on poltettu kekrivalkeita. Martaan mustaamassa maisemassa ovat räiskyneet komeat liekit. Kekri onkin valon juhla, johon kaipuua näemmä nykyisin tulitaidetapahtumien ja jouluvalojen kaltaisissa ilmiöissä.

Kekrinä ja jakoaikana myös vainajien maailma on liipannut läheltä eläviä. Esi-isien hengille on katettu pöytä ja lämmitetty sauna: kuolleet ja elävät ovat syöneet ja kylpeneet vuoroissa. Tämä elementti on haaistuneena jäljellä pyhäinpäivässä, jolla kirkko pakanallisena tuomitun kekrin korvasi. Halloween, toinen kekrin yli kävelleistä, ottaa tietenkin kaiken irti kalmasta ja kauhusta - muovisen rekvisiittaroinan muodossa.

Summatkaamme: meillä on juhla, johon kuuluu yhdessä paketissa yltäkylläinen tarjoilu, anteliaisuus, railakkuus, naamiaiset, kuolleiden läheisten muistelu, lomailu, kokkojen polttaminen, luonnonkierron tiedostaminen, irtipäästäminen, myönteisten tavoitteiden asettaminen tulevaisuudelle, uusi alku.

Tämäkö on kannattanut kadottaa? Ei muuta kuin mentaalisen löytötavaratoimiston kautta juhlimaan!

Helsingin tuntematon saaristolaiskylä

Kaavoituksessa uhanalainen Vartiosaari edustaa pääkaupungin aidointa periferiaa
(Teksti julkaistu myös Elonkehä-lehden numerossa 8/2009)

”Kansallismaisema. Tästä pitäisi olla kuva viidensadan markan setelissä!”
Näin huudahti jokin kävijä vuosia sitten, kun kapusi ensi kertaa Helsingin Vartiosaaren muinaisaikaiselle vartiomäelle ja antoi katseensa levätä iäkkäissä kalliomännyissä ja horisonttiin asti saarien täplittämässä merimaisemassa.

Nyt valtio on myynyt markkansa, mutta Vartiosaari on jäljellä. Ainakin toistaiseksi, vaikka rima on huojunut usein. Neliökilometrin kokoisen saaren sijainti seitsemän kilometriä itään Senaatintorilta tekee siitä arvokasta, liiankin arvokasta rakennusmaata. Tämä ei ole jäänyt gryndereiltä huomaamatta. Helsingin yleiskaavaluonnoksessa 2002 Vartiosaari jätettiin selvitysalueeksi, kun suojelua ja rakentamista kannattavat tahot olivat uuvuttaneet toisensa ilman lopullista tulosta.

Vartiosaari on kummitellut asuntorakentamista ajavissa kaavoissa vuodesta 1943. Helsingin karttaa katsottaessa onkin pienoinen ihme, että se on välttynyt nykymalliselta ja –mittaiselta rakennustuotannolta ja infrastruktuurilta. Vain sata metriä erottaa sen mantereesta. Toisella puolella kohoavat elementtilähiöt (Laajasalo) ja formulakuskeistaan tunnetut kultahammaspytingit (Tammisalo), toisella puolella hamuaa lammas laidunta, paukkuu pölli klapeiksi ja kuiskaa piiloinen metsä.


Kokous Vartiosaaressa.

Metsänpeitossa Stadissa

Liki koko saaren kattava vihermatto näyttäytyy lehtona, vanhana puutarhana, hakamaana, niittynä, maatumisluhtana, mustikkatyypin sekametsänä, karuna mäntykankaana ja kallioylänkönä. Vartiosaaressa kasvaa ainoana tunnettuna paikkana Suomessa rantaruttojuurta. Lehtomaitikka, lehtoängelmä ja valkolehdokki tulkoon nekin jaloina kasveina mainituiksi.

Biotooppien runsaus, kuten topografian ja maiseman monipiirteisyys saa saaren tuntumaan isommalta kuin sen koko numeroina antaisi olettaa. Eksymisiä sattuu jopa hyvillä kartoilla varustautuneille ensikertalaisille, mutta ihmeellisen onnellisilta he silti vaikuttavat. Helsingin kaupunki on tehnyt saaren metsissä hoitotoimiaan, mutta kunniakseen sentään metsähevosten Eemeli ja Simeoni hirnumisen säestyksellä eikä kaikissa paikoissa muutenkaan. Onpa jokunen soppi jäljellä, jossa vanhan metsän tunnusmerkistö on pitkälle kehittynyt ja muun muassa Luonto-Liiton pääsihteeri Mauno Särkkä pääsee huokaisemaan: ”Jestas, ei kotipuolessani Keski-Suomessa oikeastaan koskaan näe tällaista”.

Aikakonemaista siirtymää täydentää se, että mikään Vartiosaaren liki kuudestakymmenestä talosta ei ole 1950-lukua uudempi. Valtaosa rakennuksista on 1900-1920 –lukujen huviloita, jotka aikoinaan muodostivat symbioosin saaren keskiosien varhaisemman torppariasutuksen kanssa. Saaren maa-alue oli jakaantunut keskiajalta lähtien Botbyn (Vartiokylä) ja Degerön (Laajasalo) kylien ja myöhemmin kartanoiden kesken. Muiden töidensä ohella torpparit rakensivat ja huolsivat talvisin huviloiden laitureita, kesäisin he viljelivät viljaa ja kasviksia. Tuotteita myytiin Kauppatorilla. Maidot pantiin aamun ensimmäisessä höyryveneessä kaupunkiin ja samalla saatiin päivän lehti. Varsinainen maatalous hiipui 1970-luvulla, mutta tälläkin vuosituhannella saaressa on ollut kanala, jossa kotkottivat Savitaipaleen maatiaiset.


Talli on vuodelta 1918. Täällä ei tiettävästi sodittu.

Rauhaa ja innoitusta hakemassa

Rikkomattoman rakennusperinnön ohella saaren kärrytieverkosto on alkuperäisasussaan. Saaren halki kyllä kaavailtiin 1968 Itäväylän veroista moottorikatua (Smith-Polvisen liikennesuunnitelma), mutta se on jo oma tarinansa. Vartiosaari voisi olla museo, vaan sitä se ei ole. Paikkoja ei ole muutenkaan syleilty hengiltä, puleerattu, siirappikuorrutettu ja alleviivattu. Saaressa ei ole metriäkään asfalttia eikä ensimmäistäkään katulamppua. Yö on yö, pimeä ja syvä, ei oranssina sirisevä keinopäivä. Shoppailemaan ei pääse (paitsi kuluneena kesänä Suomen viimeisimpään kauppalaivaan, sipoolaiseen Christinaan), mutta monella on ”plantaasinsa” hyötykasveille ja metsä puskee marjaa ja sientä. Paikallista puuta käytetään lämmitykseen, kesäveden katkettua kaivovesi on arvossaan, keväällä maistuu mahla.

Tokikin saari on muun maaseudun tavoin muuttotappioaluetta. Sen ympärivuotinen väkiluku on puolittunut 1960-luvulta ja on nykyisin noin kaksikymmentä. Helsingin saaristossa se on silti poikkeuksellisen paljon, varsinkin kun saareen ei kulje lossia (tosin kesäinen vesibussi Hakaniemestä). Talvikauden asukkailla on niksinsä kelirikkoa varten: pannaan lavereita heikoille jäille ja avitetaan kevätaurinkoa tuhkaamalla haluttu kanavanpaikka maalisjäälle. Ilmastonmuutoksen oikukkaaksi lietsoma rospuutto tiivistää kylätunteen, yhteisöllisyys on silloin henkikullankin asia. Saarelaisissa on kaiken ikäisiä. Eräs yhdeksääkymmentä käyvä rouva asuu yksin omaa synnyintölliään – eikä hänen ikinä ole kuultu valittavan.

Vartiosaaren potentian luovuuden ja latautumisen tyyssijana ovat huomanneet ainakin ne parikymmentä yhteisöä ja toimijaa, joilla on siellä tukikohta. Tällaisia ovat Kirjailijaliitto, Helsingin kaupunginteatteri, asunnottomien Vailla vakinaista asuntoa -yhdistys, Laajasalon piirin kesänuorisotalo, poikkitaiteellinen taiteilijatalo, valokuvaajien yhteisö, karmeliittanunnan vetämä ”luostari”, ympäristötaiteen yhdistys sekä veikeä vuohiklubi.

Saareen pääsyä on tasoittanut se, että noin kolmekymmentä rakennuksista on Helsingin kaupungin omistamia ja vapautuessaan vuokrattavissa. Vartiosaari on mainittu asiakirjoissa ainakin 1500-luvulta. Sen nimiasu oli vuonna 1577 niinkin tyylikäs kuin Wårdzhöö; nimi viitannee rooliin vahti- ja vainovalkeasaarena, Vartiokylän linnavuoren etuvartiona. Saari on kuitenkin yhä hämmästyttävän huonosti tunnettu. Yleensä syntyperäiset helsinkiläisetkään eivät siitä myönnä kuulleensa, saati että olisivat siellä käyneet. Eivätkö ihmiset katso yhtään ympärilleen?


Lämpöä luvassa.

Periferian itseisarvo ja keskuksen vaikeus nähdä se

Vartiosaaren voimana on, niin kirjoittaja uskoo, sen suitsimaton ja perkaamaton perifeerisyys, omanarvontuntoinen ja myönteinen takapajuisuus, arvoituksellinen sivullisuus. Aluehengeltään se muodostaa jokseenkin täydellisen vastakohdan ympäröivälle todellisuudelle, jossa asioiden mittana ovat teho, geometria, kuri ja taloudellisen hyödyn maksimointi.

Voimme verrata kaupungin hektistä ja systematisoitua ydinaluetta ihmisen loogis-rationaaliseen päivätajuntaan. Tällöin Vartiosaaren kaltainen periferia näyttäytyy irrationaalisena piilotajunnan maana, johon liittyvät sellaiset asiat kuin inspiraatio, oivallukset, tervehtyminen ja tunteet. Ei ole vaikea väittää, että ihmispsyyke tarvitsee tätä ”villiä” puolta ollakseen kokonainen ja terve. Tätä mieltä on etenkin jungilainen psykologia. Vain vasemmalla aivolohkolla operoiva ihminen olisi matemaattinen robotti, kone. Kysymys on universaalista polariteetista; vastakohtien liitosta, coniunctio oppositorum. Vuorokausi jakautuu yöhön ja päivään. Paristo ilman toista napaa olisi virraton. Meitä ei olisi ilman miestä ja naista eikä materiaa ilman atomiydintä ja elektronipilveä.

Vallitseva aluesuunnittelu ei kuitenkaan tunnista eikä tunnusta periferian itseisarvoa keskuksen tasa-arvoisena vastapoolina, saati sitä että keskukseen nähden mahdollisimman erilainen periferia lisäisi koko aluejärjestelmän vitaliteettia. Päinvastoin, periferiaa pidetään vain keskuksen negaationa; tilana, josta keskuselementit toistaiseksi puuttuvat. Mitä salamyhkäisempi ja kajoamattomampi (suunnittelukielellä ”jäsentymättömämpi”) periferia on, sitä punaisempi vaate se on keskukselle ryhtyä operoimaan sitä: läpivalaisemaan, koodittamaan, hallitsemaan, muokkaamaan – sanalla sanoen ”keskustamaan”. Tämä nähdään tietenkin hyveenä: keskushan vain auttaa kömpelöä ja vähälahjaista pikkuveljeään kehittymään itsensä kaltaiseksi.


Kirjailijaliitto viihtyy pusikoissa - niin luovuuskin.

Aluekastraatit ja elvyttävä hallitsemattomuus

Keskustaminen johtaa ani harvoin oikean keskuksen syntyyn. Näin kävi Manhattanin saarelle, joka 1626 ostettiin manhette-intiaaneilta 24 dollarin hintaan. Tuhannesti tavallisempaa on silti, että keskustamistoimia kohdannut periferia ei ole enää oikein periferia eikä keskuskaan. Siitä on tullut pseudosentraalinen periferiatorso, alue-eunukki, jonka voima keskuksen vastakkaisena polariteettinapana on latistunut.

Näin käy, kaupunkitason esimerkkejä mainitaksemme, kun puutaloalueiden hiekkatiekujat oiotaan ja päällystetään ja pittoreskit rakennukset puretaan, kun lähimetsä parturoidaan harvaksi, silvotaan väylillä ja valaistaan katulampuin, kun kaiken sallivat seikkailuiden villit joutomaat siistitään ja kesytetään design-puistoksi. Samaan listaan istuu se, että pääkaupungin sisään jäänyt kategorioihin istumaton saariyhteisö ja suojaavan rehevä luontokeidas nähdään vain hyödyntämättömänä rakennusmaana ja soveliaana sijoituspaikkana sadalle kerrostalolle ja supermarketille.

Perifeerisyyden mitätöimisen juurisyy on ihmisen pelko omaa irrationaalista puoltaan kohtaan. Tämä heijastuu ulkoisen ympäristön muokkaamiseen ja kun ympäristö heijastaa todellisuutensa takaisin, vahvistaa ihmispsyyken ylirationaalista vinoumaa, on noidankehä valmis. Vallitsevassa ilmapiirissä on nähtävä ongelmana myös se, että periferian arvoa omana itsenään on vaikea perustella rahan kielellä. Jotain muutosta on silti ilmassa.


Sammallattiainen sanatorium.

Fyysisesti kaupungin hierarkiatasolla perifeerisyys voi tarkoittaa lähiluontoa. Sen vaikutus ihmiseen on nykyisin tieteellisen tutkimuksen aihe: puhutaan luonnon elvyttävästä, terveyttä lisäävästä vaikutuksesta. Suomessa asiaa tutkivat etenkin Metlan tutkija, professori Liisa Tyrväinen sekä psykologian dosentti Kalevi Korpela. Heiltä kuulemme saman, mikä on todettu useissa kansainvälisissä tutkimuksissa 1980-luvulta lähtien. Luonnonympäristössä verenpaine ja pulssi normalisoituvat, stressihormoni kortisolin eritys vähenee ja lihasjännitys hellittää. Myönteiset tuntemukset voimistuvat ja kielteiset vähenevät.

Luonto on kansanterveydellisesti arvaamattoman tärkeä terapeutti. Eikä samaa hoitotehoa saa, kuten Tyrväisen uusimmat tutkimukset vahvistavat, rakennetusta puistosta, josta näkee läpi ja metsäntuntu puuttuu. Näin periferian aineeton arvo omana itsenään on yhdellä saralla tunnustettu. Myös mallinnukset sen tuottamasta taloudellisesta hyödystä ovat tekeillä.

Siihen on matkaa, että perifeerisyys nähtäisiin kokonaisvaltaisesti voimavarana ja itseisarvona, ja että sitä varjeleva asenneilmasto läpäisisi suunnitteluportaan, päättäjät ja viranomaiset. Valveutuneelle silmälle jo yksi silmäys pääkaupungin karttaan osoittaa, että aluejärjestelmässä on aivan liian vähän vihreää, mutkikasta, villiä ja kätköistä. Uuden periferian kaipuu ajoi kyllä kaupunginisät Länsi-Sipoon kaappaukseen, mutta sekin tehtiin vain keskustamishimossa.

Helsingin viihtyvyydelle ja luovuusvoimalle jäsentämättömät ja elämänrouheat paikat ovat happea. Ei mitään vikaa Esplanadissa ja Senaatintorissa, mutta niillä on jo paikkansa.

Vartiosaaren kaavoitus on auki. Myös silmien ja korvien on syytä olla auki.


Vartiovuorelta näkee kauas.

Välihuomio: Kun hullu ihminen sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivänä

Näet nämä autot, koska niillä on valot päällä; muuten et niitä näkisi.

Kun filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti teostaan Iloinen tiede ja mietti osuvaa kielikuvaa hullulle, päätyi hän siihen, että hullu on sellainen, joka sytyttää lyhdyn kirkkaassa päivänvalossa. Syntyi legendaarinen Jumalan kuolemaa julistava aforismi 125, nimeltään Hullu ihminen, joka alkaa näin:

Ettekö ole kuulleet siitä hullusta ihmisestä, joka sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivänä, juoksi torille ja huusi huutamistaan: Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa! (suom. J.A.Hollo)

Nietzschellä oli ehkä jo tuntumaa hulluuteen, sortuihan hän myöhemmin itse parantumattomaan mielenvikaisuuteen. Lyhdyn sytyttäminen ympäröivästä päivänvaloista huolimatta on kieltämättä yhtä absurdi teko kuin se, mikä kuullaan lentävässä lauseessa ”myydä jääkaappeja eskimoille”. Mutta Suomessa ei tarvitse kuin astua minkä tahansa kadun tai tien varteen, ja saa heti huomata, että hullut ihmiset kansoittavat maan. Nietzschen symboli äärikummallisuudelle, täydelle omituisuudelle on muuttunut todellisuudeksi ja lainalaisuudeksi. Käytännössä jokainen autoilija pitää ajovaloja päällä, oli taivas miten kirkas tahansa, aurinko miten hymyilevä vain.

Miten moinen friikkeys on mennyt läpi?

Ajovalojen päiväkäyttöpakko esiteltiin meille holhousvaltioiden epävirallisen maailmanmestarin Ruotsin esimerkistä 1970-luvulla (Ruotsissa ilmiö luultavasti puhkesi vuonna 1967 tapahtuneen vasemmanpuoleisesta liikenteestä oikeanpuoleiseen siirtymisen post-traumaattisena reaktiona). Meillä sitä runnoivat läpi autolehdet Tuulilasi ja Tekniikan maailma, jotka ajoivat ja valokuvasivat testiautonsa aina valot päällä. Mieleen muistuu eräästä TM:n 80-luvun numerosta toimituksen sepittämä propaganda-aforismi Hyökkäys auringosta, joka kuului kuin zen-arvoitus: "Esko säästi valoa taajamassa. Pekka kääntyi suoraan eteen". Vaikka niinhän se jo melkein silloin oli; ehdollistuma "valo = auto, ei valoja = ei autoa" oli läpäisemässä kansan konnista herroihin. Jopa joissain 30-lukua kuvaavissa tv-elokuvissa körröteltiin hopilla valot päällä päiväsaikaan; jopa menneisyys haluttiin, tiedostaen tai tiedostamatta, muuttaa mieleiseksi niin kuin Stalinin valtakoneiston retusoimissa valokuvissa.

Lakiin valopakko ujutettiin vaiheittain. Aluksi se koski aluksi vain talvikuukausia taajamien ulkopuolella, sitten kuukausia hivutettiin aiemmiksi syksyllä ja myöhemmiksi keväällä, ja kohta säädettiin ympärivuotisesta valostelusta. Viimein, jokunen vuosi sitten pakko laajennettiin myös taajamiin. Jo parikymmentä vuotta on myös useimpien Suomessa myytyjen autojen valokytkimet räplätty maahantuonnin yhteydessä sellaisiksi, ettei valoja edes saa pois muutoin kuin poistamalla sulakkeen konepellin alta. Terhakka valoviiksen "prits"-ääni, joka syntyy kun liikkeelle lähtevä kuski (yleensä pavlovinkoiramaisesta selkäydinrefleksistä) vääntää ajovalot päälle, alkaa olla nostalgisen katoavaa äänimaisemaa ja sopisi Suomen akustisen ekologian seuran (http://www.akueko.com/) taltiointikohteeksi.

Maailmassa on 194 valtiota. Näistä pitkälti yli 180 ei ole vielä velvoittanut kansalaisiaan toimimaan Nietzschen hullun ihmisen tavoin. Pohjoismaiden lisäksi valopakkoidea saatiin 1990-luvulla lobatuksi (epäilemättä suomalaisten ja ruotsalaisten liikenneneuvojien toimesta) juuri itsenäistyneisiin balttitasavaltoihin, jossa oltiin herkkäuskoisen vastaanottavaisia kaikelle läntisille vaikutteille. Myöhemmin mukaan saatiin myös Unkari ja jostain ihmeellisestä syystä Slovenia.

Päivälamppuilun argumenttina on, kuinkas muuten, turvallisuus. Voidaan kuitenkin kysyä, että jos autoilija ei erota päivänvalossa auton kokoista esinettä ilman erikoistehosteita, niin onko hän ihan varmasti ajokuntoinen ja näin ollen itse turvallinen toisille? Ja miksi samaiset ihmiset eivät logiikkansa mukaan pidä otsalamppua päässään, kun kävelevät päivällä kaupungilla? Näkyisi paremmin, olisi tosi turvallista. Miksi katulamppuja ei pidetä ympärivuorokautisesti kytkettynä? Tai tuulilasinpyyhkimiä aina päällä? Kipsiä varmuuden vuoksi jalassa? Miksi hampaita ei harjata taukoamatta? Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä absurditeetti ja pöhköys ovat ehtymättömiä luonnonvaroja, ja "turvallisuus" tehokkaampi yleisavain kuin konsanaan Sesam aukene! mitä tulee kaikenlaisten ehdotusten läpimenoon.

Kirjoittaja tietää purnaavansa turhaan. Vene menee virtaan kuin ajopuu eikä sitä voi enää kääntää. Viime vuonna läpimenneen, pohjoismaalaisvetoisesti ajetun EU-direktiivin mukaan kaikissa vuodesta 2011 alkaen EU:ssa myytävissä uusissa henkilöautoissa ja kevyissä pakettiautoissa täytyy olla pakkovalot. Erilaiset ajoneuvojärjestöt esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Saksassa ovat protestoineet ”hulluudeksi” kuvattua päätöstä, joka lisää polttoaineen kulutusta (3-5%) ja heikentää jarruvalojen efektivaikutusta. Vastarinta on synnyttänyt erilaisia kampanjoita ja pelkästään asialle omistautuneita järjestöjäkin. Näin esimerkiksi Englannissa (http://www.dadrl.org.uk/). Britit ovat laskeneet, että jo pelkästään heidän tuottamansa ilmakehän hiilidioksidikuormitus kasvaisi pakkovalojen myötä 1,85 miljoonaa tonnia vuodessa. Myös maan hallitus on ilmoittanut vastustavansa EU:n valodirektiiviä.


Englantilaisjuliste on sitä mieltä, että valojen häikäisy tekee jalankulkijoiden huomaamisesta vaikeampaa.

Ajovalojen päiväkäytön kaltainen kikkailu merkitsee näennäisturvallisuutta, tuudittavaa lohduketta, joka vie huomiota pois siitä, että liikenteessä tarvitaan oikeasti huomiota ja valppaana oloa. Erityisen ärsyttäväksi pakon tekee se, että sulkee pois oikeuden terveeseen harkintaan. Sumulla, sateella ja kaamossynkällä valot voivat oikeasti olla hyödyksi päiväsaikaankin. Toinen ja liian tuttu esimerkki on auringossa seisova autojono Helsingin ruuhkassa: jokaisella on lain mukaan pakko olla valot, vaikka aivan jokaisen kuskin on pakko tajuta, ettei valoilla siinä tilanteessa ole minkään valtakunnan merkitystä.

Mainittakoon, ettei kirjoittaja halua edistää yksityisautoilua, sen enempää valollista tai valotonta. Hän luopui autosta 1990-luvun alussa pitkälti sen vuoksi, että ilman valoja ajaminen aikaansai säännöstään rasittavan show’n vastaantulevien valopäiden räpsytellessä kilvan lamppusiaan. Teknistyvä maisema on ilman tarpeettomia valojakin tarpeeksi levoton ja ruma aistiärsykkeiden tulva. Esoteerisen maantieteen näkökulmasta lamppujen polttaminen päivänvalossa on pieni mutta kuvaava osoitus siitä sairaalloisesta kollektiivisen psyykeen epätasapainosta, joka näyttäytyy luonnostaan suojaisten ja salaperäisten periferiaelementtien ”keskustamisena” ja on tehnyt maailmastamme yksikärkisen teknis-matemaattiseen baabelintornin. Läpivalaisua, kontrollia ja huutomerkkitehoa korostetaan kaikessa. Ei riitä, että yö on keinovalaistu. Myös päivä pitää valaista, viis siitä että ihmislampun esittämä haaste auringolle on siinä määrin toivoton, että liikutaan reippaasti hölmöläistarinoiden tasolla.

Yhdysvalloissa, autoilun pioneerimaassa, ajovaloja on pidetty perinteisesti päällä päiväsaikaan vain yhdessä tilanteessa: kun ajetaan hautajaissaattueessa. Oloihimme sovellettuna se on hyvin kuvaavaa. Kun ihminen sytyttää auringossa lampun tekoaan kyseenalaistamatta ja sen tarpeellisuutta punnitsematta, hautaa hän samalla terveen järkensä.

Hidden Estonia

Kielihuomio: Tarkoitukseni on jatkossakin ylläpitää suomea tieteen ja taiteen kielenä, mutta koska käsillä oleva kuvaraportti vie meidät ulkomaille, aina kaukaisen eteläiseen Eestiin asti, kirjoitan vaihteeksi englanniksi. Eestistä myös laajempi raportti elokuun 2008 teksteissä.



In the spring 2008 joint-group of the School of Esoteric Geography (S.E.G.) and Romantic Geographic Society (R.G.S.) explored with success the peripheric and secret places of Estonia. The spark of enthusiasm remained long after. In September 2009 co-operative expedition was launched again. Some places of intrest were re-checked, many new discovered.

Estonia rightfully boasts with her deep cultural layers and marvels of nature. The country is treasured with attractive views and conventional beauty, that is something not to deny. However, it is also a land of strong contrasts, dark shadows, largely because of its stormy history. Reminders of those dark spots are often not so pleasant to watch, at least not in a traditional sense, but in their own way they deepen and intensify the atmosphere of whole country. In the following picture journey we explore some of the hidden and shady corners of Estonia, which can be seen as a subconsciousness, in some cases even nightmares, of the land. When eyes get used to darkness there seems to be also a humourous smile of the impermanence and absurdity.

LAAGRI

The first stop outside Tallinn was a abandoned underground headqauters of the Soviet Baltic Sea Navy (Mereväebaasi komandopunkt), which is located in Laagri region in a wasteland outskirts of recent risen commercial blocks. Hidden under small grassy hill it goes down as a catacomb of three levels and forms complex labyrinth. The deserted bunker is, of course, pitch-dark, moist and brutal after all possible interior things and materials of it are either evacuated, stolen or smashed. The entrance had been closed in careless style by caterpillar and still allowed an uncanny cave tour below.


The final look back before entering the depths of the catacomb.


Underground halls remind in some cases ancient temples with their pillars.


Some heavy machines, maybe Sixties' computers, have needed strong basements.


Underground heart chamber was found after long tunnels and many corners. It has height of three floors and has propably been something similiar than the war-room seen in the Kubrick's movie "Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb".


It was a relief to climb outdoors. The somewhat nauseatic sense of "what if" -history followed after the visit to the military nervecenter of now lost but in its own time highly dangerous regime.


Nearby there are many bunkers from czar's era built for the World War I. Some of them had been in use also during the Soviet time.


An explorer in his duty.


Still in Laagri. The ruins of submarine command center. This building with some decorativeness has probably been for officers.


Silence fell quickly and unwarned.


Suprisingly we found out that this building was occupied by homeless couple. The woman told she has seven children. Why they have left her in these corridors?


Around the base old and new times meet. No historical preservation status is granted for Soviet military ruins when land is needed for boom building.


On the roadside we spotted ruined church, which has probably served as a barn during communistic rule.


Now the church was under labourous renovation and seemingly already in temporal use.


The church-yard trucks.


Estonia is full of bit dusty but warmly nostalgic places. Small railway stations are not an exception. This one is in Aegviidu.

ARUKULA


In Aruküla we bumped into army storehouse area left behind by occupying Red Army. The night was falling and we had just time to peep into couple of houses.


The storage rooms were still relatively dry.


Here are some standard Soviet glass covers for lamps of different sizes.


This place seemed to promise horror.


It was getting dark...


... when we noticed that the place housed thousands of gas masks. Plenty of children size was also available.

JÄRVA-JAANI


We do go to a school in a sensitive age. They are always intresting to see, also in state of "eternal summer holiday" like this one in Järva-Jaani some 80 kilometers south-west from Tallinn.


The hall had seen many ceremonies of joy and propaganda. Now it was hot behind big windows, captured butterflies wanted desperately out.


Which class I am supposed to attend?...


The hand of time cannot be bribed.


The neat pile of bricks shows that somebody was about to demolish the place in order. The smashed TV reveals he lost his nerves.


The biggest suprise was to discover that there was a prison cell in the basement of the school. No bullshit was tolerated from the pupils, it seems.


Teachers' house.


For comparison: this school with noble flavour was still in use (not in Järva-Jaani, though).


In Järva-Jaani there's also an automobile freak having large and quite marvellous collection outdoors in a muddy lawn. This one is at least in practical use.


Nostalgic parade of eastern cars, once so difficult to buy and now already so rare to find.


Heavy vechiles ready to serve the empire.


Political message was not forgotten in details of cars.


The unique feeling of Soviet bus ride.


The statement for power and scientific-techical superiority of man over nature.


This bus is for green house effect, that's for sure.

ROHU AND KADILA

In the vicinity of Väike-Maarja, deep in the silent woods of idylic countryside and behind suprisingly small roads we were fated to face Soviet nuclear missile bases of Rohu and Kadila. What is now complex of mute ruins used to be place where 304. Missile Regiment once hosted R-12-type missiles, sixteen in total. They were able to carry 1 or 2,3 megatons of nuclear explosives and turn the world in incurable turmoil. The local people were lured to believe there was an artillery unit in the forest. No one could see the truth, since the area was surrounded by many guarded zones and had eletrical wire nets alarming on touch the machine gunners. The base was emptied by Soviets already 1978 when its weapons, originally introduced 1959, had become techically outdated.


The cave for mayhem rockets had to have uniform temperature (+4 C) and humidity throughout a year.


For our expedition group these were really the chambers for deep thoughts. In the same time the past seemed distant and unreal like a dream.


Inside the missile base.


Text from the wall of one missile hangar.


Some remains seemed to belong more to an ancient civilization than 20th century.


Nuclear missiles housed here had four levels of readiness: from 4) it would have taken 3h 25 min to start the attack, from 3) 2h 20 min, from 2) 1h and from "total" phase 1) 30 minutes. We don't know how often Moscow commanded the readiness number one to be set...


Outdoors basement where the missiles were supposed to be erected for launch.


Strange architecture for insane purposes.


Silent gang patrolling the leftovers of the Cold War.

VALASTE


Some fresh sea air was needed. It was kindly provided by Gulf of Finland.


Valaste brook falls down from the cliff to the shore.


Estonian limestone is completely diffrent from the Finnish bedrock and features rich vegetation.

ASERI


Aseri in the north coast shares the fate of many small Estonian towns and hamlets. After the Soviet occupation the new reality has not provided enough activities and inhabitants to keep places alive. The flower setting in the central yard of the town blossoms hope, but one third of houses of the main road are abandond and in many cases already in ruins.


The houses of Aseri stands as a school example of so called Stalinistic architecture. Although built in late 40' and early 50' they seem much older in style.


In the midst of ruins it feels there was after all a second independence war in Estonia. It just happened with neglection instead of bombs.


Some backyards of Aseri.

SILLAMÄE

After visiting Rohu and Kadila nuclear weapon bases and contemplating their mental imprint, it was a kind of schock therapy to enter an abandonded nuclear raid shelter with original educational posters about the nuclear war. This kind of place was visited in Sillamäe. The town itself was founded in the late Forties for secret nuclear projects and remained long as an offically non-existing commune, whose inhabitants were broght outside Estonia and had their official addresses in Leningrad and Moscow.


The entrance of forgotten shelter.


The flash of camera takes away the true feeling of the place. It is pitch-dark and need to be explored with torch-lamps.


Some markings of a new era were also evident in the sleeping gallery.


This poster is explaining in detail which kind of weapons and in which way are threathning the lives of the citizens of peace loving CCCP.


Part of air pump system meant to filter the lethal outdoors air after an atom bomb attack on Soviet republic.


Catastrophe activities after the attack.


More of the stuff.


In the midst of bizarre visions one may remember that the purpose of the underground exhibition was, after all, to protect. Or just to give some opium-kind of wishful thinking...


Explorer Jussi Kivi has rescued some samples of Sillamäe art in his Fire & Rescue Museum -installation, which is at this moment in display at Venice Biennale.


The mental landscape of the artist and his audience seem morbid and paranoid. On the other hand, the possibility of total destruction by nuclear weapons has not ceased; it's just out of the sight nowadays.


Stepping out for light and forever away from Sillamäe underground gallery!

VIIVIKONNA

Viivikonna in one the peripherical hamlets in Estonia located behind a dead-end road some 10 kilometers southn from Sillamäe. Outside the village opens vast and desert-like wasteland formed by the mining industry of oil shale (so called "burning stone"). Like many rugged and out-of-time places in the country, Viivikonna has number of empty and ruined buildings amongst still inhabited quaters. In Estonian language it has been called "kummituslinn", which means a "ghost townn".

The sense of impermanence and fleeting nature of phenomena must be strong amongst people down in such places. We may remember a Buddhist sutra saying: "Of all footprints, the elephant's are outstanding; just so, of all subjects of meditation for a follower of the Buddha, the idea of impermanence is unsurpassed". However, even with the attitude of wanting to investigate the true nature of phenomena, the extreme ghost town -surrounding like Viivikonna's can easily be experienced as overwhelmingly depressing.

Before Viivikonna it was anyway time to seek some fuel for our van...


Gas station spotted. Let's go there!


A meter and our faithfull rental Transit.


No-one seem to serve today...


Roadside wonder: huge industrial block left to fade away. Original purpose unknown.


This could have been a bus station of Viivikonna.


A bit of Elvis' Graceland in this mistreated palace.


Those still living in Viivikonna have their own peripherical style to live, which was seen, for example, in vechiles that could never enter the streets of the towns more tightly under central powers.


On the roads of Viivikonna.


Also newer houses have share the merciless fate.


The eye for ruin romanticism has food here.


The slowly creeping autum flavoured the atmosphere of decay.

FROM VIIVIKONNA TO KOSE


At Viivikonna there was located German WWII concentration camp and so also outside of it, at Vaivara. Victims are not forgotten.


Modern day concentration camp can easily be seen in the way we treat animals for example in broiler industry. This unit is fortunately abandonded. Still, very bad "kaarma".


Huge halls housed even hundreds of thousands of victims in each round.


Control.


At Kose near Jõhvi we stopped at administration house left behind by Red government in early 1990s'. The archive room had a half of meter thick layer of documents at its floor.


Faces and fates from the past.


What was done in dark was brought into light...

PILOT CEMETERY OF ÄMARI (Thanks for the hint, Otso Kantokorpi)

In south-west from Estonian capital there's lonely military airfield of Ämari at the end of long dead-end road. Near the partly ruined village of the location there slumbers a bit eerie forest cemetery once established for the Soviet pilots who got killed in service. Some parts of planes have been used in grave monuments as we will see in the next pictures.


The peace in the forest.


Often there were two victims in one crash.


The Facebook of dead ones.


This crash seems particularly tragic: young fellows lost their lives at the very last spring of Estonia's occupation and the existence of Soviet Union.

RUMMU

Under 50 kilometers south-west from Tallinn at Rummu village there is a tough-looking Murru prison. Next to it stands odd artificial mountain made by slag of local mining industry. The look of the hill and its surroundings would allow Estonians to shoot there a western movie in spaghetti style. Extra visual kicks are provided by the "too blue" industrial lake and old half drowned ruins next to the mountain.


Very uplifting, surreal and mesmerizing hill.


A human is small compared to human's work.


A treasure of geoglogical patterns.


Deserted mining quaters beside the hill and behind them prison walls.


A rich buckthorn berry harvest awaited to nourish an explorer of Rummu hill.

EVERY JOURNEY ENDS


Beside the railway tracks, somewhere at the industrial backlands of Tallinn was the place for the last picnic of our gang of geographers.

The expedition group: Jussi Kivi, Tero Kontinen & Marko Leppänen.

Kipparlahden kaamea aavelaiva

Ympärivuotinen asuminen asuntolaivassa on Suomessa tuikiharvinaista sissimeininkiä. Tällainen tapaus ja vieläpä esteettisesti poikkeuksellisen villi hämmentää ihmisiä, varsinkin paikallista venekerhoa, Helsingin Herttoniemen Kipparlahdessa. Kuutisen vuotta samassa paikassa lillunut kippo on jyrkän Kipparvuoren kupeessa vanhassa betonilaiturissa, jonne pääsee vain laskeutumalla huterilla tikapuilla.

"Aavelaivasta tuli riesa Helsingille" ja "Kipparlahden aavelaivassa asutaan alkeellisesti", on otsikoinut Vartti-lehti kuluneella viikolla (10.9. ja 11.9.). Viereisen venekerhon kommodorin Harri Schalinin mukaan laivassa "asuu säännöllisesti sekalaista porukkaa, ja poliisi on paikalla tuttu näky". Sekalaiset siis osaavat olla säännöllisiä...

Helsingin Kiinteistövirasto haluaa oikeudelta romutustuomion laivalle, koska sen häätäminen lailliselta paikalta ei muuten onnistu. "Tonttiosaston tarkastajan Esa Andstenin mukaan myös kiinteistöviraston on voimaton aavelaivan edessä, ja virasto on hakenut merikelvottomalle ja arvottomalle laivalle häätöä. Kihlakunnan ulosottomiehen mukaan häätöä ei kuitenkaan voi suorittaa, jos kaupungilla ei ole osoittaa veneelle uutta paikkaa." (http://www.vartti.fi/artikkeli/3d64af70-6ad9-43ef-b593-f7bdd741fb80)

Miten jonkun koti voi olla "arvoton"? Näin puhuu keskustamisen käsikassara, kun etsitään asetta perifeerisen elementin likivoidintiin kaupunkikuvasta, jonka hygieenisessä standardimaisuudessa poikkeavuus on ikävä tahra. Kipparlahden "aavelaiva" ei ole kenenkään ikkunan alla ja se on muutenkin kutkuttavinta mitä Helsingin vesillä on nähty pitkään aikaan.


Laiva Kipparvuorelta katsottuna.


Maallista omaisuutta originelleuden edestä.


Pihamaalla on ainakin fillaripaja.


Outous lietsoo tietenkin harmintekijöitä. Nämä pikkuriiviöt yrittävät irrottaa laiturilta kalliolle johtavia tikkaita ja viskoivat myös laivaan keppejä.

Kipparvuoren kupeen satamalla on aina ollut oma perifeerinen latauksensa. Se on ollut hämärähkö ja unohtunut möljä, jossa on muhinut pienehköjä ruosteisia proomuja ja rahtialuksia. Allekirjoittanut muistaa löytäneensä sieltä 1990-luvulla Hell Hunt -nimisen eestiläisen (täysinäisen) viinapullon. Pariakymmentä "maarohtoa" sisältäneen 59-volttisen juoman etiketissä tanssi susi, jolla oli hirvensarvet päässä. Siinä jotenkin kiteytyy koko mestan henki.

Jokunen vino paikka ja näkymä

Seuraavassa kuvakimarassa silmäilemme fyysistä todellisuutta, joka ei päädy postikortteihin ja kulttuurikohdemietintöihin. Kuljemme eri puolilla armasta kotimaatamme ja kohtaamme maisemia ja paikkoja, joihin toisinaan istuisi epä-etuliite, joissa hurmaantuminen ja vastenmielisyys ottavat mittaa toisistaan, sekoittuvat ambivalenttiin tanssiin. Joidenkin näkyjen vahvuus on taas enemmän nostalginen ja perinteistä kauneuskäsitystä vastaava. Joku huvittaa, joku pysähdyttää, joku ehkä tuntuu turhalta - ole vapaa kiitämään kevein siivin.

Kierroksemme alkaa autiosta asuntolasta Aulangolla, jatkuu Lappeenrannan eteläpuolisille kalkkikivikentille, pysähtyy kahdelle autiolla huoltoasemalla, tutustuttaa meidät itäisimmän Suomen Salpalinja-asemiin sekä Oulun Lasaretinväylän edesmenneeseen voimalaan. Väliin mahtuu maalaisnäkymiä ja kylttejä. Kimaraan ei liity "hidden agenda", se on vain nojatuolimatka motolla "jaettu ilo on moninkertainen ilo".

AULANGON AUTIOASUNTOLA

Aulangon puisto, eversti Hugo Standertskjöldin toteutunut romanttinen näky, ansaitsee ihan oman katsauksensa, mutta tällä kertaa huomiomme kiinnittyy Aulangon laidalla olevaan autiorakennukseen. Allekirjoittanut ei ole onnistunut selvittämään, mikä se on, mutta mitä ilmeisimmin kyse on noin 1950-luvulla rakennetusta retkeilymajasta tai asuntolasta. Vaikuttaa, että se on ollut jo kolmekymmentä vuotta tyhjillään. Koska ovi oli auki, päätimme aistia interiööriä.


Basana olevat fönärit ovat symbolisesti vahva juttu. Ensimmäisen kiven lennettyä, lehahtaa ilmoille signaali "hei, tää on vapaata riistaa!", joka rohkaisee niin tihulaisia kuin pieteetillä liikkuvia eksplooraajia.


Asuntolan keittiötä. Kaikki putket ja lavuaarit olivat talosta poissa.


Joku oli ottanut alakerran käytävän lattialaudat parempaan talteen. Sinänsä ymmärrettävää, sillä kunnollista rakennuspuuta ei nykyinen tehometsätalous tarjoa.


Sukset valmiina hiihtämään haaveiden taivaalle.


Romanttinen seinämaalaus. Huomaa jäbän autenttinen seventies-fleda!


Tämä installaatio antaa ajoituksen talon aktiivikäytölle.


Niin tökeröä, että on jo siistiä.


Autiotalon uutislehti tarjoaa tahatonta komiikkaa.

ASKOLAN ALTAAT JA PALOHARJOITTELUALUE, LAPPEENRANTA (Vinkistä kiitokset R.G.S.:lle)

Muutaman kilometri Lappeenrannan eteläpuolella, Toikansuon lakkautetun avokaatonpaikan lähellä sijaitsee outo, avaran laaja maisema. Näkymä tarjoaa suola-aavikon kaltaista vaalean elotonta tasankoa, epäluonnollisen sinisiä turkoosilampia ja näiden taustalla rujoista rujointa teollisuuskompleksia. Kyseessä ovat Askolan altaat, joita paikallista Ihalaisten kalkkiesiintymää louhiva Nordkalk käyttää kalkinsaostukseen. Kaivoksen lisäksi alueella on kalkkitehdas sekä paperipigmentin raaka-aineita ja wollastoniittia valmistavat rikastamot. Tänä keväänä Nordkalk ja Lappeenrannan kaupunki sopivat "vuorivuokrasta" 60 vuodeksi eteenpäin, joten maisemaa voi käydä ihailemassa ainakin vuoteen 2069. Aulis kaivannaisyhtiö on luontorakkautensa osoituksena sallinut lintutornin rakentamisen allasalueen laidalle. Sieltä näkee yllä kuvatun epämaiseman ohella viereisen paloharjoittelualueen, jossa on feikkikerrostalo ja yhtä epäaito matkustajalentokone.


Sallittu uloke kiellettyyn. Panssariaidalla eristettyyn näkötorniin nouseva ei massiivisen vallin vuoksi tiedä, millainen näkymä hänen tajuntaansa on pian iskevä.


Iltahetki ei ole suosiollinen kalkinsaostusaltaiden heleän sinisen värin havaitsemiseksi, mutta ylevän sävähdys vain vahvistuu. Ylevän on esteettinen kokemus, jonka königsbergiläinen satulasepän poika, suuri Immanuel Kant jakoi "matemaattiseen" ja "dynaamiseen". Matemaattinen ylevä yksinkertaisesti räjäyttää mielen suuruudellaan. Dynaaminen ylevä näyttää musertavan meidät voimallaan, vaikka henkilökohtaista vaaraa ei oikeasti olisikaan.


Tämä on jo vuodesta 1910 voimaperäisesti muokattu paikka on muuttoaikana lintubongauskohde. Artifikaali paratiisi siivekkäille niin kuin Suomenojan eli Finnoon allas Espoossa.


Talo hänelle joka on nähnyt jo kaiken. Ikkunaton.


Lentokoneen tapaelma savusukelluksiin ja muihin urotekoharjoituksiin.

SAMMUNEET HUOLTOASEMAT

Kuka laskisi montako autiota tai käyttötarkoitukseltaan muutettua bensa-asemaa tässä maassa on. Varmasti kiihtyvällä tahdilla useampia, koska huoltikset seuraavat kauppojen kyyneltenmarssia, jossa tusina lähipuotia kaatuu keskitetyn megamarketin, idioottiparkin, puolesta. Huoltikselta (jonka nimi alkaa järjestään olla aapiskirjan synonyymi) ei enää haeta pyyhkijänsulkia ja kahvikuppia, vaan sieltä on löydyttävä mahdollisuudet täysimittaiseen mutta tiukoissa standardeissa pysyttelevään shopholismikohtaukseen. Vanhemman tyypin karvalakkihuoltikset alkavat omata perifeeristä auraa.

Seuraavassa kurkistamme kahta suljettua huoltoasemaa. Toinen on Porintiellä aika tarkalleen 60 kilometrin päässä Helsingistä, toinen on vanhalla Hämeenlinnantiellä, hieman Riihimäen pohjoispuolella Tervakoskella.


Tie jota ei enää kuljeta.


Hylätyt talot, autiot pihat. Vai miten se menikään...


Ja taivas, se on kaunis ja yhteinen.


Suomalainen, syrjäisempiäkin paikkakuntia muistava kahden sadan aseman SEO-ketju on kauppiasyrittäjiensä omistama osuuskunta. Kansan asialla ollaan, senhän kertovat reilut edutkin.


Kunhan vesakko varttuu, saadan tuohta käytettäväksi.


Mutta täälläpä ei kaiken maailman mikkihiirirahoilla pelata, vaan valtakunnan markalla.


Pannu pusikoissa...


... Ja mustaa höyryävää lupaava kuppi.


Sellainen sottapytty oli tämän asema, että vaikka pillit pantiin pussiin markka-aikana, on maaperä vieläkin puhdistuskohde.


Oma tupa, oma lupa. Tervakosken Union on nyt jonkun mökki.


Pihakoivukin on kohdallaan.


Havupuutarhan koristeita.


Kukkaistutus sisäänajon puolella.

SALPALINJA Ravijoki ja Hostikka

Salpalinja (viralliselta nimeltään Suomen Salpa) pitää tänä päivänäkin yhtä ennätystä hallussaan: se on maamme suurin yksittäinen rakennustyömaa. Vuosina 1940-1941 ja taas 1944 rakennettu linnoituslinja ylsi Virolahdelta Jäämerelle Petsamoon. Parhaimmillaan sitä oli rakentamassa yhtä aikaa 35 000 miestä, joita ruokki 2000 lottaa. Voimme ajatella mikä työmäärä meni pelkästään kiviesteisssä tarvittavien järkäleiden roudaamiseen: keskimäärin kolme tonnia painavia stemuja aseteltiin männiköihin (joihin ne vietiin kuorma-autolla tai traktorivetoisesti) yli kolmannesmiljoona kappaletta (350 000). Salpalinja maksoi noin 2,5 miljardia markkaa aikansa rahaa, mihin Ruotsikin sovjetti-invaasion pelossa hellitti kukkaronsa nyörejä. Linjalla ei koskaan taisteltu, mutta se oli nostoväen miehittämä kesän -44 kuumina hetkinä.

Salpalinjan bunkkeritiheys on suurin Etelä-Karjalassa, olihan Karjalan Kannas Stalinille suorin tie Helsinkiin. Moni kohde on edelleen jäljellä ja bongattavissa.


Salpalinjassa oli kaikkiaan 728 kallioon louhittua tai betonista valettua kantalinnoitetta.


Kävijäturvallisuuden asialla.


Moni Salpalinjan bunkkeri on kuiva, mutta tämä ei.


Maailma olisi ruma ilman pehmeitä sammalmattoja.


Luonnonkiveksi naamioitu väijypaikka, johon on käyty maanalaisesta luolasta tikkailla.


Tikkaat tähystystyskupuun. Huutotorven putki välittää tulenjohtokäskyt alakertaan, jossa on tulipesäke.


Katakombien suonistoa.


Ja löytyihän Salpalinjalta se Salpakin.

MAALAISTUNNELMAA

Lande ei ole enää punaposkisen elävä, ei perifeerisyydessään itsetuntoinen eikä juuriinsa uskova. Se haluaisi olla kuin keskus, mikä on traagista. Tasapäistymiskehityksen keskeltä utelias silmä bongaa kuitenkin runsaasti yksityiskohtia, jotka avaavat sivuja maaseudun ennen vilkkaaseenkin elämänmenoon.


Kuukahtanut kyläkauppa hiljaisen soratien varrella.


Torronsuon saaren lehmien oma Multitabs.


Maalaismenopeleistä se kaikkein klassisin.


Valtion Metallitehtaat on edustettuna Torronsuolla.


Yksi maamme X kappaleesta lakkautettuja sahoja.


Hakesiiloja?


Hylätty ja tuhoutuva tanssilava Ravijoelta.


Täälläkin varmasti solmittiin monta pitkälle kantanutta parisuhdetta ja koettiin draamaa koko inhimillisen skaalan leveydeltä.


Esiintymislavan vieressä oli hyvin minimaalinen koppi "backstageksi".


Helsingin hiljentynyttä maaseutua. Vartiosaaren vanha maamoottori, joka on pyörittänyt hihnoilla puimakonetta.


Hehkukupumoottori käynnistettiin kuumentamalla oikealla näkyvä rautakupu punahehkuiseksi puhalluslampulla. Öljyhöyry kuvun sisällä räjähti ja alkeellinen kone alkoi käydä ryskyttää.

KYLTTEJÄ

Ihmisen kyltittämishimo on loputon. Paikkojen kyltittäminen on haltuunottoa, loogis-rationaalista kontrollia hallitsemattomaan ja vapaaseen nähden. Motiivi voi olla altruistinen tai itsekäs.


Enempiä selittelyitä ei tarvita. Hus, pois! (Saimaan suunta)


Huutomerkki vaarasta on lumoava, elävä taulu. (Hakoisten linnavuori, Janakkala)


Tällaisia kylttejä ei ole montaa Suomessa. Eipä ole montaa luolaakaan. (Torhola, Lohja)


Vanha torppa kurkistaa tielaitoksen mittavan keskustamistoimenpiteen laidalla. Parempi huominen? (Helsinki)


Pohjois-Suomessa (Kiiminki) ajetaan nappi laudassa - tai sitten ei.

MYLLYTULLIN ELI LASARETINVÄYLÄN VOIMALAN RAUNIO, OULU

Oulussa viehättävän Ainolanpuiston laidassa on rujo rauniokokonaisuus, joka tapasi olla Myllytullin vesi- ja hyöryvoimalaitos. Sen vanhimmat osat on vuodelta 1903 ja lääninarkkitehtinäkin loistaneen Victor Joachim Sucksdorffin kynästä. Oulujoen Lasaretinväylästä tempoa kiskonut vesivoimala lakkautettiin jo 1950-luvulla ja sen laitteet myytiin 1960-luvulla. Elokuussa 2006 punakukko pääsi kiinteistössä irti, kuten (jostain syystä) usein ennenkin Oulun arvorakennuksissa.

Palon jälkeen paikat olivat heitteillä kaksi vuotta. Sitten niihin astui taideryhmä Art Front, joiden luovuuden suonta paikan "räjähtänyt" tunnelma inspiroi (http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?extra=-105&j=755362) Raunioihin syntyi osin hylkytavaraa hyödyntävä taidenäyttely. Kesällä 2008 voimalan jäänteissä puuhasi päivittäin kolmisenkymmentä "raunioaktiivia", mikä antoi jo pohjaa underground-kulttuurikeitaan hienolle tittelille. Oulun kaupunki pani vartioiden voimin stopin tälle toiminnalle, mikä johti vandalismin, rappion ja unhoduksen uuteen aaltoon. Tämän vuoden alussa Oulu järjesti "Lasaretinväylän alueen voima-aseman avoimen tontinluovutuskilpailun kaavamuutoksen laatimisen pohjaksi ja toteuttajan valitsemiseksi". Voittajafirma löytyi, alue sliipataan.

Vielä rauniovoimala on rujossa kuosissa. Koulumme siellä kohtaamat teinit luonnehtivat sitä "Oulun siisteimmäksi paikaksi". Voimalan pihalla touhusi puolestaan vähän vanhempia veijareita, jotka pelasivat (heistä kukaan ei ollut oululainen, sivumennen sanottuna) "oululaista perinnekisaa": maassa makasi kaatunut lipputanko, jota pitkin sai edetä aina sen pätkän, mihin onnistui heittämään puukon pystyyn - vähiten Moran nakkauksia tarvinnut oli luonnollisesti voittaja.


Hieno talohan tämäkin on ollut.


Ei varsinaisesti peremmälle houkuttava porraskäytävä, mutta jokin värisyttävä veto tässäkin. Äänimaisemaan kuului jatkuva virtaavan veden ääni jostain talon alta sekä jostain uumenista etäinen nuorison puhe.


Taidetta vai töhryä?


Tämä varmastikin aivan tärisemällä tiedostava dollariteos on Art Front -ryhmän näyttelyn jäljiltä, mutta jo rojahtamassa alas.


Kaikkien UE-kohteiden peruskauraa.


Voimalan sydämessä on sylinterin muotoinen halli. Siinä lienee ollut turbiini ennen kuin laitteet myytiin 1960-luvulla.


Kurkistus kartiomaiseen tilaan. Romujen täyttämän alakerran läpi kuului joen ääni.


Vesi- ja hyöryvoimala-ajan jälkeen rakennus palveli kaukolämpökeskuksena, mihin nämä putket liittynevät.


Iso täysin räjähtänyt halli.


Ja sen pohja. Tuonne ei ihan heti menisi kävelemään.


Kuparit on täälläkin pöllitty ihan kuin Baltiassa.


Jykevää voimansiirtoa.


Voimalan takapihaa. Rakennusta on laajennettu eri osissa sitten 106 vuoden takaisen lähtökohdan.


Puikea vai pitäisikö sanoa norja on tämä muuntajamökki.


Takapihan huoltorakennus on ilmeisesti säästynyt tunkeutumiselta, mutta eräältä 400-500-luvuilla vaikuttaneelta germaanikansalta nimensä saanut omatoimiryhmä on piipahtanut mestoilla.

Oulun uhattu Kivikukko

Voimakas ja selkeälinjainen luomus on arkaaisen tai suorastaan arkkityyppisen ajaton. Ja pelottavan perifeerinen insinöörien kaupunkikuvaan.

Sattuipa matkamies junan kyydissä Suomen puoliväliin Ouluun. Heti vaunusta asemalaiturille noustuaan unhoitti hän kiskoilla vietettyjen tuntien rasitukset ja monin paikoin yksitoikkoiset maisemat. Sillä edessään, pienessä puiston tapaisessa viherkeitaassa, kohosi komea ja ylen taiten ladottu graniittikupoli, joka kuin parhain eskimoiden iglu, auringonkehrä tai maanisä Urho Kekkosen paljastettu pää noudatti harmoonista, orgaanisen pyöreää muotokieltä. Vieläpä viestitti se suunnattomalla massallaan rakentajiensa päättäväisyydestä ja kävi urotyön mitasta. Ekofilosofi Henryk Skolimowski, joka on sanonut laatikkomaisen ympäristön merkitsevän väkivaltaa biologiselle perimällemme, olisi varmasti ilolla liittynyt matkamiehen seuraan, kun tämä kaiken muun hyljäten rynnisti ihailemaan oudon viehättävää objektia.

Se oli kuin sotkan muna, universumin alkumuoto heimomme mukaan. Ja nimenomaan se seitsemäs muna: rautamuna, joka seurasi kuutta kultaista munaa.

Siinä kului tovi, siinä kului toinen, ennen kuin hyväntuulinen matkamies lopulta astui maineikkaan tervakaupungin väkirikkaille kaduille. Hän oli näkevä monia arkkitehtoonisia luomuksia, pieniä ja suuria, uusia ja vanhoja, mutta mikään niistä, ei edes palatsimainen kaupungintalo, tehnyt samaa vaikutusta kuin aseman luona nähty jylhä ja yksinkertaisuudessaan jotensakin zeniläinen keko. Se oli matkamiehestä kaupungin rakennusperinnön kruununjalokivi ja niin hän etsi käsiinsä Oulun matkailutoimen edustajan, joka voisi viimeinkin paljastaa outoa tenhoa omaavan kättentyön salaisuuden. Oikean sortin informaatikko löytyikin. Hän kertoi, että kyseisen rakennuksen nimi on "Kivikukko" ja että se oli pystytetty toisen maailmansodan aikana (1941-1942) sitä epäonnista mahdollisuutta varten, että kavala vihollispommi särkisi varsinaisen asemarakennuksen ja piljettimyynti sekä muu aseman toimi tarvitsisi uuden suojan. Kyseessä oli, kiteytetysti, sirpalesuojattu vara-asema.


Kivikukko tervehtii tulijaa heti junasta astuttaessa. Sen sijainti on samanaikaisesti keskeinen ja kuitenkin syrjäinen kulkureittien ulkopuolella.


Valtion Rautateiden sirpalesuoja mallia II kätkee sisäänsä noin 40 neliömetrin, osin maan alle sijoitetun teräs- ja betonirakenteisen hallin (lattia 1,5 maanpinnan alla). Tila jakautuu pariin huoneeseen. Viime vuosina siellä on ollut bändien treenitiloja, nykyisin ei liene mitään.

Matkamies oli juuri onnittelemassa Oulun kaupunkia tämän uljaalla tavalla taiteellisen ja vieläpä maamme vaiheiden dramaattisiin hetkiin elimellisesti liittyvän kulttuurihistoriallisen rakennuksen olemassaolosta, kun informaatikko jatkoi sanottavansa loppuun. Hän totesi Kivikukon tulevan puretuksi jonkin uuden "matkakeskuksen" alta. Matkaaja tyrmistyi pariksi sekunniksi, sitten hän oivalsi: "Ah, tätä se karman laki teettää, saan niittää omaa kylvöstäni; olinhan armon suvena 1988 ollessani abiturenttina kesätöissä Kansallisteatterin remonttityömaalla piloillani vastannut kadulla ohikulkevalle rouvalle, joka näki minun kantavan teatterin penkkejä ulos ja tiedusteli mitä on tekeillä, että 'tämä mörskä puretaan, paikalle tulee viisikerroksinen parkkitalo'. Nyt sain kohdalleni samanveroisen ja yhtä huonoa huumoria osoittavan jymäytysyrityksen."

Siispä yhä vihellellen jatkoi askeltaan matkamies, maantieteilijäksikin tituleerattu. Hän poikkesi kohdalleen sattuneeseen kahvilaan ja kertoi sen myyjälle nenästävetoyrityksestä sekä Kivikukon herättämistä uljauden ja ylevyyden tuntemuksista. Neiti emännöi hänkin historiallista rakennusta, nimittäin Linnansaaressa olevaa vanhaa tähtitornia, jossa vielä boheemin pikanttina yksityiskohtana on erilaiset kierrätyskalusteet eri kerroksissa. Mutta nyt, ja tämä on tarinan surullisin kohta, matkamies sai kuulla purkutuomion olevan totisinta totta. Oulun arvovaltainen kulttuurikaupunki oli siunannut valtuustopäätöksellä Kivikukon hävittämisen, jotta voisi saada tilalle sellaisia kullankalliita palvelulaitoksia kuin R-kioski, Subway-pikaruokala ja ehkä jopa Wayne's Coffee -pikakahvila. Ahnas kaava oli laadittu VR:n esityksestä, nuija kopsahtanut pöytään, valitukset pyyhkäisty syrjään 2007. Mikään ei olisi pelastava Kivikukkoa lahtipenkiltä. Korkeintaan se, että se olisi rakennettu niin laadukkaan vankaksi (olihan se sananmukaisesti "pomminvarma"), että se kieltäytyisi tuhoutumasta joidenkin räpeltäjien masiinoista.


Kukko ja koivu.

Viime hetkellä löytyi kaavasta kuitenkin muotovirhe. Sen johdosta Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus joutuu vielä kerran käsittelemään Kivikukon suojeluarvon, samalla kun purkukoneet odottavat saalistaan levottomasti mouruten. Sanomalehti Kaleva ei ole jättäytynyt sekään kukkotappelusta syrjään, vaan teki Kivikukosta aprillipilan. (http://plus.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=720511). Kukko muka purettaisiin myytäväksi kilon kimpaleina, muistoesineiksi ja pyhäinjäännöksiksi. Moni oululainen meni somasti lankaan ja oli koleana lopputalven aamulla jonottamassa omaa Kukon palaansa. Rakashan se kummajainen on paikallisille, vaikkei pohjalainen jäyhänaama sitä suoraan ilmaisisi.

Kivikukon puolesta on ottanut voimakkaasti kantaa toinen allekirjoittaneen pro gradun tarkastajista, nimittäin Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen professori Paavo Talman (hauska sattuma sinänäsä). Ja aina välillä tarvitaan joku ulkomaalainen tönäisemään suomalaista siitä, ettei tämä kunnioita pätkääkään omia juuriaan, voimavarojaan ja historiaansa. Näin Oulussa käynyt yhdysvaltalainen tutkija Kenneth Kolson Kivikukosta (http://fulbrighterinfinland.blogspot.com/2006/12/granite-igloo.html), joka hänen silmissään on Unescon Maailmanperintökohteen veroinen: In the annals of preservation history, the loss of Oulu’s granite igloo probably does not rank as a disaster of epic proportions. Still, one wonders why the good citizens of Oulu are so indifferent to an important chapter of their city’s history. Even more mysterious is the tourist bureau’s willingness to let VR destroy a cultural resource that could, with a little creative marketing, become a major tourist attraction.


Kukon ympäristö ja rakennus itse muodostavat salamyhkäisen perifeerisen saarekkeen asema-alueen muuten hyvin vilkkaassa ympäristössä.


Kukon tyvellä.

Kauppoja ja ketjukahviloita riittää Oulussa, mutta kaupungilla on tasan yksi Kivikukko eikä sellaisia enää tehdä. Montako moista graniittityön näytettä koko maailmassakaan? Kuka tietää, mutta ehkä Kukko on niin outo, että (suojeluun riittävän) moni ei edes havaitse sitä. Tämä hämmentävä ajatus tuli matkamiehen mieleen, kun hän myöhemmin Helsingissä sattui tilaisuuteen, jossa hän saattoi tavata kerralla kolme oulutarta. Hän kysyi näiden kantaa Kivikukko-asiaan eikä voinut uskoa vastausta: kukaan muuten valppaista ja aktiiveista ouluttarista ei muistanut koskaan nähneensä mitään kivi-iglua aseman vieressä, ei vaikka kuinka pinnistelivät muistikuviaan. Sitkeä legenda väittää, että kun Kolumbus saapui laivoineen Amerikkaan, eivät intiaanit havainneet, nähneet, kyseisiä aluksia. Ymmärrys määrää havainnon ja sitä myöten todellisuutemme rajat; liian "ufo" signaali yksinkertaisesti suodattui tajun filtteriin. Isojen laivojen tilalla oli vain tuttu tasainen merihorisontti. Kivikukon tilalla vain pläntti nurmikkoa. Ja pian Mc Donald´s? Siinäpä olisi über-nolouden uusi standardi. Joskin kyllähän Herttoniemen vanha rautatieasemakin purettiin 1990-luvun alkupuolella kyseisen putiikin tieltä.


Erilaisia variaatioita kukoista on ollut muillakin rautatieasemilla. Kukollisiksi on mainittu ainakin Huutokoski, Kontiomäki, Iisalmi, Kajaani, Kokkola, Seinäjoki, Mikkeli, Pieksämäki ja Viinijärvi. On epäselvää, mitkä niistä ovat tallella.


Kukon katolla voi käydä vatulla. Viereinen satavuotias tiilitalo tahdotaan sekin tuhota Kukon ohella.


Oulun arkkitehtikilta sanoo Kivikukon olevan "arvokas rakennus, mutta niin keskeisellä paikalla, että suojelu on kohtuuttoman hankalaa". Hmm... Taitavat olla Helsingissäkin esimerkiksi Tuomiokirkko, Steissi, presidentinlinna ja Stockmann niin keskeisillä paikoilla, että suojelu on myös ihan kohtuuttoman hankalaa.