Kurkihirren tuolla puolen: kutsuvat tornit

Tornin ei tarvitse olla korkea saadakseen tuntemuksia aikaiseksi selkäpiissä

Torni ovat rakennetun ympäristön ehdottomia huipentumia, yläsäveliä, joita ilman ihmisen elonpiiri olisi kammottavan lattea. Klassiseen kaupunkisilhuettiin ne kuuluvat kuin kynttilät synttärikakkuun, mutta useat isommat maaseututaajamatkin on jo keskiajalta lähtien varustettu tornein. Kirkkojen ja linnojen joukkoon ovat myöhemmin liittyneet paloasemat ja vesitornit ynnä muut. Raskas menetys ja surutyön paikka on ollut Suomen parhaimmillaan yli neljän tuhannen kolmiomittaustornin lahoaminen tai tuleminen puretuiksi: ajatelkaamme, että melkein millä tahansa metsäseudulla oli mahdollisuus päästä puurajan ylitse haltioitumaan näköaloista, jopa 50 metrin korkeudesta.

Missä torni, siellä halu kiivetä siihen. Toisaalta kapuaminenkaan ei ole ainoa mielenylennyksen tie: torni kutsuu kamaratason kulkijaa nostamaan katseensa ylös, kohtaamaan taivaan, ja tässä se tekee suurimman mahdollisen palveluksen kätketylle kirkkaudelle ja avaruudelle itsessämme. Torni ehkä kuuluu ajan ja fyysisyyden piiriin, mutta se osoittaa näiden tuolle puolen. Usein se on tornin ainoa funktio.

Kuten olemme joskus aiemminkin todenneet, tornit sisältävät kiehtovan paradoksin ollessaan samalla rakennuksen näkyvin osa, mutta tyypillisesti myös sen vähiten käytetty, usein kylmillään oleva ja oman onnensa nojaan jätetty. Ikään kuin ne olisivat pyhyyden vyöhykettä, jonne ei hevin astuta. Kansallismuseossakin on kuulemma 25 vuotta töissä olleita ihmisiä, jotka eivät ole milloinkaan käyneet rakennuksen tornissa: se on vain off-limit, kauhistuttavan vaaralliseksikin mielletty. Nyt emme kuitenkaan mene sinne, vaan zoologialle omistettuun rakennukseen naapuristossa. Sen jälkeen on vuorossa maaseutupitäjä Hämeessä, Hauho, ja kohteena sikäläisen kirkon kellotapuli. Bonuksena vielä piipahdus Kapatuosian linnavuoren näkötornile Hollolaan. Etenemme siis urbaanista luonnonhelmaan.

Eläinmuseo, Stadi

Eläinmuseon talo on mahtava uusbarokkinen jötkäle. Se valmistui 1913 Aleksanterin kimnaasille, toisin sanoen venäläiselle poikakoululle. Myös rakennuksen suunnittelijat olivat venäläisiä: arvon herrat opetusneuvos Belevitsch ja arkkitehti Shishko. Mielessään heillä väikkyi, että ajan myötä taloon olisi asettunut Helsingin venäläinen yliopisto: siksipä lukioksi prameat puitteet.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että Helsingissä todella toimi venäläinen yliopisto, vaikka seikka on lähes täydellisesti unhoon painunut. Allekirjoittaneelle sen paljasti tsaarinaikuisten arkistojen armoitettu salapoliisi Harry Halén. Tällainen kuriositeetti oli syyslukukauden 1917 ja hieman alkuvuotta 1918 toiminut Helsingin venäläinen Matruusiyliopisto. Sillä oli tiedekuntansa, professoreita Pietarista ja alaosastona jopa Aleksanterin teatteri. Päärakennus oli Apollon talo Etelä-Esplanadi 10:ssä, jossa toimii nyt Oikeusministeriö. Matruusiyliopiston tarkoituksena oli valmistaa matruuseja uuteen ammattiin sen jälkeen kun heidän palveluksensa merivoimissa oli päättynyt.

Maan itsenäistyttyä kimnaasin talo siirtyi sotasaaliina Suomen valtiolle. Se palveli ensin Helsingin jääkäriprikaatin ja Suomen armeijan Ylipäällikön ja tämän esikunnan tyyssijana ja pian perään 1919-1923 Suomen ensimmäisenä kadettikouluna. Rakennuksen tornia käytettiin tuolloin arestipaikkana eli karsserina niille upseerikokelaille, joita syystä tai toisesta rankaistiin. Voiko hienompaa putkaa toivoa?

Eläinmuseo talossa on toiminut vuodesta 1923 (tosin nykyisin sitä kutsutaan tylsähkösti Luonnontieteelliseksi museoksi). Täytettyjen eläinten muuttomatka keskustan halki Viktor Ekin pienillä avokuorma-autoilla on yhä eräs Helsingin historian surrealistisimmista näyistä. Yliopiston päärakennuksesta kuskattiin niin seepraa kuin kirahvia uuteen osoitteeseen.

Eläinmuseon viiri esittää - kuulemma ihan oikeasti - siittiötä ja munasolua yhtyneenä. Toisin sanoen universaalein vastakohtain sulautumista, elonvirtaa, ilmiömaailman kohinaa.

Torniin vievässä rappukäytävässä noustaan paksujen putkien viitoittamana. Mainittakoon, että portaiden alaosa oli tukittu kafeterian keittiöistä heitetyillä pahvilaatikoilla: se kertoo osuvasti tornien yleisesti perifeerisestä asemasta osana rakennuksien maantiedettä. Kukapa nyt torniin menisi?

Rappukäytävän palo-oven pamahdettua takana kiinni leveä kiviporras muuttuu lankkurappuseksi.

Tila on lämmittämätön ja pölynen niin kuin kunnon ullakon kuuluukin.

On noustu kierreportaat valon piiriin, torniin. Vasemmalla on ilmeisesti pesintäkoppeja pääskyille ja tornin vanha kärkikappale. Pääsemme ovesta parvekkeelle.

Torni ei ole kaupungin korkeimpia, mutta antaa mielenkiintoisen perspektiivin tuttuihin paikkoihin.

Arkadian puutarhojen keskelle noussut rakennus oli tuolloin sata vuotta sitten korttelinsa ensimmäinen. Maisemana oli tuolloin niittyjä ja kalliolaikkuja sekä jokunen vaja ja puutalo. Metsiköitä ei ollut, vaan tanner oli laidunnettu ja polttopuuhamstrattu avoimeksi. Siinä oli ulkosaariston tunnelma. Viereinen Kamppi oli (niin kuin nimen etymologia kertoo) armeijan harjoitus- ja leirikenttää. Sieltä kajahti laukauksia ja kuului hevosten hirnahduksia.

Mitään näistäkään rakennuksista lukuun ottamatta Kansallismuseota ei ollut maisemassa, kun kadetit istuivat arestejaan. Töölönlahti on näkynyt kunnolla ja etualalla on ollut joitakin töllejä sekä pitkiä pyykkinaruja lakanoineen. Penskoja on luultavasti möyrinyt halmeilla runsaasti sikojen ja kanojen lomassa.

Zoomilla voi kurkistaa Santahaminaan asti.

Tornin parveketasanteelta pääsee tikkaita vielä ylemmäksi.

Mahtavan primitiivistä tilaa hallitsevat pyöreät ikkunat.

Näkymä on kehystettynä veikeämpi. Kaupungin muut tornit moikkaavat horisontista hengenheimolaistaan.

Putkatila ylhäältä nähtynä.

Kalliokyyhkyt eli pulut tykkäävät tästä(kin) tornista. Suomessa puluja on arviolta 40 000 paria, mutta luonnonmukaisessa kallioympäristössään ne ovat pesineet lähinnä vain Naantalin Kuparivuoren jyrkänneseinämillä.

Paluu ihmisten - tai no öh, eläinten - ilmoille tapahtuu odottamattomasti näyttelysaliin.

Kellotapuli, Hauho

Hauholla on eräs maamme keskiaikaisista harmaakivikirkoista. Goottihenkinen kellotapulitorni on kuitenkin tuoreempi, rakennettu vuosina 1862-64.

Kellotapuli kohosi rovasti Adolf Fredrik Sirénin kaudella. Rakennusta vastaan tosin hyökkäsi kaikin mahdollisin keinoin paikallinen suurtilan omistaja, kuten Sirénin sukukirjoitus kertoo:

Edellisen rovastin oli sama mies pahasti väsyttänyt alituisilla riidoillaan, niin että hän joutui hakemaan Hauholta pois, mutta rovasti S. kestää paikallaan, niin harmillista kun onkin, että mikään kaikkien yhteistä parasta tarkottava asia ei tule päätökseen ennenkuin vuosien päästä, kunhan vihamies on ennättänyt valituksillaan käydä läpi kaikki oikeusasteet. Niinpä esim. kellotapuliasia, joka pantiin alulle vuonna 1859, saadaan päätökseen vasta 1864. Vielä viimeisessä tarkastuksessa uskottelee tämä itselleen ja saa jonkun muunkin väittämään, että torni on kallellaan eikä aivan pystysuora, jonka tähden olisi kieltäydyttävä maksamasta urakoitsijalle, rakennusmestari Vathenille urakkasumman loppuerää.

http://www.genealogia.fi/genos/10/10_1.htm

Tornin kutsu on käynyt, tossu käy toisen eteen, vielä vilkaisu alas. Roskista ja muuta rompetta oli täälläkin sysätty nousun eteen, mutta onneksi on terveitä raajoja asian ratkaisemiseksi.

Asuintaloissa ei näin jyrkkiä portaita harrasteta, ei Suomessa. Mutta esimerkiksi Amsterdamin vanhoissa taloissa asia on toisin.

Ja yhä ylemmäs vievät vaimeasti narahtelevat ja kopsuvat askeleet. Torniin nousussa yhdistyy tyypillisesti rauhoittuminen ja lisääntyvä valpastuminen. Mieli virittyy odotuksesta, sillä ylhäällä on aina jonkinlainen huipennus. Vertikaalisessa etenemisessä, kuten käytävää pitkin kulkiessa, vastaava ei ole taattua.

Katse lankkurakenteisiin. Lyijykynä on erittäin aikaa kestävä taginmerkkausväline. Merkintöjä on ainakin 1910-luvulta 1960-luvulle, eniten 1920-luvulta. Torni lienee ollut tuolloin virallisestikin avoin.

Ylinnä ovat ne oleellisimmat. Valo pitää napsauttaa päälle, että suljettujen luukkujen takana näkisi jotain. Ulkomaisemia ei tarvita, jos sisämaisemat ovat näin tyylikkäät. Yksi Hauhon kelloista on 1618 saatu lahjoitus Käkisalmen linnassa asuneelta käskynhaltijalta, yksi on sitäkin vanhempi, jo katoliselta ajalta.

Suurin kello ostettiin 1754 Tukholmasta.

Myös torneista laskeutuminen on merkittävä kokemus. Mielleyhtymä tulee siirtymäriitin ajaksi eristäytyneestä ihmisestä, joka palaa takaisin arkipiiriin, muiden keskuuteen. Jotain on muuttunut, vaikka ihminen on saman näköinen. Tornien vaikutus kestää pitkään, joidenkin osalta muisto on sähköinen vuosienkin jälkeen.

Bonuspiipahdus: Kapatuosian näkötorni

Kapatuosian linnavuori kohoaa Hollolan keskiaikaisen kivikirkon takamaastossa.

Kapatuosianmäen historia ulottuu erityisen kauas menneisyyteen, sillä 1990-luvun kaivauksissa sitä todettiin käytetyn keskiajan lisäksi lähes 8000 vuotta sitten kivikaudella. Yleensähän linnavuorien aktiiviaika on ollut noin tuhat vuotta sitten. Tosin paikka ei muinoin ollut vuori vaan saari. Kivikauden ihmiset jättivät jälkeensä hirven, majavan ja hauen luita, myöhempi sakki hopeakätkön friisiläisine kolikoineen.

"Kapatuosian nimen arvellaan olevan väännös sanasta Kappadokia. Kappadokiassa oli alkukirkon etäisin seurakunta nykyisen Turkin alueella. Tänne kristinuskoa tuoneiden munkkien uskotaan vaikuttaneen linnavuoren nimeen", kertoi hollolainen kotiseutuaktiivi ja historian harrastaja Kyösti Toivonen Helsingin Sanomissa kesällä 2000. Mahdollista on, että vuori oli jossain vaiheessa ortodoksikristittyjen etuvartio länttä vastaan.

Vuoren laki on luonnostaan poikkeuksellisen tasainen. Sitä ei tutkimusten mukaan ole tasattu ihmisvoimin, vaan Baltian jääjärven aalloin. Huipulla on 1950-luvulla rakennettu näkötorni, tämän kertainen kohteemme. Ylös pääsee 81 askelman kautta, valkea ulkoasu kätkee töhrityn sisustan.

 Vesijärven pinta on mäkeä 56 metriä alempana ja torni nostaa vinkkeliä vielä parillakymmenellä metrillä.

 Parhain näkymä on pohjoiseen.

Muhkea metsäturkki, ikivanhat viljelysmaat, siintävät järvet ja Suomi-filmin pilvet - ei hassumpi setti huikaistumiselle. Kiitos jälleen tornille ja sen pystyttäjille.

Kallion kirkon tornissa kävimme viime vuonna:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/04/korkealla-ja-keskella-kaupunkia-kallion.html

Ja Turun Tuomiokirkon tornissa 2008:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html

Korkealla ja keskellä: kaupunkia Kallion kirkon tornista

Urbaanien meridiaanien leikkauspisteessä.

Kunnollista kaupunkimaisemaa on vaikea kuvitella ilman sieltä täältä talomassan ylitse kurkottavia torneja. Nykyisin tornit tarkoittavat lähinnä tornitaloja tai tv-torneja, mutta ennen muinoin kun asiat tehtiin tyylillä ja arvokkaasti, ei tornien olemisen tarkoitus ollut taloudellis-tekninen, vaan ensisijaisesti esteettinen ja sakraali, juhlistava ja ylevöittävä - poikkeuksena kuitenkin letkujen kuivatukseen ja palonvalvontaan tarkoitetut paloasemien tornit. Jotain ihailtavaa on siinä, että nähtiin suurta vaivaa ja uhrattiin paljon resursseja vain siksi, että rakennus näyttäisi hyvältä ja näkyisi pitkälle. Paljon helpompaahan ja halvempaahan olisi ollut tehdä ne tornittomiksi.

Oswald Spengler sanoi länsimaisen (eli "faustisen") kulttuurin ja sen piirissä etenkin gotiikan suosimien korkeuksiin kohoavien tornien ilmaisevan tahtoa kohti ääretöntä. Tähän voinee hyvin lisätä tiibetinbuddhalaisen näkemyksen, jonka mukaan kaikesta ulkoisesta todellisuudesta kirkkaan taivaan tuhoutumaton rajattomuus kuvaa lähimmin oman mielemme luontoa ja vetää siksi meitä puoleensa.

Kälviällä 1870 syntynyt Lars Sonck oli joka tapauksessa vanhan koulukunnan arkkitehti, jolle tornien merkitystä ei tarvinnut erikseen selittää. Hän piirsi niitä moniin suunnittelemiinsa rakennuksiin, kuten Kulosaaren Rantahotelliin ("Wihurin linna"), Tampereen Tuomiokirkkoon, Turun Mikaelinkirkkoon, Helsingin Mikael Agricolan kirkkoon, Naantalin Kultarantaan, Helsingin Puhelinyhdistyksen toimitaloon ja moniin asuintaloihin. Sonckin piirtämä on myös Kallion kirkko, joka valmistumisesta tulee vierähtäneeksi tänä vuonna sata vuotta. Sinne mekin kohta "vierähdämme". No, termi on kyllä mahdollisimman väärä, sillä luvassa on tiukkaa kapuamista.

Uudenkaupungin graniitilla ulkoverhoiltu Kallion kirkko kohoaa taivaisiin kuin avaruusraketti, fallos tai toteemi. Tolkuttoman hieno eikä mitenkään hempeilevä ilmestys.

Maantieteellisesti kiinnostavaa on, että Kallion kirkon torni on Helsingin paikkatietojärjestelmän nollapiste eli origo. Tämä tarkoittaa, että kaikkien Helsingin karttojen paikkatiedot on määritetty suhteessa siihen. Mutta ei vähä mitään. Kallion kirkon torni oli myös 1920-luvulla aloitetun koko maata kattavan maanmittauksen lähtöpiste; kaikki ympäri Suomen metsiä kohonneet kolmiomittaustornit seisoivat sijoillaan suhteessa Kallion kirkkoon. Kuluvana vuonna tornin huipulla olevaa ristiä aiotaan korottaa 30 sentillä. Syynä on siirtyminen yleiseurooppalaiseen tasokoordinaatti- ja korkeusjärjestelmään. EU-direktiivin mukaisen korkeusmittauksen lähtöarvo on Amsterdamin tulvavuoksen huippu vuodelta 1648 - ihan kuin sen pitäisi meitä liikuttaa.

Kallion kirkon tornilla on ollut osansa historian myrskyöissä. Huhtikuussa 1918 punaiset laskivat sen eteläparvekkeelta antautumisen merkiksi valkoisen lipun, minkä saksalaisjoukot saattoivat selvästi havaita asemistaan Pitkänsillan takaa. Toisen maailmansodan aikana tornia hyödynnettiin ilmavalvontaan. Syy on helppo ymmärtää. Kallion kirkon tornin kokonaiskorkeus on 64 metriä ja se sijaitsee noin 30 metriä merenpinnasta, eli lähelle sataa metriä päästään Suomenlahden aalloista (Vironkin pitäisi näkyä, totta kai). Helsingin tunnetuin näköalatorni Stadionin torni (72 m) jää maisemineen reippaasti vaatimattomammaksi.

Aivan ensimmäinen osuus kavutaan näin sivistynyttä portaikkoa.

Parin palo-oven jälkeen tunnelma muuttuu rouhevammaksi.

Tilat ovat kylmät, laasti rapisee seiniltä. Tämäkin on hienoa vanhojen rakennusten torneissa: ne ovat ydinosiltaan keskuslämmitettyjen ja modernisoitujen rakennusten syrjäkolkkia, joissa vallitsee oma villimpi todellisuutensa.

Seuraavaksi tullaan isoon tilaan, jossa sijaitsevat Saksassa valetut seitsemän pronssikelloa. Sibelius sävelsi niille oman sävelmän, jota ne yhä soittavat kello 12 ja 18.

Kun tällainen kajahtaa, ei parane olla hollilla.

Nousu jatkuu. Puuportaat vaihtuvat metalliverkkorappusiksi.

Viimein saavutaan tornin sisäkammioon, jossa on neljä tällaista ovea. Ne johtavat kukin eri parvekkeelle, jotka on sijoitettu ilmansuunnittain.

"Go West, young man", kuuluu lentävä sanonta - ja länteen mekin ensimmäisenä tähystimme. Töölönlahti ja Eläintarhanlahti hohtavat vielä jääpeitteisinä.

Idässä hallitsevat Merihaan laatikkotalot...

... ja katsetta hieman kääntämällä Karhupuisto ja Agricolankatu.

Unioninkatu (jota on typerästi nimetty eri osuuksilla eri nimin) lähtee hienona meridiaanina suoraan Kallion kirkosta.

Tässä katsetta on käännetty Kruununhaan ja Suomenlinnan suuntaan.

Zoomaamalla näkymiin tulee merelle Harmajan ohitse katoava ruotsinlaiva.

Näkymä pohjoiseen on tasapaksuin.

Itä-Pasilan lähiön DDR-tyyliä.

Tornin katolla olevalle ristille käy tästä kulku.

Pois lähtiessämme huomaamme tällaisen puumerkin tornisydämestä.

Ja sen aktuaalisen tapin, joka oli "kaiken" keskipiste.

Kallion kirkko maanmittauskäyttöön laaditussa scifi-kartassa.

Kellopatteristo on vaikuttava yläpuoleltakin.

Koska Kallion kirkon tornista avautuvat näkymät paljastavat yhdellä vilkaisulla valtavasti kaupunkikuvaa, ovat paikkaa käyttäneet maisemkuvaukseen muun muassa Signe Brander 1910-luvulla sekä Eeva ja Simo Rista 1970-luvulla.

Branderin panoraamoja voi katsella täältä:
http://www.hel2.fi/kaumuseo/panoraamat/kallionkirkko/kallionkirkko_1.html

Eeva ja Simo Ristan kuvia:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/linja

Turun Tuomiokirkon torniin kapusimme vuonna 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html