Eläinten Helsinki

Aito helsinkiläiskettu kuvattuna ikkunan läpi.

Moni eläinlaji viihtyy ihmisen liepeillä, mutta suosiota nauttivat vain söpöt ja harmittomat. Kaupunkieläimet ovat teemana käsillä olevassa tekstissä, jonka allekirjoittanut laati alkujaan Kirkko & kaupunki -lehteen no. 4 / 2012 (julk. 1.2.). Luonnon ja urbaanin kohtaaminen istuu myös tämän blogin aihepiiriin.

Pulusta tarttunut herpes tappoi cityhuuhkajan, kertoi taannoinen pikku-uutinen Helsingistä. Siinä kohtasivat asfalttiviidakkoon täydellisen sopeutunut kalliokyyhkyn alalaji ja aidon erämaalajin rohkean opportunistinen yksilö. Molempia yhdisti halu kaupunkielämään.

Kaupungin liikenne ja vilske ovat eläimille haastavia, mutta toisaalta petoja on vähemmän ja ihminen tarjoaa tarkoituksella ja tahattomasti syötävää ja suojapaikkoja. Lokit esimerkiksi ovat keksineet pesiä kerrostalojen katoilla ja ruokailla kaatopaikoilla.

”Joillekin lajeille kaupunki on äärimmäisen loistava, toisille taas erittäin huono. Mutta tilanne ei ole koskaan vakaa. Aina on joku laji levittäytymässä ja toinen taantumassa, ja lajeilla toisiinsa yllättäviäkin vaikutuksia”, kertoo eläintieteilijä Paavo Hellstedt Helsingin yliopistolta.

Helsingissä vähentyneitä ovat muun muassa supikoira, piisami ja perinteinen ihmisseuralainen kotihiiri. Seuraavaksi tassunsijaa vahvistanevat näätä tai mäyrä, Hellstedt veikkaa. ”Esimerkiksi Englannissa mäyrä on täysi kaupunkilaji. Meillä englantilaistyylinen mäyrä tekisi pesiään Kaivopuistoon.”

Urbaanieläinten lista on pitkä. Siihen kuuluvat muun muassa monet lokkilajit, sinisorsa, kyhmyjoutsen, varpushaukka, naakka, rotta, metsähiiri, siili, orava, kettu, useat lepakkolajit, rusakko ja tietysti paljon puhuttanut kani.

”Kanista muodostunut ratkaiseva houkutustekijä, joka luultavasti vetää yhä uusia petoja kaupunkiin.”

Viime talvena luontoharrastajia ilahdutti Viikissä viipynyt merikotka. Hellstedt ei olisi kauhean yllättynyt, jos majesteetillinen jätti tulevaisuudessa pesisikin Helsingissä.

Tutkijoiden tietoon tulee säännöllisesti myös kaupunkikävijöitä, joista ollaan hys-hys yleisön paniikin ja bongariryntäyksen välttämiseksi.

”On ollut jopa karhun talvipesää omakotitalon pihalla”, Hellstedt suostuu paljastamaan. ”Ja kyllähän vuosia sitten susia juoksenteli Helsingin edustan jäillä.”

Hirven kaupunkimatka päättyy usein tragediaan. Hellstedt muistaa nuoruudestaan, kuinka sarvipää tuli läpi koulun ikkunasta, katkaisi jalkansa ja päätyi uimaan Tapiolan keskusaltaaseen, jossa poliisit sitä melko tehottomasti ampuivat pistoolein.

Ihmisten suhtautuminen eläimiin on tyypillisesti hyvin kahtia jakavaa: lajit ovat joko ihania tai kamalia. Toisia lellitään, toisia – kuten rottia, puluja ja tiettyjä lokkilajeja – hävitetään. Syynä voi olla ulkonäkö, käyttäytyminen tai vanha maine, kuten rotalla ruton levittäjänä.

”Rotan pelätään laskevan alueen asuntojen arvoa ja samalla oravasta tykätään, vaikka se on käytännössä kuin puussa elävä rotta. Sorsia ruokitaan yhdellä kädellä ja toisella hätistellään lokkeja pois”, Hellstedt havainnollistaa.

Nurmikoille kakkivat ja ärhäkät valkoposkihanhet eivät myöskään saa helposti sympatiaa, tilanvaltaajia kun ovat.

Oma kuriositeettinsa oli Vanhankaupunginlahdella 1937-1960 esiintynyt mölysammakko. Lujaa ja ihmismäisesti möykkäävä otus tuhoutui vedensaasteisiin ja ärtyneiden mökkiläisten luoteihin. Vuodesta 2008 lajia on tavattu taas Suomesta, Turusta. Siellä on myös ollut kanikantansa jo ennen Helsinkiä.

Ihmisen luontosuhteelle ja -tuntemukselle kaupunkieläimet voivat olla arvokas tekijä. Ne pitää vain hoksata ympärillään.

Hellstedt seuraili yhtenä kesänä saukkoperheen elämää Pikkukoskella. Kiireiset ohikulkijat eivät näyttäneet huomaavan leikkisää ja uhanalaista kalastajaa, vaikka se nousi välillä touhottamaan rantaan.

”Meillä oli hauskoja kohtaamisia.”

****

Jälkikirjoitus: Kaupunkilaisketun arkea

Kettu aloittaa retkensä ennen sarastusta, liikennevalojen vilkuttaessa keltaista. Se luikahtaa tuttua reittiä lasipintaisille toimistotaloille. Siellä kituu usein jokunen ikkunaan pamahtanut lintu, kelpo huikopala siis.

Seuraavaksi nuuhkaistaan ilmaa tietäväisenä. Aamuöiset kaksijalkaiset eivät ole aterioineet siivosti grillikioskilla. Mutta eipä hätää, punahäntäinen puhdistuspartio siivoaa maksutta hodarinjämät.

Kaupungin jymistessä kiihkeää päiväänsä kettu lepäilee kolossaan. Torkkuu, uneksii, näykkii kutittavia loisiaan. Ja taas illansuussa nälän korventaessa repo hilpaisee ulos. Jolkuttelee pyörätietä, koluaa puutarhoja. Kanipaisti kelpaisi – ja mielitiettykin, sitä aikaa tämä talvenselkä.

Hietsun kahvilan viimeinen talvi?

Taas yksi historiallinen rakennus purkulistalla. Maamme rakennusperintö on ilmiömäisen hävitysvimman myötä jo muutenkin Euroopan nuorinta.

Vuoden tilastollisesti kylmimmät päivät ovat käsillä, ollaan saavuttu talvenselälle. Mikäpä olisi sille soveliaampi retkikohde kuin uimaranta. Ja nyt puhutaan valtakunnan ykkösbiitsistä eli Helsingin Hietsusta. Pelkkää ruumiinkulttuuria emme retkeltämme silti hae, vaan meitä motivoi myös uimarannan perinteikäs, jokaiselle helsinkiläiselle tuttu kahvio.

Kahvila on kylläkin suljettu - mahdollisesti ikuisesti. Rantaan valmistui viime kesänä moderni tankkausbunkkeri, minkä vuoksi arkkitehti Gunnar Taucherin (1886-1941) suunnittelema noin kahdeksankymmentä vuotta vanha kahvila- ja pukuhuonerakennus on saman tien purkulistalla. Se tavallinen tarina siis. Kiinteistöviraston tilakeskus on antanut rakennukselle armonaikaa toukokuuhun saakka. Jos siihen mennessä ei ilmoittaudu tahoa, joka pelastaa rakennuksen, omalla kustannuksellaan tietenkin, päästetään katerpillari riehumaan.

Lisää purkuhankkeesta:
http://m.omakaupunki.fi/toolo/uutiset/kevat_tuo_tuomion_hietsun_vanhalle_kahvilalle/

Katsokaamme siis Hietsun kahvilaa vielä kun voimme.

Tämä rakennus on leimallisesti osa Stadin maisemaa. Muita Taucherin piirtämiä rakennuksia ovat muun muassa Alppilan pyöreä vesitorni, Aleksis Kiven koulu ja Kampin sähkötalo. Tunnetuin hänen luomuksistaan on lippakioski, kaupungin kioskityyppien keskeisin klassikko.

Muutama askel loitommalle ja saamme huomata, millainen estetiikan taju on ohjannut uimarannan rakenteista päättäviä tahoja.

Rakennus on huomiota herättävän pitkä.

Tämä teollisuushallin tai rangaistuslaitoksen mieleen tuova ilmestys korvasi vanhan kahvilan ja valloitti paikkansa rannan maisemasta. Sanomattakin selvää, että samalla rahalla perinteikkään kahvilan olisi kunnostanut kymmeneen kertaan ja vielä tarjonnut koko kesän maksuttomat limpparit.

Talvi peitti fillaritelineet.

Detaljiina vesiputki rakennuksen seinustalla. Ehkä tässä on voinut huuhtoa varpaat hiekasta ennen kuin on astellut sisään.

Pukuhuoneiden sisäänkäynnit on jykevästi verkotettu talveksi.

Lisää yksityiskohtia.

Jaffa-tyttö kurkkii ikkunasta.

Liikuntavirasto teki palveluksen. Se haki rakennukselle purkuluvan ennen kuin antoi sen kiinteistöviraston huomaan. Byrokratia vie aina aikansa, joten kaveria oli syytä auttaa mäessä. Sen verran optimistinen virasto kuitenkin oli, että aikataulutti purkutyön tehdyksi 2011.

Vaikka rakennus on malliltaan pelkistetty, löytää siitä tarkemmin katsoessa koristeellisia yksityiskohtia.

Lumikin on koristanut ritilää.

Viimeinen silmäys. Emme tapaa enää ehkä toiste.

Pohdittavaksi jää, mikä vanhassa kahvila- ja pukuhuonerakennuksessa oli oikeasti vikana. "Huonokuntoisuus" on tuttu ulina, mutta sitä varten maailmassa on vasaroita, nauloja ja maalipensseleitä. Vaatimattomuusko riivasi? Uimarannalle meno on korostetusti toimintaa, jossa altistutaan luonnolle, ollaan simppelisti huovalla ja jätetään turhat fiinistelyt taakse. Simmausrantsujen rakennusten tunnelmaan on aina kuulunut narahteleva lautalattia, vetoisat nurkat ja muu inhimillinen kotikutoisuus. Kahvilan sijasta yleensä on ollut tyytyminen kesäkioskiin, mikä sekin on ollut ihan luksusta ja juuri fiilikseen istuvaa. Kuka ei sellaisen päälle ymmärrä ja inhoaa hiekkaa varpaiden välissä, on löytänyt kyllä tiensä ravintoloilla ja majoitusvaihtoehdoilla lastattuihin viihdekeskusmaisiin vesipuistoihin - serenoihin, jukuparkkeihin ja flamingoihin. Nyt joku päätti viedä Hietsua samanlaiseen suuntaan - ja sai tahtonsa läpi.

Loppuun sopii vielä sana pari Hietsun uimarannan syntyhistoriaa:

Hietaniemen uimaranta on paitsi Helsingin suosituin myös vanhin virallisista uimarannoista. Se syntyi vahingossa 1920-luvun puolivälissä. Tuolloin nykyisen uimarannan paikalla oli kaatopaikka - se kuulemma kyti eli paloi jatkuvasti - johon myös valuivat avo-ojaa myöten viereisen lahtilaitoksen eli kaupungin teurastamon kammottavasti löyhkäävät jäteliemet. Kaatopaikan vieressä oli aidattu Rakennuskonttorin hiekkavuori. Eräänä päivänä 15 000 kuution vuori sortui, mursi aidat ja hiekka valui hiljaisesti kohisten kaatopaikan ylle. Sana tapahtuneesta kiiri salamana Tölikän kivipihoille ja ihmiset ryntäsivät valloittamaan uuden mestan. Kaupunki tyytyi toteamaan tapahtuneen ja päätti perustaa Hietsusta virallisesti uimarannan. Koska sellaisille näytti olevan kysyntää, perustettiin niitä sitten lisää muuallekin.

Hietsussa oli alkujaan lauta-aita erottamassa miesten ja naisten puolet. Uimarannat olivat jotain uutta ja outoa. Aikaisemmin Helsingissä oli uitu varta vasten tarkoitukseen tehdyissä uimalaitoksissa, jotka olivat puisia rakennuksia veden yllä. Maaseudulla ei oltu uitu oikeastaan lainkaan, vaikka järven rannalla olisi eletty. Hukkumisen pelko oli suuri ja uimataito jotain hyvin harvinaista; 1920-luvulle saakka se oli lähinnä yläluokkaisten ruotsinkielisten "uimamaisterien" etuoikeus, uimakoulusta peräisin. Uimataidon opettaminen ja uimisen yleistyminen liittyi modernismin terveysajatteluun: vesiliikunta piti ruumiin kunnossa, mikä oli edellytys yksilön ja kansakunnan kukoistukselle. Ennen niin pelätyn Ahdinkin täytyi siihen taipua.

Helsingin uimarantahistoriaa:
http://www.hel2.fi/ymk/uimarantahistoria/1.htm

Hietsun rantsu talvenselän taittuessa.

Historiallinen ohjeistus: hylätkää aikataulut

VR:n kaukojunat ovat myöhästelleet tänään keskimäärin tunnin. Kannattaisi vain myöntää, että näinhän se on ollut nämä viime talvet muutenkin eikä parannusta kannata odotella - ja järjestää kamiinoilla varustetut kaakaontarjoiluteltat asemalaitureilla värjötteleville asiakkaille.

Tänään tehtiin historiaa. Ei siksi, että satoi kymmenisen senttiä lunta ja oli samalla napakka viisitoista-asteinen pakkanen, vaan siksi, että ensimmäistä kertaa ehkä koskaan ilmoitettiin julkisesti, että bussit ovat myräkän vuoksi luopuneet aikatauluistaan - yhtiöt olivat ohjeistaneet kuljettajansa hylkäämään ne. Pysäkeillä seisovat ihmiset raportoivatkin jopa nelin-viisinkertaisista vuoroväleistä. Metrokin sekoili - tai tarkkaan ottaen sen ovet ja jarrut. Poliisi julkaisi tiedotteen, jossa se kehotti töihin menneitä ihmisiä jättämään autot työpaikoille ja pyrkimään muilla konsteilla kotiin. Autoilu piti rajata vain "ehdottoman välttämättömiin tilanteisiin". Hesarin Oma kaupunki -osio kertoi taas raitiovaunuliikenteestä seuraavaa:

Joukkoliikenne on ollut vakavissa vaikeuksissa perjantaina aamusta lähtien. Sääolosuhteet on nimetty ongelmien pääasialliseksi syyksi. Esimerkiksi raitiovaunut myöhästelevät linjoilla 1, 1A, 3B, 3T, 4, 4T, 6, 7A, 7B, 8, 9 ja 10.

Uutinen on aika ilkikurinen, sillä siinä luetellaan kaikki Helsingin raitiolinjat "esimerkkeinä" linjoista, joilla myöhästelyä tapahtuu.

Mutta palataksemme tuohon aikataulujen tarkoitukselliseen ja julkituotuun hylkäämiseen luonnonvoimien edessä, se on harvinaisen terve reaktio nyky-yhteiskunnassa. Luonnonkansoilla on omat kehnoutensa eikä niitä voi varauksetta ylistää, mutta ainakin niillä on realismia ja sopeutumiskykyä luonnon edessä. Kun Jamalin niemimaan nenetsi katsoo kotansa ovelta, että ulkona on kaamea pyry, hän ei todellakaan lähde ryntäilemään tundralle muutoin kuin "ehdottoman välttämättömissä tilanteissa". Jos jotain ei-niin-kovin-tärkeää menoa on ollut sovittuna, tälleistä ei tarvitse pitää kiinni - toinen osapuolikaan ei sitä odota. Ja jos kehnolla kelillä pitää kaikesta huolimatta suorittaa jokin toimi, hullukaan ei oleta sen valmistuvan samassa ajassa kuin priimasäällä. Hullukin tietää, että joskus tuuli on myötäinen ja joskus vastainen, ja sitä ei auta kuin kunnioittaa.

Yrittäisikö nenetsi irrottaa tuon veneen ja hakata sille avoveden? Ei, hän odottaisi kevättä tekemään hommat puolestaan.

Tällaista tervettä nöyryyttä osoittavaa suhtautumista on esiintynyt Suomessakin siellä täällä ainakin vielä jokunen vuosikymmen sitten. Mutta sittemmin on ollut vallalla päätön tehomylly -tyyppinen hybris, jossa vuodenajasta ja olosuhteista huolimatta kaiken on pitänyt pyöriä täsmälleen samalla joustamattomalla aikataululla. Ei ole ikään kuin myönnetty, että todellisuus täälläpäin planeettaa sisältää neljä vuodenaikaa, jotka ovat hyvin erilaisia ja joihin liittyy omat haasteensa ja yllätyksensä. Jyr-jyr on sanonut vain mylly, aina samalla temmolla jyr-jyr. Käytännössä, luonnon heittäessä hiekkaa rattaisiin, tasaista ja varmaa suoritusta on tietenkin ollut hyvin vaikea ylläpitää. Se on puolestaan johtanut riuhtomiseen, ryntäilyyn, turhaan riskinottoon, käämien käryämiseen, läkähtymiseen.

Ei ole siistiä ventata pysäkillä bussia, joka saapuu luvatun kello 16:07:n sijasta 16:41. Mutta jos yleinen tehomyllymentaliteetti ei olettaisi yksilön totaalisuoritusta elementtien vihoitellessa, ei yksilö vailla erityisen painavaa syytä edes olisi siellä dösäpysäkillä. Hän olisi kotona, kietoisi pilkullista filttiä tiukemmin ympärilleen ja ihailisi teekuppi höyryten lumituiskua ulkosalla. Kaikki tajuaisivat tämän, kaikki hyväksyisivät tämän ja kaikki tekisivät samoin. Sisäinen nenetsi virnistäisi tyytyväisenä ja seuraavana päivänä kun keli olisi selkostunut ja lintu livertäisi, ehtisi lykätyn operaation yhtä hyvin suorittaa.

Kun fillari hyytyy hankeen, on aika siirtyä suksille ja hyväksyä verkkaisempi matkantaitto. Kun suksija uupuu, täytyy leiriytyä ja vetää zetaa. Sitten taas mennään. Jos mennään.

Ihmiselämä ei ole kovin pitkä, lopulta. Mutta on se kyllin pitkä siihen, ettei joka päivä tarvitse olla totaalisuorittaja. Sitä paitsi itsepäinen yritys robottimaiseen, olosuhteista piittaamattomaan tykitykseen on energiasyöppöä ja tehotonta, se kaataa traagisen sankarimme, siinä missä luppopäivän suojaisessa pesäkolossaan viettänyt myhäilevä myräkänylittäjä suorastaan ritisee hyvää virtaa itselleen ja muille. Merkille pantavaa ja uskoa valavaa siis tuo bussiyhtiöiden tämänpäiväinen ohjeistus kuskeille: hylätkää aikataulut.

Yksi Ukko-Pekka vähemmän

Edesmennyt oli syntynyt vuonna 1948 Tampereella ja vaikuttanut sittemmin useilla maamme paikkakunnilla.

Rautatieharrastajien syvät huokaukset ja armoa anovat sanat eivät auttaneet, kun tammikuun lopulla Karjaan aseman sivuraiteella pantiin poikki, pinoon ja pakettiin Hr1-sarjan raskas pikajunaveturi "Ukko-Pekka". Höyryveturiklassikon purki sen ostanut metallinkierrätysfirma Romu Keinänen. Ehkä Ukko-Pekan atomit päätyvät sulatuskattilan kautta rautakangiksi ja betoninvalun tukirangoiksi, ehkä jälleen osaksi jotain isoa konetta.

Karjaalle Ukko-Pekka asettui 1998. Tuskin kukaan arvasi, että paikasta tulisi sen elämän päätepysäkki. Ensimmäiset neljä vuotta veturilla oli asiallinen pilttuu sisällä, mutta sitten se häädettiin pihalle muun käytön tieltä. Ulkona seisomista vanhukselle kertyi siis vuosikymmen. Viime kädessä veturin kohtaloksi koitui se, ettei kellään alan harrastajalla ollut riittäviä rahoja sen kunnostukseen eikä julkisiakaan tahoja tällaiset näytä kiinnostavan. Rataa pitkin Ukko-Pekkaa ei olisi saanut enää edes muualle siirtää, näin jyrähtivät uudet turvanormit.

Vaikka kierrätys kuinka on kannatettava asia, niin vanhan höyryveturin polttopillipilkonta on hämmentävä ja surullinen episodi näin alaa harrastamattomankin näkökulmasta. Jollei 93-tonnista karpaasia olisi enää voinut nähdä toimivana rataa nielemässä, niin ainakin ylevänä monumenttina, ruosteen lämpimissä sävyissä hehkuvana kummituslokomotiivina se olisi voinut seistä iät ja ajat, säväyttäen ja kummastuttaen, vakautta ja puhtia muumionakin huokuen.

Näissä kesän 2010 hajanaisissa otoksissa voimme vielä kerran nähdä edesmenneen. Ukko-Pekkoja valmistettiin kaikkiaan 22 yksilöä vuosina 1937-1957. VR:n henkilöliikenteessä niitä nähtiin viimeksi 1974 Vaasan ja Seinäjoen välillä. Nykyisin ajokuntoisia Hr1-vetureita on kaksi ja romutettuja Karjaan tapauksen jälkeen kuusi. Akuutin sukupuuton partaalla tyyppi ei siis kuitenkaan ole, mikä lohdutuksena otettakoon.

Veturilla on pituutta 22 metriä eikä se meinannut sopia pokkarin kuvaruutuun.

Yleisnäkymää ohjaamosta.

Säätimiä.

Tässä näkyy myös veturin polttoainevaunu, jossa on ollut metristä koivuhalkoa tai koksia. (kuva Strangler)

Haalistunut pressu kertoo hiekkaan valuneesta toiveesta pelastaa 1007 (kuva Strangler).

Rata johtaa suureen maailmaan - mutta sitä se ei tehnyt raihnaiselle Ukko-Pekalle.

Jälkikirjoitus 4.2.

Kaveri matkasi kuluneella viikolla junalla Helsingistä Tampereelle. Niin sitten kävi, että italialainen Pendolino hyytyi jonnekin keskelle ei-mitään puoleksitoista tunniksi. Kyse ei ollut pikkuhäikästä, vaan kylmyys oli rikkonut veturin. Näin kiersi konduktööri ilmoittamassa. Elottomaksi käynyt härveli alkoi saman tien nopeasti kylmetä ja matkustajat saivat hytistä ulkovaatteissaan, kun odottelivat hinausta junalle. Että sellaista. Pakkohan tässä on viisastellen huomauttaa, että Suomen oloihin tehdylle ja pomminvarmaan höyryvoimaan nojaavalle Ukko-Pekalle ei olisi käynyt noin. Pilli vislaten ja 110 kilometrin huippunopeudellaan se olisi jyskyttänyt nujertuneen rimpulan ohitse.

Elinympäristömme esoteerinen selitys buddhalaisuudessa

Olisikohan täällä onnekasta asua? Alppiniittyä muistuttava maisema on Tatra-vuoristosta. Tekstin muukin kuvitus on Puolasta kesäkuulta 2011.

Kaikki tietävät, että kristillisyydessä opetetaan Kymmentä käskyä - mitä ne sitten ovatkaan, se on jo vaikeampi juttu muistettavaksi. Vähemmän tunnettua on, että myös buddhalaisuudessa on vastaava lista, Kymmenen epäansiokasta tekoa, joita välttää. Siinä luetellut asiat eivät ole käskyjä, sillä buddhalaisuus - poikkeuksena uskonnollisten järjestelmien joukossa - ei tunnusta ketään käskijää. Kyseessä on joukko neuvoja, suosituksia, jotka pohjaavat kausaliteetin eli syyn ja seurauksen eli sanskritiksi karman lainalaisuuksiin.

Synnin ja syyllisyyden käsitteet ovat niin ikään vieraita buddhalaisuudelle, mutta epäviisaan toiminnan tiedetään johtavan joko lyhyellä tai pitkällä aikajanalla ei-toivottuihin seuraamuksiin, toisin sanoen kärsimykseen. Maalaisjärkistä on hoksata esimerkiksi se, että jatkuvasti muille kettuileva ihminen saa kettuilua takaisin. Buddhalainen opetus eli Dharma esittää kuitenkin myös esoteeriseksi luokiteltavia syy-seuraussuhteita, jotka ylittävät välittömän havaintokykymme rajat.

Maantieteellisen blogin vinkkelistä erityisen kiintoisalta vaikuttaisi opetus siitä, millaisista syistä määräytyy se ympäristö, mihin ihminen syntyy tai joutuu muuten asumaan. Olettamus elämien jatkumisesta jälleensyntymien kautta on elimellinen osa tätä kyseistä opetusta. Lyhyellä aikavälillä näemme tuskin eripuraa kylvävän puheen saattavan meitä asumaan karun louhikkoisella seudulla, jossa liikkuminen on vaikeaa... Muutenkin ratkaisevia ovat tavaksi eli tendenssiksi juurtuneet käyttäytymismallit, eivät niinkään yksittäiset teot - jos kohta niissäkin esiintyy tietysti ison kaliberin juttuja.

Luettelo "kymmenestä epäansiokkaasta teosta, joita välttää" sisältää kolme kehon kautta tapahtuvaa tekoa, neljä puheen kautta tapahtuvaa tekoa ja kolme mielen kautta tapahtuvaa tekoa. Esittelemme alla kyseiset kymmenen kielteistä tekoa ja niiden seuraukseksi mainitun elinympäristön. Teoilla on tietysti paljon muitakin seurauksia kuin niistä koitunut elinympäristö, mutta tässä siis keskitymme siis siihen. Pidämme myös mielessä, että jokaisella kymmenellä vältettäväksi suositellulla epäviisaalla teolla on myös vastakohtansa; viisas teko, jota kannattaa suosia.

Tässä referoitu opetus on peräisin tiibetinbuddhalaisesta Lamrim-yhteenvedosta. Sen kokosi ensi kertaa 1000-luvulla vaikuttanut maineikas opettaja nimeltä Atisha. Lamrimin tarkoituksena on antaa tiivismuotoinen, vaihe vaiheelta valaistumiseen johtava tiekartta. Tässä blogitekstissä on käytetty lähteenä nunna Karin Valhamin kokoamaa Extended Lam-Rim Outlines -opetusvihkoa, jonka julkaisija on Kopanin luostari Kathmandussa.

Epäansiokkaiden tekojen myönteiset vastineet ja ennen kaikkea näiden myönteisten vastineiden aiheuttamat ulkoiset olosuhteet ovat allekirjoittaneen tulkintaa. Niihin kannattaa näin ollen suhtautua varauksella. Toisaalta tilanteessa, jossa valtaosa ihmiskunnasta alkaa asua kaupunkioloissa, tuhannen vuoden takaista esimerkkikuvastoa voisi olla tarpeen uudelleentulkita enemmänkin. Ihmisen pilaamaa tai luonnonoloiltaan lähtökohtaisesti vihamielistä asuinseutua riittää toki taajamien ulkopuolella, mutta silti likaiset, rosoiset ja väkivaltaiset asuinympäristöt löytyvät mitä suurimmissa määrin urbaaneilta alueilta. Okaiden sijasta nykyihminen kohdannee useammin piikkilankaa ja lasinsiruja, mudan sijasta jätettä ja myrskyn sijasta mellakan - näin etenkin kolmannen maailman kaupungeissa ja niiden liepeille kohonneissa slummeissa. Samoin onnekkaiden ja etuoikeutettujen aineellisesti suosiolliset keitaat ovat nekin useinmiten kaupungeissa, omiksi saarikseen eristäytyneinä.

Tutkimusten mukaan varallisuuden ja onnellisuuden kasvu eivät havaittavasti korreloi muutoin kuin noustaessa todellisesta puutteesta kohtuulliseen toimeentuloon. Oikeassa köyhyydessä on vaikea olla onnellinen, mutta rikasta ei lisärikastuminen juuri kostuta.

Kannonnokkan perustettu metsätaipaleen pyhimyskaappi auttanee luomaan kiitollisuutta saavutetuista olosuhteista.

Enemmittä puheitta tässä siis "kymmenen epäansiokasta tekoa, joita välttää" sekä niiden tuottamat elinympäristöodotteet plus epäansioikkaiden tekojen myönteiset vastineet ja niiden tuottamat elinympäristöodotteet. Valmiina? Menoksi!

Kolme kehon tekoa:

1. Tappaminen. Ihmisten tappamisen ohella myös eläinten tappaminen on epäviisasta toimintaa.
Ympäristöseuraus: syntyä ympäristöön, jossa on paljon väkivaltaa, sotimista ja levottomuutta. Saatavilla olevat ruoka, juoma ja lääkkeet ovat heikkotasoisia.

Myönteinen vastine: elämän puolustaminen ja suojelu.
Myönteinen ympäristöseuraus: syntyä ympäristöön, joka on turvallinen ja jossa vallitsee rauha ja jossa elämää ylläpitävät hyödykkeet ovat hyvätasoisia.

2. Varastaminen eli sen ottaminen, mitä ei ole annettu. Huijaaminen kuuluu myös tähän kategoriaan.
Ympäristöseuraus: syntyä karuun ympäristöön, jossa sadot jäävät vähiksi ja tuhoutuvat helposti. Ruoasta on pulaa ja liiketoimet epäonnistuvat jatkuvasti.

Myönteinen vastine: toisen omaisuuden kunnioittaminen ja anteliaisuus.
Myönteinen ympäristöseuraus: syntyä viljavalle seudulle, jossa sadot ovat runsaat ja onnistuvat usein. Ruokaa ja muuta varautta riittää ja sen saamiseksi ei ole suuria esteitä.

3. Seksuaalinen väärinkäytös. Tällä tarkoitetaan ennen kaikkea raiskausta, pedofiliaa, sukurutsausta sekä pettämistä parisuhteessa.
Ympäristöseuraus: joutuu asumaan mutaisessa tai muuten likaisessa paikassa.

Myönteinen vastine: vastuullisuus seksuaalisessa elämässä.
Myönteinen ympäristöseuraus: puhdas ja muutenkin esteettisesti miellyttävä asuinympäristö.

Breslau (puol. Wrocław) näyttää nätiltä kaupungilta, mutta sen historia on haavoja täynnä.

Neljä puheen tekoa:

4. Valehteleminen. Suoraan tai epäsuorasti ei-tosi puhe.
Ympäristöseuraus: joutua asumaan ihmisten parissa, jotka huiputtavat ja joiden keskuudesta ei löydä luotettavia.

Myönteinen vastine: puhua totta.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua alueella, jossa voi pääsääntöisesti olla tekemisissä luotettavien, rehellisten ihmisten kanssa.

5. Eripuran kylväminen ihmisten keskuuteen. Voi tapahtua avoimesti tai selän takana.
Ympäristöseuraus: joutuu asumaan karulla, rosoisella, epätasaisella ja muuten ei-vieraanvaraisella seudulla.

Myönteinen vastine: yhdistää ihmisiä puheellaan ja toimia sovittelijana.
Ympäristöseuraus: miellyttävän sopusuhtainen maasto, jossa helppo liikkua ja elää.

6. Karkea tai loukkaava puhe.
Ympäristöseuraus: joutua elämään seudulla, jossa on paljon kantoja, piikkipensaita, teräviä kiviä, polttavia kasveja.

Myönteinen vastine: puhua miellyttävästi.
Myönteinen ympäristöseuraus: seudulla vaarattomia ja hyödyllisiä kasveja, voi kulkea yleensä polkujen ulkopuolellakin tulematta kasvien repimäksi tai polttamaksi.

7. Tyhjänpäiväinen lörpöttely.
Ympäristöseuraus: joutua elämään seudulla, jossa sadot eivät kasva kunnolla, sateet tulevat väärään aikaan ja toimet eivät ole menestyksellisiä.

Myönteinen vastine: puhua asiaa, merkityksellisesti.
Myönteinen ympäristöseuraus: elämä seudulla, jossa sadot onnistuvat, sään ääri-ilmiöt ovat vähäisiä ja asiat toimivat yleisellä tasolla.

Tässä viehättävässä talossa toimi Gehaime Staatspolizei (salainen valtionpoliisi) eli Gestapo.

Kolme mielen tekoa:

8. Kateus. Harmittelee toisen onnea tai omistusta ja haluaa sen itselleen.
Ympäristöseuraus: joutua elämään paikassa, joissa sadot ovat heikkoja ja materiaaliset resurssit tuhoutuvat tai häviävät helposti.

Myönteinen vastine: toivoo toisille menestystä ja iloitsee heidän saamastaan hyvästä.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa elää paikassa, joka on satoisa ja jossa muutkin materiaaliset resurssit ovat helposti saatavilla.

9. Pahantahtoisuus. Tahto vahingoittaa toista, iloitseminen toiselle osuvasta onnettomuudesta.
Ympäristöseuraus: joutuu elämään väkivaltaisessa paikassa, jossa soditaan ja jossa on tarttuvia tauteja.

Myönteinen vastine: tahto suojella toista, toivoa toiselle hyvinvointia.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua paikassa, jossa vallitsee rauha ja monet vakavat sairaudet voidaan hoitaa.

10. Väärät näkemykset. Uskominen siihen, mikä ei ole totta. Tällä ei tarkoita virheitä pinnallisissa tiedoissa, vaan esimerkiksi näkemystä, jonka mukaan syyn ja seurauksen lakia ei ole olemassa.
Ympäristöseuraus: joutua elämään paikassa, jossa on pulaa vedestä ja muista resursseista kuten ruoasta, ja missä ei ole kallisarvoisia asioita kuten aarteita, taideteoksia, käsikirjoituksia tai henkistä opastusta.

Myönteinen vastine: toive oppia tietämään asioiden todellinen luonto.
Myönteinen ympäristöseuraus: saa asua paikassa, joka on yltäkylläinen niin materiaalisesti kuin kulttuurisesti ja jossa on saatavilla autenttisia henkisiä opetuksia.

Kun ruokaa riittää voidaan huomattava osa kauppahallista omistaa kauneuden myymiselle.

Jälkisanat: kollektiivinen karma

Buddhalaisuudessa opetetaan, että yksilöllä eli yksittäisellä mielenvirralla on oma karmansa (joka on kuin pankkitilin saldo ottoineen ja panoineen), mutta yksilöt myös jakavat keskenään kollektiivista karmaa (jota voisi verrata valtion kassan taseeseen). Sen kautta yksilöt tulevat osaksi tiettyä ryhmää, kuten heimoa tai kansakuntaa ja näin myös jakavat tietyn fyysisen alueen ja ulkoisten olojen muokkaaman kokemusmaailman.

Buddhalaisuus ei ole "poliittisesti korrektia". Se ei yritä sälyttää heikommat kortin saaneiden ryhmien ongelmia paremmin porskuttavien syyksi, vaan kaikessa myötätunnossaankin kehottaa yksilöä ja ryhmää katsomaan peiliin. Toki konventionaalisella tasolle voimme perustellusti löytää moitetta toisista ja nähdä heidät ongelmiemme lähteenä, mutta viime kädessä jokainen - yksilö ja ryhmä - niittää kylvämäänsä. Jos näin ei olisi, olisivat vaihtoehdot ne, että a) syillä ja seurauksilla ei olisi vastaavuutta tai se olisi vain sattumanvarainen, kärjistetysti: päärynän siemenestä voisi kasvaa lehmus ja lehmuksen siemenestä putkahtaa rautakanki tai b) jokin kaikkivaltias entiteetti ohjailisi syitä ja seurauksia ja omien mielivaltaisten päätöstensä mukaisesti rankaisisi yhtä ja palkitsisi toista.

Karman eli syy-seuraussuhteen yleisesti esiintyvää väärinymmärrystä on fatalistisesti olettaa se kohtaloksi, jota ei voi muuttaa. Asia on juuri päinvastoin. Kaikessa ilmenevässä vallitsee se hieno ja vapauttava puoli, että se on pysymätöntä. Tämän johdosta aina on mahdollisuus korjata kurssia.

Siinä rinne kavuttavaksi. Epäansiokkaiden tekojen voittaminen on ainakin yhtä iso. Mutta luvassa olevat näköalat palkitsevat.

Myllypuron sottatunturin genealogia

"Myllypuron maamerkiksi" tituleeratun jätetunturin lakikartio on kaksikymmentä metriä korkea, minkä lisäksi alarinteet tuovat sille lisäkorkeutta melkein toisen mokoman.

Uskaltaako ihmisen käsiin antaa mitään saippuaa vaarallisempaa, kun se kuitenkin möhlii sen kanssa jotain? Retorinen kysymys käy mielessä Helsingin uusimman täyttömäen kuvetta kavutessa. Ollaan Puotinharjun ja Myllypuron rajamaastossa, jonne tämä ilmestys suuremmitta seremonioitta on läjähtänyt. Kummun kartiomaisen yläosan sisään on koteloitu pilaantunutta maata, entisen kaatopaikan perintöä. Nyt mäki on näemmä avattu yleisöllekin, kun se vuosi pari sitten oli aitojen ja kieltokylttien takana.

Aiemmin paikalla oli 1970-luvun puolivälissä rakennettuja asuintaloja ja päiväkoti, sittemmin surullisenkuuluisiksi muuttuneet ja pois puretut Myllypuron myrkkytalot. Allekirjoittanut muistaa parikymmentä vuotta sitten ihmetelleensä, että tiesivätkö Alakiventien asukkaat budjaavansa kaatopaikan päällä. Alueen ojissa virtasi yhä ruosteinen, öljyinen, jopa maalipigmenttinen vesi. Viimein 1998 kaupunki myönsi, että paikassa on jotain mätää ja seuraavana vuonna se julistettiin asuinkelvottomaksi. Kämpät lunastettiin riitojen kera.

Mennäänpä ajassa taaksepäin. Olipa kerran jääkausi, joka lutraili irtaimen maa-aineksen, jään ja veden kanssa monenmoista muodostelmaa. Yksi näistä oli syvälle merenpohjaan syntynyt harju. Se muodostui alueelle, jota noin kymmenentuhatta vuotta myöhemmin alettiin kutsua Botbyksi, Puotinkyläksi ja sitten Vartiokyläksi. Tässä vaiheessa ihminen oli jo iskenyt lapionsa harjuun, josta lapioitiin hevosvetoisiin kärryihin hiekkaa. Sitä tarvittiin moneen asiaan, esimerkiksi alueen metsiin tsaarin tilauksesta 1915-17 tehtyihin betonibunkkereihin.

Salaperäinen kaivonkansi jätetunturin huipulla. Huuruaako kaatopaikan "pullonhenki" tästä ulos vai mistä lie kyse. Alla sijaitseva alava alue kuplahalleineen, kouluineen ja kenttineen oli kaatopaikan aikaan peltoa. Taustalla Puotinharjun kerrostaloja ja Itäkeskuksen maamerkki.

Vuonna 1954 sorakuoppa oli jo loppuun palvellut, kun siihen perustettiin Vartiokylän kaatopaikka. Siihen siirrettiin nykyisen Siilitien ja Sopuliten risteyksessä sijainneen Herttoniemen kaatopaikan toiminnot sikäläisten omakotiasujien valitettua kyllin sitkeästi hajuhaitoista. Uusi kaatopaikan sijainti oli otollinen täydellä syrjäseudulla. Lähistöllä asui ainoastaan eräs pientilallinen: ranskaa, ruotsia ja suomea taitanut vallonitaustainen Ossian Gauffin.

Kaatopaikalle alettiin kipata paitsi tavallista yhdyskuntajätettä, myös jäteöljyä ja muuta teollisuusjätettä, kuten kaasulaitoksen jäterikkihappoa - käytännössä ihan mitä vain. Eipä aikaakaan, kun alueen reunusmetsät kellastuivat ja Gauffin sai kummastella pelto-ojiin ilmestynyttä öljyä. Mustapuro vei sitä myös Marjaniemen uimarantaan polskijoiden riemuksi. Ihan sokeita ympäristöongelmille ei tuolloinkaan sentään oltu. Vuoden 1957 jälkeen pahimpien myrkkyjen kaatoa rajoitettiin ainakin määrällisesti. Vuonna 1962 kaatopaikka suljettiin Myllypuron rakentamisen aattona, mutta vanhasta tottumuksesta ihmiset toivat sinne jätekuormiaan. Alue lanattiin hiekkakentäksi, joka alkoi sieltä täältä kasvaa männyntaimea. Allekirjoittanut muistaa, että kiertävä sirkus pystytti kentälle kerran telttansa. Klovnit, hevoset, trapetsitaiteilijat ja veitsenheittäjät olivat parasta, mitä paikalle oli tapahtunut sitten jääkauden.

Mutta on uusi mäkikin hieno. Mäet ovat kategorisesti aina hienoja. Vaikka olisivat tietämättömyyden, typeryyden, röyhkeyden, piittaamattomuuden monumentteja, kuten Vartiokylän kaatopaikan kiirastulen fyysinen manifestaatio perusteiltaan on. Se on ansaittu aasinhattu, jota tosin saatiin odottaa neljä vuosikymmentä mutta joka on seisova sijoillaan seuraavaan jääkauteen.

Tyylikästä avaruutta. Kaupunki on suunnittelut rinteille ledvalokoristeita ja huvimajoja, mutta kassalippaan pohjan pilkistäessä näiden toteutus on lykätty hamaan tulevaisuuteen.

Vielä pari kuvaa mäen rakennusvaiheelta syksyltä 2009:

Iso kaivinkonekin on pikkurikka tässä maisemassa.

Mäestä tehtiin täytekakku, jossa on erilaisia kerroksia suojaamassa ytimen "herkkuja".

Jälkisanat:

Vartiokylän kaatopaikasta ei ole kirjattu montaa ensikäden silminnäkijäpuheenvuoroa - eipä sen sortin paikoista ole tapana - mutta Vartsikan kotiseutumuistojen sivulta (http://vartsika.kaivokukka.fi/) löytyy Martti Backmanin raportti, joka mehvyydessään lainattakoon alla kokonaisuudessaan. Teksti kertoo, kuinka kaatopaikalla oli tärkeä rooli jopa lähiseudun asukkaiden ruokahuollon kannalta. Erikoinen piirre on eksoottisten hedelmien massadumppaus sodan jälkeisen pula-ajan hädin tuskin päätyttyä. Toisaalla on kerrottu, kuinka kaatopaikalla kyti jatkuvasti pieniä tulipaloja, jotka pimeällä näyttivät salamyhkäisiltä ja aavemaisilta kuin aarnivalkeat. Vahnan ajan kaatopaikan peruspiirteisiin kuului myös sen laidalla oleva irtolaisten hökkelikylä.

Mutta näin siis Backman:

Kaatopaikka oli kulmakunnan pienten ja isojenkin poikien ehtymätön aarreaitta. Kaatis sijaitsi suunnilleen Herttoniemen ja Kontulan yhdistävän vanhan tykkitien puolivälissä, nykyisellä Myllypuron Alakiventiellä Kaatis oli virallisesti Herttoniemen kaatopaikka ja se oli Pasilan lisäksi toinen Helsingin suurista tunkioista.

Ensimmäinen muistikuvani kaatiksen ihmeistä oli armeijan vihreä, viisi senttiä korkea säilykepurkki. Niitä kipattiin 50-luvun puolivälissä penkkaan useita kuorma-autolasteja. Osassa niistä oli kansi auki ja sieltä paistoi omituisen näköistä läpikuultavaa hyytelöä, punaista, vihreää ja kretliinia: kuivaspriitä. Lasti oli peräisin Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastosta, josta joku suomalainen taho (olisko ollut SA int ?) oli ostanut purkit ja nyt jostain syystä luopui mainiosta tavarastaan.

Pikkupoikien leikkeihin ihmehyytelö oli oivallinen raaka-aine. Sitä poltettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä ihmeteltiin, että kun ainetta laittoi pienen nokareen kädelle ja sytytti, niin se ei polttanut yhtään. Talvisilla hiihtoretkillä purkin päällä oli hyvä paahtaa suksia ja keittää sumpitkin.Kumma, että siinä ei palanut enemmän metsää tai taloja pikkukemistien kokeiluissa.

Isommat puistokemistit keksivät mönjälle oman käyttötapansa. Kaatiksen laitamilla asui pultsareiden eli ”pummien” yhdyskunta, ja heillehän Amerikan lahja oli riemun aihe. Pultsarit suodattivat ainetta ranskanleivän läpi yrittäen näin saada aineesta pois myrkkydenaturoinnin. Kuinka moni menetti näkönsä?

Kaatiksen lähimetsien hurjannäköiset, mustat puliukot olivat harmitonta joukkoa, mutta silti heitä hiukan pelättiin. Joidenkin kanssa löytyi yhteinen intressi. Heidän pahvikoijiensa liepeillä kuhisi rottia ja saimme käydä skodaamassa niitä luftareilla. Se oli meille hauskaa metsästystä ja pummit olivat tyytyväisiä kun heitä vainoava rottakanta sai harvennusta.

Ja banaanit te kaikki varmaan muistatte ? Verkkokalvoihini on ikuisesti syöpynyt kuva, jossa Henellin isä selkä vääränä raahaa harteilla kotiaan kohti ainakin 50 kiloa painanutta jättiterttua, naamallaan onnellinen saalistajan virnistys. Kohtaus oli kuin suoraan tuolloin suositusta Banaaninlastaajien laulusta.

Banaanit eivät olleet silloin samanlaista arkiruokaa kuin nyt. Eipä siis ihme, että lähes koko kylä vaelsi kohti kaatopaikkaa, kun tieto kantautui, että sinne oli taas tullut tropiikin herkkua.. Banaaneja kyörättiin sinne autolasteittain suoraan kypsyttämöltä tai keskusliikkeen varastolta. Voimassa oli kuulemma säännös, että jos tietty osuus banaanilastista oli pahentunut myyntiin kelpaamattomaksi, oli koko erä hävitettävä. Penkkaan kipatuista tertuista oli ehkä vajaa puolet mustunut syömäkelvottomiksi, mutta toinen puoli oli ihan hyvää, osa aivan priimaakin.

Tärkeää oli ehtia jaolle ennen kuin puhtaanapitolaitos ehti levittää kuorman päälle jäteöljyä. Näin yritettiin estää ihmisten dyykkaamista. Haitantekoa paheksuttiin voimakkaasti.

Tuli myös muita hedelmiä kuten appelsiineja. Kylän C-vitamiinitasot pysyivät kunnossa. Jossakin vaiheessa kuoppaan kaadettiin Valion jäätelöpakkauksia. Olivat huhun mukaan salmonellan saastuttamia. Arvatkaa maistuiko? Kerran tuli venäläistä majoneesia lasipurkkeihin pakattuina valtava erä. Ei ollut kelvannut kaupoissa, mutta kaatopaikalta kelpasi. Voisi olettaa, että koko kylä olisi kuollut johonkin koleraan, mutta en kuullut koskaan kenenkään edes sairastuneen kaatiksen antimista.

Kymmenisen vuotta sitten nousi kohu siitä, kun kaatiksen päälle Myllypuroon rakennettuihin kerrostaloihin alkoi nousta omituisia katkuja talon perustuksista. Ihmisten terveyden arvioitiin olevan vaarassa ja talot määrättiin purettaviksi. Asuntojen korvaushinnoista riideltiin pitkään.

Lehdissä arvuuteltiin, että mitä myrkkyjä sinne muinaiseen kaatopaikkaan on oikein haudattu. Puhtaanapitolaitos yritti tutkia asiaa vanhoista arkistoistaan, mutta ei siihen oikein selvyyttä saatu. Olisivat kysyneet minulta. Olisin voinut kertoa, että kaatikseen haudattiin tuohon aikaan surutta ja kyselemättä aivan kaikkea. Kukaan ei osannut pelätä ympäristömyrkkyjä tai pohjavesien saastumista.

Mutta syypääksi talojen haittoihin epäilen sitä keltaista, rikiltä haissutta velliä, jota säännöllisesti roudattiin kaupungin kaasulaitokselta ja kaadettiin penkalta alas kymmeniä ellei satoja tuhansia litroja. Keltainenijärvi houkutteli tietysti heittämään siihen kiviä. Vellin pintaan jäi hauskat renkaat ja velliroiskeet lensivät pitkälle. Joskus joku haiseva roiske sattui vaatteisiinkin ja poltti kankaaseen reiän. Äidiltä ei herunut ymmärrystä.

Myrskyn mentyä

Tapani heristeli nyrkkiään vartiosaarelaisessa sekametsässä Itä-Helsingissä. Vain vahvimmat selviytyivät.

Monelle meistä, jotka elämme tai ainakin haluamme elää luonnonvoimia kunnioittaen ja niihin varautuen, on jopa päivittäinen rutiini tsekata Ilmatieteen laitoksen viiden vuorokauden paikkakuntakohtainen sääennuste. Se antaa kohtuullisen luotettavaa osviittaa sen suhteen, kannattaako reppuun pakata sadeviitta, heittää merinovillaa alle tai varautua sulattelemaan jäätynyttä fillarin tai veneen lukkoa - tyypillinen riesa, kun lämpötila sahaa nollan molemmin puolin ja taivas mättää milloin minkäkin näköistä uitettua patalappua, ellei ihan sammakoita ja kiviä.

Oma lukunsa on tuuli. Leijanlennättäjät rakastavat sitä ja muun muassa Pentti Linkola inhoaa sydämensä pohjasta; siinä murahtaa vuosikymmenien liikkuminen lihasvoimin maalla ja vesillä. Useimmat meistä jäävät johonkin näiden välille. Mutta jokaisessa värähtää jotain, kun tuuli kasvaa heikosta kohtalaiseksi, kohtalaisesta navakaksi, navakasta kovaksi ja viimein kovasta myrskyksi (ja joskus jopa myrskystä hirmumyrskyksi). Janikan ja Pyryn tapasimme 2001, Irenen muistamme vuodelta 2003 ja Rafaeliin törmäsimme 2004. Ja sitten tupsahti Tapani kylään viisi päivää ennen vuoden 2011 päättymistä. Siinä kovimpia 2000-luvun talvimyrskyjä, kesäisin on jyllännyt oma kaartinsa.

Siinä missä Ilmatieteen laitoksen sivuilta voi hakea omille asuinnurkilleen täsmätyn viiden vuorokauden sääennusteen, voi samaisen laitoksen myrskyinnostuneiden työntekijöiden ylläpitämältä Myrskyvaroitus.com -sivustolta http://www.myrskyvaroitus.com/ tutkailla myrskyn todennäköisyyden. Pitkä ennuste on viikoksi kerrallaan. Ennustetta päivitetään keskimäärin kolme, neljä kertaa viikossa. Hyödyllinen ja kiintoisa sivusto, vaikka kansalainen ei mikään myrskybongari olisikaan. Näillä viimeksi mainituilla on oma jaostonsa Ursassa http://www.ursa.fi/ursa/jaostot/myrskybongaus/ ja siihen kuuluu yli neljä sataa koiranilman enthusiastia. Erikoista Suomen myrskybongariskenessä on tiivis yhteistyö valtakunnan virallisen meteorologisen instituutin kanssa.

Tapani näytti taas, kuinka hauras moderni yhteiskunta on luonnon tuuppaukselle. Tämän blogin kantavan teeman (saarnan) mukaisesti tietysti sanomme, että perifeerinen villi elementti rökitti siinä omasta vallastaan humaltunutta ja turtunutta keskuselementtiä. Mitä korkeamman tornin ylitse realiteettien rakennamme, sitä kipeämpää on pudota.

Pitkään myrskyjä ja niihin reagoimista seurannut myrskyvaroituslainen, Ilmatieteen laitoksen Sää- ja turvallisuuskeskuksen meteorologi Ari-Juhani Punkka, kirjoittaa seuraavassa linkissä nasevasti siitä, kuinka meteorologit, media, sähköyhtiöt ja kansalaiset suhtautuvat myrskyihin ennen niitä, niiden aikana ja niiden jälkeen. Suurmyrskyn psykologinen käsikirjoitus, olkaa hyvät:

http://www.myrskyvaroitus.com/site/component/option,com_mojo/Itemid,/p,74/

Etualalla ei ole oksa, vaan epäonninen sähköjohto, joka tuhansien ja tuhansien kaltaistensa tavoin lankesi alas korkeuksista 26.12.2011.

Hovi tai kirkko, nekin ovat pysymättömiä elementtien ja ajan myllyssä.