Pistohiekan lentokentän intiaanikesä

Elokuun viimeisinä päivinä koitti harvinainen intiaanikesä. Lämpö kautta eteläisen Suomen nousi hellerajalle. Aiemmin vallinnut koleus tuntui olevan poispyyhitty kivenkoloja myöten. Kuihtuneen kesän kuloontuneen heinän keskellä tunnelma oli välimerellinen, itse ilman ollessa kuin kehon ympärille kietaistu lämmin peite jossa on aavistus hedelmällistä kosteutta. Hehku kuiski tilapäisyyttään. Oli lähdettävä, mentävä eikä meinattava.

Mihin silloin mennään, kun mennään kokemaan kesää? Kesän huipentumapaikalle, eli kirkkaan veden äärellä sijaitsevalle leirintäalueelle. Mielessä kaikui maagisen arvoituksellinen nimi, Pistohiekka. Puumalassa Saimaan rannalla sijaitseva Pistohiekka on ollut Suomen kenties suosituin ja legendaarisin leirintäalue Porin Yyterin ohella. Sen kulta-aikana suomalaiset kansoittivat mäntykankaita Sopu-telttoineen, jotka Volkkareiden ja Kusiaisten katoilla kulkivat ristiin rastiin maata.

Niin aika kuitenkin muuttui ja koitti päivä, jona Pistohiekan leirintäalue pani lapun luukulle. Kansasta oli tullut liian mukavuudenhaluista kömpiäkseen telttoihin (riippumatta siitä, että nykytelttojen ominaisuudet päihittävät mennen tullen vuosikymmenien takaiset mallit). Kuluvan vuoden keväänä Pistohiekasta purettiin kaikki leirintäaluetoimintaan liittyvät rakennukset ja rakenteet lukuunottamatta säännön vahvistavaa poikkeusta (metsän keskellä sijaitsevaa yksinäistä lomamökkiä).

Se mitä ei ollut, paljasti oleellisen. Pistohiekka oli suosittu leripaikka jo kivikaudella. Se on ominaisuuksiltaan täydellinen viettää vuorokausi jos toinenkin. Etelään avautuva mäntykangas, hiekkainen maaperä, laajat tasaisesti syvenevät hiekkarannat, suuri vesistö yhteyksineen.

Elokuinen yö viileni, mutta pysyi silti leutona. Kirkas sääala pysyi paikallaan kuin henkeään pidätellen. Kaukana mainittavista taajamista taivas oli vapaa havaittavasta valosaasteesta. Linnunrata levittäytyi Saimaan ylle. Tutkimusretkeläiset näkivät pieneltä kallioniemekkeeltä kirkkaimman tähdenlennon koskaan. Pistohiekan sannoilla oli heidän lisäkseen vain venäläisten eräilijöiden leiri, jossa tuli oli hiipunut ja hiljaisuus laskeutunut.

Leirintäalue ei ole kuitenkaan ainoa Pistohiekan kadonnut infrastruktuuri.

Jokunen askel rannasta pohjoiseen on jotain, mitä ei rakennettu huoletonta joutenoloa varten, vaan elämän ja kuoleman kysymys mielen päällä. Tarkoitamme toisen maailmansodan sotalentokenttää.

Aamun tultua vaelsimme kentälle. Mitä olisi löydettävissä? Siitä kertoo seuraava kuvallinen osio.

Sotakentän alueelle tietää saapuneensa kun näkee tulipesäkkeen. Se on voinut palvella it-konekiivärin suojana tai maahyökkäystä torjuvaa lähipuolustusta.

Etualalla portti kuoppaan, jossa on ollut puurakenteinen korsu maavallien suojaamana. Ylempänä kohoaa mäki.

 Sama korsujäänne toisesta suunnasta.

Seinämissä on näkyvillä metalliosia ja mahdollista maatunutta hirttä.

 Toinen korsu.

Mäntykukka on aina erikoinen näky. Kasvilla ei ole lainkaan lehtivihreää eli klorofyllia, sillä se ei yhyeytä itse elintoimintoihinsa tarvittavia sokereita, vaan ottaa täysloisena ravintonsa männyltä.

Laajempi suojakuoppa, joka on vallitettu hevosenkenkäisesti. Tämä on lentokoneen säilyttämiseen tarkoitettu sirpalesuoja. Mahdollisesti se on ollut suojaverkolla katettu. Vastaavia, paremmin hahmotettavia on Porkkalan Friggesbyn entisellä lentokentällä (Neuvostoliiton vuokra-aikaan liittyvä), josta on tässä blogissa toisaalla raportti.

On huomion arvoista miten luonnonmukaisesti rakenteet tehtiin maaston muotoja hyödyntäen. Nyt niiden ohi kävelisi tietämättä - jollei tietäisi.

Lentokonesuojan perä. Aukkoa suihkuhävittäjän takaliekille ei vielä tarvittu, toisin kuin Porkkalan kentällä.

Mäen vieressä avautuu laaja hiekkakangas, ja siellä sijaitsee itse kenttä. Sitä ovat raivanneet viitisentoista vuotta sitten Kotkan siipiveikot, jotka harrastivat paikalla varjoliitoa.

Paikallisille salainen areena kaahata autoilla. Tällainen pieni ihmishäiriöstä syntynyt hiekka-aavikko palvelee myös paahdeympäristöstä riippuvaisia eliöitä, joita Suomen umpeenpusikoituminen uhkaa. Vastaavan ympäristön lippulaivaesimerkki on Säkylänharjun taisteluharjoittelualue, josta blogissa oma raporttinsa.

Yllätys selviää vasta vanhasta ilmakuvasta. Kenttä (noin 700 metriä halkaisijaltaan) on ollut alkujaan pyöreä muodoltaan! Näin se mahdollisti laskeutumisen mistä suunnasta tahansa hyödyntäen vastatuulta. Tätä nykyihmisestä omituiselta vaikuttavaa kenttämallia vailla erillisiä kiitoratoja harrastettiin muun muassa Iso-Britanniassa. Aiemmissa kuvissa esitelty mäki näkyy kentän vasemmassa laidassa ja sittemmin tulleen (ja menneen) leirintäalueen sijainti kentän yläpuolen rannoilla.

Leirintäalueen tilalle on kaavailtu uutta massiivista lomakylää ja lentokentänkin henkiin herättämistä sitä palvelemaan on väyläytelty. Aika näyttää. Tässä kohtaa ilmiömaailman tanssia Pistohiekka lepää suvannossa, auvoisassa suvannossa.

Maanalaisen Helsingin unohdetut salit

Pommisuojan kulkutie on katukivetty.

Fennoskandian kilpeen kuuluva peruskalliomme on solidia tavaraa. Tuskin missään maapallolla on yhtä kovaa kalliota. Onkaloita on siihen työlästä kaivertaa, mutta niistä tulee kestäviä. Tämä tiedetään hyvin Helsingissä, ontossa kaupungissa.

Tunneliverkostoa on Helsingissä kaksi sataa kilometriä. Melkein sen verran kuin samaisesta kaupungista on matkaa Mikkeliin ja enemmän kuin Tampereelle. Luolaston koko kasvaa 200 000 kuutiometrillä joka vuosi. Luvut kielivät siitä intensiteetistä, jolla tätä suureen tehtävään valittua Suomenmaan niemeä käytetään.

Erilaiset huoltotunnelit risteilevät 15-25 metrissä, jätevedet kulkevat 30 metrissä ja puhdistetut jätevedet 80-100 metrissä. Kaukolämmityksellä on oma energiatunneliverkostonsa ja (napapiirin tuntumassa käsittämättömältä tuntuvalla) kaukojäähdytyksellä Esplanadin puiston alla 60-100 metrin syvyydessä 38 miljoonan litran tekojärvi.

Aktiivitunnelit ovat oikeita valtaväyliä kirkkaine valoineen ja liikenneympyröineen. Maanalainen kaupunki kuhisee elämää ja lukemattomat laitteet humisevat. Siellä täällä kuitenkin luimii umpiperiä, joita kukaan ei muista tai tarvitse. Sekä maanalaisina että unohdettuina ne muodostavat arvaamattoman perifeerisen syvyyden valkealle kaupungille. Todellinen uugee Helsinki on niissä.

Monet hylätyistä maanalaisista tiloista liittyvät sota-aikaan. Kansallisen hätätilan luomuksina ne ovat puhdas ilmaus elämäntahdosta, halusta pysyä hengissä. Empimättä on niihin uhrattu vähiä ja kallisarvoisia resursseja. Totaalinen sota ei ole leikin asia. Viimeisen maailmanpalon aikaan Helsinki muuttui useaan otteeseen rintamaksi.

Joskus ajassa ja paikassa aukeaa ikkuna, jolloin salaisuus on hetkellisesti nähtävillä. Sitten ikkuna jo sulkeutuukin. Näin on käynyt seuraavassa kuvamatkassa nähtyjen kohteiden suhteen.

Astumme nyt kahteen toisen maailmansodan aikaiseen väestönsuojaluolastoon. Niistä ensimmäisen sijainti on keskeisin mahdollinen, ei vain Helsingin vaan myös valtakunnan tasolla. Jälkimmäisen erityisenä tehtävänä oli palvella sairaalaa, sen henkilökuntaa ja potilaita.

Matka ensimmäiseen luolastoon alkaa.

Maanalainen Helsinki on monin paikoin sivistynyt...

... jopa hyvin sivistynyt.

Kaupungin juurissa on kuitenkin rihmoja, joissa uusi kohtaa vanhan...

... ja joissa uusi haipuu kokonaan pois.

Astumme pommisuojaan, joka valmistui toukokuussa 1943. Suojassa oli tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Korkea kirkko-, hallinto-, poliiisi, raha- ja sivistysvalta turvautui tähän tärkeään suojaan.

"Yläpää". Pommisuoja oli kuin ketun luolasto, mutta monet haaroista on aikoja sitten muurattu umpeen.

Käymälärivistöä.

Tarpeen sanelemaa.

Ryhmän tutkiessa labyrinttiä alkaa jostain kaukaa ylhäältä kumajata. Kirkonkellot kutsuvat sunnuntaiaamun palvelukseen.

 Jopas. Alisessa on sijainnut kielletty taimitarha, hylätty nyt sekin.

Maanpinnalle johtava portaikko. Puolet on valloitettu muhkeille putkille. On vaikea ymmärtää, miksi luolasto ei ole enää kelvannut väestönsuojaksi.

Yhä uusia ovia.

Arvoitusten käytävä.

Vesiputken tienoo juhlistaa rauta-atomien hapettumista.

Arjen estetiikkaa parhaimmillaan.

Tippukivissä on aina tunnelmaa.

Lattia on huomion arvoinen: se on nupukivetty samalla tavalla kuin monet kantakaupungin kaduista. Myös luolan perällä on jotain, joka vetää tutkimusretkeilijäin huomiota.

Väestönsuojan pääsisäänkäynti on muurattu umpeen. Jäljellä on pieni mystinen luukku, jolle johtavat lahot tikkaat. Mitä luukun takana on, sitä tarina ei kerro.

Palataan takaisinpäin.

Helsingissä täytyy vielä olla vanhoja asukkaita, jotka muistavat kulkeneensa tästä 1943-44 ilmahälytyssireenien soidessa. Myöhemmin luolaa tiedetään käytetyn poliisiautojen ja muidenkin ajoneuvojen pysäköinti- ja huoltotilana. Joskus 1960-luvulla se suljettiin ja sen maanpäällinen sisäänkäynti ajoramppeineen pyyhittiin pois maisemasta.

Blue suede shoe - tämä on aito rock and roll -luola.

Satunnaisia esinelöytöjä.

Kulkuramppi saapuu varsinaisen pommisuojan oville.

Virtahuone on ollut tärkeä osa modernia väestönsuojaa.

Katkaisijoita...

... ja sulakkeita....

... ja johtoja.

Hylättyä ilmanpuhdistuslaitteistoa pumppuhuoneessa.

Suojan pääsali on yhtä romurääseikköä.

Uuden putken asentajien ei ollut tarpeen siistiä jälkiään. Jonain päivänä ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa tämä on arkeologinen kohde.

Jatkamme kaksi kilometriä pohjoiseen, toiseen luolastoon.

Raitiovaunupysäkiltä ei ole kovin montaa askelta kuiluun.

Ei lainkaan kutsuvaa ja ehkä siksi pakottavan kutsuvaa.

Eteisessä on arvokkaasti vaatenaulakko.

Lätäköitä on pikkukenkäisen tarpeen väistellä...

... mutta ajatukset veneen tarvitsemisesta ovat vahvasti ennenaikaisia. Luolaa on vuosikymmeniä pidetty pumppaamalla tyhjänä pohjavedestä.

Siisti ja tilava pommisuojasali. Helmikuussa 1945 tämä suoja avattiin eräiden muiden ohella hätämajoitustilaksi Helsingin kärsiessä kovasta asuntopulasta. Koska sisäänpääsyyn vaadittiin poliisin kirjoittama lupa, kutsuttiin majoitusta "poliisihotelliksi".

Syvemmällä roinan määrä alkaa lisääntyä.

Käytävänperä ja outo potretti.

Pumppuhuone ja lämmityskeskus.

Aika ennen Oras-termostaattihanoja.

Vakuuttavaa ajan patinaa.

Välirauhan vuonna valmistettu.

Näin tyylikästä pumppua näkee harvoin.

Virtaa on säädelty.

Lukkomalli on allekirjoittaneelle hyvin tuttu.

Epäilyttävä tämä salaisuuksien tyyssija.

Panssariovi.

On pitänyt nähdä, kuka pyrkii suojaan.

Välillä siirrytään eri tasolle, mutta paikan piilotajuisuus pysyy.

Mukavuuskäytävä.

Tälle sektorille on johtanut oma maanalainen sisäänkäyntinsä suoraan sairaalasta. Vuosikymmenien mittaan sairaala on dumpannut luolastoon vanhoja sänkyjään.

Muutakin kalustoa piisaa.

Jollain tapaa lääkkeisiin tai näytteisiin liittyvä erikoiskaappi hunningolla.

Vanhoja ikkunoita ei enää tarvittu, vaikka joku ajattelevainen ne laittoi varovaisesti varastoon.

Vielä pitää päästä sänkyviidakon läpi.

Paluu tuloaulan kautta. Jo seuraavana viikkona maanalainen tila oli jälleen sinetöity, ikkuna ajassa ja paikassa oli sulkeutunut.

Vuonna 2012 esittelimme kaksi pienempää urbaanionkaloa:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/07/stadin-nahan-alla-kaksi-urbaanionkaloa.html