"On mahdotonta todellisen siveellisyyden, todellisen onnen ja oikean taiteen asua maassa, missä kaupungit ovat rakennetut sillä tavalla, tai, paremminkin sanoen, ovat mätetyt sellaisiksi rumiksi läjiksi kuin meillä; ne ovat kuin inhottavaa hometta, joka täplin ja nyppylöin leviää yli maan, sen tuhoten.
Meillä pitäisi olla viehättäviä, järkevästi järjestettyjä, vaan ei sattumalta kasautuneita, alueeltaan rajoitettuja kaupunkeja, jotka eivät ympärilleen syytäisi kauhistavia kuona- ja saastaläjiään, vaan jota piirittäisivät pyhät hedelmätarhat ja kukkivien puiden ja vienosti juoksevain jokien seppeleet.
Mahdotonta! vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden, vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa."
Näin kirjoitti monipuolinen ajattelija, suuri henki John Ruskin (1819-1900). Teollistumisen varhaiskauden englantilaiset kaupungit olivat varmasti rujoja ja nokisia ilmestyksiä, mutta niiden alueellinen pienuus ja rakennuskannan arkkitehtoninen ilme nostattaa nykyihmisessä lähinnä nostalgisen huokauksen.
Mitä Ruskin olisi mahtanut ajatella nykyisistä kaupungeista - vaikkapa hallitsemattoman kasvumanian valtaamasta, kaiken kattavan laaduttomuuden syöksykierteeseen suistuneesta suur-Helsingistä? Jos olisimme ajeluttaneet häntä läpi ruuhkajonoisten kehäteiden, syösseet hänen silmilleen betoninharmaiden ja ravan kuorruttamien meluvallien lohduttomat peninkulmat, pakottaneet hänet kohtamaan levottomien ja räikeiden, kaikista esteettisyyden minimivaatimuksista irtisanoutuneiden hallialueiden loppumattomat vyöt, vieneet hänet valtaville logistiikka-alueille, joissa rumuus ja tympeys tuntuvat saavuttaneen ehdottoman kattonsa - olisiko hän pyörtynyt, itkenyt, räjähtänyt hysteeriseen nauruun - vaiko vain painanut päänsä vaieten alas? Jos olisimme vieneet hänet heikkotasoisista ja homehtumiselle taipuvaisista elementeistä hätäisesti kasattujen tornitalojen katveeseen, jalkauttaneet hänet roskattuihin, rikottuihin ja tuhrittuihin ghetoiksikin kutsuttuihin ihmistiivissäilöntäkeskittymiin, jossa viimeisiä rakentamattomia, kerran kenties niin vehmaita henkireikiä on täytetty kulutusoopiumille omistetuilla jättimäisillä laatikkomarketeilla ja yhtenäisestä rakennuskielestä piittaamattomilla, yhä ankarampaa elintilakamppailua ruokkivilla uudisrakennuksilla ikään kuin linjattomuus, hajanaisuus ja klaustrofobia olisi ollut tietoinen tavoite - olisiko hän riipinyt poskipartaansa, pudonnut polvilleen ja anellut meitä taluttamaan hänet takaisin aikakoneeseen?
Totta kai arkkitehtuuri tuottaa jatkuvasti myös laadukkaita, kekseliäitä ja miellyttäviä luomuksia. Ne kuitenkin jäävät yksittäistapauksiksi teollisen talonvalmistuksen teknisten ratkaisujen sanelemassa, ylitsejyräävässä bulkkivuoksessa. Kaupunkisuunnittelijat ovat fiksuja ja filmaattisia ihmisiä, jotka itse asuvat käsityönä ja ammattiylpeydellä tehdyissä historiaa ja persoonallisuutta huokuvissa taloissa, käyvät pyörällä ostoksilla kauppahallissa ja viettävät aikaa siirtolapuutarhamökeillä. Silti jokin pakottaa kaavoituksen kollektiivisena prosessina ajamaan viihtyvyyden ja terveen elinympäristön tuhoa, mistä havaittavat poikkeukset ovat säännöstään kansalaistaistelun tulosta, eivät järjestelmän omaa aloitetta.
Helsingin Sanomat uutisoi 28.2.2013, että pelkästään Helsingin kantakaupungin väkimäärä saattaa kasvaa 94 000 ihmisellä seuraavan kahdenkymmenen vuoden kuluessa (nykyisin se on 185 000). Kasvu perustuu Jätkäsaaren, Kalasataman, Pasilan, Koivusaaren ja Hernesaaren rakentamiseen, ja "ujonakin" arviona pidetään 80 000 uutta asukasta. Laskusta ovat poissa Kruunuvuorenrannat, Östersundomit ynnä muut laidemmalla kaupunkia sijaitsevat rakennuskohteet. Uutisen huolenaiheena ei ollut kasvu itsessään, vaan kuinka kantakaupungin jo nyt läkähtynyt liikenneverkko tulee nielemään valtavasti lisääntyvät automäärät. Prosessin pyörteissä kukaan ei näemmä edelleenkään kysy, että hetkinen miksi; kenen etua tämä palvelee, kuka tätä haluaa, mihin tämä johtaa, valittaisiinko toisin?
Kasvun pakottava polte on paitsi helppo, myös sisimmältä olemukseltaan arvoituksellinen syytettävä. Joka tapauksessa siihen ei voi olla kääntämättä sormeaan, niin ilmeinen se on kentällä ja tilastoin nähtävänä ilmiönä. Pelkästään vuosina 1970-2006 Helsingin koko rakennuskannan kerrosala lisääntyi yli puolella, mikä merkitsi numeroina 12,9 miljoonaa kerrosneliötä uutta asuintilaa ja 11miljoonaa neliötä toimitilaa. Samanaikaisesti sekä turboahdetulle että levittäytyvälle rakennusmatolle vallatut alueet ovat käytännössä peruuttamattomasti menetettyjä eikä ainakaan allekirjoittanut ole tavannut ketään, joka olisi kokenut Helsingin muuttuneen parempaan suuntaan elinaikanaan. Äkkiseltään ei tule myöskään mieleen montaa uutta rakennusta, joiden olisi kuullut saavan kehuja. Kukaan ei ole omistanut aplodeja kaupungin kasvavalle väkiluvulle, yleisen tukkoisuuden, kaoottisuuden ja vieraantumisen ja muun sosiaalisen pahoinvoinnin lisääntymiselle tai umpeutuvalle maisemalle, puhumattakaan verisen tilasta käydyn taistelun vaikutuksista asumiskustannuksiin.
Kovasti niin muodikkaan degrowth-ajattelun olisi oleellista yltää myös aluesuunnitteluun. Paradoksissa "vähemmän on enemmän" on viisauden maku, ja se koskee myös väkimääriä ja kerrosneliöitä. Maltillisuuden motivoimat soraäänet ovat kuitenkin auttamattoman myöhässä. Esimerkiksi allekirjoittaneen henkilökohtainen aikaperspektiivi kattaa vaatimattomat neljä vuosikymmentä Helsingin kehittymistä. Silti hän näkee, että Helsinki oli ”valmis” jo puoli vuosisataa sitten. Silloin sillä oli eheän tyylikäs keskusta arvotaloineen, kauniit ja ihmisenkokoiset puutalokorttelit, ensimmäisen polven paikan päällä muuratut laatulähiöt, rintamamiestaloalueet isoine puutarhoineen sekä siinä sivussa runsaasti aitoa maaseutua ja sakeina humisevia metsiä.
Stop-nappia olisi voitu painaa 1955 väkimäärän kohdalla, taulussa oli tuolloin jo kunnioitettavat 400 000 asukasta. Uusia muuttajia olisi Helsinkiin voinut asettua vain sitä tahtia kuin vanhoja olisi muuttanut muualle. Kaupungin infra olisi pantu rauhassa kuntoon. Näin laskiämpäreistä olisi päästy, mutta taloja ei olisi täytynyt heittää laskiveden mukana. Pispalamainen puu-Pasila olisi nyt taatusti Suomen trendikkäimpiä ja halutuimpia asuinpaikkoja. Toteutunut Pasila edustaa toisenlaista ideaalia. Ehkä jonain päivänä tullaan näkemykseen, että se ei sittenkään edusta toivottua suuntaa. Jokin kirjoittamaton tabu on tähän saakka suojellut elementtiaikakauden rakennuskantaa laajamittaiselta purkamiselta; kokonaisia puutalokaupunginosia on kyllä purettu ja useimmat Helsingin puretuista jugendlinnoista - rakennuksina kiistattomasti seuraajiaan laadukkaammat - olivat tuhonsa hetkellä hädin tuskin viisikymmentävuotiaita. Jos joku katsoisi tätä meininkiä ulkoavaruudesta, hän kysyisi miksi Pasilaa ei ole jo räjäytetty ja palattu reilusti puhtaalle pöydälle.
Nostalgia tarkoittaa kirjaimellisesti koti-ikävää. Nostalgiaa pidetään epärealistisena, koska se kaihoaa siihen, mitä oli ennen. Nostalgia voi kuitenkin olla eteenpäin vievä voima, kuten maantieteilijä Mikko Itälahti on huomauttanut (http://www.helsinki.fi/hub/articles/?article=201). Kaikkea ei menneestä voi eikä tarvitse palauttaa, mutta runsaasti sellaista tolkullista ja hyvää on eilisen sivuilla, joilla olisi arvo arvaamaton nykypäivässä ja huomisessa, ainakin jos tavoitteena pidetään kestävää kehitystä, minkä piiriin on luettava suoranaisena terveyden edistäjänä elinympäristömme miellyttävyys ja - mitä syvimmässä mielessä - kotoisuus.
