Haaskuun goljatteja: Puntarikosken ja Kimolan uittokanavat

Pihtileuat seisovat, suvi havisee.

Fossiilisten polttoaineiden räjähdyksenomainen yltäkylläisyys on pyörittänyt maailmaamme muutaman perättäisen ihmisiän. Kyllin kauan, että tuo silmänräpähdys tuntuu jo ainaisuudelta. Olemme voineet viuhtoa ympäriinsä kulloisenkin kuningasajatuksen mukaan, seurata mielihaluja ajokoiran vimmalla ja todella muuttaa merkittävästi planeettaa.

Halpa energia ei ole rohkaissut suunnitteluun, sitoutumiseen tai pitkänäköisyyteen. Pikemminkin tuntuu olleen niin päin, että fossiiliset ovat vieneet meidän vikistessä.

Rohmuamisen ja kulutuksen sykli on kiihtynyt niin nopeaksi, että se on rikkonut kirjoittamattoman soveliaisuuden. Rikoksentekijää kalvava tunne on painettu syrjään. Mutta siellä se on, katso sisällesi. Ja ulos: kituliaisiin rämeisiin, jotka käännettiin ylösalaisin miljoonia vuosia sitten eläneiden planktonien voimalla; kerrostalojen ja liikenneramppien mattoon, jota kollektiivinen paisumuksemme ja levottomuutemme edellyttää; hammastahnan hintaisten massalentojen pyörryttäviin jonoihin; metsäautoteiden eksyttävään hiussuonistoon peruskartalla; kiinalaisen katinkullan kimallukseen lähimmässä tarjoushallissa.

Kulutuksen väistämättömänä vastaparina pois heittämisen, hylkäämisen kehä on kiihtynyt ihmiskunnan historiassa ennen näkemättömään vauhtiin ja mittakaavaan. Jos uusi käyttöesine päätyy jätteeksi keskimäärin muutamassa vuodessa, on odotettavissa oleva elinikä jättimäisiä luonnonvararesursseja vaativilla laitoksilla pääsääntöisesti muutama vuosikymmen.

Tässä kuvamatkassa palataan viime kesään, auringon ja veden läheisyyteen. Käymme kahdella kauniilla uittokanavalla: Pohjois-Kymenlaakson Kimolan kanavalla ja Pohjois-Karjalan Puntarikosken kanavalla. Niissä molemmissa näemme mahtavat rakennelmat, joiden ohitse aika ajoi pian. Jäljelle jäivät nippunosturien luurankosormet. Ja linnunlaulu, joka oli paikalla jo ennen niitä.

Konnijärven ja Pyhäjärven yhdistävä Kimolan kanava on seitsemän kilometriä pitkä. Sen rakentamisella lyhennettiin uittomatkaa Päijänteeltä Kymijoen varren tuotantolaitoksiin vajaa 30 kilometriä. Tukeilla oli hoppu, valtio tuki kehitystä.

Vesistöjen välisen vedenpinnan korkeuseron tasaamiseksi tehtiin 12 metriä korkea pato. Ja nosturi siirtämään tukit sen yli.

Tie- ja vesirakennushallituksen tilaama luomus valmistui 1962-66 ja kaikki oli valmista tukinuitolle 1969. Uitto päättyi vuosituhannen taitteessa.

Nostureissa on valtavan teknohyönteisen fiilistä.

Vanhalla löhiöostarilla arvovaltaisen pankin entinen liiketila voi saada uusiokäytön kirpputorina. Mitä uusiokäyttöä on seisautetulla kanavalla, jonka läpi edes veneliikenne ei ole mahdollinen? Sen luona mainitaan järjestettävän onkikilpailuja.

Nostokapasiteettia piisasi tässä ammattiylpeydellä valmistetussa laitteessa.

Vaikka tarra hapertuu ja häilyy pois, on rakennelmaa hallinnoiva uittoyhdistys yhä hengissä. Se sanoo sulkeneensa kanavan toistaiseksi. Viitisentoista vuotta kestänyt toistaisuus on jäänyt soimaan ilmaan kuin urkuaarian viimeinen sointu katedraalin korkeuksiin.

Konehuoneen vaijereita.

Konsulttiyhtiö Pöyry on suositellut runsaan kahdeksan miljoonan euron hanketta, jossa kanava muutettaisiin matkailuliikennettä palvelemaan. Sillä piristettäisiin - niin on perusteltu - muun muassa rantarakentamista. Nyt mökkiläisten veneet kohtaavat padolla umpikujan.

Kopista on voinut tarkkailla tukkien heivausta alavirtaan.

Maantien alittava tunneli.

Toimettomuuden komeutta.

Aina niin armelias ruoste.

Sähkökaappi on kelvannut linnunpesäksi.

Hylätty tielinjaus kanavan kupeella.

Kanavanäkymä idän suuntaan.

Tukkijuna Heinolan sillalla. Selitys kanavan hylkäämiselle?

Olemme siirtyneet Puntarikoskelle.

Höytiäinen on iso, yhä 280 neliökilometriä laaja järvi. Ammoin 1800-luvulla paikalliset isännät keksivät, että suurta järveä sopisi laskea jotta saataisiin lisää heinämaita karjataloudelle. Höytiäisen kanavaa alettiin kaivaa 1854. Viisi vuotta heiluivat lapiot, kunnes eräänä elokuisena päivänä järvi murtautui hallitsemattomasti keskeneräisen kanavaan. Parin viikon raamatullinen vuoksi laantui vasta, kun itselleen tietä syönyt virtaus iski hampaansa massiiviseen kalliokynnykseen. Järven pinta putosi melkein kymmenen metriä.

Puntarikosken voimalan uittoränni nippunostureineen valmistui 1958. Toiminta lakkasi 1976.

Mykistävää kalustoa.

Allas oli noin metriä vaille piripintaan täynnä, toisin sanoen Höytiäisen pinnankorkeuden mukaisesti.

Käsisaippuasäiliön tyyliä.

Konehuone.

Kanavan viehkeyttä.

Valmetin Rautapohjan tehtaalta tämäkin, tosin nostovoimaa "vain" 17 tonnia.

"Modern and modest", 1950-luvun pelkistetyn tyylikästä asiallisuutta.

Näkymä padon suuntaan.

Puntarikosken alue on muuttunut sitten 1970-luvun. Kyläyhdistyksen mukaan talot ovat nyt puun sijaan usein tiilestä, pellot metsitetty ja maatalouseläimet vaihtuneet lemmikeiksi. Lienee niin, että uittokanava nippurinostureineen on punaposkisemman ja habamman maailman jäänne.

Rooman valtakunnan akveduktit toimivat tuhat vuotta ja niitä on yhä voitu ottaa kunnostamalla käyttöön. Millaisia ovat oman aikamme elinkaaret? Kuinka pitkälle näemme? Voiko mitään valmistaa edes viisikymmenesosalla siitä perspektiivistä, mikä länsimaisella sivilisaatiolla oli ihanteiden täyttämässä nuoruudessaan?

Suoraan Kipparvuoren suoneen

Kipparvuoren maisema on uljas, mutta jatkuu myös graniitin uumenissa.

Helsingin mäkien aateliin kuuluu Kipparvuori Herttoniemen läntisessä rannassa. Mitoiltaan pieni mutta profiililtaan sitäkin uljaampi kalliomuodostelma kantaa ryhdikkäästi nimensä "vuori"-liitettä. Mantereen puolelta kallio on hämäävän lempeälinjainen, mutta merenpuolinen jyrkänne herättelee partaallaan käyskentelevässä ylevyyden väristäviä tuntemuksia. Näköaloiltaan Kipparvuori tarjoaa lyömättömäksi havaittuja elementtejä: vesistön kareilevaa selkää ja mahdollisuutta lennättää katse kaukaisuuteen. Näitä ominaisuuksia arvosti jo se esihistoriallinen klaani, joka laati röykkiöhaudan paadelle.

Takavuosikymmeninä Kipparvuorella vallitsi unohduksen sees. Huvila-aika oli seudulta päättynyt ja teollisuusalueen reunalla mäki oli suhteellisen kaukana asutuksesta. Allekirjoittanut muistelee kaiholla eräitä 1990-luvun iltaöisiä pysähdyksiä Kipparvuorelle, jonne tuli piipahdettua pyöräillessä idän ja keskustan väliä. Jylhä erämaisuuden sirpale piteli juurellaan pientä kaurismäkeläisittäin nuhjuista satamaa ja toisella sivustallaan arkkitehtuuriltaan milteipä vinksahtaneen erikoista vanhaa huvilaa. Saman vuosikymmenen lopulta lähtien lähistölle on pukannut uutta kerrostaloa - prosessi joka edelleen jatkuu - ja näin mäki on kokenut renessanssinsa ihmisen oleskelupaikkana. Mantereen puolelta sinne kutsutaan nyt porrasviritelmin. Useiden lähiökallioiden tavoin se on silti alueensa villin vapaa vyöhyke, jonne keskuskontrollin ote yltää vain lipsuen.

Kipparvuori ei paljasta kaikkea ensisilmäisyllä. Syvälle sen graniittisydämeen kulkee valtasuoni, joka on tämän kertaisen retkemme kulminaatiopiste. Suoni on ihmisen louhima ja kerran siinä virtasi vilkkaasti jotain, mutta mitä?

Esitämme arvelumme pian. Ensin vedämme jalkaan hyvät kengät ja käsiin hanskat ja laskeudumme vuoren syrjää lähelle vesirajaa.

Aikoinaan alas rantaan johtivat tukevat tikasportaat. Nyt laskeutuminen on tarkkuutta ja varoivaisuutta vaativa suoritus.Tunnelille johtava lautasilta on myös kuumottavassa kunnossa.

Tässä kohtaa silta on lähinnä symbolinen ja kulku de facto käsivoimien varassa.

Hei vaan vuoren jäkälille, joiden kanssa joudutaan sillanjämällä likeisen naamatusten. Jäkälä on esimerkki yhteistyön voimasta. Se koostuu sieniosakkaasta ja leväosakkaasta (tai syanobakteeriosakkaasta). Sieni toimittaa yhteiseen talouteen mineraaleja ja estää sitä kuivumasta, viherhiukkasia sisältävä levä taas hoitaa yhteyttämisen eli järjestää itselleen ja sieniosakkaalle sokeria. Näin tulee karuimmasta karuinkin paikka valloitetutuksi.

Ollaan saavuttu satamatasanteelle. Ennen sen valmistumista 1950-luvulla tässä oli uimarien hyppypaikka, josta saattoi dyykata 11,5 metrin korkeudesta 4-5 metriä syvään mereen. Hyppy vaati juosten otettua vauhtia, jotta kallioon saatiin turvallinen etäisyys.

Osa betonikentästä on ollut kaakeloitua.

Alukset kiinnittäytyivät keltaisiin renkaisiin, jotka oli helppo havaita hämärässäkin. Tapana oli, että miehistö maalasi laivansa nimen kallioon. Niitä seinämä kuulemma olikin ennen täynnänsä.

Paikassa voi vielä aistia häivähdyksen menneen ajan satamaromantiikkaa.

Vaan muistakaamme vuoren salaperäinen suoni.

Päivänvalo jää taakse, aika sytyttää lyhty.

On edetty ehkä sata metriä ja käännytty katsomaan tulosuuntaan. Tunneli on viivasuora. Sen molemmilla seinillä on rakenteet, uudemmat ja vahnemmat, jotka ovat liittyneet kuljettimiin ja putkiin.

Tunneli loppuu kohtaan, joka on tukittu lohkarein toiselta puolelta: jo kadonneen tuotantolaitoksen maanalaisesta osastosta käsin. Nyt järkäleiden takana lienee kerrostalon kellari.

Palaamassa takaisin. Ajatuksellisesti jo kaukaiseksi muuttunut lämmin suvi-ilta pilkistää kolosta, joka on antelias kulkutie sentään lepakoille.

Mitä käyttöä tunneli on palvellut?

Todennäköisesti se liittyy alueella 1960-1993 sijainneen Öljynpuristamo Oy:n toimintaan. Puristamo valmisti auringonkukansiemenien, kopran, soijan ja rypsin kaltaisista öljykasveista öljyä lähinnä elintarviketeollisuuden käyttöön. Isoin asiakas oli heti naapurissa, Niittaajankadulla sijainnut Paasivaaran margariinitehdas.1960-luvulla se niitti mainetta jäämällä kiinni kissanraatojen käyttämisestä tuotteisiinsa (syntyi loruja, kuten "Ennen Paasivaaran rinteillä juoksenteli kissa - nyt se tulee kotiin Kulta-paketissa") ja sen kontolle on myös pantu Kipparlahden edesmenneen uimarannan pilaaminen jäteöljyillä.

Vuonna 1993 öljynpuristamo irtisanoi 2/3 tuotannon henkilökunnasta ja muutti uusiin tiloihin Kirkkonummen Kantvikiin. Alueelle alkoi nousta asuintaloja. Kuljetustunneli - kerran niin suurin ponnistuksin louhittu - hylättiin ja tukittiin.

Olisi vähättelyä kutsua tunnelia salaisen Helsingin säikeeksi, sillä kaupunki taloineen ja teineen on oleva hyvin väliaikainen siihen verrattuna. Se tulee säilymään merkkinä ajastamme niin pitkälle tulevaisuuteen kuin itse Kipparvuori pysyy sijoillaan. Mikään ei muista niin kuin peruskallio.

Takaisin ylhäällä. Postmodernia arkkitehtuuria edustavat rakennukset ja erämainen luonto luovat epätodellisen yhdistelmän.

Kipparvuoren viimeisen huvilan (n:o 25) kohtaloksi koitui punakukko 1990-luvun lopulla. Herttoniemen huvilayhteisöön kuului noin 80 huvilaa. Pari niistä paloi, loput purettiin. Yksikään ei jäänyt jäljelle - eräänlainen saavutus sekin Stadilta. (kuva: Kari Hakli)

Teinit kaljoittelevat hienossa maisemassa. Usein kallioiden suoja-aidat ovat hysteeristä liioittelua, mutta eivät ehkä Kipparvuoren tapauksessa.

Mäen lakiosan karuus estää sitä kasvamasta umpeen ja kutsuu huomaansa pusikoitumisen aikakaudella uhanalaistuvaa ketokasvillisuutta. Tässä säihkyy mäkitervakko. Tahmea "terva" sen varsissa estää pikkuöttiäisiä kapuamaan kukkiin; mesi on varattu vain lentäjille, jotka voivat kuljettaa siitepölyn kauemmaksi.

Valtakunnanarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo huokaisi täällä 1910. Hän joutui tuolloin toteamaan, että Kipparvuoren muinaishauta oli tuhottu ja sen kiviä oli ilmeisesti käytetty alueen huviloiden piharakenteisiin.

Kipparvuoren kaameaan aavelaivaan tutustuimme viisi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/kipparlahden-kaamea-aavelaiva.html

Kipparvuoren suonesta vinkkasi kajakista käsin maailmaa tarkasteleva T. Nevalainen, mistä kyseiselle herralle kiitokset. Hänen ja kumppaneiden seikkailuja voi lukea Melontareitit-sivustolta:
http://melontareitit.com/ 

Teräsmajesteetti, joka syrjäytettiin: Koverhar

Sulasta kuonasta ei ole enää vaaraa. Masuuni on jäähtynyt.

Hangon itänurkalla Suomenlahden talviviimassa seisoo jättiläinen. Pronssisessa sotisovassaan se on mahtava, suorastaan ylevä ilmestys. Kuitenkin se on ruumis, luuranko, jonka sisältä henki on lentänyt pois. Vain tuuli elää siinä, soittaa sitä urkuinaan.

Paljon inhimillistä kärsimystä koitui, kun hollantilaiskonserni FNSteel julisti Koverharin terästehtaan konkurssiin lyhyen omistuksen jälkeen kesällä 2012. Oli heinäkuu ja kuuma ilmanala väreili rannikolla, mutta työntekijöistä sulkemispäätös tuntui epäilemättä niskaan kaadetulta saavilliselta jäämurskaa. Tehtaan laitteistoa oltiin parhaillaan uudistamassa miljoonien investoinnein. Uutinen tehtaan pikaisesta alasajosta tuli juuri viikonlopuksi; Tammisaaren sairaalan psykiatrinen osasto ei ollut varautunut akuuttipäivystyksen ruuhkaan. Alitoimijat mukaan luettuna puolen tuhatta ihmistä putosi samaan tyhjyyteen kuin kohtalontoverinsa monella muulla tehdaspaikkakunnalla, joita maailmantalouden ailahteluiden häntä oli pyyhkäissyt.

Sittemmin ilmeni, että poliisi epäili kymmentä konsernin johtajaa talousrikoksista. Hollantilaisiin emoyhtiöihin arveltiin siirretyn miljoonien eurojen edestä omaisuutta; piiloon konkurssipesän velkojilta. Mutta se on vain pieni sivujuonne saagassa, jonka hahmottaa suurta kuvaa ajastamme. Lojaalisuus on poistunut työtä antavan ja sitä tekevän väliltä, ja aloite tähän on tullut osakkeiden ja osinkojen sfääristä. Kunnia-asioita ei ole, ne on luokiteltu hyödyttömiksi ja vanhanaikaisiksi. Enää ei ole Sixtus Syrjäsen kaltaisia vastuun motivoimia patruunoita, jotka pestaavat tehdastyöläiset huonon taloudellisen ajan koittaessa rakentamaan muotopuutarhaa, jotta heitä ei tarvitsisi lähettää kilometritehtaalle. Voittoja nähdään vain yhdenlaisia: taloudellisia. Irtisanomisia hoitavia eksperttejä neuvotaan varaamaan itselleen lähellä ovea oleva istumapaikka, jotta irtisanottavan mahdollinen primitiivireaktio ei käy vaaraksi. Jollain tilillä lisääntyvät numerot, vaikka varsinaisia rahoja ei näe kukaan: niitä ei ole ehkä painettukaan.

Kun typertynyt väki - kuin valoon äkisti paiskatut yökköset - vetäytyy velaksi rakennettuihin koteihinsa, tulee pyyhkäistyksi näkyvistä, jäävät jäljelle kulissit, joissa he kerran tekivät mahdollisuuksista konkretiaa ja uskoivat huomiseen. Fasadit ovat isot. Puhukoon ne puolestaan. Käännymme seuraavassa Koverharin terästehtaan puoleen sellaisena kuin se eräänä talven 2014 harvoista kylmistä päivistä näyttäytyi.

Portilla on hiljaista. Omistajan nimi portilla on vanha. Uusi omistaja Hollannista tuli ja meni niin nopeasti, ettei ehtinyt tai viitsinyt merkitä reviiriään.

Yksi ja puoli kesää käyttämättömänä ollut pysäköintialue on muuttumassa niityksi.

Vaiennut jättiläinen, jonka suuruuden haastajaa ei ole peninkulmien säteellä. Syntynsä tehdas sai 1960-luvun alussa ja sillä oli vuosien saatossa monta omistajaa.

Sisällä silmä sopeutuu hiljalleen hämärään ja kohtaa valtavia halleja ja laitteita.

Terästehtaalla osastojen väliä oli käytännöllisempää pyöräillä kuin kävellä.

Tasaista nollaa on tuotantolinjan lämpötila. Sisätiloissa on hyytyvä pakkanen, mutta tehtaan toimiessa saleissa oli kuuma kuin tulivuoren rinteellä laavavirran vieressä. Seinät ovat vain kuoria, joissa on aukkoja ulkoilmaan.

Järeitä sammioita. 

Lapio ja kärry jäivät juuri sille neliömetrille, missä tieto tehtaan lakkauttamisesta saavutti työntekijän.

Tuoli alhaalla on kanavassa, jota pitkin masuunista tullut sula rauta ja kuona virtasi.

"Laavan" virtausta saattoi ohjailla pitkävartisilla kauhoilla.

Itse masuunin toimintaperiaate on rautakautinen, mutta laitoksesta on kehittynyt todellinen Medusa. Kaikkialla riittää putkia ja venttiileitä. Niillä muun muassa syötetään happikaasua niin sanottuihin konvertteihin, jossa rauta muuttuu teräkseksi.

Aina 1980-luvulle asti tehdas oli hirvittävän rankka työympäristö, jossa tapahtui kauheita turmia. Mikään päiväkoti se ei toki ollut myöhemminkään.

Tällainen merkki säväyttää aina.

Prosessin ohjauskoppi on ennen kaikkea suoja roiskuvalle teräkselle.

Suunnaton kuumuus on kupristanut porttien teräslevyt.

Eräs valvomo.

Onnenkalulta pyydettiin, että punainen vaaran lamppu ei koskaan syttyisi.

Tehtaaseen satsattiin uutta kamaa aina kesään 2012, jolloin lappu pantiin yllättäen luukulle.

Siellä täällä palavat vielä valot. Viimeinen ei sammuttanut niitä.

"Paljonko tarjotaan?", kysyy anonyymi työntekijä.

Tuotannon pyöriminen ei ollut ainakaan kiinni siitä, etteikö varasulakkeissa olisi riittänyt.

Kaikkia arkistoja ei evakuoitu.

Suojavarusteet jäivät, totta kai.

Henkilökohtaisen lokeron ovi kutsui koristelemaan.

Hallien kautta vie kulku.

Astuminen ulkoilmaan. Ihminen ihmettelee.

Ramppeja ja portaita jatkaen päädytään korkealle.

Vilkaisu alas sisäpihalle.

Mielikuvitus pääsee valloilleen tällaisten vehkeiden äärellä.

Varoitusten määrä on ennätyksellinen.

Tehtaan seisahdus on majesteettillinen olotila, jonka viittana on melankolia ja kunniamerkkinä inhimillisen ponnistuksen mittaamattomuus.

Siltoja ja portaita.

Teräskombinaatti sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Hankoniemen itäsyrjällä.

Kaikki Koverharissa on suurta, myös piha-alueet.

Näkymä pohjoiseen. Vasemmalla oleville kentille varastoitiin valmiit teräspalkit odottamaan kuljetusta.

Ruokalarakennus.

Keittäjättärien valtakunta oli karun miehisessä työympäristössä kodikkuutta henkivä lohdun keidas.

Juliste seinällä muistuttaa yhteispelin välttämättömyydestä. Suomen- ja ruotsinkielisellä työväellä oli Koverharissa aikanaan jännitteensä.

Näkymä ruokalan ikkunasta satamaan. Muovikukat ovat käteviä rakennuksessa, joka on sisältäkin pakkasella.

Muisto huippuvuosista: seinälle kiinnitetty pienoismalli.

Tuotantoalueen päävalvomo.

Täälläkin huone on pakkasella, mutta järjestelmä osittain hereillä. Tehtaan tajunta ajelehtii jossain oudossa välitilassa. Tuotannon uudelleenkäynnistäminen voisi viedä kaikkinensa jopa pari vuotta.

Kukaan ei kääntänyt kalenteria heinäkuusta 2012 eteenpäin. "Ohi on!" lukee valvomon tiedonantotaululla.

Koverharin keilamestaruudesta sai kiertopalkinnon.

Huurteisen valvomoikkunan edessä on joukko värikkäitä puhdetöitä.

Vuoro alkoi ja loppui täällä. Saunan kautta himaan.

Näille teloille rullasivat valmiit teräsharkot. Kamaa lähti Hangosta kaikkialle, Rolls-Roycelle asti.

Rautatierahtauksia varten on omat järjestelyveturinsa.

Eräs rautahevoista.

Ulkolokerikko.

Edustalla savukaasujen puhdistuslaitteen elefantinkärsää, taustalla patteristo hälytystorvia.

Tällaisen laitoksen pystyttäminen vaatii sellaisen investoinnin resursseja, että mielen on vaikea sitä käsittää.

Lumi peittää tehtaan kanssa samanvärisen maan.

Piharakennuksia on monenlaisia.

Happikaasutehdas tuotti prosessin tarvitseman hapen.

Laitoksen kaasukello oikealle.

Seinusta eräällä syrjäkujalla.

Kierros alkaa olla lopuillaan, mieli vaitonainen.

Goljatin teräsbetonijuuret yltävät useita metrejä maan alle. Se oli tarkoitettu ikuiseksi, mutta maailma päätti toisin.

Retken jälkeen saapui ilmeisesti vain ruotsinkielisessä mediassa pyörinyt tieto, että Koverharin tehdas on päätetty purkaa. Mistään ei ole ilmaantunut halukasta astumaan sen suuriin saappaisiin, jatkamaan toimintaa. Alueelta riittää purettavaksi 39 rakennusta, mutta jotkut toimisto- ja varastorakennukset säästetään. Hajottamisen on määrä käynnistyä jo alkavana keväänä ja sen arvioidaan vievän kaksi vuotta.

Retkestä erityiskiitokset Koverharin työntekijän vinkkelistä tunteville Timo Karjalaiselle ja Anders Henrikssonille.