Silmiin osui vanha Itä-Helsingin Puotinharjua kuvaava postikortti. Itse asiassa kaksikin. Ne ovat 1960-luvun puolivälistä, jolloin Puotinharju hohti uutuuttaan kuin jokin luvatun maan hyväenteinen onnela. Varsinkin sen hahmoltaan näkinkenkää tai viuhkaa tapaileva ostoskeskus oli Suomen oloissa jotain ennen näkemättömän hienoa - kohde, jossa ulkopaikkakuntalaisten luokkaretkibussit saattoivat varta vasten pysähtyä. Tyylikäs ja omaperäinen moderni arkkitehtuuri, pihan luonnonkivipohjainen suihkulähde, puutarha istutuksineen, nurmineen, pensasaitoineen, massiivipuisine levähdyspenkkeineen, leikkipaikkoineen ja design-valaisimineen, tonttia rajaava pylväiden kannattelema koristeramppi (alusta suosittu pääskysten pesäpaikka), muovikupuyleisöpuhelimet, voileipäautomaatti, viisi katettua ostoskäytävää kattoikkunoineen, kahdet rullaportaat (huippu-uutuus tuolloin), kahden tuhannen auton pysäköintikenttä, katseilta kätketty huoltoajotunneli ja niin edespäin loivat arvoisat puitteet, joihin kelpasi asettua yhtä lailla Elannon kaksikerroksisen pienoistavaratalon ja johtavien pankkien (parhaimmillaan viisi samaan aikaan) kuin Fazerin kahvila-jäätelöbaarin ja Mic-Macin kaltaisten erikoisliikkeiden.
Puotinharjun lähiö ja 1965 valmistunut ostoskeskus loistavat puhtaan vaaleina ihanassa alkukesän päivässä.
Ostoskeskusta, tai ostokeskusta kuten rakennelman katolla olevat neonvalo-kirjaimet ilmoittivat, kelpasi siis esitellä. Se oli modernin airut - erään ystävän sanoin: kuin pelloille laskeutunut avaruusasema. Ja pelloille Puotinharju - rikkonainen kalliojakso vailla ensimmäistäkään harjua - oli tosiaan piiritetty. Etelässä nykyisen Itäkeskuksen kohdalla oli Marjaniemen kupeessa sijainneen Nymanin tilan pellot, kasvimaat ja lehmälaitumet, pohjoisessa Myllypuron laidalla tönötti pienviljelijä Ossian Gauffinin (1899-1979) hyvinkin arkaainen maatila. Puotinharjun tornitalojen raollaan olevista ikkunoista kantautui kesäaamuisin kukon kiekaisu ja talvisin vanha isäntä Gauffin ajeli reellä ostarille. Hän piti lapsista ja lapset hänestä; kerran hän noukki kirjoittajankin - tuolloin vaahtosammuttimen kokoisen vesselin - rekensä kyytiin talviselta Olavinlinnantieltä. Kerrotaan, että hevonen - Pekka oli sen nimi - kuljeskeli itsekin vanhoilla reviireillään välittämättä uudesta lähiöstä ja tapasi ottaa päiväunia nojaten lipputankoon erään kerrostalon pihassa Korsholmantiellä.
Mahtavaa roots-meinikiä näin jälkivinkkelistä. Mutta lie ollut kiusallisen noloa aikalaisista, avaruusaikaan malttamattomasti hapuilevista, juuri maalta muuttaneista wannabe-urbaaneista. 1960-lukulaista edistyskaipuuta osoittaa melko liikuttavalla tavalla eräs huomio, joka edellyttää meiltä suurennuslasin käteen ottoa ja postikortin ääreen kumartumista. Kas kummaa, postikortin tekijä "Kustannus ja tuonti Kuultokuva, Helsinki" on lisännyt valokuvaan autoja! Ne on tehty kuin lapsi olisi ollut asialla, piirtämällä kaduille - ja etenkin ostoskeskuksen parkkipaikalle - punaisia ja sinisiä pikku viivoja. Oikeita autoja noin 45 vuoden takaisessa Puotinharjussa näyttää olleen vain muutamia, joten niitä oli saatava kuvaan lisää. Sittenhän sitä jo kehtasi lähetellä maalaisserkuille.
Scifi-uskossa tehtyä viattoman tökeröä 1960-luvun kuvamanipulaatiota: värilliset pikkuviivat luovat autoja maisemaan, joka on kiusallisen vähäautoinen. Kuvan oikeassa alalaidassa on sentään oikea kuorma-auto ajamassa risteykseen.
Tuona aikana Helsinkiä luotiin kovalla tohinalla kaupungiksi, jonka liikkuminen perustuisi ennen kaikkea yksityisautoiluun. Tunnettu esimerkki motor city -revittelystä on Smith-Polvisen liikennesuunnitelma 1968, joka peitti kantakaupungin moottoriteiden lonkeroilla (onneksi vain paperilla; suunnitelman ainut valmistunut osa on Laajasalon läpäisevä absurdi moottoritien pätkä). Palataksemme toiveisiin: voidaan perustellusti sanoa, että Puotinharju-postikortin laatija toivoi lisää autoja. Hän toivoi niitä niin hartaasti, ettei voinut olla piirtämättä niitä julkiseen myyntiin menevään valokuvaan. Eikä hän ollut yksin. Kortin ostaja ihastui punaisista ja sinisistä "autoista" ja toivoi saavansa pian oman kumijalan, jolla kurvata muiden seuraan. Lähes kaikki toivoivat samaa - ja myös näkivät toiveensa käyvän toteen, kun ulkoiset olosuhteet (eli lähinnä pankkitilin saldo) olivat kohdallaan. Autoja tuli lännestä ja idästä. Tuli lisää. Ja vieläkin lisää. Toive oli tosiaankin toteutunut.
Enää autoja ei piirretä postikortteihin. Tulevia asuinalueita koskevissa arkkitehtuurissa havaintokuvissa autoja ei ole ollenkaan tai hyvin vähän. Jopa automainoksissa tiet ovat ihmeen autiot; menopeli kiitää usein ylhäisessä yksinäisyydessä keski-eurooppalaistyyppistä puukujaa tai muussa luonnonmaisemassa. Tänä päivänä avoin kampanja yksityisautoilun lisäämiseksi olisi poliittinen itsemurha ellei menisi sitten huumorista. Kuka on käynyt nykypäivän Puotinharjussa - jonka toiminnot viereen kohonnut Itäkeskus on ahmaissut nimiinsä kouluja, uimahallia ja kirjastoa myöten - tietää, että siellä jurruttaa aamusta iltaan krooninen, toivoton, hermoja raastava ruuhka. Utopia paremmasta on muuttunut jonkin asteiseksi painajaiseksi. Kohottajasta on tullut riippakivi.
Tämä postikortti keskittyy vielä enemmän Puotinharjun ostoskeskukseen. Kun uudelle ilmiölle, ostoskeskukselle, pohdittiin nimeä 1960-luvun alussa, ehdotti akateemikko Kustaa Vilkuna "puhosta". Puotinharjun ostoskeskus on tiettävästi ainoa lajissaan, josta Vilkunen ehdotusta käytetään: se tunnetaan isolla alkukirjaimella nimellä Puhos.
Rakennustaiteellisessa mielessä Puotinharjun ostoskeskus pilattiin peruuttamattomasti 1980-luvun lopulla, jolloin sitä laajennettiin - tulevasta suurlamasta autuaan tietämättöminä - kahteen kertaan. Suihkulähde peitettiin ja piha rakennettiin tukkoon puutarha uhraten. Leikkipaikasta tuli parkkipaikka. Muitakin arkkitehtuurisia yksityiskohtia, kuten rakennuksen takaosan jännä käytävä kaarimaisine seinäelementteineen, on poistettu. Koko paikka on saanut kelmeän harmaansinertävän maalin, joka muistuttaa rigor mortis -vaiheen vainajan ihon sävyä. Toiminnallisesti ostoskeskus on näivettynyt kehäraakiksi hylkiöksi säihkyvän naapurinsa, gigavolyymisen kerskakulutuspalatsi Itäkeskuksen kauppakeskuksen varjoon, ja siellä myös näyttäytyy enteen omaisena ei selvästikään loppuun asti ajatellun ja jo omaa elämäänsä elävän monikultturismi-kokeilun Itä-Helsingille asettama segregoitunut, teokraattis-uuskeskiaikainen ja kantaväestökatoinen lähitulevaisuus. Ostarin vilkkaimmat nykytoiminnot ovat somalimoskeija, laitapuolen kulkijoiden kokoontumistila, kirkon kirpputori sekä pari keskiolutjuottolaa (jo legendaarinen Puotinkrouvi on Sähköpuodin lopetettua ostarin viimeinen vuosikymmeniä vanha yritys). Suomen Yhdyspankin kassaholvissa säilytetään arabikauppiaan papusäkkejä ja Rautakirjan kioskissa operoi turkkilainen parturi. Ostarin yläkerroksessa liiketilaa on tyhjillään, thai-hieromasalonkeina tai epämääräisinä roinavarastoina - siellä liikkuminen on rappioangstin ja kitsch-eksootiikan sekainen surrealistinen seikkailu, johon harva välittää tai rohkenee ryhtyä. Omalla tavallaan, esimerkiksi kulttuurimaantieteilijän vinkkelistä, ostoskeskuksen nykytila on tokikin erittäin kiinnostava - varsinkin jos omaa aikaperspektiiviä verrata sitä paikan kukoistuksen päiviin.
1900-luvun alussa perustettu Storsängenin maatila Puotinharjun ja Myllypuron välissä jatkoi toimintaansa 1970-luvun loppuun. Kaupunki oli antanut ultimaatumin, jonka jälkeen tila purettaisiin. Vanha viljelijä Gauffin kuoli määräajan täyttymisen hetkillä eikä ehtinyt milloinkaan osalliseksi itseään ympäröivästä elämänmallista, kerrostaloasumisesta. Peltojen paikalla on nykyisin Myllypuron urheilupuisto kenttineen, kaukaloineen ja halleineen.
Ilmiömaailmassa - mitä todellisuudeksikin kutsutaan - on ehkä siisteintä se, että se ei ole staattista, vaan - hieman mutkia suoraksi vetäen - luontaisen pysymättömyytensä vuoksi muovailtavissa kuin taikina, ohjattavissa kuin elokuva. Sanonta kuuluu "varo toiveitasi, sillä ne voivat toteutua", ja siinä on vinha perä. Muokkaamme ympäristömme mielemme kuvaksi - ja ympäristö puolestaan vaikuttaa mieleemme. Sillä on väliä, mitä ajattelemme ja toivomme - siltä pohjalta syntyvät sanat ja teot, siltä pohjalta muuttuu maailma. Ja yhtä lailla vastaavasti sillä on väliä, millaisessa ympäristössä liikumme ja asumme. Ympäristön feedback iskee syvälle ohi tietoisen ja vaikuttaa jopa terveyteemme, kuten monet tutkimukset nykyään osoittavat.
Sanskritin sana ihmiselle, purusha, tarkoittaa käännettynä kutakuinkin "jotakin, jolla on voimaa". Se sisältää oleellisen muistutuksen ihmisyyden perusteista: meillä on luontainen kyky ja voima saada asiat liikkeelle. Mahdollisuus yhdistää järki ja emootion polttoaine tahtoon voi tehdä pyrkimyksistämme tehokkaampia kuin luotijuna. Yksilön panos tuntuu kuitenkin helposti hukkuvan kylmään avaruuteen. Näin varsinkin, jos vallan kahvassa olijat ajavat päinvastaista agendaa tai massa vyöryy vasten. Silti osallistumattomuus, sisäinen muumioituminen, ei ole mikään ratkaisu, vaan tietyssä mielessä ihmisyyden sammuttamista, katatoniaa. Realistisuutta ja vitaliteettia on vaikuttaminen, ja myötätunto ja eettisyys sarastavat siellä missä kimmoke ei ole itsekeskeisyys. Kaikki lähtee sisältä.
Toivotaan viisaasti.
Antoisaa ja oivaltavaa vuotta 2010 itse kullekin.
****
Liite: eräitä sanomalehtileikkeitä liittyen Puotinharjun ostoskeskuksen syntyhistoriaan (kirjoittajan äidin arkistosta).
Ennen kuin Puotinharjulle oli keksitty omaa nimeä sitä kutsuttiin nimellä Puotila II. Tässä esitellään eräitä alueen rakentajista.
Tulevan ostoskeskuksen paikka on 1963 vielä kukkaniittyä.
Ostori hahmottumassa 1964. Taustalla olevat Kastelholmantien kerrostalot ovat jo tulleet valmiiksi.
Ennen ostarin valmistumista pankki pyyhälsi asiakkaiden luo pakulla.
1965: "Puotinharjun perheissä iloitaan, kun odotetun ostoskeskuksen ovet avautuvat".
Avauduttuaan ostarilla toimivat seuraavat kauppa- ja palveluliikeet sekä pankit: HOK:n suurmyymälä, Valinta Penttinen, Helsingin Tekstiili ja Kangas, Osuusliike Elannon suurmyymälä, Valinta Kajava, Fazer kahvila ja konditoria, Gyldi Shop -tekstiililiike, Rautakirja, Pohjolan Pesula, Lindström, Lääkärikeskus Meditest, Parturi Sorsa, HOK:n Korona-baari, Tampereen Jalkine, Kirjakauppa Olavi Pauni, Kansallis-Osake Pankki, Helsingin Osakepankki, Pohjoismaiden Yhdyspankki, Apteekki, Helsingin Työväen Säästöpankki, Postisäästöpankki ja posti, Neuvius, Kukkakauppa, Jalkinekorjaamo Sihvonen, Kampaamo Laukkanen, Sähköliike H. Veijalainen, Kemikaalio T. Guster, Kenkäpuoti, Nuorten Aitta -askarteluliike, Tuotex-tekstiililiike, Kenkä-Teppo, Korsettibaari-BB, Lasten Asuste. (Lähde: Helsinki-lehti numero 6, 1965).
****
Jatkoliite (lisätty 18.3.2013): Eräitä Puotinharju-kuvia 1970-luvulta.
Kirjoittajan isoisä, vartiokyläläinen Aleksi Leppänen harrasti joissain määrin kotiseutunsa muuttuvien kasvojen kuvaamista ja hänen arkistostaan on tähän nostettu muutama otos Puotinharjun ostarilta ja sen liepeiltä.
41 kommenttia:
Ossin lipputankoon nojailevan havosen nimi oli Pekka ja myöhemmän hevosen nimi oli Jokke.
Hienoa, kiitos tiedoista.
Jos sinulla on enemmänkin muistoja / tietoja Ossianin pientilasta ja sen elämästä, niin olisi kiintoisaa kuulla.
Olipa kiva lukea! Kiiiiiiiiiiiiiiitos! Jaoin tämän myös Facebookissa.
Tuo edellinen kommentti on siis Seija Halme-Lehtisen kirjoittama :) eli minun.
Nasta kuulla, että Puottari-pohdiskelu ilahdutti!
Upea kirjoitus. itse lähes koko lapsuuteni Kajaaninlinnantie 7:ssä asuneena oli hienoa katsoa kuvia ja lukea teksti. Isäni teki Puotinharjun uuden ostarin ulkolaatoitukset.
Kiitokset !
Riitta, luonnonläheinen ja väljä Puotinharju ei varmaan ollut hassumpi paikka varttua. Itse kävin siellä tarhassa, mutta asuin vartsikalaisessa rintamamiestalossa. Ostari oli edustava ja kaikkine yksityiskohtineen jännä; lapsikin tajusi, että se oli arkkitehtuurisesti hieno kokonaisuus.
Puhos esiintyy Donnerin elokuvassa Hellyys (1972), joka esitettiin äskettäin televisiossa. Innostuinkin tänään tutkimaan ja kuvaamaan ostolaa. Tietoa hakiessani löysin sitten tänne, tietysti. Esoteerisessa tekee aina löytöjä, en ole edelleenkään lukenut vanhoja kirjoituksia läpi järjestelmällisesti.
Minulle oli uutta se, että vanhan puolen itäkulma ei kuulunut alkuperäiseen rakennukseen ja pyöreä suihkulähdepiha oli puoliavoin. Elokuvassa oltiin kahvilassa, joka on ollut nykyisen Puotinkrouvin paikalla ja josta oli avarat näkymät pellolle ja idän suunnalle.
Siniset bussit tuntuivat ajavan kovin lähellä ostolaa, ihan kahvilan ikkunoiden alla. Noiden postikorttikuvien mukaanhan Turunlinnantien mutka tulee vanhan Puhoksen keskikohdalle, mutta nykyään katu kulkee kauempana. Katua lienee siirretty Itäkeskuksen ostohelvetin rakentamisen yhteydessä, ja nykyinen kulttuuritalo-kirjasto on osittain vanhan tien paikalla.
1960-luvun kolossirakentamista en edelleenkään osaa pitää mitenkään kamalana. Uudempi matala ja tiivis lähiö, sellainen kuin tästä pari kolme kilometriä kaakkoon, vasta ahdistava on.
Kiitos kommentista, Matti.
Kyseinen Donner-elokuva olisi kyllä mielenkiintoinen nähdä. Blogiisi näemmä olitkin siitä hienoja still-kuvia laittanut. Ostari muistaakseni esiintyy myös jossain varhaisessa Kaurismäen veljesten lyhytelokuvassa, olisikohan ollut Jackpot 2:ssa vai missä. Siinä se on vielä oma itsensä.
Ostari oli tosiaan aivan erilainen verrattuna nykyiseen jonnekin 1980-luvun loppupuolelle asti. Suihkulähdepiha oli puoliavoin ja sisälsi puutarhan käytävineen ja lasten leikkipaikkoineen. Kokonainen lisäsiipi on tullut itäisen parkkipaikan suuntaan ja samlla sen päässä erillisessä rakennuksessa ollut viihtyisä puutarhaliike kadonnut. Jopa koko ostarin väri on muuttunut lämpimän rusehtavasta nykyiseen vaaleaan metallisineen, joka antaa kylmän ja kolkon vaikutelman. Mainitsemasi kadun siirtäminen on myös paikkansa pitävä huomio ja osoittaa paikan menettäneen merkitystään. Radikaaleihin muutoksiin lukeutuu kadotettu maisema ja ostarin palveluiden taantuminen suorastaan surkuhupaisaan jamaan.
1960-luvun kolossirakentamisen etuna on myös omasta mielestäni se, että talot sijoitettiin väljästi metsäisiin ja pinnanmuodoiltaan vaihteleviin maastoihin. Vaikka asukkaita oli yhdessä läjässä paljon, oli elämisessä samalla avaruutta ja näköaloja, ja alkuvaiheessa itälähiöiden metsät olivat myös hyviä oikeita metsiä, joissa saatettiin käydä esimerkiksi marjassa. Sittemmmin lisääntynyt rakentaminen on nakertanut metsiä ja ohjannut liikaa kuluttavaa käyttöpainetta jäljelle jääneisiin saarekkeisiin.
Ostola nähdään itäpuolisen kerrostalon ikkunasta Mika Kaurismäen Valehtelijassa, vuosi on muistaakseni 1981. Laitoin siitä kuvakaappauksen tähän juttuuni: http://blog.sunell.fi/2007/12/09/elokuvien-askettainen-helsinki/
Muutin ensimmäisen kerran Itä-Helsinkiin jo 1985, joten lienen kokenut Puhoksen alkuperäisessä muodossaan, en vain kovin tietoisesti. Olisi pitänyt olla enemmän hereillä.
Hienoa, että olet tallentanut kuvakaappauksella myös tuon Valehtelijasta peräisin olevan tyylikkään kuvan!
Olen silti varma, että jossain 1980-luvun leffassa Puhosta kuvattiin myös läheltä, mutta parempi on etten sano nimiä, koska muisti on tältä kohtaa hatara.
Vuonna 1985 Puhos oli ulkomuodoltaan vielä originaali, mutta Itäkeskuksen juuri valmistunut kauppakeskus näkyi jo sen alkavana hiipumisena. Jäljellä oli silti ainakin Alko, joitakin pankkeja, posti, R-kioski ja Carrols, mikä aikoinaan oli paljon hohdokkaampi juttu kuin nykyään voi kuvitella.
Itseänikin harmittaa moni paikka, joiden suhteen en aikoinaan ollut enempää "hereillä" enkä niitä esimerkiksi kuviin tallentanut. Mutta kysymys on kaiketi siitä, että aikalaisena ne paikat tuntuivat tavallisilta, itsestään selvältä osalta elinpiiriä eikä niiden katoamiseen tosissaan uskonut - ei, vaikka olisi sellaiseen viittaavista suunnitelmista kuullut.
Onpa kiva nähdä näitä tuttuja lapsuuden maisemia! Puhokselle kuljettiin Marjaniemestä usein Nymanin peltoteitä, vaikka ei siellä kovin usein käyty. Pikkulikasta kuitenkin Puhos tuntu suurelta ja hienolta. Pidin kovasti siitä pienestä "puistikosta" siinä keskusaukealla.
Olipas hauska lukea tapahtumista, joiden keskellä itse on kasvanut. Kiitos :-)
Tuolla Gauffinin maatilalla tuli pienenä vietettyä paljon aikaa. Asuin Myllypurossa ja maatila jäi kodin ja Puotinharjun leikkikentän puoliväliin - leikkikentästä ei tainnut ollakaan jutussa mitään?
Gauffinin tilalla oli se periaate, että siellä sai viettää aikaa kun teki myös töitä. Satoa korjattiin ja "pakattiin" aamulla ja päivällä ne vietiin hevosvaunuilla myytäväksi Puotinharjun ostarille - olihan se melko jännää hevoskärrykyydillä mennä ostarin isoon huoltohalliin! Töitä tilalla oli mm. "sipulien pussaus", niinkuin Ossi sen hauskasti sanoi. Eli sipulit piti siistiä, poistaa parrat ja niputtaa myyntikuntoon. Jostain syystä tämä on jäänyt hyvin mieleen :-) Myös kanat oli ruokittava.
Tilan ladon katolla oli vintti - siellä me lapset saimme seikkailla ja lueskella sarjakuvia. Ja pihapuuhun rakennettu keinu oli myös kovassa käytössä. Kissojakin siellä muistaakseni oli.
Siihen aikaan kun minä siellä olin hevosena oli Jokke. Mieleen on jäänyt kaksostytöt (Itte ja Atte? tai jotain sinnepäin), jotka Jokkea kovasti hoitivat ja saivat sillä myös ratsastaa.
Ossilla oli myös vaimo, muistaakseni Kaija nimeltään.
Hurjan mukavia ja opettavaisia muistojahan sieltä on jäänyt!
Carita, kiitos, tämä on arvokasta muistitietoa!
Leikkikenttä oli itsellenikin tuttu paikka, mutta Gauffinin tila jäi etäiseksi ja mystiseksi näyksi sinne pellon laitaan, kuusikon huomaan. Olin varmaan liian nuori, jotta olisin päässyt apukädeksi tilalle tai edes tiennyt sellaisesta mahdollisuudesta. Joka tapauksessa tuo mitä Gauffin teki kuulostaa aivan huikealta! Nykyisinhän vastaavaa voi odottaa vain kaupungin järjestämiltä virallisilta "näytöstiloilta", Fallkullalta ja Haltialalta, eikä niissä tietenkään päästä noin mutkattomaan meininkiin. Gauffin on tehnyt todella hienoa työtä, kun on tarjonnut lähiöskideille tuollaisen mahdollisuuden. Kunpa joku olisi tajunnut dokumentoida tilanteita vaikka valokuvin...
Vai että hevoskärryllä juureslastissa ja lasten kera körröteltiin sinne ostarin huoltotunneliin - sekin on loistava andekdootti! Gauffin oli ilmeisin hyvin sopeutunut siihen mullistukseen, mikä hänen reviireillään oli tapahtunut.
Miten kaikki sitten päättyi, olitko mukana loppuvaiheissa?
Mahtavia muistoja ajasta jäi :-)
En muista miten kaikki päättyi - olin itsekin silloin vielä melko nuori ja Gauggineille pääsin isosiskon peesissä.
Voisin kysellä, jos sisko muistaisi/tietäisi paremmin.
Kysy ihmeessä - ja muutenkin Gauffinista ja hommistaan. Kuvaa hänestä olisi mielenkiintoista tarkentaa.
Eipä muistanut siskokaan sitä, miten Gauffinin tilanpito päättyi. Myllypuro Seura on kerännyt aineistoa alueen historiasta ja osa tästä aineistosta on julkaistu kirjassa Myllypuro - kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi, Anne Valkonen (ISBN 952-91-8753-X). Kirjassa on julkaistu joitakin otteita Ossian Gauffinin haastatteluista (ja kuva joistain tilan varastorakennuksesta - ladosta siis). Veikkaanpa, että Ossin haastattelumateriaalia on heillä paljon enemmänkin. Kannattaa ottaa sinne yhteyttä. Ja jos vaan saat kuvaa Gauffineista laajennettua, niin mielelläni myös kuulen, mitä kaikkea olet saanut selville.
Äitini olisi kyllä ihan varmasti tiennyt miten tilanpito päättyi, mutta valitettavasti hän poistui keskuudestamme vaikean sairauden murtamana jo kymmenisen vuotta sitten.
Kiitos joka tapauksessa yrityksestä. Tuo mainittu kirja on tullut joskus vastaan ja siinä tosiaan esitellään erittäin mielenkiintoinen joskin lyhyt Gauffinin haastattelu. Sen olivat muistaakseni tehneet paikalliset lukiolaiset 1976 erääseen Myllypuro-vihkoseen. Hakeuduin alkuperäisen vihkosen äärelle Pasilan kirjaston Helsinki-kokoelmassa, mutta se ei tarjonnut juuri uutta.
Jos joku Gauffinista ja hänen tilastaan tietävä sattuu lukemaan tätä kommenttiketjua, niin rohkaisen lämpimästi jakamaan tietämystä ja muistoja - sen verran kiehtova tapaus tuo spontaanin vapaaehtoista lapsi- ja nuorisotyötä lähiöiden puristuksessa tehnyt vanha pienviljelijä on.
Kiitos laajasta kirjoituksesta ja erityisesti noista valokuvista! Oli varsinkin mukava lukea Puhoksen vanhoista vaiheista, sillä omat muistikuvani liittyvät 80-luvun lapsuuteeni, jolloin ostarilla oli vielä elämää ja Carrols :)
Vanhempani ovat muuttaneet kummatkin Puotinharjuun 1963 ja heillä on enemmäkin kuvauksesi mukaiset muistot.
Löysin omista kuva-arkistoista vanhan Puotinharju-postikortin, jonka voit halutessasi liittää blogikirjoitukseesi. Kuva löytyy osoitteesta http://s30.postimg.org/qsh1cdxwx/Puotinharju_postikortti.jpg
Hieno postikortti, Viljami. Onkos muuten kehätie vasta myöhemmin levennetty lähemmäs noita Vanhanlinnankujan/Kuusistonlinnantien Valehtelija-kerrostaloja, kun siinä näkyy tuollainen hiekkapenger?
Kiitokset kommenteista sekä Viljami että Matti.
Kortti on upea!
Carrols oli tosiaan pala suurta maailmaa ostarilla. Nykyisin on vaikea käsittää niitä kauas pihalle yltäviä jonoja, jotka hampurilaistarjoukset tai aterian yhteydessä luvattu Coca-Cola -lasi synnyttivät.
Vastaukseksi kysymykseen: kehätie on tosiaan myöhemmin levennetty. Erikoisen hiekkapenkereen ostarinpuoleisella sivulla kulki omassa ruhtinaallisessa yksinäisyydessään pitkä erkaantumiskaista, jota pitkin kehältä saavuttiin Puotinharjuun. Kaikki jääneet kaistasta jäivät metrolinjan alle. Miksi silti moinen penger? Olisiko risteykseen jopa suunniteltu siltaa?
Aivan ihana historiapläjäys, kiitos.
Tykkään tämän aikakauden rakennuksista ja niiden historiasta, tulevaisuudestakin.
Ikinä en ole käynyt mutta lähelle pääsin tämän jutun kautta.
Ninnu, kiitos. Hienoa kuulla, että viehtymyksesi sai täyttymistä myös Puotinharjun tarinan kautta.
Kiinnostava juttu! Etenkin tuo autojen piirtely kortteihin huvitti suuresti - se tosiaan kertoo paljon ajan asenteista. Harmi kuitenkin, että maalaat Itä-Helsingin tulevaisuudesta dystopiaa - jos rivien välistä luen oikein, tämä dystopia on ajatuksissasi maahanmuuton tulosta. Olisin jäänyt paremmalle mielelle tästä ansiokkaasta historiikista ilman tuota vahvahkoa asenteenilmausta, semminkin kun omat positiiviset kokemukseni Itäkeskuksen rähjäisemmiltä laidoilta ovat nimenomaan maahanmuuttajien pienyrityksistä (käyn Puhoksessakin verrattain usein). Kiitos kuitenkin hyvästä blogista, johon tulee usein palattua kotiseuturetkien jälkeen!
Kiitos kommentista!
Käyn itsekin Puhoksessa kurdiyrittäjän papukaupassa (ja osaan kiittää häntä hänen omalla kielellään). Eri asia silti on, onko Itä-Helsingin intensiivinen kehitysmaalaistumiskehitys kokonaisuutena kestävällä pohjalla ja miten alkuperäisasukkaat kokevat kotiseutunsa dramaattisen muutoksen.
Hienoa että löysin tämän.
Asuin Puotinharjussa yli 20 vuotta ja nähtyäni tuon pankkiautokuvan luulen nähneeni sellaisen Olavinlinnantien parkkipaikalla kauan sitten.
Vuoden 1965 Puhos-yrittäjien lista oli myös mielenkiintoinen. Ylimmässä kerroksessa oli vuonna 1969 myös kirjakauppa - mikähän sen nimi oli.
Moikka.
Kiitos tosi paljon kirjoituksestasi, joka vilisi tuttuja nimiä ja kuvauksia :)
Olen asunut Korsholmantiellä koko lapsuuteni ja pitkälle nuoruutenikin. Ostari oli lapselle jännä ja virikkeellinen paikka. Pirkasta ostettiin irtokarkkeja (erilaisia kuin tänä päivänä), Kukkurassa ihmeteltiin erilaista tarjontaa, Eltsun yläkerran tavaratalosta ostettiin vaatteita ja Rolssissa hengailtiin teininä.
Oli ihana kun mainitsit puutarhaliikkeen, se oli mulle tärkeä paikka. Siellä oli kaneja ja lintuja myynnissä ja lähes subtrooppinen kosteus tuoksuineen ja upeine kasveineen. Kukaan ei ajanut pois vaikka varmasti monet skidit kävi siellä toistuvasti ihastelemassa elukoita ja atmosfääriä, vai olinko ainut?
Mulla on hyviä muistoja Puottarista, mutta kaikki muuttuu, harmi ettei aina parempaan suuntaan. Ostari oli kaunis kokonaisuus ja siellä oli jännää käydä sokkelopuutarhassa, kierreportaissa ja suihkulähteellä, olisin suonut ne kokemukset myöskin uusille Puottarilaisille.
Terv. Siru Putkonen
Kiitos kommenteista, Siru ja Juha.
Puutarhaliike Grandi-Flora oli tosiaan hieno viherkeidas. Nyt muistuu itsellenikin mieleen myymälän troopillinen pienilmasto; siellä oli hyvä hengittää. Jos en väärin muista, niin siellä oli myös koristelampi kultakaloineen. Ja skidejä ei patistettu pois (toisin kuin esimerkiksi Urheilu-Puhoksesta), puutarhamyymälä oli elvyttävä pieni pala paratiisia, jossa sopi piipahtaa.
Alkuaikoinaan Rolssi oli niin kova sana, että sinnehän oli säännöllisesti pitkät jonot jos suinkin jokin burgeri oli tarjouksessa tai kokis-lasi oli luvassa kaupan päälle...
Juhan muistelema kirjakauppa saattoi olla Olavi Paunin kirjakauppa; itse en sitä kuitenkaan ikäni puolesta muista.
Ostari oli ihana ja maaginen.Korsholmantieltä sinne oli putkä matka pienenä(sunnuntaisin)saimme hakea yksin kiskalta karkkia.(en muista ikää). Vähän isompana sitten jo carrolsiin jossa veljeni viettivät aikaa.tuli uitua myös suihkulähteessä. Papukaijan ikkunan takana kävin haaveilemassa ihanista vaatteista.omani ostettiin alakerrasta jossa tätini oli hieno myyjätär. Fazerin kahvilassa oli myyjättärenä Marja-täti naapurirapusta,herkkuja sai alennuksella.Äiti oli Kukkurassa joskus töissä,maito oli silloin pussitettua. Yläkerrassa oli hieno ravintola jossa oli sunnuntaisin ruoka.kävimme myös siellä ja oli jännittävää.valkovuokot äitienpäivänä kerättiin siiyä takametsästä,yksin en saanut mennä kun pultsarit "asuivat"siellä.Ossin ojalla metsästin ruostuneeseen laatikkoon sammakoita ja "joesta"sain ihottuman jalkoihin. Puutarhakaupassa ihastuin undulaatteihin ja sainkin 2,toinen kuoli,uutta ei tullut. KAIKKI tuNSI toISENSA JA TURVAA RIITTI. KIITOS PUOTINHARJU JA OSTARI.
Hienoja Puottari-muistoja jälleen, kiitoksia!
Se ettei populaatio ollut hallitsemattoman iso ja sen mahdollistama yhteisöllisyys ovat tärkeitä pointteja tämän "kadonneen paratiisin" tapauksessa.
Todella hieno juttu, kiitos siitä. Itse olen syntynyt 1982 ja asuin lapsuuteni Itä-Vantaalla, ja sieltä käytiin autolla kaupassa juuri Itiksessä ja välillä ajettiinkin Puhokseen. Lapsen mieleen on tietenkin jäänyt Puhoksen Carrols ja sen akvaariot. Ja ne hampurilaiset tietenkin. Hauskoja muistoja, en tiennyt ollenkaan kuinka hieno ostari Puhos alunperin oli suihkulähteineen.
Kiitokset, mukavaa että tekstistä oli iloa!
Carrolsissa totta tosiaan oli isot akvaarionsa tyylikkäästi sijoittuneena keskelle ravintolasalia - kiitos kun palautit muistikuvan.
Kyllä muistan ja surullisena katson tuota Al-Shabaabin kehdoksi saastunutta tunkiota
Lapsena kävin siskoni kanssa Ossin luona hoitamassa hänen Jokke hevostaan. Opetimme Joken myös kantamaan ratsastajaa ja yhtenä kesänä toimme Jokelle laidunseuraksi tamman nimeltään Tuisku. Ossi ja Kaija olivat meille kuin isoisä ja isoäiti. Autoimme Ossia viljelyksillä ja palkaksi saimme ratsastaa Jokella. Ne oli hienoja aikoja.
Terv. Päivi Nietosvaara (os. Lindqvist)
Hei! Erittäin hienoja muistoja, kiitos. Aivan mahtavaa, kuinka pienviljelijäpariskunta sopeutui lähiöiden tuloon ja päästi lapsia mukaan maatalon askareisiin. Aiheesta olisi kiinnostavaa kuulla tarkemminkin. Tapahtuiko tuo 60- vai 70-luvulla?
Jos kyse ei ole kaimoista, niin samainen Ossian Gauffin oli valistunut ja viherympäristön terapeuttisuuden oivaltanut puutarhuri. Gauffin nimittäin kirjoitti vuonna 1935 Huoltaja-lehdessä, että kunnallisten huoltolaitosten asukkaat, muun muassa köyhät vanhukset, hyötyvät viehättävästä pihamaasta. ”Monin paikoin ovat huoltolaitoksemme johtokunnat olleet hyvinkin selvillä siitä, että puutarha ja kukkaviljelys ovat välttämättömiä asioita hoidokkien viihtyväisyyden kohottamiseksi. Ihminen ei kerta kaikkiaan nyt ole edes luotukaan pelkkää perunaa ja puuroa varten, vaan hänen sisäinen ihmisensä vaatii taidetta eri muodoissa.”
Kävimme siskoni kanssa Ossin (kutsuimme jäntä Ossiksi) luona hevosta hoitamassa 70-luvulla. Meitä oli sellanen tyttöjengi, jotka tavattiin sirllä lähes päivittäin. Mukana olin minä, siskoni Mallu, kaksoset Iiti ja Atte sekä Tuija ja vielä Tiinakin. Opimme työnteon merkityksen ja yhteen hiileen puhaltamisen.
Muistan Carrolsin Puotinharjun Ostarilla
Carrols oli Puotinharjun ostokeskuksen (niin kuin termi kuului) kultakauden päätöshehkun kruununjalokiviä.
Avajaisissa esiintyi "Molskis" Eemeli.
Kontulassa kun ei alussa vielä ollut handelia, käytiin töistä keskustasta palatessa Puhoksen handelissa. Jonot oli piiitkät. Ja Alkon myyjät ei tunnetusti kiirettä pidä..
Eemeli ainakin esiintyi 1965 Puhoksen avajaisissa.Mutta esiintyikö myös Jukka Kuoppamäki,kun en sellaista muista että myös J.K. olisi ollut avajaisissa..?
Lähetä kommentti