maanantai 3. elokuuta 2020

Karkupesän taistelu


Eräänä kesän lämpimänä iltayönä havaitsimme, että pihan vanha haapa humisi oudosti. Matala tasainen jyly kuului puun tyviosasta ja kantoi muutaman metrin päähän. Epätodellinen ääni oli uhkaava, se kavahdutti. Hiivimme varovaisesti lähemmäksi puuta. Kuulosti kuin siinä olisi ollut ilmastointikone.

Ja niin siinä olikin, tavallaan. Haavan onton rungon sisällä kuhisi mehiläisiä, sen saatoimme aukosta nähdä. Päättelimme niiden kierrättävän onkalossa ilmaa, jotta lämpötila ei kohoaisi liian korkeaksi.

Puussa pesi kokonainen mehiläisyhdyskunta, tiiviisti kylki kyljessä. Kesti tajuta mistä on kysymys. Mehiläiset olivat karkuteillä.

 

Yhdyskunta oli ottanut hatkat joltain lähimaaseudun mehiläistilalta. Matkaan mehiläiset olivat varustautuneet evästämällä kuvut täyteen hunajaa. Kuningatar oli poikkeus, se oli laihduttanut pitkää lentoa varten. Hermostuneena se oli seurannut tiedustelijamehiläisten raportteja ja suotuisan lentosään koittamista. Sen tuntosarvet olivat haroneet ilmaa, jossa sinkoili enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mehiläispaljous oli pakkautunut pesän etuseinälle, lentoaukon tuntumaan. Matala surina oli soinut odotusta, odotusta...

Ja sitten, jonkun kauniin aamupäivän hellässä suvannossa, se oli tapahtunut – lähtö kotoa, suureen tuntemattomaan.

Itsetarkoituksellinen liike, horisontintakaiset lupaukset – elämän ikuinen vaellus, kosminen pakotus.

Parven matka oli käynyt halki Sipoonkorven laajojen metsien. Huriseva, vellova tihentymä oli ylittänyt rämejuotteja pysähtymättä suopursujen väkevähuuruisiin kukkiin. Kuumien kallioiden männynkäkkärät olivat haroneet pienen harmaan raepilven alla, synkät kuusikot uhkuneet kosteaa happamuuttaan, jossain välkehtinyt puron hopeanauha. Välillä parvi oli levännyt vankan koivutaaton uurteisella rungolla. Jos joku olisi nähnyt sen, olisi näky kenties muistuttanut repaleista jalkapalloa tai valuvaa lehmänläjää.

Oli tullut yö. Kehrääjä oli surissut mäntykankaalla, ja niin oli surruuttellut parvikin, hyristen vapauden kamalaa riemua. Oli sarastanut aamu ja auringon säteet iskeneet vaativina jaettuun tajuntaan. Tiedustelijat olivat taas tehneet työtään ja osoittaneet lupaavaa suuntaa, tanssien kuin visioiden valtaamat shamaanit. Vaellus oli jatkunut yli peltojen ja vehmaiden lehtimetsiköiden. Vastatuuleen oli parvi käynyt, koska vaisto käski niin.

Lopulta se oli löytänyt sijansa maailmassa.

Karu oli se kodiksi. Ehkä siinä onnistaisi.

 

Vadelman kesäkuussa aukeava pieni vihertävänvalkoinen kukka on niin huomaamaton, että sitä tuskin panee merkille vaikka kulkisi aivan vattupensaikon vierestä. Mutta niinä kesäpäivinä, ensimmäistä kertaa elämässämme, huomasimme vadelman kukinnan. Tämä tapahtui kuulon avulla. Vadelmapensaat hyrisivät voimakkaasti. Ääni oli jo tuttu, ja kammoksumisen sijasta siitä ilahtui. Pensaat olivat täynnä keruumehiläsiä. Yhdyskunta oli aloittanut toimensa.

Mehiläistarhaajaa arvokkaan omaisuuden häipyminen tietysti harmittaa. Karannut yhdyskunta pitäisi ohjeiden mukaan ilmiantaa. Tarhureiden piirissä on karkureiden kiinniottoon erikoistuneita ammattilaisia, jotka saapuvat soitosta paikalle haaveineen ja suojavarusteineen. Ihmisiä neuvotaan suihkuttamaan mehiläispallo märäksi, jotta se pysyisi aloillaan. Ilmojen uitetut koirat palautetaan palvelukseen, jossa ne ovat turvassa ja hyödyksi. Mutta ne onnettomat, jotka yrittävät hyökätä mehiläisparvea vastaan Raid-pullo kourassa, voivat jäädä hengenvaarallisella tavalla alakynteen.

Emme ilmiantaneet karkureita. Emme hennoneet. Ne rakensivat jo täyttä päätä kennostoa onkaloonsa. Sitä tarvittaisiin munintaa varten sekä siitepöly- ja mesivarastoksi. Haapa hyrisi elämää. Ulos ja sisään lensi jatkuvasti pörriäistä. Ampiaisiin verrattuna ne olivat säyseämielisiä, ne eivät piitanneet uteliaasta kurkkimisesta, jollei ei mennyt aivan kolon suulle. Tällöin vartijamehiläinen teki tungettelijan suuntaan kaarroksen, jolla tehtiin selväksi että tämä on havaittu ja tarkkailussa.

Opimme nopeasti, että mehiläisten seurassa pärjää kun välttää äkkiliikkeitä, kovia ääniä ja tummia vaatteita. Niiden katselu rauhoitti, kun samalla tietty vaaran elementti piti valppaana.

 

Hunajamehiläiset eivät selviydy omin päin Suomen talvesta, sanotaan. Niiden luontainen levinneisyysalue ulottuu Skandinavian eteläosiin. Usein parveilemaan lähteneet yhdyskunnat sitä paitsi päätyvät kehnoon paikkaan, kuten savupiippuun tai seinärakenteeseen, jossa ne eivät ole tervetulleita. Kesymehiläiset eivät osaa ampiaisten tavoin tehdä pesälleen seiniä, joten ne ovat riippuvaisia valmiista suojapaikoista. Maamme luonnonvaraiset mehiläiset ovat erakkomehiläisiä, jotka nimensä mukaisesti elävät yksin tai korkeintaan pienissä yhdyskunnissa. Ne pesivät yleensä lahopuun pieniin koloihin. Nykyisin niitä on alettu auttaa hyönteishotellein.

Kolohaapa on tehokkaan metsätalouden aikakaudella harvinainen ilmestys, sen löytäessään mehiläiset olivat siis onnekkaita. Ehkä mekin olimme, sillä perinteisen näkemyksen mukaan pihaan ilmaantunut mehiläisparvi tietää talolle onnea. Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äiti elämän säteet palaavat Tuonelanjoen rannassa hengettömänä makaavan Lemminkäisen luo mehiläisen viitoittamana. Länsimaisessa symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi, Eleusiissa pappeja ja papittaria kutsuttiin ”mehiläisiksi” ja vanhoille germaaneille kuolleiden sielujen täyttämä ilma oli ”mehiläistie”. Antiikissa mehiläisillä katsottiin olevan inhimillisiä hyveitä: urhoollisuus, siveys, ahkeruus, puhtaus, valtioelämä ja taiteellinen lahjakkuus. 300-luvulla elänyt Kirkkoisä Ambrosius vertasi kirkkoa mehiläispesään ja maallisena vertauskuvana mehiläinen on ollut kuninkaallisuuden symboli.

Ihmeeltä ja siunaukselta mehiläisparven asettuminen pihapuuhun tuntuikin. Olimme elämän tihentymän äärellä, ja siinä vahvasti elossa itsekin. Mutta muuton taustalla oli yhdyskuntaan aiemmassa paikassa hiipinyt tyytymättömyys, jopa kapinahenki.

Kuningatar, kaikkien alaistensa emo, ei voi olla huomaamatta työttömiä työläisiä, turhautumisen hiljaisen levotonta ilmapiiriä. Se tajuaa että yksilöitä on liikaa resursseihin tai puitteisiin nähden. On ahdasta, syntyy kitkaa. Yhteisö on repeämässä kahteen osaan. Tällöin kuningatar kantaa henkilökohtaisen vastuun: se päättää lähteä. Ja sille uskollinen osa – usein ”puoli valtakuntaa”, satoja tai jopa tuhansia yksilöitä – päättää lähteä sen mukaan, sitä seuraten ja suojellen.

Jäljelle jäänyt yhdyskunnan puolikas hankkii itselleen uuden kuningattaren ruokkimalla työläiskennoja kuningatarmehulla. Kun uusi kuningatar syntyy, surmaa se ensitöikseen kilpasisarensa kennoihinsa myrkkypistimellään. Kuolleiden päällä tanssahdellen, puhdasta itsevarmuutta huokuen, se suitsuttaa ympärilleen emoferomoneja. Sitä aletaan palvella, se komentaa. Samaan aikaan vanha emo on jo kaukana. Jos se palaisi, olisi sille kuulunut valtaistuin kaksintaistelun takana.

 

Kesä kääntyi lopuilleen ja haapa jatkoi soimistaan. Siipien havistelulla mehiläiset kuivasivat hunajaa, talviajan ravintoaan, joka on myös antibakteerinen ja antioksidanttinen yleislääke. Sitä ne pian lipoisivat pitkillä punaisilla kielillään. Ilmojen kylmettyä syksyllä humina muuttui vaimeaksi ja uneliaaksi, eikä sitä kohta enää kuullut. Mehiläiset pitivät itseään lämpiminä lentolihaksiaan värisyttäen, vaikka niiden siivet eivät enää liikkuneet. Ne olivat nyt muodostaneet niin sanotun talvipallon. Sen ytimen lämpö pysyisi talvellakin ihmishuoneiden veroisena. Pallon keskellä oleili yhdyskunnan arvokkain osa, kuningatar sekä sen tuorein jälkipolvi, vielä munien ja koteloiden vaiheessa.

Talven aikana kesän ahkeruus mitattaisiin ankaralla vaa’alla. Riittäisikö hunaja kevääseen asti? Jos ei, mehiläiset jäätyisivät hengiltä.

Läpi talven hereillä pysyttely on kotoisiin hyönteislajeihimme verrattuna aivan poikkeuksellista. Pienen välähdyksen kesää koimme, kun hipsimme joulukuussa, tammikuussa, helmikuussa kurkistamaan haavan pitkulaiseen onkaloon. Usein näimme verkkaalleen liikehtiviä mehiläisiä. Leutoina talvipäivinä virkaintoiset vartijat pyrähtivät ulos, edelleen kehottaen kunnioittamaan kotirauhaansa.

Laitoimme lopputalvesta vaneripaloja aukon edustalle. Ajattelimme niiden suojelevan pesää purevilta viimoilta. Toisaalta ne estivät auringon lämmön, joten pian keräsimme levyt pois. Eräänä iltana luimme, että tiaiset voivat pistellä poskiinsa mehiläispesän. Paniikki iski, onkohan näin käynyt, uteliaita tiaisia – montaa lajia – keikkui pihassa paljon! Pimeällä taskulampun kanssa tehty pikatarkistus tuotti helpottavan tuloksen: kennostot olivat kunnossa. Aukko oli luultavasti tiaisille liian pieni, vaikka hämmästyttävän ahtaista koloista ne voivat itsensä sujauttaa.

 

Tuli kevät. Se ei ollut tavallinen kellekään.

Pandemia piinasi maailmaa. Yhteiskunta suljettiin, kadut hiljenivät. Oma rakas äiti sairastui kuolettavasti, vaikka ei uutisten toitottamaan kulkutautivirukseen. Hänellä ei ollut paljon aikaa, ei ehkä edes lehtien puhkeamiseen.

Myös mehiläiset olivat toden edessä. Hunaja oli riittänyt talven yli, mutta onkalon suuaukko ei ollut kaikille liian ahdas.

Heränneet kekomuurahaiset olivat keksineet pesän. Eräänä päivänä huomasimme, että niitä taivalsi jonossa haavan runkoa pitkin – suoraan kolosta sisään. Uurteisella rungolla näytti kuin armeija marssisi kanjonimaastossa ja vuoristosolaan. Siinä ei ollut kyse mistään rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Mehiläispesän portilla käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Vartijamehiläiset puolustautuivat urheasti, mutta muurahaiset vyöryttivät niitä joukolla. Yksi toisensa jälkeen vartijamehiläinen jäi muurahaiskihinän alle. Muurahaiset retuuttivat niiden irtirevittyjä kappaleita alas runkoa.

Päitä kannettiin voitonriemuisissa kulkueissa, joissa ne keikkuivat irvokkaasti. Muurahaisten päämäärä oli selvä: ne aikoivat syödä mehiläisten toukat ja juhlia kultaisella nektarilla.

Äiti seurasi taistelua sairaalapediltä, jonne hän sai uutisia luonnosta. Joka päivä.

Kaksi yhteiskuntahyönteislajia otti mittaa toisistaan, juuri niin totaalisesti ja uhrautuvasti kuin aitososiaaliset yhteiskuntalajit, superorganismit, saattoivat tehdä. Mehiläisen pistin ei hyönteistä pistettäessä irtoa. Mutta muurahaiset ovat pieni kohde pistää ja niillä oli monikymmenkertainen ylivoima kapoisen onkalon vähäväkiseen mehiläisyhdyskuntaan. Taistelua ei enää käyty portilla. Se keskittyi jo pesän uumeniin; paikkoihin, joita emme nähneet. Muurahaiset hyötyivät Pohjolan karaistuneina asukkeina siitä, että keväinen koleus piti mehiläiset puolikankeina. Yhä uusia päitä ja raidallisia takaruumiita kieppui runkoa alas. Ruumiinkappaleita satoi haavan tyvelle.

Elimme globaalin kriisin keskellä kansallista kriisiä ja sen keskellä yksityistä kriisiä. Ja sitten vielä tämä, kriisi pihapuussa, silmiemme alla.

Halusimme auttaa mehiläisiä.

 

Joku voi olla sitä mieltä, että luonto on luontoa eikä eliömaailman mittelöihin pidä ihmisen puuttua. Mutta ei sitä voinut katsoa toimettomana. Olimme kiintyneet mehiläisiin. Ne olivat lemmikkejämme. Sydämemme olivat murtua.

Muurahaiset suunnistavat resurssien luo ensisijaisesti hajuaistin avulla. Mitä enemmän ne kulkevat tiettyyn paikkaan, sitä voimakkaammaksi ja kutsuvammaksi käy niiden muodostama hajupolku. Siispä päätimme yrittää sotkea niiden hajupolun.

Haavan tyvelle roiskittiin vanhaa hammastahnaa. Se ei auttanut. Seuraavaksi siihen levitettiin kanelia. Sitten etikkaa, jossa oli kanelia ja sidosaineeksi biohajoavaa moottorisahan teräketjuöljyä. Muurahaisten väitetään inhoavan sekä etikkaa että kanelia.

Muurahaiset hämmentyivät. Hetkeksi. Kohta marssiosastot vyöryivät hajuesteen yli kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Sudimme tervaa haavan tyviosan ympärille. Tuoksu uhosi metrien päähän. Toki mietitytti mitä mehiläiset siitä pitivät, ne kun merkitsevät pesänsä lentoaukon feromoneilla, hajuaineilla. Hätä ei kuitenkaan lue lakia.

Terva tepsi, tietenkin.

Mutta kun se hieman kuivahti, muurahaiset kävivät uuteen rynnäkköön, epäilemättä pyörryttävän huurun läpi. Sudimme lisää tervaa. Ja lisää. Aloimme myös harjata puunrunkoa pehmeällä harjalla, joka poisti muurahaiset tehokkaasti ja hellävaraisesti. Mutta olisimme saaneet heilua harjan kanssa 24/7. Muurahaisten fanaattinen päättäväisyys vaikutti mistään piittaamattomalta.

Päätimme antaa muurahaisille lahjuksia, eräänlaista suojelurahaa, siirapin muodossa. Männynkaarnan palasille perustettuja tarjottimia laitettiin haavalle johtavalle polulle. Ideana oli tarjota helppo ja energiatiheä saalis, jotta muurahaiset jättäisivät vastusten takana olevan mehiläispesän rauhaan. Siirappitarjottimet alkoivatkin tyhjetä. Sekunneissa muurahaiset syöksyivät yhä uusien annosten ympärille. Välkehtivää meripihkaa ympäröi kiehuva musta, eliömaailman loputon jano resursseihin.

Mutta muurahaiset eivät unohtaneet hyökkäystään. Keko heitti reserveistään lisää joukkoja kentälle. Armeija oli täysin mobilisoitu, entistä kiivaampi ja nyt hyvin muonitettu. Se oli varma voitostaan kuin kone käymisestään.

 

Kylässä kävi pöllöjen poikueita laskeva mies. Alumiinitikkaineen hän tarkisti lehtopöllön pöntön tontillamme. Siellä oli hyvä kevät, neljä pörrökäistä poikasta, kuten hänen puhelimeltaan näytti. Hän pohti kanssamme muurahaisten torjuntaa. Pöllön pesimäpuita suojattiin joskus näädältä rungon kiertävällä metallilevyllä. Mutta mikäpä vanne tekisi uurteisesta haavanrungosta muurahaisenpitävän. Runkoon pitäisi sahata vanteelle ura, mikä johtaisi puun kuolemaan. Juuri haapojahan on tapana kaulata pari vuotta ennen kaatamista, koska muuten ne vesovat vimmatusti. Emme halunneet surmata puuvanhusta ja viritelmä olisi joka tapauksessa ollut erittäin haasteellinen toteuttaa.

Tilanne oli epätoivoinen, mitä sitä kieltämään.

Niinä päivinä äiti kuoli sairaalassa. Loppuun asti rauhallisena, hyväntuulisena, kärsivällisenä ja rohkeana. Sinut eletyn elämän kanssa.

Juuri ennen tästä elämästä poistumista kysyimme häneltä: ”kuinka täällä voidaan?”

”Täällä kukoistetaan”, hän vastasi – väsyneesti mutta epäröimättä.

Siinä soi totuus, kirkkaana.

Samana päivänä kevät teki läpimurron. Koleus oli poissa, tilalla lämpö.

 

Kun seuraavan kerran, murheen murtamina, kuljimme katsomaan mehiläispesän kuolinkamppailua, olimme saaneet uuden kumppanin. Emme tajunneet sitä heti. Mutta sinnikkäästi läheisestä koivupökkelöstä kuului kvik-kvik, hieman samanlainen ääni kuin puristettaessa lasten kylpyammeleikkien kumiankkaa. Eloisa valko-musta-punainen olento oli käpytikka.

Suomalaisen muinaisuskon ja karjalanuskon mukaan lintu saattaa viedä sielun ihmisen kuollessa ja tuoda sen syntyessä. Lintu on ollut sielueläin ja vertauskuva, sielulintu. Niin kuin Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa Varpunen jouluaamuna, jossa pieni veli saapuu taivaasta pikkulinnun hahmossa. Se oli äidin lempilaulu hänen menetettyään teininä viisivuotiaan pikkuveljensä.

Käpytikka on Suomen yleisin tikkalaji. Toisin kuin muut tikat se nimensä mukaan syö myös havupuiden siemeniä, eli ei ole pelkkä peto, ja tämä tuo sille edun ravinnon saannissa. Tämä kyseinen yksilö oli ihmeellisen tuttavallinen ja peloton. Tuon tuosta se lennähti parin metrin päähän ja selvästi oli kiinnostunut meistä. Se tuntui odottavan, että tulemme pihalle. Lähtipä se seuraamaan autoammekin kuin saattaakseen meidät matkaan. Puusta puuhun sen notkuva lentorata rinnallamme vei. Ja alati se huusi jostain läheltä kvik-kvik. Aloimme kutsua sitä Pihatikaksi. Emme olleet koskaan aiemmin saaneet sellaista yhteyttä tikkaan. Tuntui kuin sen kautta käpytikka lajinakin olisi tullut uudella tavalla läheiseksi.

Pihatikka seurasi pää kallellaan, kun harjasimme muurahaisia haavan kupeilta. Ikään kuin tajuten missä apua tarvittiin, se kohta lennähti rungolle. Tyynesti tilanteen todeten se alkoi napsia muurahaisia nokkaansa. Se teki tätä monet kerrat, eri päivinä, nopeina ja tarkkoina täsmäiskuina. Mehiläiset olivat saaneet ilmatukea! Niin kuin hätää kärsivät suomalaisjoukot Kannaksella 1944, joiden avuksi lennähti Suomenlahden eteläpuolelta ihmeisiin yltänyt lento-osasto Kuhlmey.

Lintujen, ihmisten ja mehiläisten eriskummallista kolmiodraamaa esitetään myös Afrikassa. Siellä elää tikkalintuihin kuuluva hunajaopas. Myös sen tieteellinen nimi on paljon puhuva, Indicator indicator. Hunajaopas kutsuu huudollaan ihmisiä seuraamaan itseään. Se osoittaa tien villimehiläisten pesälle. Makeaa janoavat ihmiset savustavat mehiläiset ulos pesästä ja ryöstävät hunajan. Mutta ne jättävät aina osan hunajaoppaalle. Jos he eivät näin tekisi, hunajaopas johdattaisi heidät seuraavalla kerralla, näin uskotaan, leijonan luo. Hunajaopas on harvoja lintulajeja, jotka pystyvät sulattamaan mehiläisvahaa, egyptiläisten ruumiiden balsamoimiseen käyttämää ainetta. Yhteistyö sen ja ihmisen välillä on ikivanha evoluution sopeuma. Kun metsästäjä-keräilijäheimot ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet maanviljelijöiksi ja alkaneet ostaa karamelleja makean himoonsa, on hunajaopas lakannut kutsumasta ihmisiä. Viimeisten alkukantaisten heimojen kanssa se kuitenkin jatkaa yhteistyötään, joka on myös ikuistettu 20 000 vuotta vanhaan kalliomaalaukseen.

 

Pian koitti päivä, jona haavan rungolla hortoili enää yksittäisiä muurahaisia. Ne eivät tuntuneet tietävän mitä tehdä. Ne eivät enää pyrkineet mehiläispesään, ne kiertelivät aikansa sinne tänne ja poistuivat. Pihatikan väliintulo oli ollut ratkaiseva. Muurahaisyhteiskunta oli havainnut sodan mehiläisiä vastaan kannattamattomaksi tappioihin nähden ja luopunut siitä. Kuningatar oli niilläkin ylipäällikkönä, jopa kolmekymmentä vuotta elävä matriarkka.

Pihatikka katosi yhtä yllättäen kuin oli ilmaantunutkin. Kuulimme kyllä edelleen käpytikan ääntelyä sieltä täältä, se on alueemme tavallisia ääniä, mutta läheiseen tuttavuuteen ei mikään tikka enää pyrkinyt. Pihatikka oli suorittanut tehtävänsä, päättelimme.

Aurinko lämmitti, kurjet kailottivat peltojen äärillä. Mehiläiset alkoivat surista voimakkaammin. Niitä lenteli jo pesän ulkopuolella, maailmaa katselemassa ja muistuttamassa mieleensä tärkeitä maamerkkejä. Onnellisuus läikähti rinta-alassa mehiläiset nähtyämme. Tuossa menee taas yksi ja tuossa toinen, nyt niitä on ulkona kymmenkunta!

Mutta yhä kalvoi epävarmuus. Olivatko muurahaiset onnistuneet tappamaan mehiläisten kuningattaren vai oliko uhrautuvasti kamppaillut henkivartiokaarti saanut pelastetuksi hallitsijan? Jos majesteetti olisi mennyttä, yrittäisikö horjutettu yhdyskunta enää luoda uutta vai olisiko pesän tarina lopussa?

Taistelun jäätyä taakse yhdyskunta aloitti kuitenkin pian normaalin arkensa. Työläisiä surahteli suuaukolta lentoon ja niitä palasi erivärisiä siitepölyjä sekä mettä ja kirvojen mesikastetta mukanaan. Jos seisoimme niiden tiellä, ne vain tyynesti kiersivät meidät. Niillä oli selvästi tilanne järjestyksessä.

Pesän uumenissa hovin ruokkijamehiläiset syöttivät kuningatarta suoraan suuhun ja kuningatar muni sankarivainajien tilalle uusia mehiläisiä. Hyvän mesi- tai siitepölyapajan löytäneet yksilöt tanssivat kennoston päällä. Tanssin kieli kertoo muille sekä ravinnonlähteen etäisyyden että suunnan suhteessa aurinkoon, kuten nobelisti Karl von Frisch 1940-luvulla selvitti.

Näsiä helotti edelleen vaaleanpunaisena oljensävyisessä maisemassa, mutta myös pajut olivat kukassa, leskenlehdet ja ensimmäiset voikukat. Todellisuus täyttyi annista.

 

Tätä kirjoitettaessa on tullut vuosi täyteen karkupesän elämää. Kaarna onkalon suulla on kulunut kiiltävän sileäksi toimeliaista jaloista. Mitä seuraavat vuodenkierrot tuovat tullessaan, sen näyttää aika. Kenties ontossa haavanrungossa jonain päivänä herää taas tarve yhdyskunnan hajaantua kahdeksi ja toisen puoliskon lähteä etsimään uutta elinpiiriä ja pesän paikkaa. Ehkä vanha kuningatar jaksaa yhä vaeltaa.

Ainakin ilmaston lämpeneminen tukee mahdollisuutta, että kesymehiläinen, jonka luontainen levinneisyys on siis tähän asti ulottunut Ruotsiin eteläisiin osiin, onnistuisi vakiintumaan Suomen luonnon harvalukuiseksi uudisasukkaaksi. Hyödyllisen ja kiehtovan pölyttäjän liittyminen lajistoomme ei olisi mitenkään huono asia.

Kukapa tietää, jos tämä ratkaiseva tapahtumaketju saisi alkunsa sipoolaiselta kolohaavasta ja käpytikan oikealla hetkellä antamasta tehokkaasta avusta.

Täällä kukoistetaan. Sellainen on elämän luonne.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Hetki jääavaruutta Pentti Linkolan kanssa


Suomalaisen luonnonsuojelun jättiläinen on poissa (5.4.2020). Mutta hänen ajatuksensa ja elämäntyönsä jatkavat eloaan, vuosi vuodelta ajankohtaisempina ja tärkeimpinä.

Maaliskuussa 2012 Pentti Linkola soitti ja pyysi allekirjoittanutta avukseen talvikalastukseen. Olimme tutustuneet loppuvuodesta 2007 Linkolan 75-vuotishaastattelun merkeissä ja sen jälkeen pitäneet harvakseltaan mutta säännöllisesti yhteyttä.

Verkkoja Vanajanveden jääkannen alla lillui toistasataa, joten avuntarve ei ollut mikään muodollisuus. Niin tuli lähdettyä apumieheksi, lupauksena hakata avantoja, lykkiä lastia ja sen sellaista, mutta pidättäytyä kalojen tappamisesta. Linkolalle tämä vakaumuksellinen rajoite sopi hyvin, sillä hän omasi itsekin koko joukon ehdottomuuksia.

Mistään lomaleiristä ei ollut kyse. Työpäivät alkoivat ennen kukonlaulua. Aamiaiseksi oli eräänlaista kylmäpuuroa: kouralla säkistä kaurahiutaleita lautaselle ja punaista maitoa sekaan. Porstuasta löytyi jäisiä vadelmia lisukkeeksi. Jäille lähdettiin ensisarastuksella. Vaaleana hohkaava lakeus levittäytyi kaukaisuuksiin, hämärissä silmänkantamattomiin.

Linkola perehdytti apumiehen avannon tekoon: pitää olla riittävän suuri aukko, pyöreä, särmättömät reunat, ja jääkappaleet tulee huolellisesti poistaa vedestä reiällisen kauhan avulla. Oleellista oli myös rakentaa verkonnostajalle tuulensuoja pystyyn iskettyjen jäätuurien varassa seisovien puulevyjen avulla.

Aika suli äänettömän aavan yllätyksettömässä minimalismissa. Oltiin todellakin keskellä tyhjyyttä. Samat toimet toistuivat loputtomiin. Avanto, verkonnosto, saalis talteen, vaellus uuteen paikkaan, uusi avanto...


Linkola nosti verkot paljain käsin, naama irvessä, lakonisia murahdellen. Oli huolta elämänkirjosta, rakkaita luontopaikkoja koskevia menetysten haavoja. Faktaa, tarinaa, kulttuuriviittauksia, provokaatiota. Sivistys, ihmisrakkaus ja huumori kaiken pohjavirtauksena. Paljon oli nähty ja koettu, mutta yhtä asiaa ei nyt sentään olisi uskonut tapahtuvaksi. Kun 1960-luvulla työhevosia oli Suomessa liki 400 000, oli niitä nyt parikymmentä. Hevoset olivat muuttuneet pikkutyttöjen lemmikeiksi.

Päivän huipensi evästauko. Linkola oli luvannut huolehtia muonapuolesta. Tarjolla oli, ja näin on ollut tiettävästi muillakin, homeessa olevia voileipiä. Niiden syöminen keskellä jääaavaa oli kuin initiaatioriitti, ja ehkä se oli sellainen. Linkolalle eri ihmisten kutsuminen apulaisiksi talvikalastukseen oli tietoinen tapa tavata muita ja vaihtaa ajatuksia. Vieraiden petipaikkana toimivassa verkkosaunassa oli samana talvena uinunut niin kirkkoherraa ja prikaatinkenraalia kuin helvetin enkeliä. Monipuolisesti ajassa kiinni oleva ajattelija ei synny tyhjiössä.

Paluuvaellus tapahtui tähtien tuikittua jo pitkään Vanajanveden yllä. Hämäränäkö oli kehittynyt täyteen voimaansa, koska lamppuja ei käytetty eikä niitä edes ollut. Kotivalkamansa laiturissa Linkola halusi istahtaa tauolle. Hän hehkui tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Filosofoi sydämellisenä, lumoutui maiseman äärellä. Pienenä, nöyränä osana suurta kokonaisuutta, elonkirjon kauneuden ja rikkauden oivaltaneena. Elämänsuojelijana. Hetkeksi hän kohosi kaiken surun ja vaivan ylle, täyttyi merkityksestä, niin kuin kaikki jotka tietävät tehneensä osansa.

Talolle saavuttua oli vielä edessä mittavan kalamäärän kantaminen sisään. Jotain askeettista illallista oli, menu on unohtunut, ehkä osin uupumuksen usviin. Linkolan osalta työpäivä jatkui kohti yösydäntä saalista peraten. Ja kohta pirisisi taas herätyskello. Niin hän ansaitsi rahaa metsien suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta. Talvikaudella seitsemänä päivänä viikossa. Sitten kutsuivat linnut, metsät ja kirjoittaminen. Niin kauan kuin mahdollista.

Me kiitämme.


torstai 9. tammikuuta 2020

Talvennavan kuu kumottaa käänteisjuhannusta



Iltayöstä puoli kahdeltatoista hän vetää takin niskaan ja astuu ulos. Kiertää vanhan puutalon ja menee etupihan terassille, jonka reunat on kylmämuurattu luonnonkivistä ja joilla kiemurtelevat lehdettömät tuoksuköynnöskuusamat. Kenkien alla kirskahtelee sora. On tammikuun 8. Jos se jostain muistetaan, niin Elvis Presleyn syntymäpäivänä.

Tammikuun ”tammi” tulee hämäläismurteesta eikä viittaa puulajiin, vaan napaan. Tammikuu on perinteisesti ollut vuodenkierron kylmin, ankarin aika; talven ydin, hyinen napa. Talvennapa on kuitenkin siirtynyt sadassa vuodessa tammikuulta helmikuun puolelle, toisin sanoen talvi alkaa nykyisin myöhemmin kuin muutama sukupolvea sitten.

Tänä talvena terminen talvi ei ole vielä edes alkanut Elviksen syntymäpäivänä.

Sulan maan yllä puhuu tuuli, lounaan sykloni, toistaen Atlantin maininkien kostean lauhkeaa kumua. Syksy on kasvanut yli-ikäiseksi. Sen olisi pitänyt jo päästä päätökseen, raueta talveksi. Se on käynyt levottomaksi, huonoina päivinään silkan hurjistuneeksi. Turhautuneisuudessaan se kaataa puita juurineen ja repii kattopeltejä, ollen kuin teini, jolta puuttuu luonteva tie aikuistumiseen ja itsenäistymiseen. Jonain päivinä jylhät havumetsäiset mäet kohisevat puuskissa niin, että sitä voisi erehtyä luulemaan suihkukoneen ääneksi.

Terassilla palvottiin kesällä, siis joskus hyvin kauan sitten, aurinkoa. Oltiin kuin sisiliskot halkopinon eteläsivun parvekkeilla. Nyt ei ole aurinkoa, ei päivää, ei kesää. Mutta on kuu ja kuunottoa. Sydäntalvella kuu kumottaa kirkkaimmin ja kauemmin kuin missään muussa kohtaa vuodenkiertoa. Täyteytensä hetkillä se loistaa samoilta korkeuksilta kuin kesän aurinko. Siinä luonto näyttää meille täydellisen peilikuvan, jos hoksaamme katsoa.

Sydänkesällä kuu roikkuu matalamietteisenä ja ruosteenkarvaisena puiden latvojen tuntumassa, horisontin läheisyydestä johtuen kömpelön isolta näyttäen ja jo pian piiloon painuen. Siis kuin keskitalven aurinko. Mutta talvella kuun kaari kohoaa särmän voimakkaana kuin nuoli atleetin jousesta. Valokiekko loimottaa liki taivaanlaelta kesäauringon elkein: etäisenä, jalona, valkeudessaan puhtaana. Se on melkein liian pistävä katsoa silmästä silmään. Puiden varjo, oma varjosi; ne ovat nyt lyhyet kuin suven kultaisimmassa kilossa.

Puolikuukin on talvitammella muiden vuodenaikojen peilikuva, ilmentäen kulkuradallaan niitä korkeuksia, joilla aurinko syksyisin ja keväisin tekee taivaltaan.

Talvikuutamon harmaanhopea maisema on graafinen ja pelkistetty, ja silti siinä on mysteerin mustia aukkoja enemmän kuin muulloin. Vain jokunen tähti pitää kuulle seuraa, muut se on syönyt. Armeliaasti täysikuun tienoon vuorokausiin liittyy usein kirkastuva sää. Keskitalvella tämä on tyypillisimmillään. On kuin poissa-olevan kesän hopeisia käänteispäiviä ei olisi tarkoitettu hunnutettavaksi.

Jänikset tanssivat ja painivat kuutamossa, kunhan niiden kiima alkaa helmikuussa. Ne ovat yön lapsia, ehkä eivät tosin vapaaehtoisesti. Monen nisäkäslajin arvellaan evoluutionsa aikana mukautuneen päiväaktiivisesta hämärä- ja yöaktiiviseksi välttääkseen lajeista kummallisinta ja vaarallisinta, ihmistä. Talvennapa ei kuitenkaan tue villiintymistä. Silloin pöllökin vaikenee. Villiintymiseen tarvitaan lupaus, jos kohta kuinka pieni sellainen, keväästä.

Talvennavalla ihmisluonto kääntyy sisäänpäin muun luonnon mukana. Jos kesäpäivässä hilpeät ja lämmöstä rentoutuneet äänenalat heijastuvat lempeinä ympäröivästä vehreydestä, keskitalven kuutamon kajossa luontevimpana narskuvat yksinäiset askeleet. Ajatuksissa on vakautta ja ajattomuutta, kylmyyden kirkasta selkeyttä. Talvea. Näin ajastaika - kuten vanha itämerensuomalainen sana kutsuu vuodenkiertoa - hiipii meihin.

Tammikuutamon lainavalossa sädehtii salainen juhannus, vasen keskikesä. Sen huomaaminen ja juhlistaminen on palkitseva askel matkalla sinunkauppoihin vuodenkierron kanssa. Koskaan yö ei ole ollut niin kirkas, teräksinen ja loistokas, kuin Pohjolan uinuessa pimeintään. Taajamien valosaaste on kuin mielen myrkkyä tehdessään talviöistä oranssina vellovaa mönjää. Viisas olisi ihminen, joka laskisi itse pystyttämänsä mitättömyyden verhon kauneuden ja ylevyyden edestä. Kauhu luontoa kohtaan on kauhua todellisuutta kohtaan.

Kivimuurin tuoksuköynnöskuusamat teeskentelvät kuolemaa kätkiessään surkeisiin risusuikeroihinsa huumaavan mausteisen itämaisen tuoksun. Mutta siellä se on, kesän ydinmehu, limittäytyneenä talviyöhön, likeisempänä kuin voisi uskoa.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Pistohiekan lentokentän intiaanikesä


Elokuun viimeisinä päivinä koitti harvinainen intiaanikesä. Lämpö kautta eteläisen Suomen nousi hellerajalle. Aiemmin vallinnut koleus tuntui olevan poispyyhitty kivenkoloja myöten. Kuihtuneen kesän kuloontuneen heinän keskellä tunnelma oli välimerellinen, itse ilman ollessa kuin kehon ympärille kietaistu lämmin peite jossa on aavistus hedelmällistä kosteutta. Hehku kuiski tilapäisyyttään. Oli lähdettävä, mentävä eikä meinattava.

Mihin silloin mennään, kun mennään kokemaan kesää? Kesän huipentumapaikalle, eli kirkkaan veden äärellä sijaitsevalle leirintäalueelle. Mielessä kaikui maagisen arvoituksellinen nimi, Pistohiekka. Puumalassa Saimaan rannalla sijaitseva Pistohiekka on ollut Suomen kenties suosituin ja legendaarisin leirintäalue Porin Yyterin ohella. Sen kulta-aikana suomalaiset kansoittivat mäntykankaita Sopu-telttoineen, jotka Volkkareiden ja Kusiaisten katoilla kulkivat ristiin rastiin maata.

Niin aika kuitenkin muuttui ja koitti päivä, jona Pistohiekan leirintäalue pani lapun luukulle. Kansasta oli tullut liian mukavuudenhaluista kömpiäkseen telttoihin (riippumatta siitä, että nykytelttojen ominaisuudet päihittävät mennen tullen vuosikymmenien takaiset mallit). Kuluvan vuoden keväänä Pistohiekasta purettiin kaikki leirintäaluetoimintaan liittyvät rakennukset ja rakenteet lukuunottamatta säännön vahvistavaa poikkeusta (metsän keskellä sijaitsevaa yksinäistä lomamökkiä).

Se mitä ei ollut, paljasti oleellisen. Pistohiekka oli suosittu leripaikka jo kivikaudella. Se on ominaisuuksiltaan täydellinen viettää vuorokausi jos toinenkin. Etelään avautuva mäntykangas, hiekkainen maaperä, laajat tasaisesti syvenevät hiekkarannat, suuri vesistö yhteyksineen.

Elokuinen yö viileni, mutta pysyi silti leutona. Kirkas sääala pysyi paikallaan kuin henkeään pidätellen. Kaukana mainittavista taajamista taivas oli vapaa havaittavasta valosaasteesta. Linnunrata levittäytyi Saimaan ylle. Tutkimusretkeläiset näkivät pieneltä kallioniemekkeeltä kirkkaimman tähdenlennon koskaan. Pistohiekan sannoilla oli heidän lisäkseen vain venäläisten eräilijöiden leiri, jossa tuli oli hiipunut ja hiljaisuus laskeutunut.

Leirintäalue ei ole kuitenkaan ainoa Pistohiekan kadonnut infrastruktuuri.

Jokunen askel rannasta pohjoiseen on jotain, mitä ei rakennettu huoletonta joutenoloa varten, vaan elämän ja kuoleman kysymys mielen päällä. Tarkoitamme toisen maailmansodan sotalentokenttää.

Aamun tultua vaelsimme kentälle. Mitä olisi löydettävissä? Siitä kertoo seuraava kuvallinen osio.

Sotakentän alueelle tietää saapuneensa kun näkee tulipesäkkeen. Se on voinut palvella it-konekiivärin suojana tai maahyökkäystä torjuvaa lähipuolustusta.

Etualalla portti kuoppaan, jossa on ollut puurakenteinen korsu maavallien suojaamana. Ylempänä kohoaa mäki.

 Sama korsujäänne toisesta suunnasta.

Seinämissä on näkyvillä metalliosia ja mahdollista maatunutta hirttä.

 Toinen korsu.

Mäntykukka on aina erikoinen näky. Kasvilla ei ole lainkaan lehtivihreää eli klorofyllia, sillä se ei yhyeytä itse elintoimintoihinsa tarvittavia sokereita, vaan ottaa täysloisena ravintonsa männyltä.

Laajempi suojakuoppa, joka on vallitettu hevosenkenkäisesti. Tämä on lentokoneen säilyttämiseen tarkoitettu sirpalesuoja. Mahdollisesti se on ollut suojaverkolla katettu. Vastaavia, paremmin hahmotettavia on Porkkalan Friggesbyn entisellä lentokentällä (Neuvostoliiton vuokra-aikaan liittyvä), josta on tässä blogissa toisaalla raportti.

On huomion arvoista miten luonnonmukaisesti rakenteet tehtiin maaston muotoja hyödyntäen. Nyt niiden ohi kävelisi tietämättä - jollei tietäisi.

Lentokonesuojan perä. Aukkoa suihkuhävittäjän takaliekille ei vielä tarvittu, toisin kuin Porkkalan kentällä.

Mäen vieressä avautuu laaja hiekkakangas, ja siellä sijaitsee itse kenttä. Sitä ovat raivanneet viitisentoista vuotta sitten Kotkan siipiveikot, jotka harrastivat paikalla varjoliitoa.

Paikallisille salainen areena kaahata autoilla. Tällainen pieni ihmishäiriöstä syntynyt hiekka-aavikko palvelee myös paahdeympäristöstä riippuvaisia eliöitä, joita Suomen umpeenpusikoituminen uhkaa. Vastaavan ympäristön lippulaivaesimerkki on Säkylänharjun taisteluharjoittelualue, josta blogissa oma raporttinsa.

Yllätys selviää vasta vanhasta ilmakuvasta. Kenttä (noin 700 metriä halkaisijaltaan) on ollut alkujaan pyöreä muodoltaan! Näin se mahdollisti laskeutumisen mistä suunnasta tahansa hyödyntäen vastatuulta. Tätä nykyihmisestä omituiselta vaikuttavaa kenttämallia vailla erillisiä kiitoratoja harrastettiin muun muassa Iso-Britanniassa. Aiemmissa kuvissa esitelty mäki näkyy kentän vasemmassa laidassa ja sittemmin tulleen (ja menneen) leirintäalueen sijainti kentän yläpuolen rannoilla.

Leirintäalueen tilalle on kaavailtu uutta massiivista lomakylää ja lentokentänkin henkiin herättämistä sitä palvelemaan on väyläytelty. Aika näyttää. Tässä kohtaa ilmiömaailman tanssia Pistohiekka lepää suvannossa, auvoisassa suvannossa.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Välttämätön mahdoton – kollektiivisesta lyhytnäköisyydestä vapautuminen



Tätä ennen kirjoitus on julkaistu Elonkehä-lehden numerossa 2/18.

Aikoinaan 1990-luvun alussa tuli työskenneltyä Työterveyslaitoksessa autokuljettajana. Toimenkuvaan kuului postin, ruoan, ulkomaisten tutkijavieraiden ja tuoreen veren kuskausta, kuten myös säännöllisiä oikeuslääketieteen laitokselle suuntautuvia keuhkojen noutokeikkoja. Keuhkot haettiin obduktiosalilta, avausvuoroaan odottavien vainajien parista. Ne olivat kuuluneet rakennustyömiehille, joiden kuolinsyynä oli keuhkosyöpä. Hengityselimet lähtivät työterveyslääkäreiden tutkittaviksi. Isot hailakasti punertavat pallukat kelluivat säilöntäaineessa läpinäkyvässä muoviastiassa. Taudin pesäkkeet ja rihmastot näkyivät karmivan esteettisinä. Mukana seuranneet vainajan taustatiedot kertoivat säännöstään samaa: altistunut asbestille.

Asbestin laajamittainen käyttö rakennusmateriaalina on vain yksi esimerkki ihmisen tavasta rynnätä suuna päänä hyödyntämään uutta keksintöä ennen kuin ollaan selvillä, mitä kaikkea siitä oikeasti seuraa, mitä epäsuoria ja kerrannaisia vaikutuksia sillä on. Olisi kiintoisaa saada selville kuinka vanhaa perua tällainen taipumus on meissä. Alkoivatko keräilijä-metsästäjinä vaeltaneet esi-isämme uudelle seudulle saapuessaan suin päin popsia tuntemattomia sieniä ja kasveja? Toki evoluutio on tarvinnut myös venäläisen ruletin pelurille kuuluvia luonteenpiirteitä. Ehkä toisinaan on kokonainen heimo tuhoutunut myrkkysieniä ahmittuaan, hintana kehityksestä. Helppoa teoriaa ei ole tarjolla. Keskimäärin ihmiset näyttävät olevan perusvarovaisia, ja tätä havaintoa tukevat riskinottohalukkuutta kartoittavat psykologiset testit.

Riskinottajat ovat kuitenkin keskimääräistä useammin keksijöitä ja johtajia, ja he osaavat vetää muut kelkkaansa. Kahteen miljoonaan vuoteen tästä ei koitunut todellista vaaraa planeetalle eikä edes ihmissuvulle itselleen. Ensimmäinen avaruuteen asti näkyvä ihmistoimenpide oli antiikin aikana tapahtunut Välimeren alueen metsien ryöstöhakkuu ja siitä koitunut pysyvä metsäkato. Sittemmin panokset ovat kasvaneet kovimmiksi mahdollisiksi, kuten riipaisevan hyvin tiedämme. Aihetta ei ole olkienkohautteluun tai virnuiluun. Olemme panneet kaiken peliin.

Varovaisuusperiaatteen noudattaminen eli ennakoiva riskienhallinta on osa älyllistä toimintaa. Huippustrategi ei tarvitse olla. Leivänmurua havitteleva puistopulu harjoittaa varovaisuusperiaatetta, kun se muruja hotkiessaan varmuuden vuoksi pysyttelee mahdollisimman loitolla känttyä sirottelevasta mummosta. Kansainväliseen ympäristöoikeuden prinsiippeihin varovaisuusperiaate on kuulunut varsin vähän aikaa, 1980-luvulta. Varovaisuusperiaatteella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että jos tietty keksintö on mahdollisesti haitallinen ihmiselle ja ympäristölle eikä sen vaikutuksista ole tieteellistä konsensusta, todistustaakka keksinnön haitattomuudesta on sen levittäjällä. Periaate – niin lohdullinen kuin onkin – on tässä tapauksessa nimenomaan periaate. Käytäntö on eri juttu.

Yleisimmistä kemikaaleista tuskin 15 prosenttia on tutkittu niin, että niiden vaikutus ihmiseen tunnetaan riittävällä varmuudella. Vaikutukset voivat vaatia vuosikymmeniä tullakseen esille. Emme voi tietää millaisia aikapommeja olemme asettaneet tikittämään. Silloin kun kemikaalien vaikutuksista havaitaan uusia yllätyksiä, eivät nuo yllätykset jostain syystä milloinkaan ole iloisia (nehän voisivat olla). Esimerkiksi sellaiset muovin ainesosat kuin ftalaatit ja bisfenoli-A näyttäisivät olevan sekoittamassa väestön hormonitoimintaa, naisistuttaen miehiä synteettisinä estrogeeneinä (ksenoestrogeeneinä), ja ollen yhteydessä myös muun muassa keskivartalolihavuuteen, insuliiniresistenssiin ja käyttäytymishäiriöihin. Muovia on tuotettu sitten 1950-luvun 8,3 miljardia tonnia. Määrälle on vaikea löytää mitään ymmärrettävää vertailukohtaa. Olemme altistaneet itsemme niin huolella muoville, että sen ainesosien fysiologisilla sivuvaikutuksilla on yhteiskuntia muovaava voima. Ympärilleen katsova huomaa vaivatta.

Pari tuhatta vuotta vanha tarina noidan oppipojasta ansaitsee tulla muistetuksi. Tarinassa noidan oppipoika omin päin käyttää mestariltaan oppimia taikasanoja, joilla hän saa luudat kantamaan joesta itselleen kylpyvettä. Mutta hän ei osaa lopetussanoja, ja niinpä pian talo tulvii vedestä. Kauhuissaan hän pilkkoo luudan kirveellä – vain huomatakseen, että palaset kantavat vettä taloon entistä enemmän. Tarinassa mestari ilmaantuu ja pysäyttää kaaoksen.

Mistä meille ilmaantuisi kaaoksen laannuttaja? Katsotaan sisäänpäin. Älyä meillä ainakin riittää. Tieteellis-teknisesti häikäisevät keksintömme ilmentävät itsessään kiistatonta älykkyyttä. Hyväntahtoisuuden puuttumisestakaan ei ole kyse. Useita vaaralliseksi osoittautuneita innovaatioita on levitetty yleiseen hyvään uskoen, vilpittömästi, halleluja huulilla. Kohtalokas puutostila saattaa koskea nöyryyttä. Se joka ei kuvittele itseään kaikkitietäväksi, karttaa automaattisesti ottamasta riskejä muiden kustannuksella.

Nöyryyttä merkitsevä latinan kielen sana humilis juontuu sanasta humus, mikä merkitsee maata, maaperää. Etymologia sitä ehdottaa: tarvitsemme maanöyryyttä, nöyryyttä kaikkea elävää kohtaan. Tällainen nöyryys perustuu kaiken kattavan keskinäisriippuvaisuuden tunnustamiselle. Kirkkaina hetkinämme tunnemme sen selkäytimessä, muutoin voimme päätellä sen loogisesti: ihmisen ja ympäristön hyvinvointi ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Nykyisin myös tiede on tästä täsmälleen samaa mieltä. Mikä tahansa sysäys vaikuttaa koko systeemiin, ja siksi mikä tahansa sysäys ei ole ok. Ihminen on jo turmellut planeettaa tavalla, joka hakee kilpailijaansa noin 66 miljoonaa vuotta sitten liitukauden joukkosukupuuton aiheuttaneesta asteroidikatastrofista. Sillä kertaa luonnon monimuotoisuuden toipuminen kesti kymmenisen miljoonaa vuotta. Meille ikuisuus on lyhyempi aika.

Maanöyryyden kehittymisestä, niin suotavaa kuin se olisikaan, on valitettavan vähäisiä merkkejä. Keikumme hybriksen ja denialismin väliä, jumalallisen loistavina ja samalla onttouden kalvamina. Että mitään merkittävää ihmiskunnan nöyrtymistä tapahtuisi tarpeeksi laajalti ja nopeasti ennen biosfäärin täyttä konkurssitilaa, se vaikuttaa mahdottomalta. Ei auta kuin vetää vastapalloon John Ruskinin sanoin: ”Mahdotonta, vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa.”

Ylevä kuvitelma ihmisen tieteellis-teknisestä kaikkivoipuudesta kukoisti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tiede ja teknologia näyttivät ratkaisevan onnellisuuden edessä olevat haasteet ja leikkaavan tietämättömyyden. Tätä suuruuden tunnetta ikävöidään nostalgisesti steampunk-alakulttuurissa. Kuvitelma on rapistunut ensimmäistä maailmansodasta lähtien. Loogisesti tämän prosessin pitäisi merkitä nöyryyden lisääntymistä. Ennen kaikkivoipuuden humalaa ihminen oli keskimäärin aika nöyrä kaveri. Polvillaan rukoili maalta ja taivaalta suopeutta, sydänjuuriaan myöten ilmiömaailman väkien edessä värisi, kunnioittaen tähyili mysteerien horisonttia. Hän tiesi ettei tiedä. Hän oli osa ravintoketjua, isojen kissojen ruokalistalla. Lajihistoriallisesta vinkkelistä ajatus luomakunnan kruunusta on elänyt vasta silmänräpäyksen.

Tosin tuskinpa 2000-luvun ihminen ajattelee kaikkivoipuutta. Eihän mitään muutakaan suurta ajatella. Irrallaan sinkoillen rohmutaan resursseja – ja that’s about it.

Vanhalla kreikan termillä pharmakon on kaksoismerkitys. Se tarkoittaa sekä lääkettä että myrkkyä. Uusiin teknologioihin olisi aina suhtauduttava olettaen niiden olevan pharmakon. Lääke vai myrkky, se on usein vain annostelukysymys. Ja mitä olemme tehneet? Kokonaisvaikutuksiltaan arvaamattomia keksintöjä on levitetty paitsi mahdollisimman nopeasti myös mahdollisimman laajalle. Yhdistelmä edustaa suorastaan alleviivattua lyhtynäköisyyttä. Öljy on ilmeinen esimerkki. Vaivaisessa 150 vuodessa on luotu syvälle elämämme perusteisiin ulottuva riippuvaisuus, jota emme voi enää hallita. Öljy on keskeisessä asemassa maailmanlaajuisen elintarvikehuollon jokaisessa osassa lannoitteiden valmistuksesta ruoan jakeluun. Öljyvetoinen tehotuotanto on edellytys maapallolla kuhisevan ihmismaton ruokinnalle. Öljyä täytyy käyttää edelleen, vaikka tiedämme sen käytön kaameat varjopuolet. Ei ole muutakaan tapaa, jolla voisimme pitää pystyssä tuntemamme maailmanmenon. Öljyllä saavutetut edut ovat jo lähestulkoon osa käsitystämme ihmisarvosta.

Tempoilu teknologioissa on luonnollisesti kytköksissä talouteen. Kun jotain keksitään ja se näyttää toimivan, se menee kaupaksi. Mikä olisi enemmän lyhytjänteisyyttä paljastava termi kuin kvartaalitalous, joka viittaa pörssiyhtiöiden huomion kiinnittymiseen neljännesvuosituloksiin. Kolmen kuukauden perspektiiviin viritetty kauppakone ei kykene eikä pyri ympäristöempaattiseen kokonaisarvioon – sitä ei yksinkertaisesti ole kehitetty sellaiseen. Olemme symbioosissa tuon koneen kanssa. Se tarvitsee massaa, joka janoaa päästä käsiksi tuotteisiin; kaikenlaisiin mutta mieluiten uudenlaisiin, mahdollisimman pian ja mahdollisimman paljoon. Kansallisen ja kansainvälisen hallintomme pääfunktio, siitä ei ole juuri epäilystä, on raivata tilaa kulutuksen ja kaupan paritanssille. Tokikaan hallintomme ei ole kukaan muu kuin me itse. Lapset johtavat lapsia, ja joillain tenavilla on gangsterinkin elkeet.

Jos maailmanmenoa ajattelee vain "reaalijärjellä", ei juuri mitään toivoa ole. Myös valistuneet hyväsydämiset ihmiset – jotka kokevat kehityksen suunnasta tuskaa – pyörivät myllyn mukana, vaikkakin voihikien. Joku 1800-lukulaisittain omavarainen eläjä, naurismaata käyvä hippi pellavavaatteissa, on säännön vaatima poikkeus, urhea kummajainen, ja ekopuodeissa ramppaavat urbaanivihreät ostavat lähinnä aneita. Suurin osa ihmiskunnasta joka tapauksessa vain odottaa kieli pitkällä, että pääsisi hyppäämään totaaliseen kulutukseen, miettimättä sekuntiakaan onko se lyhyt- vai kaukokatseista. Luolaihmisen nälkä ja kvartaaliviritteinen totaalituotanto on shokeeraava yhdistelmä.

Pessimistisen syväekologisen näkemyksen mukaan ihminen ei ole oppiva ennen kuin hän on pudonnut tarpeeksi korkealta, palannut klaanitasolle kaivelemaan raunioita. Harmonia palaisi ja sen myötä koittaisi uusi alku. Vaan kuka jaksaa uskoa, että ihminen olisi toimintakykyinen post-apokalyptisessa maailmassa, jossa myös eloonjäämiskamppailu muuttuisi entistä pidäkkeettömämmäksi. Kuva tällaisesta maailmasta on niin surullinen, että edelleen toivon täytyy pysyä mahdottomassa. Mitä mahdoton toive käytännössä merkitsee? Miljardien ja miljardien ihmisten pitäisi elää kestävällä tavalla tämä vuosituhat ja seuraavat vuosituhannet hamaan tulevaisuuteen.

Helsingissä vieraillut iäkäs tiibetiläislama Geshe Pema Dorjee kertoi, että hän itkee usein iltaisin sängyssä, kun muistelee vanhaa Tiibetiä. Sieltä hän joutui pakenemaan kiinalaismiehitystä vuonna 1959. Nomadiperheen vesana hän oli kokenut rikkumattoman puhtaan luonnon. Kaikki vedet (paitsi suolajärvet) olivat juomakelpoisia, villieläimistö kukoisti vainoamattomana, elinympäristöt olivat ehjiä eikä missään ollut palastakaan muovia. Geshe antoi aikalaistodistuksen, joka nostaa mieleen myyttisen termin: paratiisi. Kohta koko planeetalla ei ole ainuttakaan ihmistä, joka olisi elänyt turmeltumattomassa ympäristössä. Jokainen uusi sukupolvi pitää normaalina entistä häiriintyneempää ja vioittuneempaa ympäristöä. Normaali määrittyy sen mukaan mihin kasvaa sisään. Toimivan elonkehän vaatimus alkaa kuulostaa lähinnä symboliselta, utopialta. Viherkatot ja viljelylavat kuulostavat paljon tutummalta. Geshe sanoi, että yhden, kahden, kolmen ihmisen muuttuminen kerrallaan on se mitä toivoa saattaa. Jokainen sysäys kuitenkin merkitsee, sillä se sisältää kumulatiivisen kasvun mahdollisuuden. Emme pidä enää esimerkiksi orjuutta hyväksyttävänä, koska muutamien toisinajattelijoiden radikaali näkemys levisi yleiseksi ja itsestään selvänä pidetyksi. Se tapahtui yllättävän nopeasti, kuten kumulatiivisuuteen kuuluu.

Pane yksi riisinjyvä shakkilaudan kulmaruudulle, kaksi sen viereiselle ruudulle, neljä sitä seuraavalle ruudulle, seuraavalle kahdeksan… ja pian hukut riisin.

Jotkut kärsimystä tuottavista prosesseista voivat toimia sokeina korjausliikkeinä. Jos esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys romahtaa – mistä on jo selviä viitteitä länsimiehen siittiöiden määrässä – voidaan vuosisadan kuluttua olla tilanteessa, jossa keskimääräinen maapallon asukas ei kerta kaikkiaan saa lapsia. Fyysisellä tasolla tämä olisi täsmälääke tautiimme. Vakaasta ilmastosta ja öljynsaannista riippuvaisen ruoantuotannon kriisit voivat johtaa siihen, että maailman vilja-aitat eivät enää pysty ruokkimaan ylimääräisiä suita. Jos meren ravintoketjut muovitetaan, emme voi odottaa apua ihmeteknologiasta, jonka avulla ihmiskunta alkaisi haavia ravinnokseen planktonia. Ei ole poissuljettua että tullaan näkemään ydinasevaltoja, jotka harventavat risteilyohjuksilla kanssaihmiskuntaa niukkuuden pöydän äärestä. Ihmisyyden kriisi olisi silloin tietysti sanoinkuvaamaton. Joku voi nähdä islamin taantumuksellisuudessa ekologisen mahdollisuuden, mutta valitettavasti kyseessä ei millään tapaa näytä olevan ideologia jossa kaihdettaisiin biosfäärin riistämistä.

Toivonpilkahduksia tuovat tapaukset, joissa sivuvaikutuksiltaan tuhoisan keksinnön käyttöä on onnistuttu ylivaltiollisin sopimuksin rajoittamaan. Muun muassa suihkepulloissa käytettyjen ponnekaasujen CFC-yhdisteillä eli freoneilla oltiin jo tuhomassa elämä maapallolta ennen kuin prosessiin tajuttiin puuttua Montrealin sopimuksella 1980-luvun lopulla. NASA:n sittemmin simuloimassa skenaariossa, jossa freonien käyttö olisi jatkunut suitsimatta, olisi vuonna 2065 jo kaksi kolmasosaa kotiplaneettaamme ultraviolettisäteilyltä suojaavasta otsonikehästä kadonnut. Silloin pienimpiin harmeihin olisi kuulunut ihon palaminen muutamassa minuutissa auringossa. Kuitenkin jo päästettyjen CFC-molekyylien elinkaari ilmakehässä on keskimäärin sata vuotta ja ne tuhoavat otsonia kaiken tuon ajan.

Eräs ystävä ehdotti ihmiskunnan ratkaisuksi, että päätöksenteossa sitouduttaisiin seuraamaan tutkimustietoa. Jos tiedeyhteisö selkeästi varoittaisi jostain ilmiöstä, toimittaisiin tilanteen vaatimalla tavalla. Tässä utopiassa on aineksia. Tutkijat ovat jo osapuolena valmiit: he soittavat hälytyskelloa hiki hatussa. Kesällä 2016 julkaistiin arvostetussa Science-lehdessä ison tutkijajoukon yhteisartikkeli, jonka mukaan maapallon maa-alueista 58 prosenttia – jolla asuu 71 prosenttia ihmiskunnasta – on jo luonnon monimuotoisuuden suhteen niin heikentyneitä, että tilanne ”kyseenalaistaa ekosysteemien kyvyn ylläpitää ihmisen yhteiskuntia”.

Jos tällainen tieto ei herätä radikaaliin, hallitusten ohjaamaan suunnanmuutokseen, sotatilaa vastaavan kriisiaikojen poikkeustilan julistamiseen, niin mikä sitten?

Harvardin yliopiston emeritusprofessori, huippubiologi Edward O. Wilson on päätynyt laskelmissaan siihen, että planeetan pinta-alasta täytyy jättää luonnolle 50 prosenttia ekosysteemien kriittisen romahduksen välttämiseksi. Toteutuessaan tämä Half Earth -aloite riittäisi Wilsonin mukaan pelastamaan yli 80 prosenttia lajistosta ja jokseenkin kattavasti ekosysteemit. Toistetaan: puolet maiden ja merten pinta-alasta luonnonsuojeluun. Siinä on ihmiskunnalle – ja sen kullekin kansakunnalle erikseen – konkreettinen tavoite. YK:n ympäristöohjelman ja Kansainvälisen luonnonsuojeluliitto IUCN:n yhteinen World Database on Protected Areas ilmoittaa nykyiseksi suojeluasteeksi maa-alueiden suhteen noin 15 prosenttia ja meri-alueiden 2,8 prosenttia. Mahdollisuuden ikkuna sulkeutuu pian. Sukupuuttoaallon eskaloituminen ei jää odottamaan nimellisiä parannustoimia. Budjettiriihissä luonnonsuojelua ei voi enää mieltää luksustuotteeksi, johon sijoitetaan vain jos ”tärkeimmiltä” sektoreilta jää yli.

Validi tieteellinen tieto on teoriassa neutraalia ja objektiivista. Tutkimusten täytyy olla toistettavissa, jotta muut voivat vahvistaa – tai kumota – tulokset. Toisinaan paradigmat muuttuvat niin kuin itseään päivittävässä järjestelmässä kuuluukin tapahtua. Kuten olemme kuitenkin huomanneet, monen kaksiteräisen keksinnön suhteen tieteellinen ymmärrys on tullut pahasti jälkijunassa. Lisäksi tiedettä suurissa määrin rahoitetaan taloudellisesti arvokkaiden innovaatioiden toivossa – ei rajoittamaan niitä. Entä mikä hallinto todella ottaisi tutkimustiedon ohjenuorakseen? Demokratioissa kansaan vetoaa kulutusmahdollisuuksien lisääminen, ei päinvastainen. Diktatuurissa hallitsijan pitäisi olla hämmästyttävän valistunut ja oikeamielinen ja hänen alamaistensa pitäisi olla hänen kannallaan, jotta hän ei tulisi sysätyksi vallasta. Vaikka tällainen ihmeellinen ekokuningas jonnekin manifestoituisi, ei se riittäisi mainittavaan muutokseen, elleivät maapallon kaikki merkittävät valtiot kulkisi samoilla linjoilla. Käytännössä kyse olisi siis planetaarisesta luopumisliikkeestä, jossa oltaisiin valmiit jättämään lyhyen tähtäimen etu pitkäkestoisen edun vuoksi.

Jarruttamisesta tekee äärimmäisen vaikeaa se, että mopo on alkanut mennä kahtasataa. Jos joskus keskiajalla ihmisen elämänmalli muuttui suhteellisen vähän vuosisadan aikana, on viimeisen sadan vuoden aikana muutos ylittänyt mielipuolisimmatkin kuvitelmat. Innovaatioiden ilmaantumisen vauhti kiihtyy sisäisestä pakosta. Edward O. Wilson on rinnastanut prosessin kemiasta ja fysiikasta tunnettuun autokatalyysiin. Se tarkoittaa reaktiota, jossa yksi tai useampi reaktiotuote tuottaa jatkoreaktion. Kaikki käyttökelpoiset innovaatiot merkitsevät automaattisesti siementä uusille innovaatioille. Mitä runsaammin innovaatioita syntyy, sitä enemmän seuraa autokatalyyttisiä reaktioita. Kehitys on tässäkin kumulatiivista. Kohta mopo menee kolmea sataa. Sen renkaat irtaantuvat maasta eikä sitä voi enää ohjata.

Venäläisen teknologiakriitikko Dimitri Orlovin mukaan sellaiset hankkeet, joiden hyöty on vain rajallinen mutta haitat potentiaalisesti rajattomat, olisi rationaalista hylätä jo laskennallisesti. Tällainen teknologia on esimerkiksi ydinenergia voimala- ja asesovelluksineen. Vaikka globaalisti merkittävän ydinkatastrofin riski olisi epätodennäköinen, se on otettu ja sen aktualisoitumisen mahdollisuus kasvaa vääjäämättä teknologian yleistyessä ja ajan kuluessa. Missä olit tammikuun 25. 1995? Se olisi voinut olla käänteentekevä päivä. Tuolloin Boris Jeltsinin vapiseva sormi oli jo valmiina laukaisemaan 470 ydinohjusta – harkinta-aikaa oli kuusi minuuttia – vastineeksi oletettuun lännen ydinhyökkäykseen – todellisuudessa norjalaiseen säärakettiin.

Paradoksaalisesti lyhytjännitteisyyden tempo on kiihtynyt rinta rinnan lisääntyneen eliniän odotteen kanssa. Hautalöytöjen perusteella on arvioitu, että antiikin Kreikassa ja Roomassa elettiin keskimäärin hieman alle 30-vuotiaaksi. Teollistumisen alkaessa Euroopassa 1700-luvun lopulla elinikää oli odotettavissa 35–40 vuotta ja todellisen teknis-tieteellisen kaikkivoipuuden aikakaudella 1900-luvun alussa viitisenkymmentä vuotta. Kuitenkin noina aikoina tehtiin hankkeita ja asioita, joiden kestoksi toivottiin pikemminkin tuhat kuin sata vuotta. Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys leimasivat myös tekemistä. Miksi ei enää, vaikka olemme alkaneet pitää itseämme käytännössä kuolemattomina?

Tuhoisien tapojen jatkaminen on vaivatonta kuin kiven vierittäminen alamäkeen. Korjausliike on kiven vierittämistä ylämäkeen. Ponnistelu merkitsee vaivaa ja luopuminen on uhraus. Kuitenkin prosessiin liittyy tietty huojennus, vaistomainen tunne oikein toimimisesta. Pessimismin pimeä syli on näennäisen realistinen ja upottavuudessaan houkutteleva. Havahtuneelle se kuitenkin merkitsee eräänlaista rintamakarkuruutta ihmisyyden etulinjasta. Jotain on aina tehtävissä. Jos ajattelemme toisin, olemme jälleen lyhytnäköisyyden pihdeissä. Kuten voimme loogisesti päätellä ja esimerkein osoittaa, kaikki teot aiheuttavat seurauksia, joiden ketju jatkuu näköpiirimme ulottumattomiin.

Kysymys on sysäyksestä, jonka juuri sinä voit tehdä. Lohtu on ehkä laiha, mutta se on todellinen. Se on synnyinoikeutesi. Mahdollisuus.

Maaliskuun täysikuu loimottaa hätkähdyttävän korkealta. Kuukausi on lopullaan, hanki kattaa yhä koko maiseman. Kuu loistaa sisään ikkunasta saunaan. Kiuas on juuri saanut tulen sydämeensä, hormi vetää innokkaasti, mikä luo erikoisen vastakohdan kirkkaan pakkasillan suurelle liikkumattomuudelle. Huomio osuu kiukaan takana oleviin levyihin, jotka suojaavat puuseiniä kuumuudelta. Harmaa aines on asbestia, tietenkin. Pharmakon läpäisee elämämme. Intressinämme on resurssien hyödyntäminen ja riskien välttäminen. Se on ollut ja tulee olemaan tasapainoilua. Koskaan se ei ole ollut helppoa. Joskus ja jossain, todistettavasti riittävän usein, tasapainoilu on kuitenkin onnistunut.

Olemme vielä täällä.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Luontosuhteen syventämisen välttämättömyydestä ja ihanuudesta


Mitä luontosuhteelleni kuuluu? Jokaisen kannattaa esittää tämä kysymys itselleen. Se on aikamme ratkaisevimpia niin omamme kuin planeetan hyvinvoinnin kannalta.

Teknologia kasvaa volyymiltaan kumulatiivisesti. Se saa yhä hienostuneempia, monimutkaisempia ja levittäytyvämpiä muotoja. On entistä helpompaa, houkuttelevampaa ja pakottavampaa olla liikkumaton ja viihdytetty. Digitalisoitumisen ja robotisoitumisen myötä valtaosa töistä tapahtuu istuen hygieenisissä sisätiloissa näyttöpäätteen äärellä. Samanaikaisesti maailmanlaajuinen urbanisaatio keskittää suuret joukot tiiviisti rakennettuun ympäristöön, myös Suomessa.

Ihmissuvun kahden miljoonan vuoden perspektiivistä kaupunkiasuminen on äärettömän tuore ilmiö; se alkoi kuutisen tuhatta vuotta sitten, mikä tarkoittaa että noin 99.7 prosenttia sukumme evolutiivisesta taipaleesta on kulunut yksinomaan luonnossa. Tähän lukuun ei ole edes laskettu mukaan varhaisempia vaiheitamme apinaihmisinä. Ilman mitään moraalista kannanottoa, on tieteellinen fakta että urbaani teknoympäristö on meille (niin kuin kaikille eliöille) luonnoton, kirjaimellisesti.

Aivotutkijat pystyvät näkemään ihmisen aivoista fyysisesti, jos kyseinen henkilö on varttunut kaupungissa. Etuotsalohko (DLPFC) on massaltaan vähäisempi kaupungissa kasvaneilla. Tämä on tulkittu seuraukseksi jatkuvasta stressistä eli taistele tai pakene -reaktioista. Muutokset etuotsalohkossa ovat yhteydessä skitsofreniaan, joka onkin – muiden mielenterveyden ongelmien ohella – urbaaniympäristössä huomattavasti yleisempää kuin maaseudulla. Kehon ja mielen perustavaa laatua olevien toimintamekanismien evolutiiviseen uudelleenmuokkautumiseen tarvittaisiin kymmeniä ellei satoja tuhansia vuosia. Valitettavasti ihmiskunnan nykyinen elämänmalli ei lupaa menestyksellistä tulevaisuutta edes sadaksi vuodeksi.

Washingtonin yliopiston psykologian professori Peter H. Kahn Jr. on esitellyt ilmaisun ”sukupolvellinen ympäristömuistinmenetys” (environmental generational amnesia). Sillä hän tarkoittaa prosessia, jossa uudet sukupolvet määrittelevät ympäristön tilaa koskevan normaalinsa sen mukaan, millaisissa olosuhteissa ne varttuvat lapsena. Useita sukupolvia jatkunut suuntaus on ollut, että normaalina pidetään yhä vähäisempää, rikkonaisempaa ja etäisempää luontoa. Yleisenä normaalina esimerkiksi pidetään nykyisin sitä, että tähtitaivasta ei voi nähdä, tieverkosto halkoo tiheänä maan, äänimaisemaan kuuluu taustamelu ja metsäluonto on muokattu puuviljelmiksi. Kaupunki koetaan normaaliksi.

Luonnoton voidaan siis mieltää normaaliksi yksilöperspektiivin kapeasta räppänästä. Tällainen normaalius on eräänlaista puudutusta, jonka teho yltää psyykemme välittömään pintakerrokseen. Hermostomme on kuitenkin muinainen. Jos kaikkein urbaaneimmankin ihmisen aivoja havainnoidaan aivokuvantamismenetelmillä, huomataan että kaupunkimaiseman näkeminen aktivoi ahdistukseen ja stressiin liittyviä aivoalueita kun taas vihermaisema levollisuuteen ja onnellisuuteen liittyviä alueita. Tällaisia tuloksia tukevat neljä standardia fysiologista stressitestiä: sydämen syke, systolinen verenpaine, kasvolihasten jännitys ja ihon sähkönjohtavuus.

Maailman arvostetuimpiin luonnontieteilijöihin kuuluvan Edward O. Wilsonin hypoteesin mukaan ihmisellä on synnynnäinen taipumus muodostaa yhteys luontoon, muihin elämänmuotoihin. Tätä vaistonvaraista vetoa luontoon hän kuvaa termillä biofilia. Se kääntyy suoraan ”elämänrakkaudeksi". Biofilian selitys on evoluutiopsykologinen: elämän runsautta kohden suuntautuminen parantaa henkiinjäämismahdollisuuksia. Kun keräilijä-metsästäjä muinoin astui harjanteelle ja näki allaan vehreän laakson kirkkaine vesineen, monilajisine kasveineen ja eläimineen, koki hän autuutta. Myöhemmin tämä tunne sai hahmon paratiisiuskomuksien muodossa. Biofilia on perimmäinen syy siihen, miksi ihmiskuntaa kiehtoo kysymys elämästä muilla planeetoilla. Traagisesti samaan aikaan omalla planeetallamme tapahtuu aiheuttamamme kuudes sukupuuttoaalto. Se kytkeytyy liikakansoituksen ja taloudellisen kasvupyrinnön vyyhtiin eikä kenelläkään vaikuta olevan kontrollia siihen.

Voimme ajatella, että sekalaisten öttiäisten, kasvien ja sienten häviäminen on sinällään ikävä juttu, mutta että sillä ei kuitenkaan ole sen kummempaa merkitystä. Tällainen ajatusmalli on todellinen hyppy tuntemattomaan. Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden merkitystä on havainnollistettu seuraavanlaisella esimerkillä. Olemme sairaalassa ja sidotut elintoimintojamme ylläpitävään hyvin hienostuneeseen ja monimutkaiseen laitteeseen. Lisätäkseen sairaalan taloudellista tulosta työntekijät ruuvailevat irti osia elintoimintojamme ylläpitävästä laitteesta ja myyvät ne eteenpäin. Kukaan ei tunne laitteen kokonaismekaniikkaa ollakseen tietoinen eri komponenttien poistamisen vaikutuksesta laitteen toimintaan. Sallisimmeko levollisesti laitteen nakertamisen jatkua? Tämä on juuri se tilanne, jollaisessa olemme. Elämäämme ylläpitävästä globaalista mega-ekosysteemistä poistetaan ihmisen toimesta tuhatkertaisella vauhdilla osia verrattuna sen luonnolliseen kulumiseen (sukupuutot).

Eliölajit ovat arvokkainta mitä on olemassa – ainakin elämän näkökulmasta. Mitä suurempi monimuotoisuus, sen enemmän on joustokykyä ja vakautta. Jos haluamme kulkea samaan suuntaan elämän kanssa, on ekosysteemien tila sydämemme asia. Tämä on sekä loogista että tieteellisesti perusteltua. Ihminen marssi aikansa tietä, jossa hän näytti kykenevän erottamaan oman hyvinvointinsa ja luonnon hyvinvoinnin. Kuitenkin lisääntynyt tietämyksemme pelkästään kehoamme kolonisoivista mikrobeista ja niiden moninaisesta roolista fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta on johtanut oivallukseen, että ihminen itsessään on ekosysteemi. Kahdella jalalla kulkeva ekosysteemi, joka kytkeytyy lukemattomin tavoin ympäristön ekosysteemeihin ja metagenomiin eli geeniperimien kokoelmaan. Jos ympäristön ekosysteemit sairastuvat, sairastuu myös kaksijalkainen ekosysteemi, niin kuin ei-tarttuvien kroonisten tulehdussairauksien hyöky urbanismin vanavedessä kertoo.

Muutto ulkoavaruuteen ei ole ihmisen pelastus, vaan biofilian pikainen ja systemaattinen aktivoiminen. Wilsonin ja muiden tutkijoiden esittämien teorioiden mukaan biofilia täytyy aktivoida luontokontaktien kautta. Ilman niitä se voi jäädä täysin piileväksi. Aktivoimiselle tehokkain aika on lapsuus, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Toisin sanoin, kysymys on luontosuhteesta. Syvän luontosuhteen on havaittu olevan yhteydessä onnellisuuteen, vähäisempään ahdistukseen, elinvoimaisuuteen, elämän merkitykselliseksi kokemiseen ja ympäristövastuullisuuteen. Luontosuhdetta on mahdollista herätellä, ylläpitää ja kasvattaa myös kaupungissa, kunhan aluesuunnittelu ja muut tekijät tätä tukevat. Kaupunkien olemassa oleva luonto on suojeltava aarteena ja muita viherelementtejä lisättävä. Tarvitaan ”landea stadiin”, niin kuin emeritusprofessori, lääkäri Tari Haahtela on aiheesta kiteyttänyt. Vastaavasti on Yhdistyneiden Kansakuntien viimeaikaisissa kokouksissa ilmaistu, että pääsy ekologisesti tasapainoiseen ympäristöön on ymmärrettävä ihmisoikeudeksi.

Ihminen on sopeutuvainen, mikä on ollut eräs menestystekijämme. Lajityypillisiä tarpeita ja taipumuksia rajoittaviin olosuhteisiin sopeutuminen ei kuitenkaan lupaa kukoistusta ja terveyttä. Ylempänä viitattu professori Kahn esittää vertauskuvana eläintarhassa elävän norsun. Se kyllä pystyy sopeutumaan pienen parkkipaikan kokoiseen betonivaltakuntaansa, mutta osoittaa neuroottista turhautumista ja sulkeutuu emotionaalisesti; se on vain varjo siitä, mitä se olisi vaeltaessaan oikeassa ympäristössään. Sama pätisi norsun poikaseen, jos sille sellainen eläintarhaan syntyisi. Vaikka se ei muuta ympäristöä olisi koskaan kokenut, eli eläintarha merkitsisi sille normaaliutta, kokisi se vaistonvaraisesti jotain oleellista puuttuvan ja kärsisi.

Ihmisen muodostamassa psykofyysisessä ja sosiaalisessa kokonaisuudessa ei liene ainuttakaan osaa tai osa-aluetta, joka ei lähtökohtaisesti hyötyisi luontoaltistuksesta. Samalla, kaikin mittarein arvioituna, 2000-luvun ihmisen luontosuhde on valtavan haasteen äärellä. Luonto ei ole koskaan ollut yhtä loitolla ihmisestä, yhtä vaarantunut ja yhtä kipeästi tarvittu. Biofilia, jolla on myös hehkuva myötätuntoinen ja suojelullinen ulottuvuus, herää luontosuhteen ruokkimisen kautta. Luontosuhteemme ei kuitenkaan ala syventyä, jos emme itse sitä halua.

Se on valinta, priorisointikysymys.

Meidän on päätettävä astua ulos, mennä lähimetsään ja välillä myös kauemmaksi. Kilpailevien ajankäyttömuotojen painaessa toisessa vaakakupissa meidän täytyy tehdä uhrauksia hakeutuaksemme yhä uudestaan, monipuolisemmin ja syvemmin luontoon. Mutta pian oivallamme sen mitä geeniperimämme "asetukset” ovat yrittäneet meille alusta asti sanoa: olemme luonnossa kotona. Eikä kotona oleminen ole uhrausta, vaan huojennusta, vitaliteettia ja onnea. Halu kodin vaalimiseen ja puolustamiseen nousee selkäytimestä.

On siis sytytettävä palo, ja se lähtee kipinästä. Pitää vain mennä, heittäytyä. Hiipiä, herkistyä, rymytä, koluta, haahuilla, poistua mukavuusalueelta, kunnioittaa, karaistua, hiljentyä, leikkiä, oppia, ymmärtää, antautua. Olla yltä päältä luonnossa.

Silloin alkaa tapahtua. Itsestään kuin kesäkuinen heinä voimistuu biofilia. Ja biofiliaan liittyy takaisinkytkentä: elämän rakastaminen on vahvinta elossa oloa.

Luovuttakaamme viimeinen sana Zacharias Topeliukselle. Hänellä oli taito kuvata paitsi luontoa myös kytkeytymistä luontoon sen monivivahteisessa palkitsevuudessaan.

”Rakastan metsää ja merta, kumpaisenkin syvää rauhaa ja raivokasta myrskyä. Aurinkoa, tähtiä ja pilviä, revontulia, salamaa, rankkasadetta, korkeinta, ihaninta, taistelun, voiton ja valon täyttämää, kaikkea mahtavaa ja suurta taivaassa ja maassa, kaikkea kaunista ja suloista tässä elämässä, kastetta laakson kukilla, kevään lumoavaa kaipausta – niitä minä rakastan ja siksi ne ovat minun. Kuka on yhtä rikas kuin minä?”


Lisää aihepiiristä: Leppänen, M. & A. Pajunen. Terveysmetsä - Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, 2017.