Kiven sisällä - retki Uudenmaan luoliin ja rotkoille

Entisen "Vantaan kiilan" (nykyisen Helsingin Salmenkallion) alueella sijaitseva kiviportti ryömittiin ennen retkeä läpi. Tietäjät ja parannettavat ovat tällaisista ennen ritualistisesti kulkeneet, joten jonkun hipun hyvää onnea tohdimme mekin matkallemme toivoa.

Jotain ikiaikaista tuntuu liikahtavan sisällä jo kun kuulee sanan "luola" tai "rotko". Niin kauan kuin ihminen on vaeltanut planeettamme poskea, ovat luolat ja rotkot vetäneet häntä magneettina puoleensa - ja myös työntäneet voimalla loitommalle. Luola merkitsee salaisuutta, rotko sysisyvyyttä. Maanpinnan muotojen salataskut ovat kätköisinä tarjonneet suojaa niin hyville kuin pahoille aikeille. Luolissa ja rotkoissa on lymytty hirveyksiin ja hullutuksiin valmistautuen ja oikeuden miekkaa paeten, mutta myös lukemattomat ahdistetut ovat tavanneet niistä turvan ja huojennuksen. Kulkijoille ja joskus pidenpäänkin paikallaan pysyneille ne ovat tarjonneet kaivattua lepoa, suojaa elementeiltä. Maailman ensimmäiset kodit perustettiin varmasti luonnon valmiiksi tarjoamiin koloihin.

Ehkä ei siis ihme, että jostain syvältä mahlan tavoin nouseva innostuksen aalto kävi lävitsemme, kun saimme mahdollisuuden viettää keväisen päivän etsien eräitä Uudenmaan luolia ja rotkoja. Retkueemme kärjessä taivalsi Suomen ensimmäisen pelkästään luoliin keskittyneen kirjan (Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin, Mäntykustannus 2011) kirjoittanut Tuomo Kesäläinen. Hänellä on työn alla nyt kirja rotkoista. Salakirjat-pienkustantamon ensi vuonna julkaisemaan opukseen on kunnianhimoisesti tulossa kuvien kera 100-150 mielenkiintoisinta rotkoa ympäri maata plus sadoista perustiedot. Sitä sopii odotella!

Muita retkemme osallistujia olivat Kansanperinne-blogin Jon Hällström, Romantic Geographic Societyn Jussi Kivi ja allekirjoittanut Esoteerisen maantieteen koulun puolesta. Kierros alkoi Sipoon Massbystä, jossa kohteena oli Lyftenkyrkanin luola. Kivi oli sen bongannut parikymmentä vuotta sitten ja tehnyt siitä piirroksenkin. Nyt kohdetta kuitenkin lähestyttiin eri suunnalta, sankemman metsäturkin suunnalta, joten saatiin kokea etsimisen ja lopulta löytämisen iloa.

Parinkymmenen minuutin metsäsuunnistuksen jälkeen alkaa näkyä lupaavaa louhikkolaitaa. Ollaan saavuttu Lyftenbergetin alueelle.

Tieto luolan läheisyydestä kutkuttaa askel askeleelta enemmän. Mutta missä se on?

Sisäänkäynti on löytynyt. Merkille pantavaa on, että joku rakentanut muurin luolan "etuikkunaan". Se tuo erakkoluolan tunnelmaa.

Aika pysähtyy istuksien sisällä. Luolassa on tulisija. Lieskojen hulmutessa ja tuulisen syysyön humistessa ulkona on tunnelma varmasti äveriäästi arkaainen.

Seinällä on vanhoja tekstinraapustuksia, joista ei saa juuri selvää ilman arkeologisia vahvennusmenetelmiä.

Risti, jonka sivuitse valuava vesi hämärtää osan kuviosta. Kävikö paikallinen pappi aikoinaan ajamassa luolan piruja tiehensä?

Kalliomerkkien ihailua.

Rotkokirjailija ja hänen kustantajansa miettivät syntyjä syviä.

Paikkakunta vaihtuu Sipoosta Liljendahliin, jossa nähdään kivipitoinen sisällissodan muistomerkki. Loviisan Valkomiin 7.4.1918 maihinnoussut saksalaisten osasto Brandenstein eteni täällä pohjoiseen, tehtävänään itää kohden perääntyvien punaisten pakotien katkaiseminen.

Hakusessa on Bombergsgrottan, vanhastaan tunnettu luola Liljendalissa.

Luola on löytynyt! Ei muuta kuin uumeniin.

Vajaa parikymmentämetrisen luolan eteläpää on veden vallassa ja kuivuu todennäköisesti vain vähäsateisina kesinä.

Puolet luolasta on kuitenkin kuivaa. Luolan umpinaisuus ja pimeys tekee siitä erityisen vaikuttavan.

Aikanaan on kuitenkin kömmittävä kankaalle ja kohdattava jo mielestä etääntynyt ulkomaailma. Miten kirkas, leuto ja ääniä täynnä se onkaan!

Luolan lähirinteitä.

Jatkamme metsään, jossa Kesäläinen tietää olevan kiintoisia kiviä. Ennen niitä löytyy kuitenkin toisenlainen patti.

Luonto hamuaa omaansa...

... mutta kulttuurivyöhyke on pitänyt vielä rajansa.

Metsän asukas on juronpuoleinen pitkän talven jäljiltä.

Erikoinen kivipaasi on löytynyt. Se on kuin pylväs.

Naapurilohkare on kuin taidokkaasti muuraten kasattu.

Harvemmin sitä näkee näillä main raukkia eli lipalliseksi erodoitunutta kiveä. Oma hohtonsa on tajuta, että tuhansien vuosien aikana yksi jos toinenkin on pysähtynyt ihmettelemään juuri tätä samaa muodostelmaa, siksi erikoinen se on.

Matka jatkuu. Tämä Porlammin eteläpuolella sijaitseva kallioseinämä oli avohakkuun paljastama. Tieltä nähtiin jotain luolamaista, mikä piti käydä tsekkaamassa.

Ja kappas, kyllähän siellä luolan määritelmät täyttävä ontelo kalliossa oli. Kesäläinen ottaa siitä mitat ja toimittaa tiedot luolatutkimuksen uranuurtaja geologi Aimo Kejoselle.

Sauma lumien sulamisen ja lehtien puhkeamisen välillä on kapea, mutta se on täydellinen luolalöytöretkeilylle. Pari viikkoa vielä ja tämäkin kohde olisi ollut lehvän jemmassa - huolimatta metsänhoidollisista toimenpiteistä.

Viimein on saavuttu syvällä Porlammin metsissä sijaitsevalle Mäyräkalliolle.

Kallion louhikkolaidat ovat erittäin komeat ja vaikeakulkuiset. Kejoselta saatujen tietojen mukaan täällä jossain on luola.

Kallio kohoaa pystysuorana kuin muuri.

Kuuset löytävät yllättävän hyvin jalansijaa lohkereiden välistä. Niitä hyödyttää kovilta tuulilta suojaava seinämä ja kostea pienilmasto.

Mutta luola, missä se on?

Nyt taisi tärpätä.

Mäyräkallion luola on iso, ainakin kunnon yksiön kokoluokkaa ja paikoin siinä pystyy seisomaan pitkäkin mies suorassa (kuva: Jussi Kivi).

Perimätiedon mukaan paikkaa käytettiin piileskelyyn isovihan karmeina aikoina.

Valon ja varjon leikki on osa luolien viehätystä.

Käpykeittimessä kiehautetaan vesi iltapäiväkaffeita varten. Sitten matka jatkuukin kohden Artjärveä.

Ollaan Uudenmaan pimeimmällä seudulla. Aivan lähellä on nimittäin Ursan Tähtikallion observatorio, jonka sijainnin saneli valosaasteen vähäisyys. Pimeydellä on pesänsä silti päivässäkin ja yhtä sellaista nyt haetaan.

On löytynyt rotko, Etelä-Suomen oloissa huikea rotko, jonka korkealla kivikynnyksellä kulkija hiljentyy. Suuaukosta hohkaa kylmää ilmaa, joka tuntuu metrien päähän.

Retkeilijä mahtirotkossa tuntee itsensä pieneksi.

Siellä jossain on taivas.

Nimetön rotko on säilynyt käytännössä tuntemattomana eikä se kapeutensa vuoksi näy edes kartassa. Paljon vaatimattomampiakin rotkoja, kuten Ruoveden Helvetinkolu, on kohotettu matkailunähtävyyden asemaan.

Jos rotko olisi virallinen nähtävyys, kohdeltaisiin sen ympäristöä eri tavalla.

Ollaan jo Lapinjärven alueella, kun äkkiä hoksaamme lupaavan mäen nimeltä Ruskiakallio.

Kunnon rotko löytyy siitäkin. Retkikunnan huomiota herättää korkealla seinämässä näkyvä ruksi.

Tässä zoomaus ruksiin, joka on raaputettu jäkäliin. Hiidetkö asialla - vai sittenkin kalliokiipeilijät?

Ihminen ja kallion ikivanha syli.

Aiempia retkiämme luonnonluoliin Turun seudulla ja Ahvenanmaalla:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/07/turun-seudun-rosvoluolissa.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/08/getan-grotto-luonnonluoliemme-aatelia.html

Suomalaisista luolista ja rotkoista kiinnostuneelle ei voi kyllin painokkaasti suositella Tuomo Kesäläisen Luolamiehen blogia:

http://luolamiehenblogi.blogspot.fi/

Naulakallio - oodi lähiökaltseille

Voi sitä lähiötä, jolla ei ole omaa kalliota.

Tiheään rakennetulla alueella, jossa muokkaamaton ja kontrolloimaton ympäristö on vähissä, muodostaa tarpeeksi hankalakulkuinen kallio perifeerisyyden luontaisen pakolinnan. Siellä tylyjen muurien ja pikkusievien viritysten ahdistama asfalttiviidakon vaeltaja voi huoahtaa ja sallia hengelleen palan, vaikkakin kuinka rajallisen ja absurdin, ravitsevaa villeyttä.

Grynderi-intresseille haastavaa kalliota ei ole täytetty taloin. Sitä ei yleensä ole edes väännetty puistomaiseksi, koska virallinen virkistyskoneisto ei mielellään ota riskejä holhokkiensa turvallisuudesta. Kaikkein mieluisinta peuhausmaastoa virkistysrakentajille ovatkin entiset pellot ja maatalousmaista kehittyneet nuoret metsät. Näiden tullessa täyteen rakennetuiksi, kääntyvät katseet tietenkin jossain vaiheessa rajaseuduille, kallioille.

Kaltsi, jokaisen itseään kunnioittavan lähiön kruunu, on lapsille paikka elää todeksi omia satuja ja tajuta, että ruumista pitää käyttää. Nuorille se on nuotioiden ja heimotunteen tyyssija sekä varaventtiili, jossa ahdistus muuntuu kuin alkemiallisessa prosessissa toiveikkuudeksi ja lähiö alapuolella näyttäytyy osana elonpiiriä, joka ei sittenkään ole liian iso hallittavaksi. Pultsareille, hylkiöille, nykyajan kulkureille kallio voi olla jopa koti, ja on varmasti henkinen koti, oma reviiri, jossa jopa poliisi voi jättää rauhaan jonkin ikiaikaisen mäkirauhan alitajuisesti vaistoten. Lähiön luonnonrakastaja olisi pian autokaupassa, jollei hänellä olisi kalliota, jonka keloja koputellen verestää vuosien takaisen Lapin reissun tuntua. Ajattelijat nousevat kallioille, ovat aina nousseet. Jopa koirat kiskovat sinne hihnoissaan. Jotkut "energioille" herkät tunnustelijat saattavat puhua tietyistä kallioista voimapaikkoina. Toisinaan voisi nyökätä mukana.

Mellunkylän laakean savitasangon ja Mellunmäen harjannejakson välillä kohoaa graniittinen, pyöreälinjainen Naulakallio. Se on komeaprofiilinen jötikkä, jonka rinteet ovat äkkijyrkät ja monin paikoin mahdottomat kulkea, luoteen suuntaa lukuun ottamatta. Alarinteet ovat tuoretta kangasta koivuineen, kuusineen ja mäntyineen. Kallion karut lakialueet ovat yli 30 metriä merenpinnasta, korkeusero ympäröivään maastoon on noin 20 metriä. Matkaa Mellunmäen lähiön sydämeen on alle kilometri. Siihen rinnastettuna Naulakallio on urbaani erämaaperiferia. Siellä voisi olla laavulla ja kuunnella kuinka metro vinkuu. On oletettavaa, että maisemallisesti merkittävä Naulakallio on vetänyt ihmisiä puoleensa kaikkina aikoina, myös ollessaan tuhansia vuosia sitten merimaiseman äärellä.

Naulakallio ja yksi sen tunneleista. Luontainen pystysuora kallioseinä on hieno harvinaisuus Helsingissä.

Kun aikoinaan skideinä vaelsimme Naulakalliolle Vartiokylästä, piti meidän kulkea monia kilometrejä savimaalla kulkevaa polunpahaista, joka oli milloin rutikuiva ja täynnä halkeamia sekä niihin vilistäviä hämähäkkejä, milloin liukas ja upottava. Lopulta ryteikköinen, pensainen maasto aukeni Hevospelloiksi kutsutuksi avaraksi niittymaisemaksi, jossa nimensä mukaisesti oli usein hevoisia laitumella (ne olivat Juurisen tilalta, joka purettiin 2000-luvun alussa läheltä Itäväylää). Naulakallio näkyi kauaksi. Se oli uhkaava ja pahamaineinen paikka, johon ei menty yksin.

Kallion juurella oli poikakoti (se oli aloittanut tyttökotina 1960). On laitos siellä vieläkin, mutta pojat eivät ole enää poikia, vaan uudessa korrektissa sanastossa ties mitä erityisryhmää ja laitoksen nimi on Naulakallion hoito- ja kasvatuskoti. Se sijaitsee isolla tontilla, missä toimi vuodesta 1934 noin kaksikymmentä vuotta Erikson-nimisen julmurin turkistarha. Poikakotilaisten huhuttiin imppaavan liimaa ja muutenkin sekoilevan Naulakalliolla. Kai sieltä joskus jotain liimatuubin jämiä ja pillerilevyjä löytyikin. Yhtä kaikki, meno Naulikselle tuntui toisen, epämääräisen heimon reviirille astumiselta. Painostavuutta ei vähentänyt se, ettemme koskaan nähneet mitään eloa poikakodissa. Toiseus ei saanut kasvoja.

Naulakallioon on louhittu neljä tunnelia, ilmeisesti osana ensimmäisen maailmansodan aikaista Helsingin maalinnoitusketjua. Yksi niistä on muurattu umpeen, mutta muut ovat yhä käytössä ja visusti säpissä. Mitä sisällä on? Tietäviltä tahoilta kuiskutellaan, että aivan viime vuosiin asti kallion uumenissa olisi ollut salainen kriisiajan sairaala, viittä vaille käyttökuntoinen.

Retkikuntamme kävi katsomassa Naulakallion kevätkondiksen AD 2009. Hyvältä näytti. Graniitti ei haperru. Alla jokunen foto.


Toinen tunneli ja lisää kallioseinämää.

Heti kallion juurella on lastenkoti. Mystistä kyllä, se näyttää aina autiolta.

Naulakallion kuvetta kiertää perifeerinen hiekkatie. Kuvan taka-alalla oli urheiluseura Puotinkylän Valtin hiihtomaja, joka joutui pyromaanin uhriksi 1980-luvulla.

Mäelle pääse helpoiten luoteesta metsän kautta. Tagit kuusessa kertovat, että ollaan merkatuilla huudeilla.

Metsään paiskattu vanhanmallinen autonrengas kielii, että Nauliksella on varjoisan rupupaikan perinteitä.

Komeita lohkareikkoja ja lisää reviirimerkintöjä.

Tässä on kynnitty lokki. Petolinnuille Naulakallion avarat näköalat tarjoavat luontaisedun.

Kalliomassiivin läpäisevä "kuru" kevään sulamispuroineen.

Naulis on niitä lähiökaltseja, joissa miltei kaikki kevyempi puuaines on raastettu nuotioihin.

Nuotiorisujen hakija on hukannut puukkonsa.

Laelta näkee Mellunkylän pientaloalueen ja Kontulan kerrostaloja.

Rakennelmia kallion huipulta. Ehkä kolmiomittaustornin perustat. Näköalojen tornista on täytynyt olla huikeita.

Tähän kohtaan lisäämme lukijapalautetta orientologi Harry Halénilta. Hänen suosiollisella luvallaan julkaistu suora muistelolainaus kertoo Naulakallion laella sijainneesta Juhani Kakkurin tähtikolmiomittausasemasta.

"Innokkaana ursalaisena ja Kaivopuiston pöntön satunnaisena talvinäytäntöjen pitäjänä kävin ins. Esko Wuohun kanssa Naulakalliolla joskus 1970-luvun alussa. Läksimme sitten Lappiin 2 miehen retkikuntana Geodeettisen laitoksen agentteina mittaamaan painovoima-anomalioita. Kakkuri oli silloin vielä laitoksen rivimies, myöhemmin johtaja.

Ajatuksena oli kalliolle rakennetun pienen hytin valokuvauslaitteilla toteuttaa Yrjö
Väisälän tähtikolmiomittausta: Hgin ja Turun puolivälissä laskettaisiin yöllä ilmoille pallo, jossa määrätyllä hetkellä leimahtaisi magnesiumvalo. Turku ja Naulakallio valokuvaisivat sen täsmälleen yhtaikaisesti, jolloin välähdyksen sijainti tähtiin nähden voitaisiin mitata kahdesta näkökulmasta ja siten saada kolmion kanta eli Tuorlan observatorion ja Naulakallion mökin välinen etäisyys hyvin tarkasti. Hanke ei kuitenkaan onnistunut, koska kaupungin valot häiritsivät näkyvyyttä liiaksi. Ehkä kuvassasi näkyvät neljä betonitolppaa ovat kyseisen mökin kulmakivet."

Vuosaaren satama näkyy Naulikselle.

Samoin näkyvät tierakentamisen lohkaisemat "Hevospellot".

Mitä aineita Nauliksella nykyisin vedetään? Tämän kuitin mukaan energiajuomia ja karkkia.

Nauliksen drinkkisetti: puhdistukseen tarkoitettu alkoholityyny ja kippo, johon litkun voi puristaa.

Kalliokiipeilijöiden kiinnittämä ketju Naulakallion etelälaidalla.

Lastenkodin harmaita parakkeja Naulakallion alapuolella.

Lisää luolia.

Naulakallion juurella on myös koirapuisto ja siellä moottoritemallin kaksoiskatulamppu.

Kallion profiili kauempaa.

Lähiluontoa, joka voisi olla ties mistä Kuusamosta.

Helsingin kaupunki on saanut Naulakalliosta muun muasa kommentin: "Kallio on törkeässä kunnossa ja pelottava. On hieno näköalapaikka, kunpa sinne olisi kunnon kulkureitti ja alue olisi siisti." Kaupunki ei ole kuuro, vaan on asettanut tavoitteekseen tehdä Naulakalliosta "siisti ja turvallinen näköala- ja oleskelupaikka", joka on "aktiivisessa puistokäytössä". Vuoteen 2014 ulottuvan suunnitelman mukaan tavoite on määrä saavuttaa rakentamalla kallion laelle portain varustettu polku, raivaamalla näköaloja auki ja sijoittamalla jokaiselle näköalasektorille penkit, minkä lisäksi "pienpuusto pidetään matalana ja ryhmittäisenä, mikä lisää alueen turvallisuutta".