keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tuulen tuomaa: ennen ja jälkeen Kiira-rajuilman


Taivas tummeni Helsingin Mannerheimintiellä. Oli 12. elokuuta ja seitsemän illalla, mutta näytti kuin kelloa olisi käännetty parilla tunnilla eteenpäin. Läntiselle taivaalle oli ilmaantunut uhkalla kyllästetty, vuorenkorkuinen alaisin. Jalkakäytävillä vilisi lauantaiväki. Luultavasti harva oli seurannut sääennustetta. Muuan nainen pohdiskeli ystävilleen, että oliko lähistöllä kenties alkanut suuri joukkorummutusesitys. Vaan ei, alasin se kumisi. Tuossa vaiheessa luonnonilmiöllä ei ollut vielä nimeä. Seuraavana päivänä kaikki tiesivät puhua Kiira-rajuilmasta.

Rintama kävi päälle noin sadan kilometrin tuntinopeudella – vain moottoritienopeutta paahtava auto olisi voinut paeta sitä. Parvittain kännykkäkäsiä kohosi kuvaamaan outoa mustuutta, jonka etureunassa jyräsi rullamainen vyörypilvi ja uumenissa välkkyivät salamat. Samassa iski tuuli. Joku tuijotti epäuskoisena kädessään olevaa tyhjää lautasta; siinä oli juuri ollut iso pala kakkua, mutta se oli lentänyt maahan. Kaatosade ei alkanut ripottelun kautta vaan suoraan kuin hanan avauksesta. Yleinen kohahdus kävi tuhansista suista. Ooh! Mitä ihmiset olivat muutamaa hetkeä aiemmin miettineetkään, se oli pyyhkiytynyt pois.

Kaikki juoksivat etsien mitä tahansa suojaa. Joidenkin onnistui rynnäköidä kohdalle pysähtyneeseen raitiovaunuun. Siellä jokin uitettu koira ravisti turkkinsa, omistajansa estoyrityksistä huolimatta. Ei väliä, naurahtivat kanssamatkustajat, märkiä ollaan muutenkin. Ulkona oli tavattoman synkkää, katulamppuja syttyi. Alas Simonkatua virtasi puro, joka olisi riittänyt meritaimenen nousuun. Katupuut niiasivat puhureissa. Kaisaniemen puiston tuulimittari kirjasi 29,6 sekuntimetrin puuskan.

Sitten – vain vartissa – kaikki oli ohitse. Kaupungissa vallitsi epäuskoinen hiljaisuus, pysähdys, avarruttava häkellys. Kello kääntyi taaksepäin, valoisuus lisääntyi. Mutta valo oli omituista, kellansävyisen himmeää. Mielessä kävi, että näyttäisikö atomisodan jälkeisen ydintalven kajo tällaiselta. Sydänalassa velloi kolkkous.

Täytyi soittaa maalle. Miten metsätila ja talo olivat selvinneet?

Naapuri saatiin langan päähän. Hän selosti surrealistista näkyä pihaltaan. Isoja puita oli jysähtänyt puutarhaan puolen tusinaa. Kuin ihmeen kautta talo, pihamökki, liiteri ja talli (missä parhaillaan vapisi kaksi hevosta) olivat säilyneet osumitta. Hyvä kuulla. Mutta entä meidän puolella? Naapuri sanoi lähtevänsä katsomaan, soittavansa takaisin.

Pitkissä minuuteissa asui pinnanalainen hermostuneisuus. Sitten puhelin soi. ”Myös teillä on suojelusenkeleitä”, kuului avauslause. Tuo tieto oli tarpeen, sillä sitä seurasi raportti kaaoksesta. Useita puita oli tullut alas, jotkut aivan taloa viistäen. Yhden männyn latvus oli osunut kattoon, mutta katkennut aiheuttamatta muuta vahinkoa kuin lommon peltiin. Jopa puutarhakalusteet – monta vuosikymmentä elämää jo nähneet – olivat ehjinä männyn oksiston lomassa. Myös piharakennukset olivat säästyneet. Metsässä häämötti epämääräinen joukko rytöjä ja konkeloita. ”Tiedäthän sen vanhan männyn mietiskelypenkin vieressä? Tuolla se on nyt 45 asteen kulmassa.”

Ilmatieteen laitoksen verkkosivut olivat kaatuneet siinä missä puut. Palvelin ei ollut kestänyt kävijätulvaa. Laitoksen antama varoitus kiiri kuitenkin mediassa: kehotettiin välttämään ulkona oloa. Ennuste lupaili pian saapuvaksi rajuilman seuraavaa ukkosrintamaa. Se olisi kuitenkin ensimmäistä heikompi.

Lähdettiin liikkeelle.

Sade oli loppunut. Töölöläisen kerrostalon sisäpihalla bilettäjät ottivat muina miehinä drinkkejä. Syvällä kaupungin kuiluissa ja kennostoissa saattoi poikkeusilmiö jäädä huomiotta. Vallilan Paavalinkirkon tienoilla välkkyivät vilkut. Palokunta sahaili ison vaahteran revennyttä haaraa, joka oli langennut ajoradalle ruhjoen pysäköityjä autoja. Valtatiellä piti väistää kaistalle kaatunutta puuta, soratiellä sama juttu. Tien laidoilla näkyi jopa aivan nuoria puita, jotka olivat vääntyneet ilmeisen pysyvästi mutkalle. Syöksyvirtaukset olivat iskeneet yläviistosta. Ystävä Harakan saaresta raportoi kuinka myrskyn sormet olivat näkyneet vaahtopäisessä meressä: syöksyvirtausten kohdalla vedenpinta oli juossut joka suuntaan, se oli kuin kiehunut. Helsingin majakalla mitatut puuskat ylsivät nopeudeltaan 32,5 metriin sekunnissa. Sellainen antoi hieman maistiaisia hirmumyrskystä (kymmenen minuutin keskituuli vähintään 33 m/s). Suomessa on esiintynyt hirmumyrskyjä ainoastaan tunturihuipuilla, ja ilmeisesti vuonna 1890 – silloinkin elokuussa – sellainen koettiin Pohjois-Itämerellä.


Kotimäellä ajo katkesi. Tien sulkivat iso kuusi ja haapa, jotka molemmat makasivat pitkin pituuttaan juurakot pystyssä. Samassa sakenevasta hämärästä ilmaantui naapuri – toinen kuin kelle oli soitettu. Vähäpuheisena ja kuin intiaaniopas viittoi hän metsään, kiertämään kaatuneet puut. Pihamaa oli odotetusti raju näky. Sähkölinjakin kyyhötti maassa kaatuneen puun alla. Mitä metsässä olikaan, pimeys sai pitää sen. Nyt oli aika kaivaa esiin kynttilöitä – sähköt olivat poikki – ja ryhtyä iltapuuhiin. Huomisen menot oli todettava automaattisesti perutuiksi. Tuskin lähiviikkoinakaan tulisi tekemisen pulaa. Unen rajamailla ja vailla selkeää tilannekuvaa ei voinut kuin päästää irti koko asiasta. Sade jatkoi ropinaansa peltikattoa vasten. Miten rentouttava ääni se onkaan, kun tietää olevansa suojassa. Mitenköhän metsän eläimet olivat kokeneet rajuilman?

Ylevän kokemus, eli syvä pelonsekaisen kunnioituksen tila minkä suunnaton luonnonmahti herättää, vähentää itsekeskeisyyttä ihmisissä ja lisää yhteisöllisyyttä. Tällä on juurensa lajihistoriassa, sillä erilaisista kriiseistä ja katastrofeista selviytymiseen on tarvittu yhteen hiileen puhaltamista. Niin tapahtui nytkin. Yhdistyttiin. Heti aamusta kierrettiin talossa jos toisessa: sahaamassa runkoja, raahaamassa oksia, kuskaamassa pöllejä, murjomassa vitsejä. Ujo kaksitoistavuotias tyttö toi myrskytuhoista eniten kärsineelle talolle lohdutukseksi aarteensa, suklaalevyn. Keittoon ja lämpimiin voileipiin oli pantu sitä mitä kaapista sattui löytymään, mutta ne olivat unohtumattoman maukkaita. Yhteisateriointi on ihmiskunnan merkittävimpiä ja historialtaan pisimpiä traditioita. Yhdessä syödessä aivoissa pulppuaa kiintymystä ja luottamusta lisäävä oksitosiinihormoni.

Stihl 231 oli paljon äänessä niinä viikkoina. Sahaaminen alkoi ajotielle kaatuneista puista, jatkuen sitten kävelyreittien aukaisuun ja keskeisten piha-alueiden ensiraivaukseen. Moni juurakoinensa kaatunut puu esitti taianomaisen tempun: kun puu oli sahattu poikki, nousi tyviosa sekunneissa takaisin pystyyn. Tämä johtui juuriston jännityksistä ja maakakun painosta. Toisinaan pystyyn noussut runko oli useita metrejä pitkä. Niistä tuli arvokkaita pökkelöitä. Pohjoisella metsäluonnolla on valtava jano lahopuuhun. Talousmetsien todellisuudessa eliölajisto joutuu elämään vähintään 90 prosenttia pienemmällä lahomäärällä kuin mihin se on evoluutiossaan sopeutunut. Voimme vertailuksi ajatella, millainen tilanne ihmiskunnalla olisi, jos elämällemme välttämättömät resurssit äkisti leikattaisiin kymmenykseen.

Tuho on yhtä luonnollista kuin syntykin, se on selvää. Silti järkytys ja suru alkoivat nostaa päätään, kun mieli viimein taipui tajuamaan tapahtuneen. Rakkaudella, ponnistuksilla ja yksityiskohtiin menevällä pieteetillä vaalittu metsä – terveysmetsänä hoidettu parihehtaarinen – oli menettänyt kolmisenkymmentä puuta, joista moni oli ollut hieno ja järeä. Alueen isoimmasta männystä oli naapurikoivu piessyt pois koko latvan, kaikki vihreät osat. Pieniäkin puita oli taipunut piloille. Metsä näytti jääneen Stuka-hyökkäyksen alle. Sen näkeminen vastasi kodin näkemistä murron jälkeen. Perusturvallisuus ja -järjestys olivat järkkyneet. Vanhojen puiden menetys on yksilön näkökulmasta armottoman lopullinen. Metsä on erilainen kuin tavalliset maalliset aarteet: sitä ei saa takaisin rahalla, vaan ainoastaan ajalla – valuutalla, jota yksi ihmiselo tarjoaa hyvin rajallisesti. Ei ole vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka kokevat itselleen läheisen metsän avohakkuun traumaattisena.

Suurin tuhokeskittymä oli usean ison puun sekasortoinen rytö, jossa runkoja kulki sekä rinnakkain että eri kerroksissa. Jättimäisten kuusien oksat olivat raskaita viittoja, joista jokainen saattoi peittää neliömetreittäin maata. Isojen koivujen latvustot jakautuivat lukemattomiin haaroihin biomassan painaessa henkilöauton luokkaa. Oksistojen esirippu oli umpiviidakkoa, josta ei ilman asetta läpi käynyt. Irvistävien juurakkokakkujen liepeillä maa oli pettävää ja jalka saattoi solahtaa tuntemattomiin onkaloihin.

Johtopäätös nousi kirkkaana. Mylläkän siivoamiseen tarvittaisiin talkoot. Tuumasta toimeen, kutsut matkaan. Ajankohdaksi päätettiin seuraava lauantai, jolloin myrskystä olisi viikko aikaa.


Tusina myötätuntoista sankaria saapui. Neljä moottorisahaa lauloi samanaikaisesti, kolmilla kottikärryillä kuskattiin pöllejä, yksi työpari hoiteli traktorikäyttöistä halkomiskonetta ja jotkut raahasivat tunnista toiseen oksia polttopaikoille, joissa milloin mikä nokinenä paiskoi apinanraivolla purtavaa liekeille. Yhteisruokailu kruunasi päivän. Edistys eri työmailla oli huikea. Tietysti hommia jäi edelleen tehtäväksi, mutta enää urakka ei tuntunut musertavalta. Oltiin voiton puolella.

Seuraavaksi paikalle kutsuttiin vanhankansan tekijämies, Härmälä nimeltään. Hänellä oli kokemusta ison kartanon tilanhoidosta mukaan lukien kaikenlaisista metsätöistä. Nyt hän keskittyisi laukaisemaan konkeloita. Muita puita vasten nojaavat jötikät olivat hengenvaarallisia kaadettavia, jollei tiennyt tarkkaan mitä teki. Mukanaan Härmälällä oli erikokoisten moottorisahojen ohella tehokas ritsa. Sen ammuksena toimineeseen lyijypainoon solmittiin pitkä naru, joka ammuttiin valitun oksanhaaran ylitse. Narun avulla korkeallekin konkeloon saatiin vedetyksi köysi. Seuraavaksi konkelo kutsuttiin alas käyttäen kanadalaista moottorivinssiä. Täydelliseen kaatoon pyrittäessä ei suora vetolinja ollut aina käyttökelpoisin; hämähäkin tavoin vedettiin köyttä rungosta runkoon, varustaen sivutukipisteet väkipyörin. Erityistä onnistumisen iloa tuottaa, kun iso puu rysähtää metsään musertamatta alleen edes pienintä taimea. Maisemasyistä vinssattiin myös vinoja pökkelöitä pystyyn. Törröttävät juurakot asettuivat takaisin maahan. Työn lomassa seitsemänkymppinen mies antoi opetuksia metsätöiden turvallisesta suorittamisesta. Tämä tapahtui kunnioittavasti mutta mestarin roolista tietoisena. ”Laita moottorisahan ketjulukko aina päälle kun vaihdat käyvän sahan kanssa muutamankin askeleen paikkaa. Se voi tuntua lisävaivalta, mutta tee se silti.” Selkeät ohjeistukset tuntuivat jonkinlaiselta siunaukselta. Päälle tulivat tarinat, joiden käänteet ylsivät 1800-luvulle. Selvisi, että Härmälän isä ja allekirjoittaneen isosetä – lääkintämies ja rynnäkkötykkimies – olivat molemmat taistelleet Tienhaarassa juhannuksena 1944. Siellä Kannaksen läpi vyöryneestä puna-armeijasta saatiin ensimmäinen ratkaiseva torjuntavoitto, eeppisellä alivoimalla. Kaukaiset tapahtumat yhdistivät samaksi heimoksi.

Päivänä jonain ilmaantui sähkölaitoksen leivissä toimiva raivausporukka. Sen tehtävänä oli vapauttaa kaatuneiden puiden hautaamat sähkölinjat. Takana oli jo toista viikkoa täysiä päiviä ympäri maakuntaa, mutta metsurit tuntuivat uivan kuin kalat tehtävässään. ”Myrskyistä on aina selvitty”, totesi porukan sydämellinen vetäjä. Hän kertoi elämästään pienellä metsätilalla, jossa oli hyvä lähde ja valtavat marjasaaliit. Porukka päätyi hoitelemaan vaarallisen konkelokuusen, joka ei olisi sille edes kuulunut, sillä se ei olisi kaatuessaan yltänyt sähkölinjalle.

Jos rajuilma tuottaa kokemuksen ylevästä, niin saman tekee se, että todistaa ison puun kaatumisen. Pitkään jatkunut kurkotus korkeuteen ja syvä liittyminen maan kanssa, kaikki lukemattomat tunnit yhteyttämistä ja aineenvaihduntaa, ympäristön valoisuuden ja kosteuden säätely, maiseman hallinta ja paikan hengen luominen – kaikki se on poissa yhdessä rysäyksessä, joksikin aivan muuksi muuttuneena. Vanhan puun kaatuminen on kuin leijonan karjaisu: sen kuullessaan muu luonto hiljenee – niin tekee myös ihmisluonto, mieli.

Raivauksen keskelle tuli soitto Ullanlinnassa asuvalta ystävältä. Hän selosti närkästyneenä vastoinkäymistään Kiiran kourissa. Rajuilman iskiessä hän oli ollut Flow-festivaalilla ja surkealaatuinen kertakäyttösadetakki oli revennyt päälle vedettäessä. Kokemus oli varmasti ollut aidosti inhottava, mutta – kaikella kunnioituksella – olihan se aika huvittavan epätodellista kuunneltavaa päiväkausia jatkuneen raivaustyön perään, väsymyksen hiipiessä luihin ja ytimiin. Ihmiset elävät hyvin erilaisissa todellisuuksissa ja myös kollektiivisesti todellisuudet – kutsuttakoon niitä tasavertaisesti ”kupliksi” – voivat valtavasti (ja jo lyhyilläkin etäisyyksillä) vaihdella asuinalueen ympäristöominaisuuksien mukaan.

Koska metsään ei ollut aikomusta päästää mättäitä ruhjovaa traktoria eikä metsätyöhevosia ollut saatavilla, jäi puiden korjuu tukkimuodossa pois laskuista. Rungot pätkittiin pölleiksi. Omat polttopuuvarastot olivat valmiiksi piripinnassa, mutta naapurien parissa puulle oli suurempi tarve. Eräille heistä annettiin vastuualueet, joilta sopi sahata ja kärrätä sovitut puut. Varsin hämmästyttävää oli, kun pitkänhuiskea tarzanmainen hahmo lampsi metsään vain lannevaatteessa. Metsävoimailua ja avojaloin maastossa juoksemista harrastava parikymppinen kantoi pöllejä päänsä päällä. Hän vei niitä tällä tavoin kotiinsa saakka, vaikka puu olisi voinut kulkea kottikärryissä ja suurimman osan matkasta auton peräkärryssä. Tuskin yksikään maalaisisäntä koskaan on vapaaehtoisesti tehnyt raskaimman kautta sellaista minkä saattaa tehdä kevyemminkin, mutta nuoruudella on omat lakinsa. Mukava vastapalvelus saadusta puusta oli, kun naapuriston ainoan traktorin omistaja tuli kierittämään loitommalle tietä kaventaneen kiven. Samalla lähenivät välit, jotka tähän asti olivat olleet etäiset. Riehuttiin yhteinen raivaussessiokin.


Kiira havahdutti tarkastelemaan puita, jotka voisivat tulevissa myräköissä kaatua rakennusten päälle. Puut pitäisi kaataa mieluiten tulevana talvena. Jotta polttopuuhun ei hukuttaisi, tehtiin osalle nyt saaduista pölleistä metsävarasto ja jätettiin joitakin irti maasta olevia ”ilmavarastoituja” runkoja kakkosluokan reserviin. Valittiin lopullisesti ne rungot, jotka saisivat jäädä lahoamaan luonnon hyväksi. Puumateriaalia ajatellen ehkä suurin uhraus oli järeä honka, joka jäi kokonaisuudessaan luonnon hoideltavaksi. Puoli vuosisataa ei riittäisi sen katoamiseen. Myös iso upea haapa jätettiin maatumaan sekä erään järeän koivun runko, joka oli hieman irti maasta. Rungosta muodostui tasapainorata osaksi ”salapolkua”, joka paikalla jo kulki. Nousemista varten sahattiin portaat. Luovuuden herääminen oli varma merkki siitä, että pahin oli takana.

Aina oli ollut haave saada kuorma- eli trukkilavoja. Ne ovat erinomaisia alustoja kaikenlaisen polttopuun säilyttämiseen ennen kuin aines on tarpeeksi kuivaa liiteriin. Muuan kaveri oli vuosia aiemmin maininnut voivansa järjestää lavoja. Koskaan ei ollut tarjoukseen tullut tartuttua – ei ollut kehdannut vaivata. Mutta nyt oli hyvä syy aktivoida asia. Ja niin niitä lavoja tuli, unenkaltaisesti kuin manna taivaalta. Ei tarvitsisi enää tehdä klapeja keväisin mutaan. Pitkän tauon jälkeen näki kaverin – ja hänen apumiehekseen mukaan lähteneen yhteisen ystävän, jonka tapaamisesta oli vielä pidempi aika. Rajuilman odottamatonta satoa oli tämäkin jälleennäkeminen.

Samoihin aikoihin media raportoi Karibiaa ja Floridaa rusikoivasta Irma-hurrikaanista. Se oli voimakkain koskaan Atlantilla mitattu, peittoalueeltaan noin Ranskan luokkaa. Koettelemukset Kiiran kanssa tuntuivat mitättömiltä, kun katsoi uutiskuvien tulvivia katuja, hajonneita taloja ja röykkiöiksi kertyneitä veneitä. Sadattuhannet olivat lähteneet kotiseudultaan evakkoon yksin Floridassa. Kärsineitä kohtaan heräsi melko spontaanisti myötätunto. Sitä oli valmiiksi ”samalla kanavalla” itsekin. Ihminen ja hänen luomuksensa ovat hyvin hauraita, vaikka seikka arjessa unohtuukin.

Jälkityöt jatkuivat pari kuukautta. Pulssi takoi ja paita liimautui märkänä ihoon. Selkä oli koetuksella ja kipeytyi, sitä täytyi kuntouttaa taivutuksin ja kävelyin. Mielessä kävi: kuinka monta selkää onkaan rikottu tätä maata rakennettaessa. Polttoroviopaikkojen tuntumassa odottivat muhkeat oksakasat. Tyynellä ja märällä säällä ne hupenivat tuleen. Lokakuussa märkää riittikin. Jo kuun alkupäivinä satoi tuplasti koko kuukauden normaalin sademäärän edestä. Polttajan piti kytätä sadealueiden aukkoja. Työhön ryhtyminen alkoi tuntua puuduttavalta ja hiipivästi epätoivoiselta. Kuitenkin pauhaava tuli – jonka voimassa on sukulaisuutta myrskyn kanssa – elähdytti aina uudestaan. Roviossa ei ole mitään uutta ja yllättävää, ja silti se lumoaa. Halonhakkuutantereella tunnelma oli apeampi. Myöhäissyksy on polttopuiden teolle luonnottomin mahdollinen vuodenaika. Ennätyssateissa viruneet pöllit lipsuivat saippuanliukkaina, kun niitä tarttui liejuisiksi tiskiräteiksi virttyneillä hanskoilla. Lehtipuupöllit oli kuitenkin syytä hoidella ennen talvea. Myös talkooruokien kokkauksiin alettiin kypsyä kuudennen talkookerran jälkeen (vaikka talkoolaisvieraita olisi vain yksi, on tarjoilun luonnollisesti syytä olla kunnossa).

Vaikka kiroilutti, ei kokemusta olisi vaihtanut poiskaan. Maagisen parantavalta tuntui tehdä loppusilaus tuhopaikkojen korjaamisessa. Sahata viimeiset pienet vääntyneet ja katkenneet puut, laastaroida maan repeämät eloperäisellä sälällä. Tässä vaiheessa silmät olivat jo auenneet sille, että paikoista oli tulossa vielä elvyttävämpiä kuin ne olivat olleet. Uusiin pienaukkoihin levittäytyisi liiasta varjosta kärsinyt mustikka, uusia taimia oli odotettavissa ja uudet näköalat häämöttivät aiemmin suljetulta mäeltä, paljastaen etäisiä peltoja ja metsiä. Lisäksi metsän tarinaan oli kirjoitettu monia uusia ihmisiä. He eläisivät näissä paikoissa niin kauan kuin eläisivät muistikuvat tai eteenpäin välitetyt kertomukset. Viimeisellä roviolla kohtasivat kolmen talon asukkaat. Tulen äärellä vaikeneminen on kaunista, kun savu nousee pystysuoraan ja iltataivas on kirkas. Yhteisöllisyys virtaa luontaisesti esiin, kun olosuhteet sitä kutsuvat.


Martaan pimeys vallitsi, kun syksyn viimeiset pöllit pinottiin, halot hakattiin ja pressut levitettiin. Tuuli viuhui talon nurkissa ja natisutti niitä. Navakka puhuri kävi harvinaisesta suunnasta, kaakosta. Ilmatieteen laitos oli antanut varoituksen erittäin huonosta ajokelistä. Kohta pyryttäisi, lunta odotettaisiin 15-20 senttiä. Työ tapahtui otsalampun valossa. Kun puut olivat kaatuneet 66 vuorokautta aiemmin, oli ollut kesä. Se oli niin lähellä ja niin kaukana. Ensimmäiset lumihiutaleet pilkahtelivat valokeilaan. Kaikki oli tullut mallilleen, valkoinen esirippu saisi sulkea näyttämön.

Se oli nyt siinä – ainakin hetkeksi.

Mäellä oli eletty harhakuvassa, jossa maisema on staattinen. Sitä ei metsä koskaan ole, kuten ei muukaan elämä. Jonain päivänä tulee uusi myrsky. Sen kokemiseen on nyt hyvä pohja.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Piilotettu muinaistie ja sen vartija

Vahtipaikka sijaitsee saaressa, jota ympäröivät kylmää terästä virtaavat kosket.

Perheen kertomaa on, kuinka Itä-Helsingin Vartiokylästä ennen käytiin Malmin hautausmaalla. Elettiin 1950-lukua eikä autoa ollut. Suorin yhdyslinkki Vartiokylän ja Malmin välillä oli vanha maantie. Sitä pitkin käveltiin. Kesähelteillä takki käsivarrelle laskostettuna ja otsaa nenäliinalla pyyhkien, talvipakkasilla rivakoin narskuvin askelin, pimeän tullen taskulampun kellertävään keilaan turvautuen. Tie kulki laajassa metsässä halki nykyisen Myllypuron ja Pohjois-Viikin. Metsää kutsuttiin nimellä Botby skog tai Puotinkylän pohjoismetsä.

Matkaa Vartiokylästä hautausmaalle oli viitisen kilometriä. Patikalla saattoi törmätä keskellä tietä seisovaan lehmään, kuten eräänä juhannuspäivänä kerrotaan käyneen. Yhdessä kohtaa murjotti kallioseinämään louhittu ensimmäisen maailmansodan aikainen luola. Mättäät olivat marjaisia. Ilma kantoi hiljaisuuden satoa, ellei sitten etäisiä laukausten ääniä Malmin ampumaradalta. Kohokohdan tarjosi vuolaan puron ylittävä silta, joka sijaitsi jonkin matkaa Hallainvuoren takana. Paikalla kuohahteli koski. Aikoinaan siinä oli sijainnut mylly, jonka mukaan sittemmin nimettiin Myllypuron kaupunginosa. Matkan varrella oli muuan erityisen kaunis kohta, etelään avautuva rinne, jota leikkimielisesti kaavailtiin talonpaikaksi perheen vanhemmalle tyttärelle. Yhdellä reissulla putosi käsine, joka sitten seuraavalla reissulla löytyi. Ennen hautausmaata maisema tien vasemmalta puolen aukesi sepposelleen ja katse saattoi lentää kilometrejä yli Viikin peltojen Vanhankaupunginlahden laajoihin ruovikoihin asti. Itämeren tyttäreksi kutsutun nokisen kaupungin paljasti vain horisontin auer.

Tuo mutkainen ja kapea soratie, jota perhe taivalsi viisivuotiaana kuolleen iltatähtensä haudalle, säilyi valtaosaltaan sellaisenaan 2000-luvun alkuun asti. Nykyisin siitä voi löytää ainoastaan fragmentteja. Helsingin seudun tieverkostoa noin vuonna 1700 kuvaava kartta tuntee tien. On mahdollista, että se on keskiaikainen niin kuin ovat Vartiokylän ja Malmin kylätkin. Vaikka tie oli vielä 1960-luvun alkupuolen kartoissa merkitty arvovaltaisen paksuna, romahti sen asema täydellisesti, kun Kehä I valmistui sen korvaajaksi, minkä lisäksi Lahden moottoritie katkaisi sen. Vuoden 1969 ilmakuvassa moottoritie on työmaana maansiirtokoneineen ja kuorma-autoineen; raksan läpi olisi voinut vielä rämpiä, mutta pian tuon jälkeen vanha tie tukittiin, suuaukon jäädessä orpona mäen päälle.

Tie unohtui takametsiin, jossa harva liikkui. 1980-luvun alussa tie oli niin syrjähenkinen, että siellä isoisän sopi valmentaa 12-vuotiasta tyttärenpoikaa autolla ajon jaloon taitoon. Edelleen kautta 1990-luvun vallitsi tiellä syvä hiljaisuus ja sen reunusmetsät olivat Viikin puolella yhä laajoja ja seikkailullisen perifeerisiä. Koski kohisi harvojen tuntemana salaisuutena vehmaassa laaksossaan ja sen laidalla kohosi lehtokumpu, jossa jylhät kuuset raamittivat herkkähenkistä valkovuokkokunnasta. Kadonnut paikka tuppaa saamaan muistikuvissa erityisen hehkun, mutta toukokuiset iltayöt siellä päräyttivät tuoreeltaankin. Paikan henki, genius loci, oli voimakas. Tämä koski tietä kokonaisuutena. Se ei vienyt enää mihinkään, mutta tarjosi tunteen perille pääsystä.

Kun Myllypuron lisärakentaminen ja kokonaisen kaupunginosan perustaminen Viikkiin haukkasivat tien ja metsän sen ympäriltä - mikä tapahtui vaiheittain noin vuosina 1999-2007 - kehotti itsesuojeluvaisto pysymään poissa alueelta. Usein on parempi säilyttää kauniit muistot ja välttää menemästä menetettyyn paikkaan. Toisaalta elämä on luopumista, tahdoimme tai emme.

Niinpä eräänä kevään 2017 päivänä tuli seurattua piiloitettua tietä, eräänlaista tien aavetta. Tien linjaus, niin tuli havaittua, on säilynyt Myllytuvanpolun ja Arthur Rindellin raitti -nimisten kevyen liikenteen väylien kohdalla, mutta vain satametrinen osuus ennen Lahdenväylää on "alkuperäiskuntoista", toisin sanoen viidakoitumassa.

Kuten tuli jo sivuttua, tietä hyödynnettiin osana ensimmäisen maailmansodan Helsingin maalinnoitusta. Sen läheisyydessä sijainneista linnoituslaitteista on eräs jäljellä - varsin mielenkiintoiseen paikkaan sijoittuneena. Päätimme retkemme suojahuoneelle, joka sijaitsee niin hyvien liikenneyhteyksien varrella että on käytännössä saavuttamaton.

Myllytuvantien päästä alkaa autoilta suljettu pyörätie. Moisia esteitä ei ollut kun punainen Ford Escort ajoi tästä noin vuonna 1982. Tuolloin oli syksyinen viikonloppuaamu eikä tiellä ristin sielua.

Tienposkessa röhnöttää kiintoisa betonilieriö. Miksi ja milloin se valettiin, kuka tietää.

Tielinjaus jää Hallainvuorentien ja Latokartanonsilmukan nimellä kulkevien uusien väylien jalkoihin, kunnes se taas tulee esiin.

Sammaloituneet kivivallit reunustoilla kielivät tien levennyksestä, joka on voinut liittyä raskaiden mörssäreiden kuljetuksiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Myllypurossa sijainneelle patteri 65:lle sijoitettiin neljä 280 mm:n mörssäriä.

Nykykäyttöön tie on turhan leveä, kuten näkyy käyttämättömänä heinittyvästä osuudesta. Toisaalta tie on runsaalla kivituhkalla siloteltuna kadottanut primitiivisen ja osin kivisen soratieluonteen, joka sillä vielä 1990-luvulla oli.

Tässä tien tunnelma näyttäytyy ehkä eniten sellaisena kuin hautuumaataivaltajat sen kokivat. Parhaiten säilynyt osuus on Hallainvuoren pohjoislaidalla ja mittaa sillä on runsaat 200 metriä.

Viimein tulee vastaan itse Myllypuro eli niin kutsuttu Viikinoja. Koskikohtaan on rakennettu parvekemainen aitio. Viikarit loikkivat puron kivillä niin kuin viikareiden pitääkin.

Tunnistamattomaan kuntoon kesytetty vuosisatoja vanha maantie. Olemme armeliaasti jättäneet talot tästä kuvasarjasta.

Latokartanonkaaren ylityksen takaa alkaa viimein vuosisataisen tien kaikkein vähiten käsitelty osuus.

Tässä käsittelemätön osuus koko vähäiseltä mitaltaan, talvella kuvattuna. Kaavan mukaan metsikkö tien molemmin puolin rakennetaan, eli tiekin on katoava tai vähintäänkin tuleva saneeratuksi.

Tie katkeaa.

Kyltti "Moottoritien ylittäminen kielletty Käyttäkää alikulkutunnelia" on ammuttu seulaksi isokaliperisella aseella silloin kuin koko alue oli "in the middle of nowhere". Malmin hautausmaan muuri häämöttää Lahdenväylän takana.

Loikkaus Lahdenväylän ylitse (täydennetty 31.10.2017):

Heräsi epäilys, että vanhaa maantietä olisi voinut lyhyelti säilyä Malmin hautausmaan itälaidalla, muurin ulkopuolella. Ja näin tosiaan on. Kun hautausmaa perustettiin 1890-luvulla, sen alue rajattiin idässä tien mukaisesti. Nykyisin maantien pätkä palvelee yksinomaan hautausmaan varikkoalueen liikennettä.

Tässä yhteydessä tien tarinaan ilmaantuu Suomen viimeinen teloitettu nainen Martta Koskinen, joka kohtasi loppunsa maanpetoksesta tuomittuna 29.9.1943. Hänet ammuttiin sotaylioikeuden pöytäkirjan mukaan Malmilla "hautausmaan läheisyydessä", minkä lisäksi muissa lähteissä mainitaan "muuria vasten". Johtolankoja yhdistämällä päästään valistuneeseen arvaukseen, että teloitus pantiin toimeen juuri näillä metsäisillä paikkeilla, koska muualla hautausmaan rajat kulkivat joko asutuksen vieressä tai tiettömillä pelloilla. Toinen vaihtoehto on, että teloitus tapahtui Malmin ampumaradalla. Siinäkin tapauksessa Koskisen viimeinen matka kulki tutkimuksemme kohteena olevaa tietä. Saattoväkeen kuuluivat kurinpitorangaistusta kärsivät rikollisvangit, jotka hautasivat teloitetun irtolaisille tarkoitettuun rivihautaan.

Ollaan menossa kohti Lahdenväylää eli kuljemme vastakkaiseen suuntaan kuin teimme Myllypuron-Viikin alueella.

Tien laitamilla on hylättyjä hautakiviä, jotka ovat peräisin ylläpitosopimukseltaan rauenneilta haudoilta.

Lopuksi tietä peittää paksu karike, joka on saanut rauhassa kertyä lähes puoli vuosisataa. Tien kuitenkin erottaa selvästi, koska linja on ympäristöään korkeampi ja reunustettu ojin.

Tie käy entistäkin peitteisemmäksi, mutta perällä häämöttää jo jotain tuttua...

Vuoden 1969 ilmakuvan mukaan moottoritien rakentamiseen liittynyt liikenne kulki muinaistietä hautausmaan sivuitse. Viimeisenä lähtenyt pystytti kyltin.

Tähän väliin hieman karttaosastoa pohdintoineen:

Noin vuoden 1700 Helsingin teitä kuvaavasta kartasta huomaamme, että tiestä lähti pitkä haara etelään Herttoniemen suuntaan. Haaran alkuosa noudattaa täsmällisesti Myllypuron ensimmäisen asuntokadun Myllärintien linjaa.

(Kartta teoksesta Sundman, M. (1983): Kaupungin rakentumisen vaiheet. Tutkielma Helsingin kaupunkirakenteen muodostumisesta ja väestörakenteen vaiheista. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisu YB 1/83).

1930-luvun topografisessa kartassa tiellä on nimi Puotinkyläntie.

Tie on johtanut Puotinkylän kartanolta (joka nykyisin tunnetaan Puotilan kartanona) Malmin kylään, joka oli Helsingin pitäjän hallinnollinen keskus, ja siitä edelleen pitäjän kirkolle eli 1400-luvulta peräisin olevalle Pyhän Laurin kirkolle. Sieltä tie on jatkunut Tikkurilan ikivanhalle markkinapaikalle. Tie on myös ristennyt Turun ja Viipurin välisen valtamaantien, Kuninkaantien, jota arvellaan Suomen toisiksi vanhimmaksi tieksi Hämeen härkätien jälkeen. Alkuperäinen risteyspaikka sijaitsi suunnilleen Malmin hautausmaan kohdalla.

Vailla vuosilukua oleva (marssireitin merkitsemiseen käytetty) kartta näyttäisi olevan mielenkiintoinen yhdistelmä kahta karttaa.

Muinaiset tielinjat ovat syntyneet hyvin orgaanisesti, jaloin ja kavioin. Puotinkylän asutus on peräisin viimeistään 1200-luvulta. Kukapa tietää jos tielle linjauksen antanut alkupolku olisi iältään vähintään sen kahdeksansataa vuotta. Jossain vaiheessa on kuitenkin joku tehnyt päätöksen, että polku tasoitetaan ja levennetään kärryliikenteelle kelpoisaksi. Työ on ollut valtava. Siitä saa pikkiriikkisen aavistuksen jokainen, joka on edes kerran kangennut jotain isompaa kiveä tai kantoa sijoiltaan ja sitten täyttänyt ja tasoittanut syntyneen montun.

Vuoden 1959 kartassa tie on merkitty alueellisesti merkittäväksi väyläksi (paikallistason tiet on kuitattu rasterilla). Suunnitteilla olevan Lahdentien linjaus näkyy katkoviivalla.

Vuoden 1960 Helsingin matkailijakartassa on muinaistie ristitty Klamintieksi. Kyseinen tie on edelleen pienenä asuntokadun pätkänä olemassa Vartiokylän päässä.

Vuoden 1965 opaskartassa vuorossa on nimi Myllytuvantie. Tuleva Kehä I näkyy katkoviivalla muinaistien ja ampumaradan välisellä vyöhykkeellä.

Muinaistien viimeisiä hetkiä. Ilmakuva on keväältä 1997 ja tie erottuu lumisena (kuvakaappaus Helsingin karttapalvelu -sivustolta).

Vanhalta tieltä päästyämme lähdemme katsomaan teitä, jotka korvasivat sen.

Luodinreikäiseltä kieltokyltiltä on tähän melko prikulleen 300 metriä. Olemme Kehä I:n ja Lahdenväylän kohtaamisalueen silmukkaviidakossa. Pyörä on jäänyt aitaa vasten, patikka männikössä alkanut.

Maastossa kulkee juoksuhaudan jäänteitä.

Mäen vierellä aukeaa tällainen leveä kanjoni.

Mitähän potta täällä tekee?

Aita on tullut alas ja sammal kasvanut sen päälle. Helpottaa loikkijan elämää.

Ylityspaikka.

Seuraavaksi tästä rinteeseen...

... ja sillan ali.

Tällaista rationaalis-valistuksellista tekoa on pakko ihailla, sillä siinä on piirteitä uskonnollisesta riitistä. Katukyltit on pystytetty, vaikka niitä ei pysty kukaan lukemaan (ne ohitetaan 80 km/h eikä teksti ole juuri sanomalehtiotsikoita suurempaa).

Nyt näkyy kumpu, jota aiemmin on tullut ihmeteltyä vain ohisyöksyvän auton ikkunasta.

Nätti pikkubunkkeri maavallit suojanaan. Miksi se aikoinaan sijoitettiin tähän? Ehkä siksi, että lähituntumassa ristesivät valtatie ja paikallisesti merkittävä maantie - aivan kuten nytkin.

Luonnonkivien hyödyntäminen tekee tyylistä lähes ajattoman.

Sata vuotta hoitamatta ja yhä suht' solidia. Levätkäämme hetki muuriin tukeutuen ennen paluuta.

Ketä kiinnostaa maailma Lahdentien alapuolella, voi jatkaa tähän:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/01/alinen-moottoritien-malliin.html

torstai 22. kesäkuuta 2017

Terveysmetsä: kirjatiedote


Blogin arvoisille lukijoille tiedoksi, että olen toisena kirjoittajana juuri ilmestyneessä kirjassa Terveysmetsä - tunnista ja koe elvyttävä luonto (Gummerus). Toinen kirjoittaja on biologi Adela Pajunen. Opus pyrkii vastaamaan siihen, miten erilaiset luontopaikat vaikuttavat ihmiseen ja miten näille vaikutuksille voi parhaiten altistua. Vastaus koostuu yhdistelmästä uusinta tutkimustietoa, teoreettista ja käytännöllistä luontotietoa, kulttuurihistoriaa, harjoitteita ja tosipohjaisia maastotarinoita. Muutama osuus on jalostunut tämän blogin teksteistä.

Kutsumme "terveysmetsäksi" luontopaikkaa tai -aluetta, joka tarjoaa keskimääräistä enemmän hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Näitä tutkittuja ja koettuja vaikutuksia on runsaudensarveksi asti ja tieto niistä ei ainakaan vähennä motivaatiota samota katveisiin mahdollisimman usein. Kirjassa esitellään terveysmetsälle 31-kohtainen tunnusmerkistö, joista kukin muodostaa yhden pääluvuista. Kriteeristö on laadittu pohjoisen havumetsävyöhykkeen olojen pohjalta, mutta on pohjimmiltaan yleismaailmallinen. Terveysmetsän tunnusmerkkejä eli paikkaominaisuuksia ovat esimerkiksi pinnanmuodot, lajistollinen monimuotoisuus, luonnollisen pimeä yö, kalliopaljastumat, erityisen vaikuttavat puuyksilöt, luonnontilaisuus, vesistöt, näköalat ja mahdollisuus ylevän kokemukseen.

Ihmisenä oleminen tapahtuu paikoissa, paikkojen kautta. Paikat vaikuttavat väistämättä meihin, ja samoin me muokkaamme ja valitsemme paikkoja sisäisen tilamme kuviksi. Kuitenkin suhteemme paikkoihin on usein tiedostamatonta tai jotain, jolle ei anneta juuri painoarvoa. Paikkojen tietoinen lähestyminen merkitsee ihmisyyden ja luontosuhteen syventämistä. Kun opimme tunnistamaan mielenmaisemiamme, tiedämme minne mennä ja minne jäädä.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Kasvun ääni

Eräs vuodenkierron timanttinen ja hyvin nopeasti väistyvä ilmiö on kasvun ääni. Se ajoittuu eteläisessä Suomessa valkovuokkojen kukinnan tienoille. Paras paikka kuulla kasvun ääntä on lehtomainen kangas tai lehto ja siellä jokin pieni aukio tai metsäniitty.

Ilmiö näyttäisi olevan havaittavissa vain auringonlaskun jälkeen, iltayöstä ja sydänyöstä. Kasvavatko kasvit eniten yöllä, koska päivällä ne ovat keskittyneet yhteyttämiseen? Heikkotuulinen ja ihmishyörinän suhteen hiljaisempi aika on joka tapauksessa otollinen herkkien äänien havaitsemiselle. Hämärän salliva syli sopii hipsiville ja hiipiville. Ja heille maa helpommin puhuu.

Maa on ollut hiljaa vuoden, mutta sitten tulee leuto ja pilvinen ehtoo, edeltäviä aikoja lämpimämpi. Tienoo on vihertymässä, ryöpsähtämäisillään satumaiseen heleyteen. Kulkija on hiljaa ja yksin, ja hän pysähtyy. Hän on luullut kuulevansa jotain ja haluaa varmistaa havainnon. Hän kumartuu maan puoleen, suo sille huomionsa.

Rapsahtelua. Tiheää sellaista.

Koko kamara rapsahtelee niin kuin siihen lankeaisi raskaita sadepisaroita. Osa äänistä lienee hyönteisten aiheuttamia, mutta rapina on niin laaja-alaista, että sen on pakko enimmäkseen olla peräisin versojen nousemisen liikkeestä. Kuivat lehdet pitävät herkästi ääntä. Kun verso puskee sitä peittävän lehtikarikkeen läpi, syntyy lehdissä jännitteitä, jotka tietyn kriittisen pisteen ylityttyä laukeavat äkillisen liikahduksen muodossa. Naapurilehdet myös hankautuvat toisiaan vasten kuin kohtaavat mannerlaatat.

Ylös kiirehtivä verso soittaa edellissyksyn kuivaa lehteä. Elämä soittaa kuolemaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Valon paljastama

Valon tulva tää
miten maan yli kirmaa! Se päihdyttää.
On kuin jokin kristallimalja väikkyis'
kädess' enkelin - viiniä maahan läikkyis;

Huhtikuun valo on valoista kovinta. Se vaikuttaa sävyttömältä, ohuelta, läpipistävältä, totaaliselta. Sen taustakankaana oleva luonto on riisutuimmillaan, lakoontuneimmillaan, kuloontuneimmillaan ja kalpeimmillaan kuin minään muuna jaksona vuodenkiertoa. Huhtikuun valo pääsee joka paikkaan. Karikkeen läpi ja kantojen sisään se tunkeutuu, kutsuu elämää esiin pauhaten, vaatien. Sen teho yltää jopa 80 000 luksiin - neljäkymmentäkertaiseksi tyypilliseen marrasajan keskipäivään verrattuna.

kuin kipunois
kiven kyljessä kulta - ja karkelois
siness´ ilmanhenkiä tuhatluvuin,
läpikuultavin, häilyvin harsopuvuin;

Laajan väestötutkimusaineiston mukaan suomalaisista aikuisista 85 prosenttia kokee vuodenaikojen vaikuttavan mielialoihinsa ja käyttäytymiseensä. Mitä se 15 prosenttia on meinannut? Kevättäkö voisi olla tuntematta? Talvihämärissä aivojen hermosolujen välittäjäaine serotoniini hyytyi kuin oliviiöljy pakkasessa, mutta kevään läikehtivä valo käynnistää sen tuotannon vuolaaseen ryöppyyn. Vire, toimintatarmo, seurallisuus ja empaattisuus lisääntyvät. Huomio kääntyy ulkomaailmaan. Toisten kasvot alkavat kiinnostaa. Ihastutaan, hullaannutaan. Keväällä virtaa myös dopamiini, mielihyvän kokemiseen liittyvä välittäjäaine, johon muun muassa kokaiinin teho perustuu. Dopamiini auttaa kiinnostusta pysymään yllä ja kapenemaan kohteeseensa - niin kuin suurennuslasilla keskitetty aurinko.

Kevät on kuitenkin keikkuvaa kyytiä, vaarallisin vuodenaika. Masentuneiden oireet pahenevat ja valo tuntuu jopa fyysisenä kipuna. Itsemurhat - joista on Suomessa ainutlaatuisen pitkät seurantasarjat, vuodesta 1751 alkaneet - saavuttavat huippunsa keväällä. Osa kevään haastavuudesta mielelle perustuu "ristivedoksi" kutsuttuun ilmiöön: elimistön sisäinen kello tahdistuu sekä ympäristön valon että lämpötilan mukaan, ja kevät aiheuttaa sille ristiriitaisia signaaleja, kun valoa on julmetusti mutta liian varhain vaatteitaan vähentänyt ihmispolo viluinen. Keskuskellon rytmihäiriöt yhdistetään uni-valverytmin viivästymiseen ja siihen, että henkilö hallitsee huonommin mielijohteitaan.

kuin lainehtis
povi maan, valo aivoja kirvelis,
pääkopassa ois ilot heinäsirkkain,
sydämissä sois sävel kiurun kirkkain -

Huhtikuun valossa tapahtuu retkemme:

Vaellamme paikoista kätköismpään ja sisäänkääntyneimpään. Se sijaitsee linnuntietä alle viisi kilometriä kirkolta, joka on keskiaikaisen kaupungin tunnettu maamerkki. Pikitieltä erkaantuu lähinnä maastoautolle sopiva kärrypolku. Se päätyy laajoihin metsää ja niittyä sisältäviin laidunmaihin, joita kesäisin hallitsevat vapaudesta väkevöityneet härät. On leveitä ojia ja heinikon kätkemiä vesiplotteja, joihin saapas soljahtaa varttansa syvemmin.

Sitten saavutaan metsään, joka on jätetty tarkoituksella luonnontilaistumaan. Se on niin umpeutunut, että olisi kasvukauden aikaan läpipääsemätön vihreä muuri; vasta yli 250 vuoden ikäisinä kaikkien metsätyyppiemme metsät alkavat olla "puistomaisia".

ja maan alla tuntisi vainajat haudoissaan:
kuin mahla ja paisuvat silmut puihin
elo ehtynyt taas palas suonihin, luihin...

Patikka on parikilometrinen. Tietön, käytännössä polutonkin. Se johtaa syrjäiseen niemeen, ruovikkoisen ja karikkoisen selkäveden äärelle. Kulku on hidasta, mutta voitamme silti aikaa. Sitä huhtikuisen kirkas valo tekee: se hidastaa koettua aikaa noin 20 prosentilla. Näin kevät kompensoi sitä, että se on vuodenajoista lyhyin.

(Otteet Uuno Kailaksen runosta Hymni valolle. Lisää valon vaikutuksesta ihmiseen tutkimusprofessori, psykiatri Timo Partosen kirjasta Valosta aikaa - Sisäinen aika ja terveys, Duodecim 2012).

Huhtikuinen metsälaidun.

Synkin kuusikkolouhikkokin loistaa valoa.

Polku sulkeutuu.

Takaniitty.

Äkkiä se näkyy: luonnolle kuuluva talo.

Menneen elämän näyttämö.

Lehtien puhjettua tuomipöpelikköön rakennus jää näkymättömiin.

Kuin maalaus näky tämä.

Lopullinen syleily.

Ovelle.

Ateljee, kertoo kyltti. Ilmenee, että täällä työskenteli takavuosikymmeninä taiteilija Iván Wallensköld-Rotkirch. Hänet tunnettiin paitsi taidokkaista öljymaalauksista, akvarelleista ja piirroksista, myös läheisestä suhteestaan luontoon.

Katto on tulossa alas.

Maailmanmenoa on seurattu.

Erikoinen oksainstallaatio.

Kerran niin tärkeä nurkkaus.

Päreet kuistin katossa uusittiin samana vuonna kun Elvis teki läpimurron.

Siirtomaatuotteet sulostuttivat arkea...

... samoin ranskalaiset rypälejuomat.

Alkujaan talo on ollut saaristolaistorppa. Sähköjä sinne ei ole koskaan vedetty. Matka lähimmille sähkölinjoille onkin pitkä.

Aika palata halki härkälaidunten, huhtikuun loppumattomassa valossa.