torstai 22. kesäkuuta 2017

Terveysmetsä: kirjatiedote


Blogin arvoisille lukijoille tiedoksi, että olen toisena kirjoittajana juuri ilmestyneessä kirjassa Terveysmetsä - tunnista ja koe elvyttävä luonto (Gummerus). Toinen kirjoittaja on biologi Adela Pajunen. Opus pyrkii vastaamaan siihen, miten erilaiset luontopaikat vaikuttavat ihmiseen ja miten näille vaikutuksille voi parhaiten altistua. Vastaus koostuu yhdistelmästä uusinta tutkimustietoa, teoreettista ja käytännöllistä luontotietoa, kulttuurihistoriaa, harjoitteita ja tosipohjaisia maastotarinoita. Muutama osuus on jalostunut tämän blogin teksteistä.

Kutsumme "terveysmetsäksi" luontopaikkaa tai -aluetta, joka tarjoaa keskimääräistä enemmän hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Näitä tutkittuja ja koettuja vaikutuksia on runsaudensarveksi asti ja tieto niistä ei ainakaan vähennä motivaatiota samota katveisiin mahdollisimman usein. Kirjassa esitellään terveysmetsälle 31-kohtainen tunnusmerkistö, joista kukin muodostaa yhden pääluvuista. Kriteeristö on laadittu pohjoisen havumetsävyöhykkeen olojen pohjalta, mutta on pohjimmiltaan yleismaailmallinen. Terveysmetsän tunnusmerkkejä eli paikkaominaisuuksia ovat esimerkiksi pinnanmuodot, lajistollinen monimuotoisuus, luonnollisen pimeä yö, kalliopaljastumat, erityisen vaikuttavat puuyksilöt, luonnontilaisuus, vesistöt, näköalat ja mahdollisuus ylevän kokemukseen.

Ihmisenä oleminen tapahtuu paikoissa, paikkojen kautta. Paikat vaikuttavat väistämättä meihin, ja samoin me muokkaamme ja valitsemme paikkoja sisäisen tilamme kuviksi. Kuitenkin suhteemme paikkoihin on usein tiedostamatonta tai jotain, jolle ei anneta juuri painoarvoa. Paikkojen tietoinen lähestyminen merkitsee ihmisyyden ja luontosuhteen syventämistä. Kun opimme tunnistamaan mielenmaisemiamme, tiedämme minne mennä ja minne jäädä.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Kasvun ääni

Eräs vuodenkierron timanttinen ja hyvin nopeasti väistyvä ilmiö on kasvun ääni. Se ajoittuu eteläisessä Suomessa valkovuokkojen kukinnan tienoille. Paras paikka kuulla kasvun ääntä on lehtomainen kangas tai lehto ja siellä jokin pieni aukio tai metsäniitty.

Ilmiö näyttäisi olevan havaittavissa vain auringonlaskun jälkeen, iltayöstä ja sydänyöstä. Kasvavatko kasvit eniten yöllä, koska päivällä ne ovat keskittyneet yhteyttämiseen? Heikkotuulinen ja ihmishyörinän suhteen hiljaisempi aika on joka tapauksessa otollinen herkkien äänien havaitsemiselle. Hämärän salliva syli sopii hipsiville ja hiipiville. Ja heille maa helpommin puhuu.

Maa on ollut hiljaa vuoden, mutta sitten tulee leuto ja pilvinen ehtoo, edeltäviä aikoja lämpimämpi. Tienoo on vihertymässä, ryöpsähtämäisillään satumaiseen heleyteen. Kulkija on hiljaa ja yksin, ja hän pysähtyy. Hän on luullut kuulevansa jotain ja haluaa varmistaa havainnon. Hän kumartuu maan puoleen, suo sille huomionsa.

Rapsahtelua. Tiheää sellaista.

Koko kamara rapsahtelee niin kuin siihen lankeaisi raskaita sadepisaroita. Osa äänistä lienee hyönteisten aiheuttamia, mutta rapina on niin laaja-alaista, että sen on pakko enimmäkseen olla peräisin versojen nousemisen liikkeestä. Kuivat lehdet pitävät herkästi ääntä. Kun verso puskee sitä peittävän lehtikarikkeen läpi, syntyy lehdissä jännitteitä, jotka tietyn kriittisen pisteen ylityttyä laukeavat äkillisen liikahduksen muodossa. Naapurilehdet myös hankautuvat toisiaan vasten kuin kohtaavat mannerlaatat.

Ylös kiirehtivä verso soittaa edellissyksyn kuivaa lehteä. Elämä soittaa kuolemaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Valon paljastama

Valon tulva tää
miten maan yli kirmaa! Se päihdyttää.
On kuin jokin kristallimalja väikkyis'
kädess' enkelin - viiniä maahan läikkyis;

Huhtikuun valo on valoista kovinta. Se vaikuttaa sävyttömältä, ohuelta, läpipistävältä, totaaliselta. Sen taustakankaana oleva luonto on riisutuimmillaan, lakoontuneimmillaan, kuloontuneimmillaan ja kalpeimmillaan kuin minään muuna jaksona vuodenkiertoa. Huhtikuun valo pääsee joka paikkaan. Karikkeen läpi ja kantojen sisään se tunkeutuu, kutsuu elämää esiin pauhaten, vaatien. Sen teho yltää jopa 80 000 luksiin - neljäkymmentäkertaiseksi tyypilliseen marrasajan keskipäivään verrattuna.

kuin kipunois
kiven kyljessä kulta - ja karkelois
siness´ ilmanhenkiä tuhatluvuin,
läpikuultavin, häilyvin harsopuvuin;

Laajan väestötutkimusaineiston mukaan suomalaisista aikuisista 85 prosenttia kokee vuodenaikojen vaikuttavan mielialoihinsa ja käyttäytymiseensä. Mitä se 15 prosenttia on meinannut? Kevättäkö voisi olla tuntematta? Talvihämärissä aivojen hermosolujen välittäjäaine serotoniini hyytyi kuin oliviiöljy pakkasessa, mutta kevään läikehtivä valo käynnistää sen tuotannon vuolaaseen ryöppyyn. Vire, toimintatarmo, seurallisuus ja empaattisuus lisääntyvät. Huomio kääntyy ulkomaailmaan. Toisten kasvot alkavat kiinnostaa. Ihastutaan, hullaannutaan. Keväällä virtaa myös dopamiini, mielihyvän kokemiseen liittyvä välittäjäaine, johon muun muassa kokaiinin teho perustuu. Dopamiini auttaa kiinnostusta pysymään yllä ja kapenemaan kohteeseensa - niin kuin suurennuslasilla keskitetty aurinko.

Kevät on kuitenkin keikkuvaa kyytiä, vaarallisin vuodenaika. Masentuneiden oireet pahenevat ja valo tuntuu jopa fyysisenä kipuna. Itsemurhat - joista on Suomessa ainutlaatuisen pitkät seurantasarjat, vuodesta 1751 alkaneet - saavuttavat huippunsa keväällä. Osa kevään haastavuudesta mielelle perustuu "ristivedoksi" kutsuttuun ilmiöön: elimistön sisäinen kello tahdistuu sekä ympäristön valon että lämpötilan mukaan, ja kevät aiheuttaa sille ristiriitaisia signaaleja, kun valoa on julmetusti mutta liian varhain vaatteitaan vähentänyt ihmispolo viluinen. Keskuskellon rytmihäiriöt yhdistetään uni-valverytmin viivästymiseen ja siihen, että henkilö hallitsee huonommin mielijohteitaan.

kuin lainehtis
povi maan, valo aivoja kirvelis,
pääkopassa ois ilot heinäsirkkain,
sydämissä sois sävel kiurun kirkkain -

Huhtikuun valossa tapahtuu retkemme:

Vaellamme paikoista kätköismpään ja sisäänkääntyneimpään. Se sijaitsee linnuntietä alle viisi kilometriä kirkolta, joka on keskiaikaisen kaupungin tunnettu maamerkki. Pikitieltä erkaantuu lähinnä maastoautolle sopiva kärrypolku. Se päätyy laajoihin metsää ja niittyä sisältäviin laidunmaihin, joita kesäisin hallitsevat vapaudesta väkevöityneet härät. On leveitä ojia ja heinikon kätkemiä vesiplotteja, joihin saapas soljahtaa varttansa syvemmin.

Sitten saavutaan metsään, joka on jätetty tarkoituksella luonnontilaistumaan. Se on niin umpeutunut, että olisi kasvukauden aikaan läpipääsemätön vihreä muuri; vasta yli 250 vuoden ikäisinä kaikkien metsätyyppiemme metsät alkavat olla "puistomaisia".

ja maan alla tuntisi vainajat haudoissaan:
kuin mahla ja paisuvat silmut puihin
elo ehtynyt taas palas suonihin, luihin...

Patikka on parikilometrinen. Tietön, käytännössä polutonkin. Se johtaa syrjäiseen niemeen, ruovikkoisen ja karikkoisen selkäveden äärelle. Kulku on hidasta, mutta voitamme silti aikaa. Sitä huhtikuisen kirkas valo tekee: se hidastaa koettua aikaa noin 20 prosentilla. Näin kevät kompensoi sitä, että se on vuodenajoista lyhyin.

(Otteet Uuno Kailaksen runosta Hymni valolle. Lisää valon vaikutuksesta ihmiseen tutkimusprofessori, psykiatri Timo Partosen kirjasta Valosta aikaa - Sisäinen aika ja terveys, Duodecim 2012).

Huhtikuinen metsälaidun.

Synkin kuusikkolouhikkokin loistaa valoa.

Polku sulkeutuu.

Takaniitty.

Äkkiä se näkyy: luonnolle kuuluva talo.

Menneen elämän näyttämö.

Lehtien puhjettua tuomipöpelikköön rakennus jää näkymättömiin.

Kuin maalaus näky tämä.

Lopullinen syleily.

Ovelle.

Ateljee, kertoo kyltti. Ilmenee, että täällä työskenteli takavuosikymmeninä taiteilija Iván Wallensköld-Rotkirch. Hänet tunnettiin paitsi taidokkaista öljymaalauksista, akvarelleista ja piirroksista, myös läheisestä suhteestaan luontoon.

Katto on tulossa alas.

Maailmanmenoa on seurattu.

Erikoinen oksainstallaatio.

Kerran niin tärkeä nurkkaus.

Päreet kuistin katossa uusittiin samana vuonna kun Elvis teki läpimurron.

Siirtomaatuotteet sulostuttivat arkea...

... samoin ranskalaiset rypälejuomat.

Alkujaan talo on ollut saaristolaistorppa. Sähköjä sinne ei ole koskaan vedetty. Matka lähimmille sähkölinjoille onkin pitkä.

Aika palata halki härkälaidunten, huhtikuun loppumattomassa valossa.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Huipulla-oloa: Kammiovuori, Päijätsalo ja Neitvuori


Tiedät tunteen. Olet kiivennyt korkealle mäelle. Ylemmäksi ei pääse, huippu on nyt tässä. Pysähtymisen paikka. Täyteyden kokemus. Yleensä elämässä tällaiset hetket ovat harvinaisia.

Huiput ovat muistutuksen paikkoja. Ne muistuttavat ihmistä mahdollisuudesta elää suuremassa sisäisessä tilassa. Siinä on anteliaisuutta, viisautta, luovuutta, halua olla hyödyksi.

Akseli Gallen-Kallelan itselleen piirtämä Ex Libris kuvaa metsän keskellä kohoavaa mäenhuippua ja sille pystytettyä hirsirakennusta, jonka edustalla istuu piippua poltteleva mies. Horisontti on kaukainen, taivaalla liitelee kotka tai haukka. Mies mietiskelee rentona, hän on kuin hallitsija joka kevyesti silmäilee hyvässä jamassa olevaa valtakuntaansa. Hän ilmetää sitä mitä Alppi-retkien romantikot ovat kutsuneet käsitteellä Gipfelerlebnis. Suoraan suomennettuna se tarkoittaa huipulla-olon kokemusta.

Huipulla-olon kokemusta ei tule ymmärtää vain näköalojen aiheuttamana huikaistumisena. Pitkälle näkemisellä ja maisemien kauneudella on suuri arvonsa, mutta pitkälle voi nähdä myös topografialtaan vaatimattomilla rannoilla, lakeuksilla ja aavikoilla. Huippu on eri asia, sillä se on luonteeltaan puhdas kulminaatiopiste. Huipulla vapaus ja kaikki-mahdollisuus ovat kotonaan. Harva asia maailmassa rohkaisee samalla suoruudella tavanomaisen ylitykseen kuin mäen tai vuoren laki.

Eräänlaisena modernin kiipeilijäretkeilijän esi-isänä voidaan pitää filosofi, runoilija Francesco Petrarcaa. Hän kiipesi huhtikuussa 1336 Mont Ventouxin (1912 m) huipulle Ranskan Provencessa vain nähdäkseen "mitä sellaisella korkeudella on tarjottavana". Huipulle pääsy oli hänelle vuosien haaveiden täyttymys eikä esteettisesti tuottanut pettymystä. Suuren hetken kunniaksi hän kaivoi esiin Augustinuksen Tunnustukset lukeakseen siitä mukana olleelle veljelleen. Petracra, joka myöhemmin dokumentoi kokemuksensa munkkiystävälleen kirjeessä, vannoi ensimmäisen silmäänsä osuneen lauseen käsitelleen sitä kuinka ihminen hämmästelee vuorten korkeutta ja muuta luonnon suuruutta, vaan ei huomioi sisimpäänsä. Runoilija reagoi muistutukseen välittömästi. Hän vaikeni koko loppuretkeksi, käänsi katseensa sisäänsä voidakseen huomata huipulla-olon itsessään.

Pelkän esteettisen kokemuksen ylittävää kontemplatiivisuutta tavoitteli myös kirjailija Jack Kerouac, joka pestautui kesällä 1956 metsäpalonvartijaksi, jotta saisi mahdollisuuden viettää kaksi kuukautta Washingtonin osavaltiossa sijaitsevan Desolation Peakin (1860 m) palotornissa. Huipulla-olo -kokemuksen määritelmiä pakeneva luonne ilmenee hänen sanoissaan: "Kun saavutat vuorenhuipun, jatka kiipeämistä."

Korkealle, korkealle pääsivät amerikkalaisten Skylab- ja neuvostoliittolaisten Salyut-avaruusasemat 1970-1980 -luvuilla. Ne olivat miehitettyjä jopa usean kuukauden jaksoja kerrallaan. Ihminen ei ollut koskaan oleillut niin pitkään niin keinotekoisessa ympäristössä. Mistä astronautit ja kosmonautit näkivät unia? Enimmäkseen maisemista, vuorista ja pilvistä.

On ikuinen kesä, näyttämönä Suomen luonto, paikkoina Kammiovuori, Päijätsalo ja Neitvuori. Jatkamme kiipeämistä.

KAMMIOVUORI, SYSMÄ

Itä-Hämeen korkein paikka on Sysmän Kammiovuori (221 metriä merenpinnasta).

Nämä huipulla-olon puitteet eivät käytännössä sisällä mitään sivilisaatiosta muistuttavaa.

Siniautereisuus on maiseman siniverisyyttä.

PÄIJÄTSALO, SYSMÄ

Päijätsalolla on vuonna 1899 valmistunut näköalatorni, jonka huipulta kuva on otettu. Tornin rakensivat paikkakuntalaiset ja huvilaväki. Venäläinen virkavalta protestoi tornin pystytystä, vaikka sen tarkoitukseksi oli selitetty Päijänteen kauneuden ihailu. Huipulla-olo on vaarallisen avaavaa.

Kesäyö jota moottoriveneet kunnioittavat täydellä puuttumisellaan.

Selkävesiä.

NEITVUORI, ANTTOLA

Neitvuoren korkeus on merenpinnasta 184 metriä ja Luonterista, Saimaan läntisimmästä osasta, 110 metriä.

Alkujaan paikan nimen kerrotaan olleen Hiidenvuori, mutta nimi vaihtui kun nuori nainen sydänsuruineen hyppäsi vuorelta.

Tässä(kin) tapauksessa huipulla-oloa tukee hiljaisuus. Aamuun mennessä on kuulunut vain kuikan, kehrääjän ja palokärjen ääniä.

Vaeltaja katsoo maisemaan - vaiko sittenkin sisäänsä?

Aiemmin mainittu Ex Libris kuvattuna Salakirjojen uudelleenjulkaiseman Kallela-kirjan kannesta.

Samaa teemaa nostatti kaksi pohjoisen mahtimäkeä vuonna 2012:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/08/yha-ylos-yrittaa-kaksi-mahtimakea.html

torstai 22. syyskuuta 2016

Suon syrjällä

Neva siintää oivallisen kauniille mäelle.

"Tarkastellessaan asumapaikkoja vanhoilla viljelyseuduilla, joutuu usein ihmeekseen toteamaan, etteivät vanhimpiin asumaryhmiin luettavat asumat ole hakeutuneet vesien varsille ja viljaville maapaloille, vaan että soilla on ollut merkillinen vetovoima asumain sijoittumiseen. Itäisen Euroopan suoperäisten osien muinaisten asukkaiden tiedetään valinneen asuinpaikkojaan mieluummin soiden keskeltä, missä heidän henkensä ja omaisuutensa oli parhaiten turvassa viholliselta ja metsänpedoilta."

Yllä oleva sitaatti on historianprofessori Väinö Voionmaan (1869-1947). Hän esitti näkemyksen, jonka mukaan suomenkielen sanat "suoja" ja "turva" ovat alkujaan suoelämään liittyviä; muistumia muinaisista ajoista, jolloin suoasumukset ovat olleet "ihmisen varmimpia ja turvallisimpia kotipaikkoja".

Ehkä sanapareilla suo/suoja ja turve/turva on tosiaan yhteys. Suosaareen perustettu asumatukikohta on epäilemättä ollut hyvin suojassa, jos suo sen ympärillä on ollut erittäin märkä ja upottava. Aukean maiseman tuoma näkyvyys on sekin auttanut uhan havaitsemista ja arviointia. Kulkemista varten on saatettu laatia sammalin peitetty pitkospuu, jonka reitti on ollut vain asukkaiden tiedossa. Vartiokylän pojillakin oli vuoden 1980 tienoilla märän rämeikön keskellä leirisaareke, jonne päästäkseen piti osata mutkitteleva reitti mättäältä toiselle. Leirisaarekkeessa säilytettiin aarteena litran pulloa Coca-Colaa. Siitä vihkiytynyt saattoi saada lämpimän ja väljähtyneen, mutta silti sävähdyttävän suoehtoollisen.

Suota on sorsittu pitkään. Tunnetusti Topelius aikalaisineen inhosi suota, mutta jopa I.K. Inhan 1920-luvun klassikkoteos Suomen maisemia on esittämättä suota yhdessäkään kuvassa. Suomen alkujaan 10,4 miljoonasta suohehtaarista on ojittamatonta 4,0 miljoonaa hehtaaria. Se on edelleen iso määrä, mutta tosiasiassa ehjät suot ovat pohjoisessa. Etelässä ja lännessä miltei jokainen suo on ojitettu tai kärsinyt ympäristönsä totaalisesta ojituksesta. Kunnon suo hätkähdyttää, aina.

Ehkä suoluonnon niukkuus lisäsi allekirjoittaneen jo lapsena tuntemaa soiden ihailua ja kunnioitusta. Salaperäisen luontotyypin tapasi vain harvoin, lähimmin Kontulan edesmenneellä Kurkisuolla. Rämeiden ja nevojen korvikkeeksi kävivät kaikenlaiset muut lutakot, esimerkiksi matalien merenlahtien maatumisluhdat (oikeassa suossa pitää määritelmän mukaan olla turvekerros). Ja mitä runoutta vanhat peruskartat sisältivätkään kuvatessaan erilaisia soistuma-asteita. Soistuva maa, metsäinen ja aukea suo, helppokulkuinen, vaikeakulkuinen ja ylipääsemätön suo. Maaston syvänteitä hamuava vaakaviivoitus ja maaginen sinetti, kolmipiikkinen hetteikön symboli. Kulju, allikko suonsilmä - yhtä puhdasta juhlaa.

Suo ei ole kunnon maaperää mutta ei vesistökään; määrittelemättömyys tekee siitä sivullisen - tai ainakin sivullisten maiseman. Sivullisuutta ilmentää esimerkiksi se, että soille tai edes niiden laidoille eli "rannoille" ei rakennetta kesämökkejä. Tässä suhteessa suota voi pitää viimeisenä kesyttömänä luontotyyppinämme. Suot ovat helposti kaivettavia ja siksi niissä piilee varmasti lukemattomia kätköjä ja hautoja, joita ei ole tarkoitettu koskaan löydettäviksi. Kirpeä, sumuinen, armeliaan pysähtynyt ja vahvasti aistittavan alisen sisältävä on suo. Se on myös päivänpaisteinen, ison taivasosan suojatti, siunattu eräillä jaloimmilla marjoista ja vahvimmista kasveista.

Seuraavassa kuvasarjassa kuljemme keväällä etelä-sipoolaisen suon syrjää. Erittäin märälle suolle ei ollut asiaa. Jos olisi ollut, olisi kokemus ollut vähäisempi ja ehkä tungettelevakin hengeltään. Suoja suotakoon suon takaisille.

Polveilevaa on suota etsivän retkikunnan kulku. Maastossa on vain niin sanottu riistapolku ja sillä pysytään jäkälikköjen säästämiseksi.

Maasto käy karummaksi ja nousee.

Pysähdys. Edessä pudotus - ja suo.

Maisema on kuin jostain tarujen Vienasta.

Laskeudumme perimmäiseen suolahdelmaan kiertääksemme suon ja päästäksemme suon keskelle kurottuvalle metsäniemelle.

Metsässä on huomiota herättävän vanhoja puuyksilöitä.

Pohjoinen louhikkorinne.

Tästä alkaa Kyrkudden eli kirkkoniemi. Mitään rakennusta ei ole eikä ole koskaan ollut. Täkäläinen kirkko on metsä.

Graafisena piirtyy suovuori suunnattomassa kevätvalossa.

On tultu lähelle suota.

Muutama tapaileva askel ulos niemeltä...

... kunnes tie katkeaa.

Takaisin kovalle maalle.

Silmäkkeet siniset jäävät.

Kalliomänty on nähnyt tsaarivallan ajan, ehkä Ruotsi-Suomenkin.

Pääsemättömyys, juuri se antoi voiman.