Näytetään tekstit, joissa on tunniste saaristo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste saaristo. Näytä kaikki tekstit

lauantai 2. elokuuta 2014

Ruusukvartsia ja aaltoja

Aarteen vartijat ottavat rennosti.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Luvattu maa oli Kanaaninmaa, 1800-luvun yhdysvaltalaisten silmissä läntinen rajaseutu merkitsi kullan vuolentaa ja vapautta, Himalajan asukeille Shangri-La oli salainen laakso jossa vaivoja ei tunnettu, Henry Ford pani uskonsa (ja rahansa) Amazonin viidakon Fordlândiaan. Ihminen on aina kaihonnut paikkaan, jossa kaikki natsaa ja on kohdallaan, jossa mennyttä ei surra eikä tulevaa tutista.

Luvattu maa on siis ennemminkin mielentila kuin fyysinen paikka.

Kenties jotain siitä välähtää kun vinyylin ruksuttava hiljaisuus repeää Little Richardin karjaisuun A-wop-bom-a-loo-mop-a-lomp-bom-bom! tai punaista pilkottavalle ahomansikkakunnaalle osunut vaeltaja malttaa kerätä kokonaisen kourallisen marjoja ennen kuin heittää ne kerralla suuhunsa. Siinä ajattomuuden pilkahduksessa mikä jää yhden ajatuksen poistumiseen ja seuraavan ilmaantumiseen väliin, mitä siinä on ellei autuuden maakunta?

Kuitenkin olisi kokemusperäisen ja osin ikiaikaisen tiedon vastaista väittää, ettei olisi fyysisiä paikkoja, jotka toimivat täydellistymishetken katalyyttina.

Eräänä kypsän kesän hellepäivänä tällaiseksi paikaksi osoittautui pieni mutta ylväs luoto Sipoon saaristossa. Merikortista saattoi arvioida, että taivalta sen luo oli tehty kuutisen meripeninkulmaa. Evästä oli mukana, huopakin. Taivaansini oli virheetön, aava lempeä kuin ei olisi koskaan myrskynnyt. Kaukokaipuu ja sen täyttymys kohtasivat, pidemmälle ei ollut tarvetta.

Kuin luvatun maan symbolina tai sinettinä luodolla oli konkreettinen aarteensa: säihkyvä ruusukvartsijuonne.

Vartiokylänlahdelta ulos tultua on ohitettu muun muassa Satamasaari, Leikosaaret, Pihlajaluoto, Kuminapaasi ja Kuiva-Hevonen. Edessä olevalla luodolla ei ole merikortissa nimeä. Aina nimeä ei tarvita.

Luotoa vedenalaisine paaseineen on paras lähestyä airomalla.

Kalliomassiivien välinen suvanto on kelpo satama tutkimusalus m/s Bismarckille.

Pienestä vuoresta ja suuresta aavasta on kyse. Tilantuntu tuo mieleen kaukaisimman Tunturi-Lapin Käsivarressa.

Pesimäaikaan moni luoto on syytä jättää rauhaan. Nyt lokilla on jo isot poikaset ja tilanne sitä myöten viileä.

Tässä sitä on, kallion huomiota herättävän punaisia kohtia. Ne ovat ruusukvartsijuonteita.

Vuosisatojen mittaan esiintymästä on nakerrettu rubiinilta näyttäviä hippuja. Ehkä niitä veivät naisilleen vesillä aikoinaan kalastaneet eestiläiset, Krimin sodan brittiseilorit ja viikingit.


Aika on todistetusti subjektiivista, mutta jokaisella päivällä on auringonlaskunsa.

Wikipedian sanoin ruusukvartsi "on epätavallinen kvartsimuunnos, jota käytetään usein kaulakoruihin ja muihin koriste-esineisiin. Luonnossa se esiintyy harvinaisina jalokivilaatuisina kiteinä ja muodottomina kappaleina. Nimestään huolimatta ruusukvartsin väri voi itse asiassa vaihdella vaaleanpunaisesta persikansävyiseen".

tiistai 10. joulukuuta 2013

Valmiuden rauettua: yhden elämäntavan päätös Isosaaren linnakkeella

 Isosaaren vartiotorni on tyhjentynyt.

Pääkaupungin eteläisin vakinainen sivilisaation liekki palaa Isosaaren etulinnoituksella. Karun ulkosaariston elämäntuikku häilyy ja lepattaa muutoksen puhureiden armoilla ja sitä vaalii enää yksi saarelainen. Hän on syntymävuodestaan 1950 asti isosaarelaisena vaikuttanut, saaren sydämeksikin luonnehdittu piippusuinen sotilasperämies. Loppiaisesta 2012 alkaen linnake hänen ympärillään on ollut kylmillään; autiona ihmisistä kuin ikuisessa aamuyössä tai salaperäisen pandemian jäljiltä. Muistojen utuun on haihtunut ympärivuotinen kyläyhteisö, jossa vielä 1980-luvulla eli kahdeksankymmentä asukasta plus varusmiehet päälle.

Helsingin keskustasta Isosaarelle on matkaa kymmenisen kilometriä. Kokemuksellinen harppaus on kilometrien kertomaa suurempi. Keskivertostadilaiselle saari on tehnyt itsensä tiettäväksi lähinnä vain kaukaa mereltä kumahtelevina tykinlaukauksina, jotka saattavat täräyttää ikkunaruutuja. Nämä pamaukset on pantu usein Santahaminan piikkiin, vaikka siellä ei ole tykistöä. Muulta maailmalta suljetun erikoiskäytön tyyssija 74-hehtaarinen Isosaari on ollut vuodesta 1913, jolloin tsaari-Venäjä alkoi linnoittaa sitä. Nyt vuosisadan vierähdettyä on ympyrä sulkeutumassa. On tultu siihen pisteeseen, että armeija on ilmoittanut luopuvansa saaresta vuoden 2014 lopussa. Sen jatkokohtalo on avoin, myymisestäkin on puhuttu.

Kaksi vuotta sitten näimme Isosaaren viimeistä syksyään toimivana valmiuslinnakkeena (linkki lopussa). Nyt palasimme joulukuiseksi päiväksi hiljentyneeseen saareen. Tästä otos oheisessa kuvaraportissa.

Matka Isosaarelle alkaa Santahaminan satamasta. Säännöllisiä vuoroja ajavia linnakeveneitä ei enää ole linnakkeiden kylmentämisen jälkeen. Merimatka Isosaarelle on mitaltaan kuutisen kilometriä.

"Iso" näkyvissä!

Pohjoisen päälaiturialuetta.

Isosaaressa on rinnan käytöstä poistettua ja edelleen aktiivista aseistusta. Kuvassa Korkkareistakin tuttu toisen maailmansodan saksalainen 88-millinen ilmatorjuntatykki. Rannikkotykkeinä tällaiset palvelivat 2000-luvulle asti.

Koilliseen kurottava pitkänhuiskea Peninniemi. Vaalea rakennus on vanha torpedojen koeampuma-asema.

Isosaari, jos kohta Helsingin 53. kaupunginosaan lukeutuukin, on aitoa syrjäseutua jossa on maksettu palkkoihin syrjäseutulisää. Kaupungin valoja on kaihoten katseltu saaren pohjoisilta rannoilta. Välissä olevat luonnonmahdit ovat joskus olleet kerta kaikkiaan liikaa: joulukuinen myrsky 1950-luvulla esimerkiksi esti kaiken liikenteen Isosaareen ja sieltä pois peräti yhdeksän vuorokautta yhtäjaksoisesti.

Saaren päätie on suora ja pitkä.

Muuan tykkipatteri päätien varrella.

Ulkosaariston tuuli riuhtoo ja repii siinä määrin puita, että niiden vauriot tarjoavat helpon hyökkäyskohteen tuulenpesäsienelle. Erityistä Isosaaressa on se, että se on todella metsäinen saari ulkosijainnistaan huolimatta.

Kaatuneita puita saarella riittää, mikä ei ole ihme. Oskari- tai Eino-myrsky kellisti koivun.

Poterot muistuttavat saaren luonteesta.

Historiallinen jäänne on poiju, joka palveli saksalais-suomalaisessa Suomenlahden sulkevassa sukellusveneverkossa 1943-44.

Venäjänvallan aikainen kantalinnoite ja vartiomiehen sääsuojaksi uusiokäytetty puhelinkoppi. Näitä on pitkin saarta.

Stora Mjölön - kuten Isosaarta 1900-luvun alussa kutsuttiin - vankileiri oli paha paikka. Vuonna 1918 siellä kuoli varmuudella ainakin 193 suomalaista ja 152 venäläistä vankia. Vangit kuopattiin hankalaan kiviseen metsämaahan, joten luita ilmaantui pitkään pintaan. Suuri joukkohauta sijaitsee tiettävästi tämän 1955 pystytetyn muistokiven tienoolla, mutta tarkka sijainti on tuntematon. Liekö kyse traumaattisesti menehtyneiden ja vaille säällisiä hautajaisia jääneiden miesten levottomista hengistä, mutta Isosaaren kummitteluelämä on tiedetty aktiiviseksi.

Vanha koulurakennus jäi heitteille, kun koulu aloitti uudessa talossa syyslukukaudesta 1987.


Ruokala toimi 1970-luvulle asti myös säännöllisenä elokuvateatterina.

Tavallaan on absurdia, että Helsingissä seisoo tyhjillään rivareita, mutta onhan absurdius toisaalta muutenkin ajan henkenä.

Verhotkin otettiin mukaan.

Yllätykseksi kasarmilla on liikettä. Varusmiehet evakuoivat irtaimistoa käsikärryihin.

Vielä kerran ovat syttyneet valot käytäviin.

Linnakkeen sotalippu on levitetty sotilaskodin biljardipöydälle odottamaan lähtöään.

Tuulenpesien määrä ei lakkaa ihmetyttämästä.

Paikallinen terveyskeskus eli sairastupa.

Uimarantana käytetty hiekkainen rantasuikale.

Mantereen suunnalla loistaa talviauringossa Santahaminan eteläranta. Kovina jäätalvina Santahaminan ja Isosaaren välillä on ollut jäätie. Sen katkaisevan laivaväylän kohdalla on ollut miehitetty väyläsilta kamiinalla lämmitettyine suojaparakkeineen. Kun laiva on lähestynyt, on sillanhoitaja hilannut sillan pois tieltä. Laskikuituvalmisteinen silta on ollut liian hento autoille, mutta reet, Bombardierit ja moottorikelkat ovat suihkineet yli ja hydrokopteri pauhannut vierestä rehvakkaasti suoraan väylän poikki. Santahaminan suuntaan väylältä on liikennöity muun muassa pikkubussein.

Arkkitehti Jonas Cedercreutzin suunnittelema miehistösauna valmistui tiettävästi vuoden 1940 toteutumatta jääneiden olympialaisten purjehduskilpailuja varten. Merenpuoleisella julkisivulla sanotaan olleen pitkään olympiarenkaat. Saunarannan maisemana on kaukainen, vaalea Itämeren tytär.

Lähtevää tavaraa odottamassa kyytiä. Kuka ikinä saa Isosaaren tulevaisuudessa, saa sen tyhjänä.

Suomessa on vähintään aarin kokoisia saaria 178 947 kappaletta. Yli viidellä sadalla vailla kiinteää tieyhteyttä olevalla saarella asutaan ympärivuotisesti. Silti aivan omanlaisensa saaristolaiselämäntavan muoto tuli päätökseen, kun lippu laskettiin Kotkan Kirkonmaalla juhannuksena 2013 ja Isosaaressa, kuten jo mainittua, tammikuussa 2012. Nämä kaksi olivat Suomen rannikkovesien viimeiset valmiuslinnakkeet. Vilkkaimmillaan 1900-luvulla miehitettyjä linnakesaaria oli tusinoittain, pelkästään Helsingin edustalla kymmenkunta.

Elävien linnakkeiden surmaksi koitui aikaa leimaava krooninen säästökuureilu ja rannikkotykistöaselajin 1990-luvulta alkanut siirtyminen liikkuviin järjestelmiin. Siirtyminen on tosin pitkälti yhä vain haavetta, kun taas se mitä on purettu, on ollut tietystä ikääntymisestään huolimatta olemassa oleva ja toimiva järjestelmä. Asuttujen linnakkeiden myötä katosi myös merirajan ympärivuorokautinen aistinvarainen tähystys. Silmä- ja korvaparien sekä auttamaan valmiiden käsivarsien olemassaolo on ollut lohdullinen tieto merenkulkijoille ja teknologisen automatisaation ylivallan keskellä myös voimakkaan ajaton kulttuurinen ja yleisinhimillinen symboli. Älyllisen ja tuntevan olennon läsnäoloa rajaseudulla ei korvaa mikään elektroninen etätoiminto.

Kaiketi suurin menetys koskee silti sellaisten ihmisten elävää jatkumoa, jotka todella tuntevat luonnonelementit, omaavat taidon kuulostella niitä, kulkea niiden lomassa ja mukautua niiden mahtiin ja ymmärtävät painaa päänsä kunnioituksesta niiden edessä. Mantereen oloissa on paljon helpompi ylläpitää kuplaa ihmisen kaikkivaltiudesta. Kun koti on saaressa, tulee luonto sinuiksi - piti siitä tai ei.

Joulukuun auringossa lepää jätetty saari. Eräs ehdotus tulevasta käytöstä on ollut öljyntorjunnan tukikohta. Siihen saari sopisi hyvin sijaintinsa puolesta.

Aiempi Isosaari-katselmuksemme löytyy täältä:

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Melkein vetten päällä kävelyä - keväinen saaristokelirikko

Kelirikkoajan pelastautumisalusta voi myös vetää. Sama se on kummalta puolelta siihen kiipeää, jos kylpyyn joutuu.

Kun nykyään puhutaan kelirikosta, tarkoitetaan yleensä maanteiden rospuuttoa; sorateiden löystymistä, auton rengasta väijyvien reikien ja halkeaminen ilmestymistä tien pintaan. Mutta joillekin sanalla on vain yksi ja hyvin konkreettinen merkitys. Nämä jotkut ovat ne Suomen viimeiset ympärivuotiset saarelaiset, jotka asuvat saarissa ilman valtion yhteysaluksia ja losseja. Puhumme hyvin harvinaisesta lajista. Kaikista mahdollisista paikoista se löytyy ilmeisesti runsaslukuisimpana pääkaupungista, Itämeren tyttärestä, jonka Vartiosaaressa asuu parikymmentä ympärivuotista ihmistä.

Tässä kuvaraportissa piipahdamme todistamassa kelirikon kehittymistä ja sen kanssa pärjäämistä eräinä kuluneen huhtikuun päivinä.

Huhtikuun 8. vallitsee vielä täydet hiihtokelit ja edellispäivänä tuiskunnut tuore lumivaippa. Kelirikkoon valmistautuva saariyhteisö on jo tuhkannut aiotun väyläpaikan aiemmin, mutta tekee sen sitkeästi myös uuden lumen päälle. Paikka on Jatasalmi. Taustalla näkyy Marjaniemi ja etuoikella Vasikkaluoto, mutta lähin mantereen ranta on Tammisalossa noin 250 metrin päässä.

Viikkoa myöhemmin 15.4. runsas vesisade on syönyt lumen. Alta on paljastunut yhä vankka jääkansi ja kulkijan keksi on enemmän fiiliksen kuin pakon sanelema varuste. Tämä on Laajasaloon johtava Reposalmi, Vartiosaaren toinen ja tärkein ylityspaikka. Kuvassa kaartaa oikealle autolla ajettavan jäätien haipuva haamu.

Lauantaina 20.4.  Jatasalmen jää näyttää jo melko arveluttavalta ja sen pinta antaa monin paikoin periksi. Sitä ei kannata enää ylittää ilman että joku on tsekkaamassa. Tuhkauskanavassa välkehtii pohjoistuulen rypistämää aallonvirettä, mutta jää ei ole läpisyöpynyt. Jäällä työnnettävä tasapohjainen jolla on valmis palvelemaan rospuutto-Rolls-Roycena.

"Elämänlanka" on jäälle talvella tamppaantunut polanne, joka on jäiden katoamiseen asti ympäristöään vahvempi kohta. Tässä 21.4. se näkyy enää aavistuksenomaisena, mutta saaristolainen hakeutuu sille aina vaistomaisesti.

Reposalmeen on asetettu pitkän perinteen mukaisesti laverit. Iltapäivällä 24.4. nähdään yhdistelmä, jossa osan matkaa on tarjolla samana aamuna avattu kanava.

Kanava laajenee silmissä, kun päivä kunnolla paistaa. Elämänlanka on ohut ja vellovan hötön ympäröimä.

Tästä dallaaminen alkaa oikeasti olla melko hasardia. Yhteys ei voi kestää enää montaa tuntia. Laveripolusta käytetään myös nimitystä "juoksulaverit", minkä merkitys kyllä valkenee jokaiselle, jonka alla tie alkaa hitaasti vajota...

 Jotain hyvin huhtikuista kiteytyi iltapäivän hetkessä.

Jatasalmen saarroksen murtautumisyritys on tehty 24.4. liian varhain aamulla. Miehistö on hylännyt venäläisvalmisteisen metallisen kelirikkoaluksensa keskelle salmea ja ilmoittanut pelastuslaitokselle, ettei odotettavissa olevista hätäpuheluista pidä huolestua.

Lähes jokaisena kevään öistä jään pinta tilapäisesti kiinteytyy. Jäällä on oma mikroilmastonsa, jossa pakkasasteita on hyvin helppo saavuttaa, vaikka läheisillä maa-alueilla elohopea pysyisi selvästi plussalla.

Alkuillasta 24.4. jää on häijyn näköistä. Small talkissa aletaan vitsailla ihmeistä, vetten päällä kävelystä. Itse kelirikkoilmiötä ei kuitenkaan koskaan harmitella. Ihmisen osana on mukautua luontoon ja vuodenajan liikahdus ainoastaan innostaa.

Aamulla 25.4. on aika käydä pelastamassa vene. Lankku on mukana tuomassa uskoa ja tositarpeestakin. Kun veneelle on päästy (ja bensan välittömän loppumisen jälkeen haettu lisää), kanava aukeaa käytännössä laiturista laituriin.

Illalla 25.4. on vaikea uskoa, että mikään rusakkoa painavampi on voinut kävellä jäällä samana päivänä.

Purkautuva palapeli, särkynyt ruukku, hajaantuva armeija.

Tarpeeksi väsähtänyt jää ei edes helise, ainoastaan rohnottaa vaimeasti.

Jäiden häviäminen on nopeaa rantojen tutumassa, ellei turvana ole varjoinen paikka.

Puikkojään mallikappale. Tällä ei ole mitään muuta yhteistä alkutalven teräsjään kanssa kuin sama sukujuuri.

Talvi vielä silmästä silmään ennen kuin se loittonee, kätketyy.

Viime marraskuussa seurasimme Saaristomeren Öröllä kesän vetäytymistä talven edeltä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/11/kun-kesa-vetaytyy-mereen.html

Joulukuussa 2009 koimme Vartiosaaressa syyskelirikon ja mietimme kelirikkoa muutenkin ilmiönä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/12/jaan-ymparoimana-meren-jaatyminen-ja.html