Karua lumoa Ilmusmäen ja Hiidenmäen luolilla

Ihminen, kallio ja luola kohtaavat Perniön unhoisassa takametsässä.

Ajatelkaamme, ettei onkaloita ja rotkoja olisi.

Miten loisteliailta maastonhuiput tuntuisivat, jos ne vertautuisivat vain tasaisuuteen, äärettömään lakeuteen? Olisiko päivänvalo latteaa pakkosyöttöä ja maisemassa halpa tuntu, jos pimeydellä ei olisi maallisia päiväpesiä? Entä miten tämä ulottuvuuspuutos vaikuttaisi ihmismieleen - jota ympäristö väistämättä muovaa?

Onneksi on luolia ja rotkoja. Niiden huomassa on välillä syytä käydä.

Asiamiehet Salakirjoista, Romantic Geographic Societysta ja Esoteerisen maantieteen koulusta kävivät Suomen luolien juhlavuoden retkellä. Jaa että miten niin on Suomen luolien juhlavuosi? Toukokuussa ilmestyi yli neljän sadan sivun Suomen luolat; teos, joka esittelee tuhatkunta kotimaista luolaa. Se pohjautuu geologian ja paleontologian professori Veli-Pekka Salosen sekä geologien Aimo Kejosen, Sakari Kieloston ja Seppo I. Lahden vuonna 1982 aloittaman ja edelleen jatkuvan luolaprojektin aineistoihin. Luolaretkemme koolle kutsuja Tuomo Kesäläinen on kirjan pääkirjoittaja ja kuvaaja. Luolamiehenä tunnettu herra lienee käynyt useammassa suomalaisessa luolassa ja rotkossa kuin kukaan muu.

Toukokuisella retkellä oli kaksi kohdetta: Ilmusmäki ja Pirttimäen Hiidenkirkko. Ne sijaitsevat Varsinais-Suomen vehmaissa ja viljavissa maisemissa, Salon ja Perniön kunnissa.

ILMUSMÄKI

Muutaman kilometrin Salon keskusta etelään sijaitseva Ilmusmäki hallitsee maisemaa ja antaa näköalat. Merenpinnasta sen laki yltään 101 metriin. Mäelle johtaa hyvin jyrkkä kalliopolku. Vaikeakulkuisuudesta huolimatta Ilmusmäki on ollut takavuosina tärkeähkö matkailunähtävyys. Nykyisyys on hiljaista, mutta menneisyys kohisee ja kuiskii. Mäen väitetään olleen tietäjien voimapaikka, voimallinen kalliokirkko. Ja keitä olivatkaan seudun pronssikautiset asukkaat, he kokosivat Ilmusmäen korkeuteen seudun suurimpiin kuuluvan röykkiöhaudan eli hiidenkiukaan.

Ilmusmäki on ollut ennen suosittu nähtävyys, jota varten kulki oma tiesilmukkansa. Nyt siitä on rouhittu päällyste pois.

Ilmusmäkeä on kutsuttu Varsinais-Suomen Koliksi.

Vuoren laella näkyy hiidenkiuas.

Hauta on mahtavan kokoinen.

Tämän toteavat myös asiamiehet J. Hällström ja J. Kivi.

Liepeillä on muinainen rantakivikko, pirunpelto. Haudan kivien alkuperää ei tarvitse kahdesti miettiä.

Luolan alla on nuotiopaikka ja tasainen makuusija ainakin kolmelle. Tämä ei kuitenkaan ole Ilmusmäen päällikköluola...

... vaan tämä.

Maanjäristyksessä syntyneen rakoluolan seinässä on laaja sileä pinta, liikkumasauma.

Luolan perällä. (Kuva Tuomo Kesäläinen)

Luolamies taltioi tutkijoita varten luolaeliöstöä. Luolilla on oma erikoinen lajistonsa, jota ei kunnolla tunneta. Onhan tieto ylipäätään luolien sijainnista ollut hajallaan.

Jokin hädintuskin silmälle erottuva sääski-parka on päätynyt koeputkeen.

Siirrytään toisaalle, Perniön puolelle.

Välillä kiepataan hyvin perifeerisissä paikoissa.

PIRTTIMÄEN HIIDENKIRKKO

Graniittigneissijyrkänne on terävine paasineen ja louhikkoineen raju, suorastaan irvistävä. Louhikolla on kita, luola. Se toimi 1800-luvulla Perniön tunnetuimman noidan kirkkona. Noita oli Kumlin-niminen mies, joka antoi kalliokirkossaan parannusta niille, jotka hänen hoitoonsa uskaltautuivat. Luolassa kerrottiin asuvan hiisiä, jotka Kumlin oli kesyttänyt tuekseen.

Metsää on tarvottu, puita nähty. Mutta sitten edessä on yhtäkkiä korkea seinä.

Kallio on helpoimmastakin nousukohdasta kaikkea muuta kuin kapuamiseen rohkaiseva. Sinikkäästi ja varovaisesti voi lohkareiden lomasta kuitenkin edetä.

Jyrkänteen juurella on piilokojun jäänteet. Todennäköisesti siitä on kuvattu mäyrää, kettua, korppia tai huuhkajaa.

Louhikossa on Kirkoksi kutsuttu luola, jolla on pituutta 14 metriä, leveyttä puolesta viiteen metriä ja korkeutta jopa kuusi metriä. Luolan suuaukon lähellä on ainakin kolme peuran pääkalloa, kuka tietää miksi.

Luola sisätila herättää kunnioittavaa ihmetystä. (Kuva: TK)

Risukeittimen polttoaine piti tuoda mukana alempaa. Tuhansissa vuosissakaan ei ole metsä pystynyt asettumaan rinteeseen.

Tuossa kai tapasi noita Kumlinkin seistä, katseensa viereiseen korpeen luoneena. (Kuva TK)

Ihminen on pieni näillä mestoilla. (Kuva: Jussi Kivi)

Sammallahdenmäki: hiidenkiukauden hotspot

Kiveä kiven perää - siitä on kyse Sammallahdenmäessä.

Ala-Satakunnasta Rauman kuntaan kuuluvasta Kivikylästä löytyy muinaismysteerien ystävälle palkitseva retkikohde, Sammallahdenmäki. Se on ammoin täytynyt olla todellinen riittipaikkojen riittipaikka, sillä mäelle on kasattu noin 35 kiviröykkiöhautaa, kun yleensä hautamäillä näitä "hiidenkiukaita" on yksi tai joskus pari. Pari haudoista on malliltaan uniikkeja koko Fennoskandian alueella: laeltaan tasainen ja runoiltaan suorakulmainen "Kirkonlaattia" sekä mittava vallimainen "Huilun pitkä raunio".

Hautamäkeä käytettiin hyvin pitkä ajanjakso: radiohiiliajoituksissa on todettu noin tuhannen vuoden ero ensimmäisten ja viimeisten hautausten välillä. Sinä aikana pronssikausi ehti vaihtua rautakaudeksi. Moderni aika tunnusmerkkeineen ei ole vieläkään hiipinyt Saarnijärven (entisen merenlahden) kupeessa kohoavan Sammallahdenmäen helmoihin. Säästynyt maisemakokonaisuus ja poikkeuksellinen hautakeskittymä erityisine röykkiötyyppeineen ovat yhteiskeitos, jonka avulla kohteelle napsahti kaksitoista vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteen status. Tämä on tuonut paikalle ympäri maailmaa saapuvia maailmanperintökohdebongareita, joiden tavoitteena on käydä mahdollisimman monessa perintölistaan kuuluvassa kohteessa.

Tässä hautaa on niin tiuhasti, että käy jo epäselväksi mistä yksi alkaa ja toinen päättyy.

Eriskummallinen Kirkonlaattia. Arkeologi Volter Högman avasi tämän 1891 ja löysi kivipaasiarkun jäänteet ja hiiltä. Seudun ihmisiä kivirakennelma oli ymmärrettävästi askarruttanut pitkään. 1878 siitä oli kerätty tällainen kansantarina: "Kristityt ja hiidet rupesivat kilvan kirkkoa rakentamaan. Sovittiin, että ne, jotka ensin saivat kirkkonsa valmiiksi, soittavat kellolla. Ja niin ruvettiin työhön. Mutta kristityt nostivatkin kaksi pylvästä pystyyn, asettivat kellon niiden väliin ja rupesivat soittamaan. Ja kun hiidet kuulivat soiton, he vihastuivat ja jättivät työnsä kesken."

Mitä liikkui niiden ihmisten mielissä, jotka kasasivat nämä kivet?

Huilun pitkä raunio, 24-metrinen murikkamato.

Pieni kehähauta on sekin erikoinen malliltaan.

Keltainen jäkälä kivillä tuo mieleen Lapin rakkamaan. Sammallahdenmäki kuului ennen Raumaan liittämistään Lappi-nimiseen kuntaan.

Ikivanhat kivilatomukset tuntuvat huokuvan lohdullista vaikkakin lopulta harhauttavaa pysyvyyden tunnetta. Niiden äärellä kiire ja kotkotukset asettuvat ja rauhoittuvaan mieleen nousee halu ymmärtää muinaisten esi-isien elämää ja uskomuksia. Kirjallisten lähteiden puuttuessa ja korvasta korvaan kuiskatun suullisen perimyslinjan jo aikoja sitten katkettua vastaukset jäävät aavisteluiksi. Sammallahdenmäen sanotaan edustavan uutta skandinaavista uskontoa, johon liittyi muun muassa auringon palvomista. Tiedämme polttohautauksesta ja tuhkan kätkemisestä mahdollisten aarteiden kera paasiarkkuihin. Tiedämme pronssikauden leppeästä ilmastosta ja jalopuiden runsaudesta sekä meren lainehtimsesta pitkällä nykyisessä sisämaassa. Sitä pidemmälle tietomme ei juuri vie. Jos mysteerista mielii jonkin välähdyksen verran ymmärtää, tapahtuu se käsitteellisyyden raukeamisen kautta: olemalla hiljainen, antautuvaisesti ojentuva säie, itsekorostuksen hylännyt rae osana maisemaa.

Itäväylän muinaishaudat

Itä-Helsingin halkaisee kahteen siivuun neljä-kuusikaistainen megabaana Itäväylä (tunnettu aiemmin myös nimillä Uusi Porvoontie ja Itäinen moottoritie, 1962 jopa futuroeuro-nimellä Itäinen Autostrada). Itäväylä ulvoo stadionin levyisenä kanjonina, joka mutkittelee halki maiseman kohmeisen kyyn loivakkuudella eikä ei ole erityisesti väistänyt mitään tielleen jäänyttä onnetonta luonnon tai kulttuurin edustajaa. Pari poikkeusta on täytynyt kuitenkin huomioida. Aivan kiinni Itäväylässä on kaksi pronssikautista röykkiöhautaa, jotka muinaismuistolaki rauhoittaa automaattisesti ilman eri toimenpiteitä.

"Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Ilman tämän lain nojalla annettua lupaa on kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen kielletty", sanelee laki. Se tuli voimaan 1963 korvaten muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista ja suojelua käsitelleen asetuksen vuodelta 1883.

Toinen Itäväylän partaalla roikkuvista haudoista on Herttoniemessä, toinen Kulosaaressa. Ne molemmat muodostavat erikoisen mikrosaarekkeen, joka on kaikkialta ympäriltä nakerrettu erilaisin maankäyttömuodoin. Ne ovat periferian enklaaveja raskaasti keskustetussa ympäristössä. Silti, ahtaalle ahdistettuina ja mitättömän kokoisinakin, niissä on oma maailmansa, joka on tunnelmaltaan tyystin erilainen kuin kymmenen metrin päässä. Molemmat haudoista sijaitsevat kumpareella, jonne keskimääräinen tallaaja ei vaivaudu poikkeamaan. Hautakummut ovatkin ihmeellisen rauhallisia. Jopa osin kätköisiä lymypaikkoja, jos ne suhteuttaa ympäröivään todellisuuteen.

Kurkistamme seuraavassa Herttoniemen ja Kulosaaren haudoille.

Herttoniemen hauta on mäenrippeellä, jota saarrostaa Itäväylä, teollisuusalue ja asuintalot.

Voimalinjan alla olevan hautakummun puuston ei anneta kasvaa, mutta kenttäkerroksessa sinnittelee yhä alueen alkuperäisestä metsäisyydestä muistuttava puolukka.


Urbaanilla hiidenkiukaalla kohtaavat ikivanha ja kerskauusi. Näkymä itään.

Näkymä länteen. Hauta-alue on rajattu kettingillä.

Hautakummun kuvetta kulkee ikivanha tienpohja. Sitä on ilmeisesti käytetty leiripaikkana.

Herttoniemen haudan vieressä on uusia taloja. Puissa on juhlaliputus.

Kulosaaren muinaishauta sijaitsee kapealla kiilamaisella kielekkeellä. Toisella puolella on Itäväylä metrokaistoineen ja -asemineen. Toisella puolella oli Shellin bensis. Se purettiin ja alue jäi epäviralliseksi parkkipaikaksi maalaisille, jotka haluavat tulla Helsinkiin autolla, mutta eivät viedä sitä keskustaan.

Sama kumpare toiselta puolelta.

Kulosaaren hauta.

Näkymä lännestä itään.

Hautaa voi katsella myös metrosta.

Joku on tuonut edelliskesänä kukkia.

Rauhoituskyltti.

Vanhan kansan hiidenkiukaiksi (Varsinais-Suomessa myös vareiksi ja Pohjanmaalla lapinraunioiksi sekä jätinroukkioksi) kutsumia kivisiä muinaishautoja on Suomessa kuutisen tuhatta. Ne ovat pronssikaudelta (1500 - 500 eKr.) tai pian sen jälkeen varhaiselta rautakaudelta, ja ne sijaitsevat rannikolla tai rannikon tuntumassa, Viipurinlahdelta Simojoelle. Niihin on haudattu yleensä poltettujen vainajien tuhkaa, joskus myös polttamattomia ruumiita. Joidenkin hautojen sisällä on paasiarkku, joissakin myös "aarteita" eli hauta-antimia, kuten astioita, koruja, solkia, miekkoja tai tikareita. Tästä syystä haudat on yleensä pengottu ja ryöstetty, virallisesti niitä on tutkittu ehkä prosentti (Suomen ensimmäinen virallinen muinaishauta-avaus on Laihialta 1869).

Hautaröykkiöt sijaitsevat tyypillisesti ympäristöään korkeammalla paikalla, jolta näkee tai ainakin on nähnyt omana aikanaan pitkälle. Sieltä käsin mahtipäällikkö on vainajanakin voinut hallita seutua ja muistuttaa mahdollisia ulkopuolisia heimon reviirirajoista. Kyse on jatkuvuudesta ja maan haltuun otosta, jota ei oltu pohjoisen ihmisen hämärässä historiassa aiemmin näin selvästi ilmaistu. Pronssikautinen ihminen oli alkanut kaskiviljellä merkittävän osan ruoastaan (ohraa ja vehnää) ja piti kotieläiminään nautoja, lampaita, vuohia ja sikoja, joten asutus oli kiinteästi ja pysyvästi paikallaan verrattuna aiempiin pyyntikulttuureihin. Varsinaisia kyliä ei kuitenkaan ollut. Pronssiesineisiin tarvittiin kuparia ja tinaa, jota Suomesta ei saanut. Oli siis jonkinmoisia kauppasuhteita meren taakse.

Röykkiöhautaperinne ja siihen liittyvä vainajien tuhkaus kesti yli 2000 vuotta. Tapa on skandinaavista lainaa; sisämaan "kalevalaisilla" mailla edesmenneet kuopattiin edelleen polttamatta maahan. Pronssikautisen ihmisen maailmankuvasta tai uskomuksista on niukkojen arkeologisten löydösten varassa ja kirjallisten aikalaislähteiden puuttuessa vaikea sanoa sen kummempia. Heidän päänsä sisään emme pääse, vaikka kuinka larppaisimme ja kävisimme shamaanikursseilla. Suurin ponnisteluin kasatut megaliittihaudat uhmaavat vuosituhansia mykkinä mysteereinä.

Itäväylän haudat ovat sijainniltaan todennäköisesti Suomen urbaaneimmat ja ahtaimmalle puristetut. Jopa Meilahden hauta sijoittuu paljon väljemmin ja luonnollisemmin rantakalliolleen. Kontrasti ympäröivään betoniin, teräkseen, pakokaasuun, metroon ja marketteihin buusteroi muinaiskalmistojen kuriositeettiarvoa, ja tekee niistä melkein protesteja voimaperäiselle, yksikärkisesti tehoa jumaloivalle ympäristönmuokkaukselle, jonka aikaansaannoksille ihmismielikään ei ole immuuni.

On pienoinen ihme, että Itäväylän leposijat säilyivät. Aivan Herttoniemen haudan tuntumassa Kipparvuorella sijaitsi ennen kaksi muutakin, pieni ja suuri, hiidenkiuasta. 1800-1900 -lukujen taitteessa nämä tuhottiin, sillä kivet kelpasivat ympärille nousevan huvila-asutuksen tarpeisiin. Suurempi Kipparvuoren haudoista purettiin höyrylaivalaiturin pohjiksi leskirouva Aina Alina Granfeltin tontille, pienempi uusiokäytettiin Stamerin villan jääkellarin rakenteisiin. Arkeologit toki älähtivät ja vaativat kivien palauttamista paikoilleen. Mutta 1910 arkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo saattoi vain raportoida, että haudat olivat yhä tärviöllä, pienempi jo lähes kadonnut. Nyt myös alueen lukuisat huvilat ovat viimeistä myöten haihtuneet aikojen tuuliin: viimeinen, arkkitehtuuriltaan friikisti upea kipparvuorelaisvilla paloi/poltettiin 1998.