lauantai 30. heinäkuuta 2016

Isokesä


Romaniasta juuri palannut vuoristoseikkailija sanoi ensimmäisenä Suomen-iltanaan, että ilmahan on täällä samanlainen kuin muutama tuhat kilometriä etelämpänä. Suunnilleen yhtä lämmin ja kostea. Sirkatkin virittelevät samanlaista laulua.

Moinen vertaus on mahdollinen, koska vallitsee isokesä.

Termi on peräisin vanhalta kansalta, joka jakoi kesän ennen juhannusta vallinneeseen "pikkukesään" ja sitä seuranneeseen "isokesään". Jako on yleisesti unohtunut, mutta ilmiö on (ilmaston lämpenemisestä huolimatta) tunnistettavissa ja psykologiselta kantilta hyvin oleellinen.

Isokesä on pohjoisen elinpiirimme ohikiitävä jakso, jolloin viimeinkin vallitsee ihmiselimistön lämmönsäätelyn kannalta optimaalinen lämpötila. Aloillaan olevan ihmisen ei tarvitse sen enempää hikoilla kuin hytistä, kun ympäristön lämpötila on 20-25 celsius-asteen haarukassa. Ulkoinen todellisuus tuntuu tällöin tukevan olemassaoloamme, ei haastavan ja uhkaavan sitä.

Toisin on pikkukesällä. Ajanjakso toukokuun lopulta juhannukseen täyttää termisen kesän määritelmän (vuorokauden keskilämpötila on yli 10 astetta), mutta kyse on silti eräänlaisesta myöhäiskeväästä. Helle on harvinaisuus. Tavallista on sen sijaan koleus, aamutuimaan jopa hyytävyys. Luonto on raikas kuin tuore salaatti jääkaapissa.

Viimeisin Etelä-Suomessa koettu isokesän vaihe sai alkunsa - paradoksaalista kyllä - arktisen maailman porteilta, Vienasta. Siellä yhdistyy mantereinen ilmasto merelliseen niin, että alue voi sydänsuvella tuottaa kuumaa ja kosteaa ilmaa. Virtaus idän ja pohjoisen väliltä ei ole minään vuodenaikana tavanomaisin - eikä juurikaan toivottu - ja nyt sen tuominen oli odottamaton.

Lämpöä ympäröi siksikin outo tunnelma, että taivas muhi päiväkausia aukottomassa pilviverhossa. Tuuli jaksoi soittaa metsän instrumenteista ainoastaan haapaa ja kovin uneliasta oli se kohina. Pääskyt eivät kirkuneet tyypilliseen tapaansa, vaikka viuhtoivat pitkin poikin ilmamerta. Miljoonat muurahaiset nousivat häälennolleen. Jostain tuntemattomasta syystä lukemattomien yhteiskuntien kuningattaret ja kuhnurit tiesivät hetken oikeaksi ja kokoontuivat tyynellä iltataivaalla vain kerran vuodessa tapahtuvaan seremoniaansa.

Ihmisen kognitiiviset kyvyt alkavat lineaarisesti heiketä ympäristön lämpötilan ylittäessä 23 astetta. Visaiset tehtävät ja lämpö eivät kuulu yhteen. Lisääntynyt sosiaalisuus ja kohonnut mieliala ovat kuitenkin lämmön ilmeisiä seuralaisia. Puljut ovat kiinni, rantsut auki. Metsiin ja vesille vaeltaneet kaupunkilaiset löytävät keräilijä-metsästäjän itsestään. Ahoilla tuikkivat isokesän makeuden tiivistymät, metsämansikat, sekametsissä loimuaa kanttarellien kulta.

Isonkesän levollisuuden alla tuntuu muhivan jotain kiivasta. Lämpö merkitsee voimaa. Paikoin purkaus tapahtuu rankkasateena. "Punaisen" vaaratason rankkasateella vettä tulee vähintään 45 millimetriä tunnissa. Ukkonen jylisee. Kun myräkkä on ohi, märät kunnaat kietoutuvat samettista leppeyttä uhkuvaan, kylpylämäiseen höyryyn. Mutta vaikka sadetta ei olisi tullut pisaraakaan, on ilma niin kosteaa että kartonkinen ilmakiväärin maalitaulu vettyy muutamassa tunnissa säämiskämäisen nahkeaksi ja taipuisaksi. Toisinaan ilmassa voi aistia etäistä savunhajua. Usein se on merkki laajoista metsäpaloista itärajan takana. "Savunhajuisten itätuulten mukana saapui yön mustalainen", uutisoitiin 1930-luvulla harvinaisesta vaeltajaperhosesta, kiertokiitäjästä.

Vienon nokinen aromi on osa tunnelmaa että on "kuin ulkomailla". Ykkösluokan isokesään kuuluvat myös meteorologislangin "trooppiset yöt", joina elohopea pysyy aamunkoittoa edeltävällä sudenhetkelläkin yli 20 celsiuksessa. Silloin lämpöön tottumattomalla nukkujalla voi olla tukalaa. Mutta unenkin lävitse lajimuisti tietää: tällaista sen olla pitää.

Isonkesä haipuu elonkorjuun jaksoon, syksyn ensituulahduksiin. Jos isokesä on jäänyt suhteellisen viileäksi ja vähäaurinkoiseksi, on pohjoisen ihmisellä ankea ja petetty olo: kokonainen vuosi odotusta ja tässäkö tämä nyt oli? Kun isokesä näyttää parhaimpansa, on luonnon suuri suosiollisuus syytä kokea tietoisesti.


Sydäntalven olemukseen pureuduimme kolme ja puoli vuotta sitten:

torstai 7. huhtikuuta 2016

Ainutlaatuisesti tavallisen metsikön muistopuhe

Kun metsikkö vielä humisi ja kahisi.

Metsikkö hävitettiin kuluneena talvena. Se joutui ylläkön kohteeksi unessa ollessaan. Ihmiset kiirehtivät myllerrettyjen mättäiden ohitse, kummastellen esiin räjähtänyttä tilaa.

Kuusikko oli poissa, samoin sen lehtipuiset liepeet. Hakkuutähtäisiin oli hautautunut keto, telaketjut särkeneet kallion pinnan. Oranssi juna vinkui solassa, toi asemalle uusia ihmisiä. Jälleen moni kummasteli odottamatonta avaruutta. Hetken aikaa se tuntui energisoivalta; yllättävä muutos virkistää. Sitten jossain häilähti kaipuu, ikävä. Tapahtuneessa oli petoksen makua. Metsä oli ollut siinä aina: yksikään elossa oleva ihminen ei todistaisi muuta. Kuka oli antanut luvan sen kaatamiseen?

Suomen pääkaupunki etsii systemaattisesti paikkoja, jotka ovat määrittämättömiä, omilleen jääneitä ja hiljaisia, toisin sanoen kasvumanian näkökulmasta hyödyttömiä. Myllypuron metroaseman kupeessa sijainnut metsikkö oli tällainen.

Todellisuudessa, tietenkin, metsikössä eli suunnattomasti enemmän aistivia olentoja kuin koko Helsingissä on ihmisiä. Havumetsässä 44-numeroisen saappaanjäljen kokoisella alalla elää isompien selkärangattomien lisäksi keskimäärin neljä sataa änkyrimatoa, 1500 hyppyhäntäistä, 19 000 punkkia ja sata tuhatta sukkulamatoa.

Metsikön lävitse juoksi ehtymätön virta kirkasta vettä. Myllypuron ostoskeskuksen alle 1960-luvulla jäänyt suolähde oli vuolas ja hyvälaatuinen vielä putkiinkin johdettuna. Vesi tuli metsikköön betoniputkesta ja juoksi avouomaansa perattuna purona, kunnes taas metsikön toisella laidalla sukelsi putkeen Myllypurontien alle. Allekirjoittaneen mummo tarinoi 1970-luvulla, että jokin piika olisi yrittänyt aikoinaan tehdä pahansuopia taikoja kaatamalla lähteeseen maitoa. Siitä olisi lähteen pitänyt ehtyä. Ei, se on voittamaton. Piilossakin.

Myllypuron nimetön metsikkö sai väistyä työmaan tieltä. Työn alla on ammattikorkeakoulu Metropolian kampus, jonka pitäisi valmistua 2019. Rakennus- ja sisustusarkkitehtuurin opiskelijat merkitsivät päätehakkuun kynnyksellä 21 isoa ja vanhaa puuta, jotka metsäkone otti heille syrjään. Puita käytetään raaka-aineena opiskelijoiden muovaamille esineille, jotka ovat aikanaan näytillä kampuksella. Hyvitys vai ylimielisyyttä, ehkä kumpaakin.

Ajasta ikuisuuteen siirtynyt metsikkö oli ulkomitoiltaan pieni, noin 80 kertaa 130 metriä. Maasto oli erittäin vähän kuljettua, käytännössä polutonta. Metsikkö rajautui kolmelta suunnalta läpäisemättömiin liikenne-esteisiin: isoihin teihin ja metrorataan. Neljäs suunta oli vähän käytetyn Myllypuro-Vartiokylä -pyörätien (Myllyruuhenpolun) varressa. Kuitenkin metsikön jylhyys, sulkeutuneisuus ja poluttomuus toivat sen aluehenkeen suuruutta ja salaperäisyyttä. Se oli saanut kehittyä pitkään omillaan. Sen peitteisissä uumenissa lahosi jokunen järeä tuulenkaato. Sinne saattoi kadota, vajota, siellä oli mahdollista joutua hakoteille - tunnelman puolesta ainakin.

Näin uskontotieteilijä Veikko Anttonen kirjassa Metsä ja metsänviljaa (SKS 1994):

”Filosofi Martin Heidegger käyttää metsässä vaeltamisesta ilman päämäärää vanhaa kansanomaista ilmaisua ’auf dem Holzwege zu sein’. Suomen kielessä tämän voi kääntää vastaavalla kansanomaisella ilmauksella ’olla hakoteillä’. Ilmauksella tarkoitetaan, että ihminen on eksyksissä. Mutta Heidegger löytää vanhasta sanonnasta uuden filosofisen ulottuvuuden. Metsä voi muodostua uskonnollisen kokemuksen lähteeksi silloin kun ihminen antautuu ’hakoteille’ eli kulkee metsässä ilman määränpäätä.”

Myllypuro oli ennen pelkkää metsää. Sitten tuli lähiö, jonka laidoilla ja lomassa oli runsaasti metsää. Nyt metsää on enää vähän. Kaikki siitä on kallisarvoista ja käy kallisarvoisemmaksi kansainvaelluksen edelleen pakkautuessa Helsinkiin.

Tämän kirjoitelman kuvisssa näemme edesmenneen metsikön heinäkuun 2014 asussa.

Saapuminen Myllypuron ostoskeskuksen suunnasta. Metsikkö näkyy taustalla.

Metsikkö rajautuu metroradan kallioleikkaukseen ja sen aitaan.

Kallioketo on varsin laaja.

Rappioarkea mutta myös aitoa luksusta: deekujengin nuotiopaikka.

Kurkistus parin miljardin vuoden taakse.

Metsikkö on topografialtaan rinne. Mennään alaspäin.

Metsätyyppi on tuore tai jopa lehtomainen kangas. Pensaskerros on urbaanista typpilaskeumasta rehevöitynyt, viidakkomainen.

Nykypäivään asti säästynyt osa puroa, joka näkyy esimerkiksi vuoden 1950 kiinteistökartalla. Silloin Myllypuron alue tunnettiin nimellä Botby skog eli Vartiokylän metsä. Alue oli erämainen, naapurissaan vain pari pientä maatilaa.

Vesi on kirkasta ja kylmää pohjavettä. Virtaama on reipas loppukesästäkin.

Virta on kuin koru, virvoittava jo nähtynä.

Satavuotisia kuusia on merkkailtu. Opiskelijoiden varauksia?

Mennä hakoteille, latvuksiin.

Kadonneen metsän naapurissa sijaitsee salaperäinen, ei-mistään ei-minnekään johtava silta numero 7, johon tutustuimme syksyllä 2010:

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Ylevä kattila: Paraisten kalkkikaivoksen pohjalla

Laskeutuminen. Spiraalina kiersi tie valkeaa kraateria.

Suomalainen maisema ei ole tyypillisesti "suuri" tai ainakaan "valtava". Hyvin avaraa on lähinnä ulkomerellä ja Käsivarren suurtuntureilla. Jotkut mäkemme ja rotkomme vaikuttavat näköaloillaan, massiivisuudellaan ja jyrkkyydellään, mutta ympäri maata tavattava leimallinen maisemapiirre ei jylhyys ole. Suurten maisemien äärelle kannattaa kuitenkin hakeutua, sillä ne ovat yksi portti ylevän eli subliimin kokemukseen.

Ylevän kokemuksessa ihminen peilaa itseään maisemaan, joka voisi koollaan nielaista tai murskata hänet. Tapahtuu nöyrtyminen, luonnollinen ja tervehdyttävä hyväksyminen. Ihminen on pieni ja tilapäinen, mutta myös osa suurempaa kokonaisuutta. Antautuminen ja avartuminen ovat saman kolikon kaksi puolta.

Ylevän kokemus kipinöi suurien tai uhkaavien maisemien lisäksi siellä missä luonnonvoimat jylläävät. Muistamme ikämme miltä tuntuu öisen ukonilman myrskynsilmän mahti tai äärimmäinen merenkäynti. Ylevän kokemuksella on kosketuspintaa vaaran tuntemuksiin ja sitä on luonnehdittu ihanaksi kauhuksi. Toisaalta kokemus voi olla täysin rauhanomainen. Kesy tai pikkunätisti kaunis se ei kuitenkaan koskaan ole; "ihan kiva" -kaliperin ilmiöissä ei ole kyse ylevästä.

Teollistumisen aikakaudella myös ihminen on pystynyt muokkaamaan maisemaa niin voimallisesti, että on syntynyt ylevää tuottavia keinotekoisia paikkoja.

Suuntaamme sellaiseen seuraavassa. Palaamme suven 2015 harvoihin todella kuumiin päiviin, heinäkuun alkuun.

Avolouhos sijaitsee Paraisten taajaman kupeessa.

Tuotantoalueella. Kulun yleinen sallittavuusaste pienenee vyöhyke vyöhykkeeltä.

Olemme lounaisrannikolla, aivan Itämeren äärellä. Aiomme laskeutua merenpintaa alemmaksi, uhmata kaikkien valtamerien painetta. Syöksymme vaihde vapaalla sataviisikymmentä metriä syvään kattilaan, valkean kalkkikiven hohteeseen, kuunmaisemaan.

Paraisten avolouhos on kaksi kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä. Se on vaatinut syntyäkseen vuodesta 1898 jatkuneen keskeytymättömän kaivuun. Yritys tuon työmäärän (ja siinä palaneen fossiilisen energian) hahmottamiseksi käy sekin mahdolliseksi tieksi ylevään.

Immanuel Kant kutsui matemaattiseksi subliimiksi (erotuksena dynaamisesta subliimista) ylevän kokemusta, joka on syntyy mielikuvituksemme edellytykset ylittävien mittojen mietiskelystä.

Alaspäin, kattilaan. Pohja ei vielä pilkistä.

Pohjataso saavutettiin 1950-luvun alussa. Silloin uutisissa olleen Korean sodan vuoksi tasanko sai nimen Korea.

Louhittava kivi on marmorimaista kalsiittia. Iältään se on käsittämättömät kaksi miljardia vuotta vanhaa (vertailuksi: Puolasta louhittava kalkkikivi on 180 miljoonaa vuotta vanhaa). Aines saa uuden elämän lähinnä sementtiteollisuudessa. Ikuisuuden ikäinen kivi piiloutuu lähiöiden seiniin.

Mittakaavaa: hädintuskin erottuva piste seinämän juurella, se on raavas mies.

Varjon voi löytää pohjoisseinämän vierestä, jossa on säilynyt jopa vettä.

Samassa sarjassa Saanatunturin jyrkänteen kanssa.

Pohjalla. Auringon teho on moninkertaistunut, ilma seisoo, helle tirisee.

Lumisokeus ja lämpöhalvaus olisivat välittömiä uhkia ilman suojavarusteita. Paikassa ei ole käytännössä ollenkaan kasvillisuutta eikä ylipäätänsä mitään ihmiselämää tukevaa paitsi vähäinen viiru epäilyttävän väristä vettä. Se on lumoava anomalia, jossa tuttuus ja outous yhdistyvät.

Jyrkänteet ovat mahdottomia, suunnattomia. On niiltä silkkaa hyväntahtoisuutta, jos ne ovat romahtamatta vielä tänään. Sen ne päättävät itse.

Vastarinta on turhaa, naurettava ajatuksenakin.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuori, järvi ja pakkotyölaitos: Rummun Murru

Eeppisen maiseman aatelia.

Meren takana, armaan sukukansamme eteläisessä maassa, jossa kalkkipitoinen kamara kasvattaa vehmaita kunnaita, on muuan merkillinen paikka. Siellä on jyrkkärinteinen vuori, sädehtivä smaragdijärvi ja sen pohjassa kulmakunnallinen taloja. Siellä on vankila, jollaiseen et edes vitsimielessä haluaisi joutua. Siellä marjoo tyrni kullankeltaisena ja runsaana kuin happamassa paratiisissa. Siellä maa on täynnä tarinoita, jotka ovat jääneet kuulematta.

Eesti ei voi ylpeillä järvillään ja kukkuloillaan - paitsi tietynlaisilla. Ihmiskätten luoma, sakean historian sävyttämä on maisema viitisenkymmentä kilometriä Tallinnasta lounaaseen. Paikkakunta on nimeltään Rummu ja siellä sijaitsee paikka nimeltä Murru. Tutustumme nyt Murruun lähemmin. Lähtekäämme järvelle vanhan muurin kupeeseen. Pääsemme kesämuistoihin, elo-syyskuun vaihteeseen. Ja ehkä kalteritangoakin laulamaan.

Ei ole salaisuus, että tämä pohjavedestä muodostunut järvi kätkee salaisuuksia.

Järvelle saavutaan vartiotornin vieritse. Paikka on aurinkoisena viikonloppuna kansan suosima virkistyskeidas. Ympäristö on tyly niin kuin hylätty vankileiri voi olla, mutta se ei haittaa slaavilaisen elämänilon haikean syvää hehkua.

Torni ei ole enää miehitetty. Heinä rehottaa. Vain pilvissä on levottomuutta.

Murrun vankileiri ja vankila ehti palvella nuorta Eestin valtiota, Saksan kolmatta valtakuntaa, pitkää neuvostomiehitystä ja lopulta nyky-Viroa.

Murruun 1926 perustettu pakkotyöleiri oli tarkoitettu rikollisille ja työnvieroksujille. Sen yhteydessä toimi myös nuorisorikollisten ojennuslaitos. Työnä oli kalkkikiven louhinta rakennusalan tarpeisiin. Vuodesta 1938 vankileiri sai vakinaisen vankilan statuksen. Sen tilat oli suunniteltu 400 vangille, mutta tarvittaessa sopu oli antava sijaa isommallekin joukolle. Louhoksesta kehkeytyi valtava: sillä oli pituusmittaa yli 2,5 kilometriä.

Miehitysvuosina Murru oli osa vankileirien saaristoa, niin sanottua Gulag-järjestelmää. Sinne joutumiseen riittivät väärät mielipiteet, todelliset tai tekaistut. Tietysti kahleissa puhisi riittämiin myös paatuneita konnia. Krimaanivangit olivat nokkimisjärjestyksessä poliittisten vankien eli "vihollisten" tai "fasistien" yläpuolella.

"Kriminaalivankien suussa heidän nimensä oli fraijer, alkujaan jiddišistä tai saksan rikollisslangista Rotwelschistä itäeurooppalaisiin kieliin levinnyt sana, joka tarkoittaa rikollisen uhria tai prostituoidun asiakasta, ”pokaa”. Nimitys viittaa siihen, että ”fraijerin” ryövääminen tai raiskaaminen oli venäläiselle ammattirikolliselle rutiinia, eivätkä vanginvartijatkaan tohtineet sitä estää. Rikollisten ja alamaailman alakulttuuri sulautuikin käytännössä osaksi vankiloiden kulttuuria ja säännöstöä, ja sellaistakin esiintyi, että kriminaalivanki yleni vanginvartijaksi." (Lainaus Wikipediasta, artikkeli Gulag)

Hakku heilui Murrussa aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti. Sitten joku sulki kivilouhoksen pumpun (tai ehkä varasti sen polttoaineen) ja kaivanto täyttyi pohjavedestä. Tämä tapahtui niin nopeasti, että pinnan alle jäi iso kaivinkone ja muuta kalustoa sekä lukuisia rakennuksia. Syntyi kaunis järvi. Sen rinnalle jäi seisomaan uurastuksen ja tyrannian monumenttina valkea kuonakivivuori.

Pakkotyölaitos jatkoi tavallisena vankilana. EU-säädösten paineessa se kuitenkin kuristui keskiaikaisuuteensa ja suljettiin vuoden 2012 viimeisenä päivänä.

Tyrni marjoo runsaana.

Maisema muuttuu oudoksi. On kuin olisi saavuttu pueblo-intiaanien maille.

Romanttisen parin käyskentelyä vuorta ihaillen. Sitten näiden kuvien ottamisen alueella liikkumista on kuulemma alettu estää.

Pari vuosikymmentä sitten hulluinkaan ei hallusinoinut, että pian talo olisi raunio, jonka päältä juipit syöksevät itsensä pää edellä järveen.

Järviruoko on löytänyt sijansa. Laji on aito kosmopoliitti, jonka voi tavata suurimmassa osaa maapalloa. Lämpimillä seuduilla se voi kasvaa seitsemän metriä korkeaksi.

Myrkyllisen punakoison petollista kauneutta.

Järvi on kirkas kuin lähde.

Sammakkomiehemme ryhtymässä vedenalaiseen partioon.

Pinnanalainen vihjailee itsestään rakenteella, joka tuo mieleen Loch Nessin hirviön.

Tämän kaaren alitse he menivät. Palattuaan he kertoivat jännityksestä ja vilusta värisevinä, että veden alla kulki jylhä muuri. Vangeille se oli ollut ylittämätön este. Nyt sen yli saattoi liitää ja sen takana oli paljon kutsuvaa.

Allekirjoittanut suuntasi vuoristoon. Ylös johti pääsola, josta erkaantui tolkuttoman jyrkkiä sivupolkuja. Keskellä solaa oli rankkasateiden jäljiltä syvä uurtuma, jonka ylitse kulkija sai aika ajoin hyppiä.

Huipulla. Äkkijyrkkää reunaa täytyy tosissaan varoa - ensimmäinen hätkähdys. Pakkolaitosalueen laajuus - toinen hätkähdys. Huimausta, ihailua. Hiljaisuus.

Vuoren vastasyrjällä kulkee uloin muurikehä. Alas katsellessa voisi kuvitella olevansa kotka.

Järvi on muodoltaan vuonomainen.

Tällaisia näköaloja ei lättänän Eestin luonnosta tapaa.

Kuonakivivuoristolla on kolme päähuippua.

 Ehkä tästä kurusta löytyisi laskeutumisreitti.

Takaisin järven tasalla.

Kulku jatkuu vankilan eteläsivustaa.

Vartiokuja jatkuu ja jatkuu.

Vuori ja ilta-aurinko. Kulkija pysähtyy tässä.

Natolangassa ei ole säästelty.

Tuokio kutsuvalla niemekkeellä.

Sisempi aita oli aikoinaan sähköistetty. Valaisintelineen yläosassa olevassa kolmionmuotoisessa kehyksessä oleva lamppu syttyi kun joku grillasi itsensä.

Muureihin käyettiin luonnollisesti oman louhoksen kiveä.

Tässä on satsattu viiltäviin teriin joukkojenhallinnan instrumenttina.

Vartijan vinkkeli.

Näkymä muurien sisälle.

Kumpupilviä voi tulla talvella ikävä.

Uudempi osa kompleksia muodostaa oman satelliittileirinsä. Vankityövoimaa tarvittiin myös varikoilla, verstailla ja louhinan oheisteollisuuden palveluksesssa.

Itälaitaa.

Vartijoiden ja muun henkilökunnan asuintalo.

Kaikki loppui äkisti.

Mikään irtoava ei jäänyt sijoilleen. Kostoa ei repimisessä ollut, vaan nälkäisten henkien epätoivoa, joka sekoittui uskomattomalta tuntuneen vapautumisen hurmaan.

Kohta seinät eivät enää kerro muistoja edes sanomalehtipaperin muodossa.

Rantaraittia illan hämärtyessä.

Itäinen sektori on valtava ja raunioitunut.

Väliaikaisuus.

Luonto asettuu taloksi.

Ajotie eräälle varikolle.

Tumma vihreys. Kesä on päätöksessään.

Kalustohalleja.

Verkkoaita muurin yllä on tarkoitettu estämään kiellettyjen pakettien heittely sektorien välillä.

Mystisiä koodeja upotettuna betonibrutalismin taidonnäytteeseen.

Lisää hiljaisia kortteleita.

Vieraspaikka. Olihan joillakin auto.

Pakkolaitoksen pääportti.

"Vankila-alue! Lähestyminen kielletty!"

Saapuvien ja poistuvien autojen pohjat syynättiin karkulaisten varalta.

Myös sisin vankila-alue on jaettu soluihin, joiden välillä kulkee vartiokujia.

Neuvostoliittoko oli harmaa ja ikävä?

Aika astua sisään, käydä sellikäytävään.

Selleissä on tuplavarmistus: panssariovi kurkistusluukulla ja sen takana vielä erillinen kalteriovi.

Tyrmä.

Sänky oli nostettavissa seinää vasten.

Mitä ei voinut saada, sen saattoi kuvitella. Samsungin televisio ja dvd-soitin lisäkaiuttimilla.

Naulakko.

Kyllä, paikka oli vain tosimiehille...

... tosin ikää saattoi olla vain 19 vuotta, kuten seinäkirjoituksen syntymäpäiväsankarilla.

Selli 122 toivottaa tervetulleeksi. Satuun!

Käynti kyökkiin.

Kirjasto.

Valikoima oli kenties suppea, mutta täällä ei kuunneltu valituksia.

Selli 232:ssa hallitsi musta mamba. Mutta ei hätää: hänen symbolinsa oli rauhamerkki.

Vain hämähäkinseitit puuttuivatkin paikan kummitusmaisuudesta.

Tyttöjuliste.

Lisää käytäviä. Äänimaisemaa hallitsivat piippailevat äänet, joita kymmenet palohälyttimet päästelivät merkiksi paristojensa ehtymisestä.

Sairastupa?

Vierailuhuoneessa vanki ja vieras olivat kalterin eristämät. Vartija tarkkaili sivusta.

Kalterit kaapissa.

Noustaan ylemmälle tasolle. Taktisena kulkutienä tärkeä portaikko on suojattu mahdollisen vankilakapinan varalta niin, ettei sitä voi pommittaa yläpuolelta.

Rämisevää rautaa. Pitkiä ramppeja.

Palokuja selliosastojen välissä.

Eristysvankien ulkoilupiha.

Luottovankien sellit eivät sijaitse puoliksi maan alla, kuten muiden, ja niissä on huonekaluja

Haave se tämäkin.

Kaunotar vapaasta maailmasta.

Tässä sellissä eli toivo.

Ulkona on pimentynyt ja täysikuu loistaa.

Aluetta vartioi jeepillä ja koiralla varustettu vartija, joka lienee vankilan peruja. Pieni iltavisiitti oli täten tunnelmarikas seikkailu.

Aamu. Yöleiri sijaitsi tämän muurin katveessa, vankilaan nähden järven vastarannalla.

Maisema ei jättänyt rauhaan.

Aurinko paljastaa järven pohjassa kulkevan muurin.

Näkymä satelliittileirin suuntaan.

Tyyntä.

Vapautta symboloikoon tämä takapihojen nauraja.

Sanan "vapaa" merkitys on monissa vanhoissa kielissä kahtalainen. Sana tarkoittaa paitsi ilmeistä fyysistä tai sosiaalista vapautta (sitä ettei ole kahleissa tai muuten jollekin tilivelvollinen), myös rakkautta, hyväsydämisyyttä, jaloutta ja kunnioitusta. Näin esimerkiksi vanhan norjan sanassa frja tai gootin frijon, jotka molemmat ensisijaisesti tarkoittavat "rakastaa". Vapaus ei ole ainoastaan rajoittavien tekijöiden poissa-oloa, vaan myös aktiivista ansiokasta toimintaa. Olla vapaa ja päivä päivältä vapaampi, sitä päämäärää ei tarvitse hävetä.