Stupa nimeltä Vartiosaari

Joutsenet kiersivät saarta toiseen suuntaan. Kohtasimme puolimatkassa.

Suomessa on monta hienoa paikkaa. Mutta jos hienoin yksittäinen neliökilometri pitäisi nimetä, olisi vahva ehdokas Helsingin Vartiosaari.

Luontotyyppien moninaisuus, topografian vaihtelevuus, maisemallinen tasapainoisuus, rakennusperinnön rikkaus ja eheys, yleishumaanit ihmistoiminnot, sijainti suhteessa pääkaupunkiin, vuodenaikaiskiertoon mukautunut asutuskulttuuri, rauha, hedelmällinen perifeerisyys, kompaktius, polkureitistön selkeys, tervehdyttävyys, näköalat - kaikki nämä painavat perusteiden vaakakupissa eikä luettelo ole silti tyhjentävä.

Marraskuisen sunnuntain lyhyenä valoisana aikana kiersimme Vartiosaaren vesitse. Verkkainen venekierros tapahtui myötäpäivään, sillä Vartiosaari toi mieleen stupan, ja niin stupia kunnioitetaan.

Stupa on buddhalaisessa kulttuuripiirissä esiintyvä yleensä kupolimainen rakennustyyppi. Eri osineen se symboloi universumin viittä elementtiä: maata, vettä, ilmaa, tulta ja avaruutta (tilaa); näitä harmonisena ja moniulotteisena kokonaisuutena. Kaikkien stupien sisällä on kallisarvoisiksi miellettyjä objekteja, kuten siunattuja patsaita tai pyhäinjäännöksiä. Kiertämällä stupaa myötäpäivään katsotaan saatavan suurta hengellistä ansiota. Vastaavasti stupan tuhoamisen sanotaan olevan äärimmäisen haitallinen teko, suuren onnettomuuden aihe.

Aasiassa myös pyhiä vuoria ja jokia kierretään niin, että ne jäävät kulkijan oikealle puolelle. Suomessa näin tiedetään kierretyn tapionpöytiä. Miksipä käytäntö ei siis sopisi saarihelmellekin.

Kierros on alkanut. Vartiosaaren koillispuolta Marjaniemen suunnasta nähtynä. Etuvasemmalla aukeaa Ramsinsalmi.

Vartiosaaren koillisnipukassa on kanoottien ja muiden pienveneiden rantautumiseen hyvin sopiva sorapohjainen poukama.

 Metsän ikkunasta vilahtaa arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema Tirrebon huvila 1890-luvulta.

Etelärantaa.

 Lounaisrannalla häämöttää Sunnanvikin kartanomainen huvila.

 Reposalmen yhteysvenelaituri.

Kaisankallioksi kutsuttu vuori on vastapäätä Laajasalon Yliskylää.

Kierros jatkuu...

 ... ja lyhyeksi hetkeksi talviaurinko valaisee maiseman. Villa Draknäs heijastuu tyyneen Reposalmeen.

Reposalmessa on pieni Kanasaari.

Ohitse lipuu valkea Stenkulla 1890-luvulta.

 Pohjoinen kylänlahti on Helsingin saariston suojaisimpia vesialueita.

Ollaan Jatasalmessa. Noin viiden kilometrin kierros on päättymässä.

Myös Kaislikko-huvila on 1890-luvulta. Huvilavyö kulkee rannoilla, mutta sisäosiltaan saari on metsää, jota vain kapea viljelyslaakso halkoo.

Allekirjoittaneella oli hyvä ystävä Christophe Olden-Stegmann (1922-2012). Hän oli todellinen kosmpoliitti, joka aikoinaan pakeni eriävine mielipiteineen Saksan kansallissosialistista hallintoa Etelä-Amerikkaan ja sittemmin työskenteli muun muassa parikymmentä vuotta venäläisen prinssin adjutanttina Pariisissa. Tämä ajatonta sivistystä huokuva runouden siteeraaja ja japanilaisen kyudo-jousiammunnan harjoittaja oli nähnyt maat ja mannut, oli reppuselkäreissaaja vielä kahdeksankymppisenä. Kun retkeilimme kymmenisen vuotta sitten Vartiosaaressa, hän yhtäkkiä pysähtyi kesken kierroksemme ja kostuvin silmin sanoi, että paikka oli lumoavimpia mitä hän oli milloinkaan kokenut. Olkoon tämä marraskuinen kierros siis omistettu myös hänen muistolleen.

Lumettomana uutenavuotena 2009 kuljimme Vartiosaaren sisäosia:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/01/vartiosaaren-uusi-vuosi-kelirikon-kuvia.html

Vartiosaari on mukana Vuoden luontokirjaksi valitussa Jarmo Niemisen teoksessa Aarresaaret - Helsingin saariston uskomaton luonto (Gummerus). WWF:n nyt 37. kertaa myöntämä tunnustuspalkinto julkistettiin tänään 24.11.2014.

Ruusukvartsia ja aaltoja

Aarteen vartijat ottavat rennosti.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Luvattu maa oli Kanaaninmaa, 1800-luvun yhdysvaltalaisten silmissä läntinen rajaseutu merkitsi kullan vuolentaa ja vapautta, Himalajan asukeille Shangri-La oli salainen laakso jossa vaivoja ei tunnettu, Henry Ford pani uskonsa (ja rahansa) Amazonin viidakon Fordlândiaan. Ihminen on aina kaihonnut paikkaan, jossa kaikki natsaa ja on kohdallaan, jossa mennyttä ei surra eikä tulevaa tutista.

Luvattu maa on siis ennemminkin mielentila kuin fyysinen paikka.

Kenties jotain siitä välähtää kun vinyylin ruksuttava hiljaisuus repeää Little Richardin karjaisuun A-wop-bom-a-loo-mop-a-lomp-bom-bom! tai punaista pilkottavalle ahomansikkakunnaalle osunut vaeltaja malttaa kerätä kokonaisen kourallisen marjoja ennen kuin heittää ne kerralla suuhunsa. Siinä ajattomuuden pilkahduksessa mikä jää yhden ajatuksen poistumiseen ja seuraavan ilmaantumiseen väliin, mitä siinä on ellei autuuden maakunta?

Kuitenkin olisi kokemusperäisen ja osin ikiaikaisen tiedon vastaista väittää, ettei olisi fyysisiä paikkoja, jotka toimivat täydellistymishetken katalyyttina.

Eräänä kypsän kesän hellepäivänä tällaiseksi paikaksi osoittautui pieni mutta ylväs luoto Sipoon saaristossa. Merikortista saattoi arvioida, että taivalta sen luo oli tehty kuutisen meripeninkulmaa. Evästä oli mukana, huopakin. Taivaansini oli virheetön, aava lempeä kuin ei olisi koskaan myrskynnyt. Kaukokaipuu ja sen täyttymys kohtasivat, pidemmälle ei ollut tarvetta.

Kuin luvatun maan symbolina tai sinettinä luodolla oli konkreettinen aarteensa: säihkyvä ruusukvartsijuonne.

Vartiokylänlahdelta ulos tultua on ohitettu muun muassa Satamasaari, Leikosaaret, Pihlajaluoto, Kuminapaasi ja Kuiva-Hevonen. Edessä olevalla luodolla ei ole merikortissa nimeä. Aina nimeä ei tarvita.

Luotoa vedenalaisine paaseineen on paras lähestyä airomalla.

Kalliomassiivien välinen suvanto on kelpo satama tutkimusalus m/s Bismarckille.

Pienestä vuoresta ja suuresta aavasta on kyse. Tilantuntu tuo mieleen kaukaisimman Tunturi-Lapin Käsivarressa.

Pesimäaikaan moni luoto on syytä jättää rauhaan. Nyt lokilla on jo isot poikaset ja tilanne sitä myöten viileä.

Tässä sitä on, kallion huomiota herättävän punaisia kohtia. Ne ovat ruusukvartsijuonteita.

Vuosisatojen mittaan esiintymästä on nakerrettu rubiinilta näyttäviä hippuja. Ehkä niitä veivät naisilleen vesillä aikoinaan kalastaneet eestiläiset, Krimin sodan brittiseilorit ja viikingit.

Aika on todistetusti subjektiivista, mutta jokaisella päivällä on auringonlaskunsa.

Wikipedian sanoin ruusukvartsi "on epätavallinen kvartsimuunnos, jota käytetään usein kaulakoruihin ja muihin koriste-esineisiin. Luonnossa se esiintyy harvinaisina jalokivilaatuisina kiteinä ja muodottomina kappaleina. Nimestään huolimatta ruusukvartsin väri voi itse asiassa vaihdella vaaleanpunaisesta persikansävyiseen".

Kaamosaurinkoa vastassa Itä-Helsingin vesillä

Maailma näytti tältä 29.11. kello 8:30 Itä-Helsingissä. Saari on nimeltään Kotiluoto.

Sanovat, että marraskuu oli lämpimin 50 vuoteen. Jossain on mansikka kasvattanut marjanraakileita, jossain ollut kissat pajuissa, jossain taas kukassa myöhäinen siankärsämö sekä kevätkasvit näsiä ja rentukka. Myös veneilykelit ovat edelleen "kesäiset", siinä missä viime vuonna tähän aikaan merenjäällä saattoi painella menemään hokkareilla.

Marraskuun viimeisen viikon aamu hiipi esiin kirkkaana, joten nostimme ankkurin mennäksemme todistamaan auringonnousua merelle Helsingin itäiseen saaristoon. Se on yksi tapa aloittaa päivä, joskus maailman parhaimmaltakin tuntuva. Ohessa pari kuvaa pyrähdyksestä.

Roihuvuori ja Strömsin satama näyttävät kahdeksalta vielä uinuvilta, mutta oikeasti mantere tietenkin jylisee ja kumuaa jo täyttä aamuhektisyyttä.

Marjaniemen edustana saarien takaa pilkistää Itäkeskuksen "maamerkki", joka korkeampana maastonkohteena ounastelee hohkaamisellaan jo lähestyvää aurinkoa.

Vasikkaluodon kärkeä.

Jokunen ruovikkomutka erottaa vielä avonaisemmasta selästä.

Kallahdenselkä on hienointa Helsinkiä. Kirkas aamunkoittoa edeltävä taivas on paikka - tai paremminkin paikattomuus - jossa lepää paitsi silmä myös mieli, joka tunnistaa rajattomassa avaruudessa samanlaisuutta oman, tilapäisten mentaalisten rakennelmien takaisen kuolemattoman luontonsa kanssa.

Vuosaaren yksinäinen tornitalo Cirrus, merimaiseman pikantti lisä.

Yksi Villaluodoista.

Odotettu näky ilmaantui noin yhdeksältä. Tässä todellisuutta on paranneltu rutkalla zoomauksella kuin romanttisessa postikortissa tai elokuvassa konsanaan. "Tuleen syttynyt" saari on Harjaluoto Itä-Villingin kärjessä.

Punavaloa.

Paluumatkalla piti käydä ihailemassa Kivisaaren päärakennusta.

Vauhtiin päästyään aamu saa täyden loistonsa aika nopeasti kaamoksellakin.