keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Saarroksissa: meren jäätyminen ja kelirikko Vartiosaaresta koettuna


Uimaportaat - muisto suven polskuttelusta.

Arktinen ilmamassa vyöryi eteläiseen Suomeen kertarysäyksellä alkaen sunnuntai-illasta 13.12. Pohjoisen portin auettua ammolleen lämpötila Helsingissä tippui muutamassa tunnissa nollasta noin miinus kymmeneen. Seuraavina päivinä elohopea pysytteli kaiken aikaa tuon alla, käyden matalimmillaan noin miinus kuudessatoista. Tennareissaan, ohuissa pusakoissaan, käsineittä ja päähineittä hytiseville city-ihmisille talven tulo oli varmasti kovempi järkytys kuin luonnolle, joka sääti heti toimintonsa vastaamaan olosuhteita. Pikkulinnut pörhistivät höyhenensä, oravat turvasivat pähkinäkätköihinsä, hiiret hakivat suojaa parisenttisen lumen alta ja horrostavat eläimet sen kun käänsivät kylkeään.

Pakkasen myötä tähän asti avoimena pysynyt meri alkoi heti höyrytä ja jäätyä. Se on aina hieno luonnonnäytelmä. Esoteerisen maantieteen koulu päätti seurata jäätymisprosessia Helsingin itäisessä sisäsaaristossa, Vartiosaaressa.

Tänä vuonna jäätyminen tapahtui yksiviivaisen varmasti ja vei kolme vuorokautta. Ihan ”heittämällä” se ei sentään sujunut. Ensimmäisen vuorokauden aikana kova tuuli sai laineen kapinoimaan vääjäämätöntä kohtaloaan vastaan. Aalto asettui vähitellen rannoista alkaen, kun pakkasherra leipoi siitä väkisin hyhmää, kauli hyhmästä pieniä lauttoja ja liimasi nämä sitten laidoistaan kiinni toisiinsa. Kun tuuli vähitellen hellitti, kasvoivat avoimilla vesialuiella piilleet jääkiteet hetkessä heliseviksi riitematoiksi, jotka nekin kuroivat reunoiltaan toisiinsa kiinni. Viimeiset vastarintasilmäkkeet eivät voineet välkkyä vapaina pitkään sen jälkeen kun salmen selän kaareilu oli kokonaisuutena taltutettu. Havaintopisteidemme tuntumassa ei ollut varsinaisia virtapaikkoja, joissa veden olisi voinut odottaa pysyvän kauempaa sulana.


Kelirikkolainen vahtaa lämpömittaria kuin kili keksiä.

Saarelaisille näin selkeälinjainen jäätyminen oli tietenkin suosiollinen tapahtuma. Suhteellisen tuoreessa muistissa on talvi 2007-2008, jolloin epämääräistä ja edestakaisin sahaavaa jäätymisprosessia sekä rajuja vedenkorkeuden heittelehtimisiä kesti käytännössä koko talven ja jäillä kävely jäi muutamaan päivään, askelten ollessa silloinkin epävarman pelokkaita. Vartiosaari on siinä mielessä melko poikkeuksellinen Suomen asuttujen saarten joukossa, että siellä tosiaan vielä koetaan kelirikon kulkuhaasteet - yleensähän kaukaisemmankin saariston asutut kolkat kuuluvat julkisen vallan (Merenkulkulaitos) järjestämän ympärivuotisen lossi- tai yhteysalusliikennöin piiriin.

Vartiosaaressa on kaksi yleisemmin käytettyä ylityspaikka: Reposalmen yli Laajasaloon (välimatka noin sata metriä) sekä Jatasalmen yli Tammisaloon (noin kaksi sataa metriä). Näistä ensin mainittu on tärkeämpi, se ”virallinen”. Kelirikon tullen molemmissa pidetään auki mahdollisimman pitkään jäiden läpi kulkevaa kanavaa. Sitä myöten ajetaan moottoriveneillä tai siinä kiskotaan ja lykitään soutuvenettä teräväpiikkisellä keksillä (kunnon keksejä ei muuten saa oikein mistään, ja moni Vartiosaaren puoshaka onkin paikallista käsityötä). Lisäksi Reposalmessa on lavereita, joista muodostetaan polku jäälle siinä vaiheessa, kun veneilyn käy vankkenevissa jäissä liian hankalaksi. Toinen rospuuttolavereista käytetty nimi "juoksulaudat" paljastaa, että heikko jää voi laverista huolimatta aaltoilla uhkaavasti ja haaveilun sijasta kulkijan on paras pistää juoksuksi. Jatasalmessa joudutaan luottamaan jäänpaksuuden mittauksiin ja naskaleihin, kun arvioidaan hetkeä vaihtaa veneestä kävelyyn.

Seuraavassa kuvaraportti helsinkiläisestä kelirikosta joulukuulta 2009.



Jäätyminen alkoi vaivihkaa ruovikon laidoilta aamulla maanantaina 14.12.


Tuuli jaksoi pitää yllä Jatasalmen sulapaikkoja noin vuorokauden pakastamisen jälkeen.


Erillisten jäälauttojen liimautuessa reunoistaan alkaa muodostua "kantta".


Ajamalla yhtä ja samaa kanavaa, pystyy pienikin vene kapinoimaan pari päivää kovaa jäätymistä vastaan.


Valmista palapeliä. Taustalla Suomen ensimmäiselle yksityiselle lentokoneelle 1920-luvulla rakennettu suojahalli eli hangaari. Helsingin kaupunki oli merkinnyt rakennuksen maaliskuussa vaivihkaa purkulistalle. Museoväki sai vihiä ja purkuhanke meni "jäihin", ainakin toistaiseksi.


Illalla 15.12. Jatsalmi on kauttaaltaan jäässä. Näkymä on pohjoiseen. Etualalla Vartiosaaren nuorisotalon lautalla kelluva sauna, horisontissa Itäkeskuksen maamerkki.


Hämäränhyssyn hetkillä 15.12. pakkasen jatkuttua vajaat kaksi vuorokautta oli jään paksuus lähellä rantaa viitisen senttiä.


Illalla 15.12. iski lyhyt, mutta sakea lumipyry. Jäätymisprosessin kannalta se ei tietenkään ollut toivottua.

Kuvasarja jäätymisen etenemisestä: Jatasalmi 14.-16.12.









Sarja (14.12. aamu ja ilta, 15.12. ja 16.12.) samalta paikalta eri suuntaan:









Reposalmi


Saaren tärkein ylityspaikka on saanut ohuen ensijään 15.12. Veneitä saaren puolella.


Moottorittomalla veneellä ei pysty soutamaan kapeassa rännissä. Venettä liikutellaan keksillä.


Kävelylavereilla saadaan kulkijan paino hajaannutettua laajemmalle pinta-alalle. Tässä vaiheessa jäät ovat liian heikot, että tätä niksiä voisi yrittää.


Keskipäivällä 16.12. laverit ovat jo käytössä, vaikka jää niiden alla notkahteleekin. Lumi on lakaistu lavereiden viereltä, ettei se eristeenä hidastaisi jäätymistä. Joku varhaisempi ylittäjä on työntänyt edellään jollaa, mutta on hylännyt sen kesken kaiken hankalana ja jatkanut lopun matkaa uskaliaasti railon laitaa (siinä tosin saattaa olla vahvin jää, koska veneiden nostattamat aallot ovat jäätyneet reunojen päälle ja pitäneet niitä vähälumisina).

Näkymiä saaren ulko- eli eteläpuolelle


Jollaksen suuntaan avautuva Karpinselkä jäätyi aamulla 15.12. Kalvomainen peilijää peittää rannan kivetkin.


Aamulla 16.12. jäätyneen meren vyöhyke jatkuu pari kilometriä Vartiosaarelta ulospäin. Kelirikon keskelle jäänyt saaristo on tällä hetkellä Helsingin perifeerisintä osaa, tavallaan erämaata.


Veden taistelu jäätymistä vastaan synnyttää merisavua.

Kokemuksellisesti kelirikko on saarroksissa olemista. Tämä on selvää siitäkin huolimatta, että nykytekniikan (esimerkiksi helikopterien) myötä totaalista fyysistä saarrosta ei periaatteessa voi muodostua. Saarrettuna olemisen tunne on enimmäkseen myönteinen. Kysehän ei ole taloussaarrosta, sotaan liittyvästä piirityksestä tai sosiaalisesta eristämisestä, vaan luonnon mahtiin mukautumisesta ja sen kanssa pelaamisesta. Kelirikkojumissa oleva joutuu luopumaan merkittävällä tavalla tavanomaisesta kontrollinhalustaan. Hän joutuu hellittämään, pysähtymään, myöntämään osansa ja rajoitteensa. Tässä mielessä kokemus on periaatteessa sukua sairastumiselle - mutta heikkouden tilan puuttuessa ja päinvastoin korvautuessa voimaantumisen tunteella, astuu rospuuton kokija hienoisesti hymyillen sankarien ja mysteerien ilmanalaan. Hänen ympärilleen on muodostunut luonnonvoimien toimesta vyöhyke, johon hän suhtautuu kuin pyhään, sillä se on pitkälti saavuttamaton, määrittämätön ja hengenvaarallinen.

Saarrosalue voi olla periaatteessa vaikka kaupungin keskustassa, mutta saarroksen myötä siellä vallitsee syvä perifeerisyys. Kelirikon aikana mantereen hallitseva ote saareen paikkana ja saarelaiseen psykologis-sosiaalisessa mielessä katkeaa tai heikkenee merkittävästi. Samalla kun ulkomaailman fyysinen saavutettavuus laskee lähelle nollaa, täyttää ihmisen sisäisen kokemusmaailman eräänlainen luontainen retriitin tuntu. Tahtoi hän sitä tai ei, saarroksissa oleva katsoo ulkopuolisena mantereen normeja, kuten erilaisia rutiineja, konsumerismia ja vallitsevaa aikakäsitystä. Eri asteiset rauhan tuntemukset ilmenevät jäiden "vangitsemassa" ihmisessä hyvinkin nopeasti. Vaikka hänen liikkumisensa on poikkeuksellisen rajoitettua, voi hänestä paradoksaalisesti tuntua erityisen irralliselta ja vapaalta: siltä, että hän voi viimeinkin tehdä juuri sitä mitä haluaa, ehkä jotain omia totunnaisuuksia rikkovaa.

Mitä tulee saarrettuihin yhteisönä, on yleisesti tunnettua, että jaettu piiritystila vahvistaa sen keskinäistä yhteenkuuluvuuden ja yhteyden tunnetta. Niin kelirikon motittama yksilö kuin yhteisö kokee olevansa paitsi osa luontoa, myös osa kulttuuria, pohjoisen ihmisen kekseliästä ja vuosisatojen mittaan hiottua selviytymiskamppailua. Pelikenttä on vaativa, mutta reilu: syy- ja seuraussuhteet ovat paljaat, välittömät ja ymmärrettävät - mikä ei välttämättä ole tyypillistä nykymaailmassa. Kelirikkosaarros kaikkinensa vaikuttaa sekä rationaaliseen että irrationaaliseen mieleen. Se vahvistaa kokonaisuuden tunnetta - ja tässä yhteydessä termillä rohjetaan tarkoittaa myös terveyttä englannin adjektiivin "wholesome" sisältämässä hengessä. Joskus ihmisten kuulee jopa toivovan kelirikkoon jäämistä - ja se tuskin on pelkkää sattumaa tai menneeseen aikaan luetun elämänmallin romantisointia.


Kelirikkoajosta nostettu vene on kasvattanut pohjaansa jääkerroksen. Sen repeytyessä irti poistuvat myös kesän merirokkojen jäänteet; konkreettinen symboli vuodenajan vaihtumisesta.


Jänis on käynyt ihmettelemässä veneen tekemää sulapaikkaa aamulla 16.12.

Jatasalmen varmistus 17.12.


Tässä ollaan lähdössä testaamaan joko jää kantaa. Mahdolliseen bludaamiseen on varauduttu täydellä pelastautumissetillä, johon kuuluu kelluntapuku, naskalit, köysi, keksi ja jäällä työntämiseen modifioitu tasapohjainen, työntökahvalla varustettu jolla.


Kantoihan se, jään vahvuus oli tasaisesti 5-6 senttiä rannasta rantaan. Jäähommissa on oma hauskuutensa eikä niiden jälkeen kaipaa myöskään mitään maksullisia extreme- ja survival-elämyspalveluita.

Kevät, sekin vielä tulee ja silloin on luonnollisesti oma kelirikkonsa. Silloin jään kunto pitää tulkita toisin kriteerein kuin nyt alkutalvesta. Oleellista on teräsjään osuus, sillä auringon höttöiseksi tekemä "puikkojää" voi olla paksunakin salakavalan heikkoa. Lisäksi kevätjäillä on vuorokaudenajallakin väliä: aamulla jäällä on usein yöpakkasen jäljiltä kova ja kantava pinta, mutta iltapäivällä sama paikka on kumisaappaita vaativaa, kolkosti upottavaa sohjoa. Vartiosaaren ja Tammisalon välisellä ylityspaikalla on ollut tapana tuhkata rannasta rantaan se kohta, johon halutaan avata veneväylä. Tummat hiukkaset sitovat ahnaasti maalis-huhtikuisten auringonsäteiden lämpöä ja auttavat täsmäsulattamaan rännin paikkaa. Rännin alkupäähän pudotetaan laiturilta moottorivene, joka avitetaan jään läpi kairaamalla ja sahaamalla jäätä. Jos hetki on otollinen, vene saa murretuksi tuhkalinjan auki. Usein tämä ei alkuvaiheessa onnistu koko matkalta, vaan loppumatka loikitaan jäille heitettyjä lankkuja pitkin. Kun kanavaa käyttää useampi vene, puhutaan myös ruuhkasta ja parkkipaikkojen huutavasta vähyydestä. Isot jäälautat haittaavat nekin liikennöintiä ja uhkaavat potkureita - viitseliäät kelirikkolaiset siistivät kanavaa tunkemalla pahimmat lautat keksin avulla ympäröivän jään alle. Meren vapautuminen jäistä on aina vähintään yhtä huomattava näytelmä ja tunnetila kuin sen jäätyminen.

1 kommentti:

Juha kirjoitti...

Upea juttu, kiva että joku viitsii ja osaa tehdä tällaista. Talviset kuvat olivat huikeita. Jussi