Viikin viimeiset raiteet: muistohetki Herttoniemen satamaradalle

Satamaradan jäänteitä Viikin suoran penkereellä.

Heinä kasvaa ja heinä lakoo, vuosien viittaa laskostuu vähitellen tuhdeille pölkyille, ruoste porautuu jykevään rautaan ja antaa sille syksyn sävyn. Näkymättömän kellon tikittäessä voi viettää martaisen tuokion kulkemalla rautatietä, josta ratanauloja ei enää juuri erota ja jossan junanpillin vihellys on muistonakin epätodellinen.

Näin teimme ja rautatienostalgisen katselmuksen paikkana oli Herttoniemen satamarata Viikin alueella. Hätäaputyönä 1930-luvun alussa valmistuneesta ja virallisesti 1939 avatusta kahdeksan kilometrin mittaisesta radasta alkaa olla enää rippeitä jäljellä. Eräänlaista merkkipäivän tuntua ratakävelyyn antoi se fakta, että viimeisen kerran satamarataa pitkin kolisteli tavarajuna melko tarkalleen 20 vuotta sitten (30.9.1992). Tuon jälkeen rataa on biitti kerrallaan pätkitty lyhyemmäksi alkaen Herttoniemen päästä.

Metron liitäntäratana satamarata kuitenkin palveli vielä tähän vuoteen. Viilarintiellä sijaitsevalta metrovarikolta oli yhteys valtakunnan rautatieverkkoon. Se oli varmasti oivallista, kun piti saada uusia metrovaunuja tehtaalta tai toimittaa vanhoja huoltoon tai poistoon. Kun viime kesäkuussa raiteita purettiin taas parin sadan metrin matkalta, jäi metro eroon radasta. Napanuora muuhun Suomeen ei sentään katkennut, sillä metrolle oli ennen sitä rakennettu yhteys Vuosaaren uuden sataman rataan.

Seuraamme rataa ja ratapohjaa seuraavissa kuvissa vajaan kahden kilometrin matkan.

Viikissä on Helsingin yliopiston kampus, jonka liepeiltä rata napsaistiin poikki kuluvana syksynä. Toimenpiteestä vinkkasi kotikaupunkipolkujen Pauli Saloranta, mistä kiitos hänelle.

Maatunutta ja peitettyä satamarataa. Taustalla oikealla näkyy ympäristökeskuksen uusi päämaja.

Vanhoja rautateiden liikennemerkkejä on vielä useampia Viikin osuudella. Kaupungin setä, ethän vie pois tällaista toteemia.

Vielä äitienpäivänä 2012 pari lättähattua ajoi tästä ja 1,5 kilometriä pidemmällekin. Ei kyllä uskoisi, mutta täältä löytyy todistusaineistoa:
http://www.seisake.net/uudetkuvat.php?u=2012-05-13

Tästä alkaa tunnelmallinen ja kävelijälle hypnotisoivan pitkä osuus, jossa rata kulkee oman penkereensä päällä, pusikoiden erottamana ympäristöstään.

Marraskuussa löytyy vielä ripaus kuihtumatonta vihreää.

Rata on samansuuntainen Viikin maantiesuoran kanssa.

Viikinojan ylittävä silta on hillityn tyylikästä kivityötä, jota hyvin harva silmäpari tulee pusikoista ihailleeksi.

Viikin peltoja ja luonnonsuojelualueen ruovikkoa.

Mitähän tämä merkki viestittää?

Itää kohden rautatievalli kohoaa ja käy monen metrin korkuiseksi.

Salaperäinen sisäänkäynti vie valliin. Viikin suoran ratapenkassa on tiedetty sijainneen kyynpesän, mutta tämä se tuskin on.

Viikin suora koko komeudessaan. Vieressä raiteita, jotka on purettu Viikin- ja Viilarintien risteyksestä.

Tässä itse risteys. Puomit ja varoitusvalot ovat lähteneet mäkeen. Risteyksen takana radan laidassa oli ennen pieni tavara-aseman tapainen puurakennus, kelailee muisti parinkymmen vuoden takaista aikaa.

Vanha kallioleikkaus on kallioimarrepuutarha.

Tälle paikalle tuli aikoinaan niin sanottu lautatarhan pistoraide. Nyt paikalla on melko häkellyttävän näköinen varastosuoja kuoppaisine kattoineen.

Tästä erkani pistoraide metrovarikolle.

Siihen loppuvat kiskot, tarkalleen portin linjalle.

Pakko oli antaa periksi, tuumaisi rauta, jos tuumata taitaisi.

Hertsikan satamarata oli siis teollisuusrata, joka yhdisti Herttoniemen öljysataman ja teollisuusalueen Oulunkylän kautta päärataan ja sitä kautta periaatteessa koko mantereiseen Euraasiaan Saudi-Arabiaa, Intiaa ja Koreaa myöten. Tavarajunien lisäksi Herttoniemen rantaradalla viivähteli 1944 Mannerheimin ilmatorjunta- ja autonkuljetusvaunuin varustettu erikoisjuna; loppukesästä (24.8.) sen ollessa pysähtyneenä Herttoniemen asemalle käytiin siinä salainen kokous, jossa päätettiin irrottaa Suomi sodasta Saksan rinnalta. Herttoniemen radalla nähtiin myös 1962 matkustajaliikennettä, kun Helsingin kaupunki pyysi VR:ltä apua oman liikennelaitoksensa lakkoillessa. Helsingin keskustan ja Herttoniemen välinen matkustajaliikenne oli sellainen menestystarina, että peräti 26 matkustajaa käytti sitä niiden yhdentoista päivän aikana, jolloin linja oli olemassa (HKL ei vissiin hoksannut tiedottaa koko järjestelystä). Toisaalta matkustajaliikennettä radalle tuotti armeija, jonka sotilasjunat palvelivat Santahaminan varuskunnan tarpeita vuosikymmeniä.

Herttoniemen rata voimaa uhkuvana 1930-luvun kartassa.

Seisake-sivustolla on erittäin hyvä artikkeli satamaradasta sisältäen myös kiintoisia historiallisia valokuvia:
http://www.seisake.net/satamarata3/historia.php

Lopuksi pari spontaanisti napattua kesäistä dokumenttikuvaa, joiden päivämääränä on 18.6. 2012. Satamarataa ollaan juuri purkamassa Viikin- ja Viilarintien risteykseltä metrovarikolle ulottuvalta osuudelta.

 Ratapölkyt on tyrkätty kasaan. Ei mokoma ole sallittua edes polttopuuksi, mutta haisee mahtavasti Lintsin vuoristoradalle. Katoava huvi sekin nuuskutus, kun "pölkyt" ovat nykyisin betonisia.

 Risteyksessä näkyy edelleen juuri tarpeettomaksi käynyt rautatietasoristeyksen liikennemerkki.

Syvään maatuneisiin kiskoihin on kaivettu leikkauskohdat.

Hyvästi, Hertsikan satamarata.

Helsingin kaikonneita satamaratoja olemme ihmetelleet näissäkin artikkeleissa:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/08/kesapaivan-tunnelikavely.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/05/helsingin-urbaani-ratakuilu.html

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/11/sornaisten-rantatien-periferiatasku.html

Sörnäisten rantatien periferiatasku - rantaradan viimeinen reliikki

Kätkö jää helposti huomaamatta, mutta mitä sieltä löytyykään...

Sörnäisten rantatie on nykyisin trendikäs toimisto- ja kulttuuritoimintojen keskittymä. Sen viimeinen salaperäisyys tuntui haihtuvan samalla kun Suvilahden voimalaitoksen aita tänä kesänä purettiin ja voimalaitosvanhus sai design-kohdevalaisimet seinilleen korostamaan rakennuksen uutta roolia urbaanin muodikkaana tapahtumakeitaana. Ei ole kyse siitä, etteikö voimalan tai koko rantatien rakennuskannan uusiokäyttö olisi mielestäni hyväksyttävällä tolalla; ratkaisu on varmaan "paras mahdollinen", uskokaamme ainakin näin Gottfried Leibnizin optimismin mukaisesti. Silti en voi kieltää subjektiivista kokemustani, joka mukaan rantatien aluehenki on nykyisin tasangon lattea verrattuna varhaisvuosieni ah niin nostalgisiin päiviin. Tämä on asia, jota avaan seuraavassa.

Ennen metroliikenteen alkamista 1982 Itä-Helsingistä tultiin keskustaan dösillä, joka kulkivat Itäväylältä Sörnäisten rantatielle. Itse körröttelin enimmäkseen linjojen 95 ja 97 kyydissä. Toiset busseista olivat sinisiä, toiset punaisia (jälkimmäisiä kutsuttiin jostain menneisyydestä periytyvällä termillä "maalaisbussit"). Kulosaaren länsirannalta piti aina bongata vanha ja iso rannassa lepäävä ankkuri ja täyttyä sen suomista merellis-romanttisista säväreistä. Itse asiassa kerran muistan mutsin kysyneen, että minne haluaisin mennä kesälomalla, johon vastasin suorilta, että katsomaan sitä ankkuria; se oli itsessään toiveiden täyttymä, parempi kuin mikään puuhamaa (ankkurin luo ei oikeasti edes päässyt, sillä se oli yksityisalueella). Niin ikään enemmänkin henkistä kuin fyysistä sorttia olevaa kaukokaipuuta ruokki etäällä häämöttävä, tuolloin kaltaiselleni pikkuskidille täysin tuntematon ja saavuttamaton Vanhankaupunginlahti Kuusiluotoineen, Lammassaarineen ja salaperäisine ruovikkolakeuksineen.

Silti mieltä kutkuttavat kierrokset vain lisääntyivät Kulosaaren sillan päätyttyä. Vasemmalla näkyi kaasulaitoksen tiukasti piikkilanka-aidoilla rajattu alue ja kaasukellon massiivinen pyöreälinjainen kupoli, jota - ilmeisesti suoran ulkonäköyhtäläisyyden vuoksi - pidin Kekkosen kotina. Paras oli yhä edessä, nimittäin Sörnäisten rantatie. Se oli oikea, toimiva, vanhakantainen teollisuusmiljöö, joka kertoi konkreettisesti, että nyt ollaan tultu kaupunkiin. Muistoissani se on aina sumuisen harmaa, hieman rapistunut, savuinen ja kurainen; ja siellä tuoksui tuore leipä, diesel ja koksi. Elämän tuntu ikään kuin tihentyi, mitä korostivat korkealla ilmassa tien ylittävät mystiset koteloidut kuljetushihnat - kuin verisuonet tai hermosäikeet. Merihaan kohdalla oli Kone ja Silta Oy:n erityisen hämäräperäisen ja kutsuvan näköinen vanha teollisuusalue (jonka muistan vain äärimmäisen hämärästi, kuin unesta) ja uuden Pitkänsillan alla näki bussin ikkunasta läheltä ihkaoikean pultsarileirin, jossa todennäköisesti sota-ajan rintamaoloissa karaistuneet mutta vaarattoman oloiset tenumiehet asuivat karua ulkoilmaelämää.

Kokemuksen Sörnäisten rantatiestä kruunasi rautatie. Suvilahden kautta haarautuva teollisuusrata oli uloin osa sitä ratakokonaisuutta, jonka viimeiset osiot purettiin vuosi sitten Itä-Pasilan alittavasta pitkästä tunnelista. Usein liikenne joutui seisomaan Käenkujan kohdalla, kun varoituskello kalkatti ja punakeltaisen diesel-veturin kiskoma tavarajuna ylitti kadun vaunut raskaasti kiskon saumoissa ja vaihdekohdissa kolahdellen. Mitään puomia ei paikalla ollut, vaikka katu oli vilkasliikenteinen - valo-opastin kylläkin. Sörnäisten rantatien Kallion puoleisella laidalla raiteet haarautuivat eri kohdissa ja sukeltelivat jännittävän näköisesti vanhojen tiilimakasiinien ja teollisuuslaitosten holvikäytäviin ja lastauslaitureille, kadoten jonnekin katseen tavoittamattomaan.

Rantatie rautatie oli aiemmin jatkunut jopa Hakaniemen torille saakka, mutta ei enää lapsuudessani 1970-luvulla. 1980-luvulla rata kävi vähitellen hiljaiseksi, kun alkuperäiset teollisuustoiminnot yksi toisensa jälkeen jättivät alueen ja osa rakennuksista purettiin. En muista milloin rata hävisi, mutta eiköhän tuosta ole noin kaksikymmentä vuotta. Osa radasta - vain häviävän pieni, unohtunut ja liki maan nielemä metripahanen - on silti yhä jäljellä, piiloutuneena, tahattomasti säästyneenä. Tieto siitä on antanut kummaa voimaa ja helpotusta, hymynvirettä joka kerta sen ohittaessani. Kysymyksessä on todellinen periferiatasku, muutaman neliön rosoinen vapaavaltio, johon seuraavassa tutustumme.

Muuttofirman pysäköintipaikakseen vuokraaman kohdan takana on Sörnäisten rantatien viimeinen lastauslaituri. Usein se jää tyystin huomaamatta, koska on pysäköity kokonaan peittoon.

Vajaan kymmenen metrin päässä on vilkkaasti liikennöity kevyen liikenteen väylä ja Teatterikorkeakoulun tyylikäs rakennus. Silti ottaessasi vain jokusen askeleen varjoihin - "said hey honey, take a walk on a wild side" - saavut Late Night Freaks'ien valtakuntaan, jossa tunnelma on äkisti aivan toinen.

Siellä tuntuu kuin taivas voisi pudota koska tahansa niskaan... (Kyltin sanajärjestyskään ei vastaa enää tavallisen maailman logiikkaa).

Periferiataskun yläpuolella on tällainen siilo. Täyttä UE-kamaa.

Ja tässä se on, reliikkien reliikki, Sörnäisten rantatien rautatien viimeiset kiskometrit. Edes helsinkiläinen hard core -rautatiefriikki Jussi Iltanen, viime vuonna ilmestyneen upean Radan varrella -teoksen pedantti kirjoittaja ja kävelevä raide-ensyklopedia ei ollut näistä kaunokaisista tietoinen.

Rökönpesä? Kyllä, mutta siltikin perifeerisyyden henkireikä avaralla ja sliipatulla alueella.

Täydennykseksi pari esimerkkiä paikoista, joissa lastauspaikat ovat saaneet uuden ilmeen. Holvin sisällä pysähtyi ennen juna. Nyt sieltä pääsee esimerkiksi WWF:n pääkonttorille.

Myös tästä käytävästä kulkivat raiteet. Pillin voi vielä kuulla soivan, vaikka noki on pesty.

Loppuun sopii menovinkki:

"Skrubuista ja kotoista" Helsinki-kuvastoa voi nyt mennä katsomaan Hakasalmen huvilaan, Helsingin kaupunginmuseolle. Siellä on tarjolla vapaapääsyinen näyttely Eeva ja Simo Ristan vuosina 1969-1979 ottamista kuvista. Voin suositella lämpimästi. Alla tiedote näyttelystä.

Kari Haklin ja Signe Branderin jälkeen Hakasalmen huvilaan rantautuvat Simo ja Eeva Ristan Helsinki-kuvat vuosilta 1969–1979. Muuttuvan kotikaupunkinsa katujen arkea uutterasti tallentaneiden valokuvaajien laaja tuotanto tarjoaa nostalgisen matkan 1970-luvulle Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyssä, joka on esillä Hakasalmen huvilassa 14.10.2010–27.2.2011. Samalla julkistetaan samannimiset verkkonäyttely ja valokuvakirja, joiden kuvavalikoima on näyttelyä laajempi.

Arkkitehtuuriin erikoistunut valokuvaaja Simo Rista kyllästyi 1960-luvulla raskaaseen kuvauskalustoonsa, hankki kevyemmän kameran ja suuntasi sen Helsingin taloista ihmisiin ja katujen vilinään. Kaupunkilaisten arjen tallentamisesta tuli Simo Ristalle mieluinen harrastus, jonka hän jakoi vuonna 1970 kuvausretkille mukaan liittyneen valokuvaaja Eeva Ristan kanssa. He kulkivat aina kamera mukanaan, ja vuosina 1969–1987 Helsinki-kuvia kertyi noin 60 000. Kaupunginmuseon kokoelmiin kuvat liitettiin 2008.

Rakennusten varjosta, kaduilta ja pihoilta, Simo Rista ja Eeva Rista löysivät ihmisten Helsingin, jota he kuvasivat ruohojuuritasolla. Erityisen koskettavana heidän kuvissaan avautuu lasten maailma aikana, jolloin lapset saivat vielä vapaasti leikkiä kivikaupungin pihoilla ja lähiöiden joutomailla.

Ristat pyrkivät kuvaamaan Helsingin todellisuutta mahdollisimman rehellisesti ja silottelematta. Heidän tavoitteenaan ei ollut palkintojen kerääminen näyttelyissä vaan taistelu heille tärkeiden asioiden puolesta valokuvan keinoin. Heidän kuvissaan heijastuvat ajan aatteet ja mieliä kiihdyttävät yhteiskunnalliset ilmiöt: mielenosoitukset, liikenneruuhkat ja kaupungin rajut muutokset. Kiihkeä keskustelu johti myös myönteisiin tuloksiin muun muassa Helsingin kaupunkisuunnittelussa, jota Ristat avustivat kuvillaan.

Nykykatsoja kiinnittää Simo Ristan ja Eeva Ristan kuvissa huomionsa Helsingistä kadonneisiin ilmiöihin: puhelinkioskeihin, kivijalkapuoteihin, purettuihin rakennuksiin, minihameisiin ja menneisiin muoteihin. Toisaalta kuvissa voi tunnistaa Helsingin tuttuja piirteitä: keskustan kivikorttelit, metsäiset lähiöt, merellisen ilmaston raikkaine kesätuulineen ja loskaisine talvineen. Eikä lasten aito ilo ole muuttunut miksikään 40 vuodessa.

Helsingin urbaani ratakuilu myllerryksessä

Kampissa, Eteläisen ja Pohjoisen Rautatiekadun välisessä jyrkkäseinäisessä kuilussa kulki viimeinen osuus Helsingin historiallista satamarataa. Vielä viime vuonna siinä saattoi nähdä yksinäisen punakeltaisen diesel-veturin ahkeroimassa raskaine lasteineen. Ei enää. Näinä päivinä rata katoaa.

Ratakuilu loi ja luo vielä hetken aikaa voimakkaan perifeerisen kontrastin ympäristölleen. Se on ensimmäisen asteen epätila keskellä järjestäytyneitä tehoneliöitä. Juhlavan synkkä erämainen sola, joka halkaisee valtakunnan vilkkainta kuhinaa vain sadan metrin päässä uudenkarhean Kampinkeskuksen peilipintaisista ostosparatiiseista ja kansainvälistä lentokenttää muistuttavasta linja-autoasemasta. Kuilussa rehottavat pensaat ja rikkakasvit, siellä käyskentelevät vain satunnaiset epämääräiset kulkurit, joiden voisi odottaa hyppäävän tavaravaunun kyytiin ja kiitävän myyttien takamaille. Ylhäällä kiirehtivien city-ihmisten silmissä kuka tahansa kuiluun laskeutunut on lähtökohtaisesti sivullinen, rationaalisuuden petturi, arkkityyppisessä mielessä jopa noita, joka kuilunsa kanssa kuuluu johonkin toiseen ulottuvuuteen. Mikään kohta Helsingin kantakaupungissa ei ole onnistunut säilymään niin takapajuisena ja tuonpuoleisena kuin Rautatiekatujen oma Helvetinkolu. Alinen herättää ylevän kokemuksen.

Nyt ratakuilun kiskoja siis puretaan, ne katoavat silmissä, parissa päivässä. Entä mitä tulee tilalle? On selvää, että uinahtaneen kanjonin puskaista epämääräisyyttä ei enää sulateta. Johan se olisi talouden lakien vastaista huippukalliissa ympäristössä. Anomalia ehti kummitella ihmeen kauan; se rikkoi todennäköisyyksiä vastaan, mutta on nyt kohtaava kesyttäjänsä. Villi urbaani jyrkännelaakso aiotaan "keskustaa", tehopestä piintyneestä perifeerisyydestään, avata, jaotella ja läpivalaista.

Kaupunkisuunnittelijan päättäväisin sanoin: "Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto on valmistellut ratakuilun uusiokäytöstä liikenne- ja ympäristösuunnitelman, jonka tarkoituksena on toteuttaa ratakuilusta laadukas, toimiva ja turvallinen kaupunkitila. Keskeisen sijaintinsa vuoksi ratakuilun käyttö suunnitellaan huolellisesti ja varsinkin valaistukseen kiinnitetään erityistä huomiota. Valaistuksella korostetaan kuilun tilallisia ominaispiirteitä ja turvallisuutta."

Varjo väistyy kauemmaksi. Kaupunki pirisee ja sihisee lukseja, ympäristö-design kikkailee pikkunäppärästi ajan uurteilla, saavutettavuus ja helppo selkeys euforisoi, rautateitä rullaluistellaan. Tapahtuu näennäisesti taivaan ja helvetin avioliitto, mutta tosiasiassa puolisot astuvatkin sisarilliseen suhteeseen, jossa niiden välejä kerran vaikean ihanasti leimanneet jännitys, kiihko, kaipaus ja epävarmuus ovat taantuneet kylki kyljessä virkkaamiseksi.

Ehdimme todistamaan aikanaan Eduskuntatalon ruutuja helisyttäneen ja savua ja höyryä uhonneen rautatiekuilun viimeisiä hetkiä. Niistä pieni kuvakooste.



Tässä kiskot ovat vielä paikallaan. Jos kuvassa olisi ääni, se kertoisi että aivan lähellä on kova kirskunta ja jylinä.



Hullujussi ravistelee kiskoja höllemmälle osana purkamisen ensivaihetta.



Tästä kiskot ovat jo poissa.



Pultteja ja muita metalliosia kerätään jättimagneetilla.



Saalis rysähtää kuormaajan kauhaan.



Siistiä jälkeä.



1890-luvun kartassa nyt purettava rataosuus kulkee vielä kallioisen ja rakentamattoman seudun halki. Kauppatorille ja Katajanokalle yltävä rataosuus ei ole vielä valmis.

Helsingin satamaradan rakentaminen aloitettiin 1891. Se kiersi Hietalahden ja Eiran rantojen sekä Kaivopuiston kautta Eteläsatamaan. Kaivopuiston kohdalla rata sukelsi Suomen ensimmäiseen rautatietunneliin, jolla oli mittaa 74 metriä. Vanhalle kauppahallille yltänyt rataosuus vihittiin käyttöön huhtikuussa 1894. Tästä rataa jatkettiin kääntösillan ylitse Kauppatorille ja aina Katajanokan kärkeen asti, joka saavutettiin syyskuussa 1895. Skatalla oli myös iso ratapiha. Täydessä mitassaan rata oli noin seitsemän kilometriä pitkä. Sillä oli sivuraiteita Ruoholahteen, Jätkäsaareen ja Hernesaareen, jotka mukaan laskemalla pituus olisi huomattavasti enemmän.

Historian kuriositeetti kertoo, että kun Skatalle tuli 1970-luvulla Finnjetin terminaali, mietittiin satamaradan ottamista matkustajaliikenteeseen. Ideasta luovuttiin, kuten monesta hienosta aatoksesta on tapana, ja rataa alettiin napsia hännästä pala kerrallaan. 1980-luvulla rata purettiin kokoaan Katajanokan ja Kauppatorin alueelta, vuosikymmenen lopulla myös Kaivopuiston reunalta (tällöin tukittiin myös Suomen ensimmäinen rautatietunneli). Puistokadun ja Raatimiehenkadun risteyksestä katosi Helsingin legendaarisiin kummituspaikkoihin lukeutuva tasoristeys. Kyseessä oli suoraan Kaivopuistoon antava kävelytasoristeys, jossa oli kuulemma jäänyt kaksi onnetonta taaperoa junan alle 1900-luvun alussa. Murheellinen äiti kävi jatkossa piirtämässä kiskojen väliin hiekkaan ristit. Tai oikeastaan kukaan ei koskaan nähnyt ristien piirtäjää, mutta aina oli tuoreet raapustukset sorassa. Sitten ristejä alkoi ilmaantua kolme: äitikin oli kuollut, kerrottiin. Paikalliset tunsivat nämä ristit ja niitä kävi Mannerheimkin katselemassa päiväkävelyillään. Kun rata purettiin 1980-luvun lopulla, vedettiin kiskojen tilalle asfaltoitu pyörätie. Siihen ei ole enää ristejä ilmaantunut. Rautatien vanha komea rauta-aita on yhä jäljellä.

Myös Merisatamassa Ullanlinnan talorintaman etelälaidassa oli ratapiha, jonne yltävä rautatie oli käytössä vuoteen 2005. Nämä kiskot purettiin 2008, samoin Merikadun-Telakkakadun laidassa omassa matalassa kuilussaan kulkenut osuus. Jäljelle jäi yhteys Helsingin rautatieaseman ratapihalta Länsisatamaan, joka siis väistyy tätä kirjoitettaessa. Samoin varmasti vihoviimeinen, palaneiden ja purettujen makasiinien ohitse kulkeva kiskonparinripe.

Satamaradasta enemmän kiinnostuneita palvelee oheisen linkin ansiokas artikkeli, joka tarjoaa tietoantinsa lisäksi niin nostalgisia valokuvia radan kunnian päiviltä kuin hiipumisvaiheesta. www.seisake.net/satamarata/