torstai 9. heinäkuuta 2009

Jussi Kivi Venetsian biennaalissa: Fire & Rescue Museum

Esoteerisen maantieteen koulun arvoisan ja aktiivisen yhteistyötahon Romantic Geographic Societyn jäsen, kuvataiteilija Jussi Kivi osallistuu parhaillaan Venetsian biennaaliin teoksella Fire & Rescue Museum. Kyseinen teos perustuu paitsi Kiven pitkäaikaiseen palokuntafriikin keräilyharrastukseen (yksityiseen palomuseoon) myös hylätystä neuvostobunkkerista löytyneeseen julisteaineistoon, jota R.G.S. ja EMK taltioitavat Eestiin suuntautuneella tutkimusretkellä keväällä 2008.

Kuvailen alla olevassa esseessä Fire & Rescue Museum -teoksen syntyä Kiven henkilöhistorian valossa. Venetsian biennaali, joka on Euroopan suurin modernin taiteen näyttely yli 300 000 vuotuisella kävijällään, jatkuu marraskuun 22. saakka. Ensi vuoden helmikuusta Palo- ja pelastusmuseo tulee olemaan esillä myös Helsingin Kiasmassa.

Esseen kuvituksena olevat valokuvat on kuvattu näyttely ollessa toukokuussa viittä vaille valmiina Suomenlinnassa, odottamassa kuljetusta Venetsiaan.



Jussi Kivi ja mahdoton pelastussuunnitelma

Jokainen terve pikkupoika hyppää salamana ikkunaan, kun kuulee hälytysajoneuvon pillien soivan. Vuonna 1959 Helsingissä syntynyt Jussi Kivi ei ollut poikkeus. Kun hänen perheensä vielä sattui asumaan aivan paloaseman vieressä Helsingin Käpylässä, oli hänellä omasta ikkunasta aitiopaikka vauhdikkaisiin pelastuslähtöihin. Hän palvoi ”Raamattunaan” lastenkirjaa nimeltä ’Viisi pientä palosotilasta’ ja paineli usein polkupyörällä punaisten autojen perään. Palomiehet olivat reiluja ja sallivat skidin myös hengailla asemalla. Kivi piirsi niin ahkerasti paloautoja, tulipaloja ja jopa taktisia sammutuskarttoja, että yksi aseman palomiehistä vitsaili hänestä tulevan isona taiteilija.

Sitä brankkarin kristallipallo ei osannut kertoa, että palokuntainnostus saisi Kiven kokoamaan useiden satojen artefaktein henkilökohtaisen palomuseon ja viemään tästä koostetun Fire & Rescue Museum –tilataideteoksen Venetsiaan. Kiveä on vuosien varrella ennenkin pyydetty tuomaan hämmentävää yksityismuseotaan esille taideprojektina. Aiemmin hän on kieltäytynyt. Palomuseo on ollut hänelle pakopaikka, keino vetäytyä taidemaailmasta, eikä hän ylipäätään nähnyt mielekästä perustetta esitellä harrastustaan taideprojektina.

Kaikki muuttui aurinkoisena mutta pohjoisviiman kylmentämänä maanantaina huhtikuun 21. 2008. Kivi oli taideorientoitunutta maastoretkeilyä harrastavan Romantic Geographic Societyn ja syvyyspsykologiselle alueymmärtämiselle omistautuneen Esoteerisen maantieteen koulun kenttäretkellä Virossa. Pieni retkue saapui Sillamäen teollisuuskaupunkiin Itä-Virossa. Kivellä oli takataskussaan urbaanin tutkimusmatkailun piireistä herunut vinkki maanalaisesta neuvostoaikaisesta väestönsuojasta. Se haluttiin tarkastaa, vaikka luolan odotettiinkin olevan pienempi verrattuna nelikerroksiseen maanalaiseen katakombiin, joka oli jo nähty Laagrissa Tallinnan eteläpuolella.

Kohde löytyi laitakaupungin teollisuusalueelta. Seikkailijat kaivoivat esiin taskulamppunsa, asettivat hengityssuojaimensa ja laskeutuivat betonisia portaita pimeänä ammottavaan bunkkeriin. Se mitä alhaalla paljastui, oli makaaberimpaa ja apokalyptisempaa kuin mitä ryhmä olisi saattanut kuvitellakaan. Maan sisässä uinui kokonainen kauhugalleria: useiden kymmenien kuvien kollaasimainen, seinille ripustettu näyttely neuvostoliittolaisia ydinsotajulisteita.

17 vuotta hylättynä ollut bunkkeri oli aikoinaan ollut koulutuskäytössä. Sen näyttely opasti, mitä pelastusammattilaisten ja neuvostokansalaisten pitäisi tehdä, kun maahan on tullut ydinaseisku. Pedagoginen aineisto toimi samalla tiukkana propagandana: se pönkitti viholliskuvaa länttä vastaan, jolla saattoi myös kääntää huomiota pois Neuvostoliiton sisäisistä ongelmista. Hekumallinen kuvitus ei säästellyt raunioiden, liekkien ja sienipilvien suhteen.

Siekailemattomuudessaan kuvasto poikkeaa täysin länsimaisesta asiallisen hillitystä valistusmateriaalista, joka on Kivelle palokuntaharrastuksensa kautta tuttua. Julisteiden tyyli on herkullinen infernaalisessa naivismissaan. Se tuo mieleen lastenkirjan tai sarjakuvan, ehkä lähimmin Hergén Tintin.

Heti Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kaikkea mahdollista neuvostokamaa oli kirpputoreilla paljon tarjolla, ja siihen jo kyllästyttiinkin. Kiven mukaan sosialismin kaatumisesta on nyt mennyt sen verran aikaa, että materiaaliin on alkanut muodostua ”arkeologinen ulottuvuus”. Hän luonnehtii hylättyä väestönsuojaa ”maanalaiseksi aarrekammioksi” ja pitää lähes uskomattomana, että sen sisältämä valistusmateriaali oli vielä säilynyt.


Jos iso posaus tapahtuu, rientää palokunta heti hätiin.


Punakukko irti!


Hälytys etenee metallia kalkattamalla ja hevoslähetin matkassa, muun muassa.

Bunkkerin osin vandalisoitu ja kostunut aineisto näytti tuhoon tuomitulta. Ja sitä oli jumalattoman paljon, näyttelytaulujen ohella maahan kaadetuissa hyllyissä. Kivi koki asiakseen pelastaa osan, vaikkakin pienen, oudosta pelastustoiminäyttelystä. Julisteita lastattiin vuokra-autoon noin kahdeksankymmentä erilaista. Ehkä dekadentein ja eniten samaistumispintaa tarjoava esinelöytö oli vahasta tehty, oikealta näyttävä käsipari, joissa esiteltiin kemiallisen aseen aiheuttamia vammoja.

Maan alta tallennetun neuvostoaineiston myötä Kivi koki viimein, että hänen palokokoelmansa voisi muuttua tarinankerronnan välineeksi myös julkisella foorumilla. Hän haluaa muistuttaa, että bunkkerijulisteissa kuvatut tuomiopäivän näyt ovat edelleen täysin mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Ydinaseet ovat jäljellä ja niiden käytöllä myös uhitellaan. Nauramme helposti jollekin 1950-luvun atomipommihysterialle ja samalla, kaikessa hiljaisuudessa, pelastuslaitokset ympäri maailmaa valmistautuvat ydinsodan jälkien siivoukseen. Mutta mitä ne oikeasti voisivat pelastaa, jos koko tuntemamme todellisuus olisi pois sijoiltaan, vammautunut tuhansiksi vuoksiksi...

Bunkkerikuvissa palokunta uskoo kuitenkin onnistuvansa ja sairaanhoitajattarien suloisuus kukoistaa vielä sivilisaation polttohautauksessa. Valistus ja illuusio sulautuvat eräänlaiseksi ydinromantiikaksi, joka on banaalilla tavalla eksoottista.
Kuvaavaa kyllä, Sillamäe oli Viron neuvostomiehityksen aikana salainen ja suljettu kaupunki, jossa rikastettiin uraani Stalinin imperiumin ensimmäiseen ydinaseeseen.


Tunne vihollisesi. Tällaisella arsenaalilla imperialistit uhkaavat rauhaa rakastavaa neuvostokansaa.


Pahimman sattuessa ydinlaskeuma on syytä pölyttää pois vaatteilta.


Horrorhandut havainnollistavat kemiallisen aseen sariinin iholla aiheuttamia ensioireita. Nämä olivat shokeeraava löytö pimeän bunkkerin pölyisessä nurkassa.


Sotaan valmistautumisen merkitystä ei voi vähätellä sen enempää kouluissa kuin kotona.

Ratkaisevaa Kiven palokuntainnostuksen kehittymiselle oli se, että hänen isoäitinsä serkku toimi palopäällikkönä Yhdysvaltain Ohiossa, Warrenin pikkukaupungissa. Vuoden 1971 kesällä 11-vuotiaalle pikkusällille järjestyi onnekas mahdollisuus matkustaa kuukaudeksi Amerikan sukulaisen paloasemalle. Hänellä oli mukana halpa Kodak Instamatic –kamera, jonka suljin ruksahteli reissussa tiheään. Filmille tallentui koko paloaseman arki hälytyskeskuksesta sammutusreissuille. Kiven harmiksi mitään isompaa hälytystä ei kuukauden aikana sattunut. Paitsi kerran, mutta silloinkin hänet oli vastentahtoisesti raahattu seuraamaan baseball-ottelua. Hän kuuli sireenit – ja päästeli mielessään rumia sanoja.

Kiven palomuseo – ”kotikutoinen friikkimuseokokoelma” – kuten hän luonnehtii, koostuu pienoismalliautoista ja –rakennuksista, kypäristä, viireistä, painotuotteista, valokuvista ja niin edelleen. Kokoelma on karttunut pääasiassa tutuilta saaduilla lahjoituksilla. Esimerkkinä käy palokypärä Hampurista. Se on kosiskelulahja, jonka saksalainen palomies antoi islantilaiselle naistaiteilijalle. Paria ei syntynyt, mutta kypärä löysi uuden kodin.

Kun Kivi oli nuori vihainen mies ja koki yhteiskunnallista heräämistä, alkoi palokuntaintoilu tuntua lapselliselta ja hävettävältä. Hän sai siitä suoranaisen ”krapulan”. Vastareaktio meni niin pitkälle, että hän raaputti itsensä pois monista palokunta-aiheisista valokuvista. Myöhemmin hän leppyi ja väritti tunnistamattomaksi raavitut ihmishahmot oranssilla. Mustavalkokuvat ovat tallella, niissä näyttäytyy hämmentävä tulikummitus, uudelleen sallitun intohimon Feeniks. Uuden alun myötä keräilymaniaa alkoi myös tasapainottaa itseironia, josta oli osoituksena termin ”museo” käyttöönotto.

Kokoelman hellyttävintä puolta ovat keräilijän alle kouluikäisenä taiteilemat tulipalopiirrokset, joihin äiti on pantu kirjoittamaan selostus. ”Sireeni soi. Laiva on Finnhansa, joka palaa Hietalahden telakalla”, lukee yhdessä piirroksessa, jonka innoittajana oli 18.3.1965 Helsingissä sattunut suurpalo. Sitä paloa Kivi ei nähnyt omin silmin, mutta seuraavana vuonna sattunutta Vanhan Messuhallin paloa hän oli seuraamassa paikan päällä. Yleensä palot kuitenkin tapahtuivat jossain saavuttamattomissa, liian kaukana, jotta lapsi olisi päässyt niitä näkemään. Ja sekin oli kutkuttavaa – ehkä jopa kutkuttavampaa kuin oikeat liekit, sillä mielikuvitus heitti niiden päälle bensaa ja ruutia. Romanttinen näkökulma oli heräämässä.


Näkymä eräästä palomuseon osasta.


Kaikki alaan liittyvä on ollut keräilijälle pop.


Osansa palosotilaana on tehnyt Aku Ankkakin.


Vakuuttavan reipas väestönsuojelupioneeri vasemmalla alhaalla.


Lisää rompetta ja artefaktia.

Teini-ikäisestä alkaen Kiven kaipuu tuntemattomaan kanavoitui eräretkeilyyn ympäri Suomea. Hän etsi ”villiä” luontoa, jonka kansallisromanttinen taide ja nuorten eräromaanit olivat maalanneet kultaiseksi kuvaksi. Kun arkkityyppinen alkumetsä paljastui opasterakenteilla kesytettyjen kansallispuistojen aikakaudella kadonneeksi, pysyvästi myyttitasolle vaipuneeksi, keksi Kivi helpotuksekseen urbaanin laita-alueilla levittäytyvät epäalueet: joutomaat, teollisuusrauniot, jätemaavuoret. Ne tuntuivat kartoittamattomina ja välitilan omaisina tarjoavan ylevän kokemusta, luovuutta kutittavaa irrationaalisuutta ja nektaria seikkailunjanolle. Ne olivat maisemia, joista myös Kiven idoli, romantiikan mestari Caspar David Friedrich (1774-1840) olisi haltioitunut.

Maastoretkiltä kertyneet valokuvat, piirrokset ja vaelluskartat ovat se taiteellinen ydintuotanto, josta Kivi tunnetaan. Hänen pikkutarkka tyylinsä kumartaa häpeämättömän romanttisesti sadan vuoden takaisen maantieteellisen tutkimuksen mallia. Romanttisen alueulottuvuuden ilmentymä on myös Romantic Geographic Society, jonka Kivi perusti parin taiteilijatoverinsa kanssa 1990-luvulla. Nykyisin sen toinen primus motor Kiven ohella on valituskuoroistaan tunnettu Oliver Kochta-Kalleinen. R.G.S. järjestää näyttelyitä, mutta on myös hikipisaroita säästelemätön maastoryhmä ja muita kokeellisen maantieteen entusiasteja tavoitteleva yhteistyöelin. ”Taide on leikkiä, mutta vakavaa sellaista”, Kivi muistuttaa Friedrichin sanoin.


Näyttely valmiina Venetsiassa (Kuva Jussi Kivi).

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Vuosaaren täyttömäen design-joutomaa

Muistikuva. Ehkä vuodelta 1981, jolloin Stray Catsin Runaway Boys oli kova sana. Plus kymmenkesäinen seikkailija on ajaa rytkyttänyt kapeita ja mutkaisia, ensimmäisen maailmansodan aikaisten työporukoiden kiveämiä linnoitusteitä läpi Mustavuoren. Sankkaan tummanpuhuvaan metsään katoaa vain jokunen sivupolku. Viitoitusta ei ole, ei ihmisiä missään, yhden umpikujan päässä sentään Westerkullan kartannon lehmiä takaniityllään. Välillä fillaroitsija uskoo tietävänsä sijaintinsa vanhasta puhelinluettelosta irrotetun karttaosion avulla, välillä hän on ihan tyytyväisesti hakoteillä. Kohteenaan hänellä on karttaan merkitty mystinen lampi, jonka lähelle on merkitty iso avoin alue.

Viisivaihteisen Helkama Kulkuri -pyörän vanteet ovat pysyneet suorina, ihme kyllä, jo pitkän ajorupeaman, kun kaupunkikorven nuori tutkimusretkeilijä näkee vilkahduksen vettä vasemmalla puolella tietä. Siellä on syvä ja jyrkkäreunainen rotko, jonne huolimattomampi pyyhältäjä voisi sinkoutuakin. Pohjalla on mustavetinen lampi, yksi Helsingin harvoista. Siihen on kaatunut puita, joihin on takertunut pari ruosteista tynnyriä. Alatasanteella on puoliksi veteen vajonnut autonraato.

Vasta myöhemmin retkeiljä saa tietää, että lampi on vanha vedellä täyttynyt kalkkikivilouhos. Hän on kuuleva, että paikan erikoisuus oli lohenpunainen marmori, jota Lohjan Kalkki Oy ja sittemmin Rudus Oy nosti laattoina aina 60 metrin syvyydestä. Mutta nyt hän kulkee edemmäksi, sillä pensaiden takana pilkottaa aukea ympäristö. Edessä on laaja ruovikko, jo tyystin kadonnut vesialue, jonka takana - kuin jossain hyvin kaukana ja ihan eri ajassa, jopa ulottuvuudessa - on tonttumaisen pieni punamultainen torppa valkoisine ikkunanpielineen ja piharakennuksineen. Tölli on salaisuus tänäänkin, vain sen nimi on tiedossa, Borgarstrand; sinne ei mennyt tietä, vain kinttupolku Porvarinlahdelta ja sen notkuvalta, romuista kyhätyltä sillalta.

Paljon satukirjamaista mökkinäkymää ihmeellisempi on kuitenkin maisemassa nouseva loivapiirteinen ylänkö, jota lokit kirkuen kiertävät ja jonka lämpimän imelä tuoksu ratsastaa itätuulessa. Se on Vuosaaren kaatopaikka. Aina välillä kuorma-auto ajaa sinne töyssyistä ajouraa, pysähtyy, peruuttaa, kohottaa lavansa. Ja pehmeänä jytinän kera mäki kasvaa. Seikkailija miettii heti, löytyisikö sieltä ehkä polkupyörän osia tai muuta kiinnostavaa. Mäelle on kuitenkin vaikea edetä. Ruosteiset mutaiset maat, ojat, ohdakkeet tyssäävät kulun.

Sittemmin vuodet vierivät. Kulkija venyy 190 senttiseksi ja 1,7 miljoonalla jätetonnilla täytetty suurkaatopaikka suljetaan kasvavan vastuksen vuoksi 1988. Borgarstrandin unikuvankaltainen torppa hävitetään kaikessa hiljaisuudessa, niin kuin se olisi jotakuta häirinnyt. Alueen halki raivataan ulkoilutie, joka sammuttaa salaisuudet ja tuo uteliaana tallustelevat joukot paikalle. Kaatopaikkaa aletaan peittää maalla. Kukkula kasvaa ja kasvaa.

Tulee 2000-luku ja lähistöltä, uuden satamatyömaan alta kadotetaan Käärmeniemi-niminen uljas, rehevä ja jyrkkäreunainen mäki. Siitäkin tuodaan valtavasti maamassoja entisen kaatopaikan päälle. Massat sijoitetaan, innovatiivisesti, niiden alkuperäisessä kerroksellisuusjärjestyksessä, eli metsänpohjan ylin orgaaninen kerros mikrobeineen, siemenpankkeineen ja maaperäeliöineen jää pintaan, ja pääsee näin aloittamaan tärähdyksestä toivuttuaan uuden elämän. Eräitä arvokkaita kasvikasvustoja tuodaan jopa paareilla kuin ambulanssipotilaita. Lopulta täyttömäen laatijat suorastaan innostuvat: kukkulasta päätetään tehdä erityinen. Mielikuvituksellista pseudoperiferiaa. Postmoderni design-joutomaa. Tunturi. Ihan kuin Lapissa keloineen ja kuruineen.

Helsingin rakennusviraston maisemointi (etenkin työpajapäällikkö Jukka Toivonen) saa kehuja Suomen luonnonsuojeluliitolta ja Countdown-kunniapalkinnon Maailman luonnonsuojeluliiton Suomen komitealta. Ei syyttä. Kyy on noussut aurinkoiselle mäelle, tunturikiuru hyväksynyt sen talvikodikseen, isokultasiipi laskenut siihen uhanalaiset munansa. Putkilokasveja lasketaan neljäsataa lajia. Täyttömäestä on tullut turvapaikka itsestään leviäville lajeille ja, kuten luvataan, myös nykyisten ja tulevien tuhokohteiden evakkosiirrokkaille.

Ohessa jokuinen kesäinen retkikuva jätevuorelta, jolla on komea nimi: Vuosaaren huippu.


Keinotunturille vievän tien alussa on edelleen punnitusasema, jossa kaatopaikalle menevät kuorma-autot ajettiin vaakaan.


Tässä ollaan jo melko korkealla ja on käännytty kurkistamaan taakse. Kauempana menee hyväfiiliksinen kinttupolku niityn poikki.


Mäki on tarkoitus jättää puuttomaksi, mutta sinne on hämäykseksi pystytetty muutama kelo.


Tapaamme mäeltä Luontoillan kasviasiantuntija Henry Väreen. Feikiksi mestoille roudattu kivijalka on istutettu ajatuksella, tulisijan kohdalla on tiiliä ja pihassa kaivo sekä marjapuskia. Talo eli oikean elämänsä Pihlajanmäessä.


Täyttömäki on paras aitiopaikka vaikuttua Vuosaaren uudesta satamasta.


Vuosaaren lähiötä tornitaloineen. Kiikareilla näkee hyvin kaikki keskustan tornit.


Lasipalatsin nurkalta joulukuussa 2003 kaatunut rauhoitettu salavavanhus sai helsinkiläiset joukolla suremaan kohtaloaan. Nyt sen jäänne on pyhiinvaelluskohteena kaukaisella idän täyttömäellä.


Alla sataman ratapihaa ja maastoutunut valokuvaaja.


Mäki on innostanut ampumaan haulikolla.


Hiilikasat kilpailevat jätevuoren kanssa, mutta jäävät kakkosiksi.


Kaikkialle ihminen pystyttääkin liikennemerkkejä. Onkohan niitä viety avaruuslennoilla kuuhunkin? Tupakoitsijoita kehoitetaan hillitsemään halunsa kaasua puhkuvalla mäellä: se voi lentää ilmaan kipinästä.


Kapoista kurua laskeutui science fiction -mennikäisiä. Mäkeä pitää hoitaa raivaussahalla, ettei se vesakoidu. "Tunturi" on sittenkin Etelä-Suomessa, tuhat kilometriä puurajan paremmalla puolella.

Mitä tarkoituksella kikkailtu kuriositeetti ja nähtävyys antaa kävijälle? Hämmentävine elementteineen, kuten korkeuksiin askarreluine talon kivijalkoineen, se on aina pienoinen kolauttaja, joka voi tyrkkäistä tosikkomaista (ja epärealistisen kankeaa) todellisuuskuvaa. 60 metrin korkeudesta merenpinnasta näkee myös hyvin. Kaikki se roskan tuottaminen ja rannikon runtelu ei ollut sittenkään turhaa...

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Sompasaari: huvilaidylistä betonimurskaamoksi



Jotkut vanhemmat stadilaiset, etenkin Sörkan ja Kallion kasvatit, muistavat vielä pyöreälinjaisen ja korkeaprofiilisen Sompasaaren, joka oli tunnettu vehreästä luonnostaan ja huviloistaan. Saari komisti maisemaa Sörnäisten edustan vesialueella, takanaan Mustikkamaa ja Korkeasaari. Se oli suosittu duunariperheiden viikonloppuretkien kohde; silloin kun seudun rannat olivat vielä avoimet, oli monella kalliolaisella ja sörkkalaisella oma soutuvene.

1950-luvun lopulta alkaen Helsingissä tuhottiin siekailematta paljon vanhaa. Samassa rytinässä kaupungin rakennusperinnön kanssa ahmaistiin näennäisedistyksellisen keskustamisen molokinkitaan Sompasaari. Koko saari fyysisenä paikkana katosi: vuosien 1958-62 aikana se räjäytettiin, louhittiin, lanattiin ja yhdistettiin täyttömaalla mantereeseen (Sörnäisten vielä aiemmin idyllisen näköiseen satamaan). Paikalle syntyi megalomaaninen konttisatama, jonka nimessä kuopattu saari vielä kummitteli. Samoihin aikoihin Sompasaaren ympäriltä hävitettiin myös saaret Nihti, Hanasaari ja Kana.

Nyt Sompasaaren satamapäivätkin ovat luetut. Satama hylättiin seremonioitta viime vuoden lopussa, kun Helsingin laivarahtiliikenne keskitettiin Vuosaareen. Sompasaaren rakenteita, kuten halleja ja junanraiteita, on purettu kevään ja kesän aikana nopeassa tahdissa. Konttien lähdettyä alueesta on kehkeytynyt laaja asfalttiautiomaa. Joskus 15-20 vuoden päästä sen on määrä olla valmis Kalasataman nimeä kantava asuinalue, jossa asuu 17 000 ihmistä ja on 10 000 työpaikkaa. Ennen sitä alue läpikäy erinäisiä metamorfooseja. Ensi vaiheessa sinne on luvassa betonin, tiilien ja asfaltijätteen murskaamo sekä kymmenien hehtaarien varasto maa-aineksille. Kaaottinen jylinä ei ole kiva uutinen Korkeasaaren partakorppikotkalle, sarvikaurikselle ja kissalaakson pedoille, jotka asustavat parin sadan metrin päässä. Mitä tulee maisemaseikkoihin, Helsingin kaupunki on palkannut hätiin taidekonsultin, jonka tehtävänä on taikoa brutaalista roskakasasta jotenkin lohdullisempi.

Konsultteja odotellessa Sompasaaren tuulisia kenttiä kulkevat satunnaiset urbaanit tutkimusretkeilijät, joita askarruttaa raunioromantiikka ja epäpaikkojen voimaannuttavaa potentiaa uhkuva järjestäytymättömyys. Vuosikymmeniä suljettuna olleen alueen äkillinen aukeneminen paljastaa myös uusia, yllättäviäkin vinkkeleitä katsoa Helsingin kasvoja. Alueella on laajuutta kaiketi kymmenen Olympiastadionin verran ja sen elimellisessä yhteydessä on niin ikään hiljattain suljetusta avoimeksi muuttunut Suvilahden voimala-alue. Sompasaaren pohjoispuolella oleva Verkkosaaren satama-alue vetelee sekin viimeisiään.

Sompasaareen vielä toistaiseksi parkkeeratun Finnlinesin Runner-aluksen perämies Pekko Muurla kuvailee Helsingin Sanomissa (19.6.2009) satama-alueen nykytilaa näin: "Näkymä on hämmentävä. Tähän paikkaan on aina yhdistynyt hirveä kiire. Nyt on hiljaista, ja kaikki on kuin ydinsodan jäljiltä."

Tuohon "ydinsodan" maisemaan meidät johdattaa seuraava kuvasarja, joka on peräisin juhannuksen kynnyksellä tehdyltä Sompasaari-iltakävelyltä. Kesäinen ehtoo oli suloisimmillaan, ja tulemisen ja menemisen paikka viritteli kaukokaipuuta. Jos ei pidemmälle, niin ainakin vapaudeksi kutsuttuun myyttiseen sijaintiin.


Sompasaaren haihtunut satama pohjoisesta Englantilaiskalliolta Itäväylän yli nähtynä. Pituussuunnassa asfalttierämaalla on mittaa noin puolitoista kilometriä.


Sompasaaressa lienee nyt Helsingin kantakaupungin väljimmät neliökilometrit.


Merihaka sointuu sävy sävyyn Sompasaaren purkuläjistä tiirattuna.


Mietiskelytuoleja, joissa voi pohtia vaikka sitä kannattaako saaria tuhota tuosta vain hetken tehokkuushuumassa. Taustalla eräs Sompasaareen vielä kiinnittäytyneistä rahtilaivoista.


Tästä oli juuri kiskaistu junarata mäkeen.


Kutsuvan näköinen kioski oli omistettu vaarallisille aineille...


... Niin kuin tällaisille....


... Tai tällaisille...


... Tai ehkäpä tällaisille.


Tuomiokirkko uudesta näkökulmasta.


"Seuraa unelmia".


Tässä on ollut tavaralaituri junaa varten.


Eräs aidon rönttöympäristön indikaattorilaji on tuhottu auto.


Sisätiloja.


Uhoa seinän leveydeltä.


Kulosaaren silta leikkaa sataman pohjoisosaa.


Sompasaaren ja Verkkosaaren satamien väliin jää Englantilaiskallio ja sille rakennettu Kalasataman metroasema. Sen vieressä, metroon näkymättömissä, pilkistää romanialaisten mustalaisten telttaleiri.


Rakennus Sompasaaren satama-alueen pohjoisosasta.

Jälkikirjoitus: kuvaus Sompasaaren menneestä muodosta.

Alla Sallamaria Tikkanen esittelee kadonnutta Sompasaarta artikkelissaan 'Paratiisit ja niiden varjot', joka julkaistiin vuonna 1999 kirjassa 'Nokea ja pilvenhattaroita - Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa'.

Sompasaari oli suuri, pyöreä, korkea ja kallioinen saari, jonka rantoja kiersi puiden varjostamat viehkeät polut. Saaren korkeimmalla kohdalla oli huvimaja ja näkötorni, jonka sakaraharjaisen tornin mainitsi erinomaisena näköalapaikkana jo Sakari Topelius kertomuksessaan "Vinsentti Aallonhalkoja". Helsinkiläiset tekivätkin mieluusti huviretkiään Sompasaaren kuuluisalle näköalatornille. Matka saareen taittui miellyttävästi aikataulun mukaan kulkevilla pienillä höyryaluksilla."

"Sompasaaren kasvisto oli erityisen monipuolinen ja rikas; saaren kasvistoon on arvioitu kuuluneen ainakin kolmesataa eri kasvilajia. Alkuperäisen kasvistonsa lisäksi Sompasaarella kukoisti erilaisia ihmistoiminnan mukana tulleita lajeja. Saaren kasvirikkautta kartutti erityisesti kauppaneuvos Sundmanin 1840-luvulla perustama puutarha. Kaukomaiden eksoottisemmat kasvit löysivät tiensä Sompasaareen laivojen tyhjentäessä saaren rannoille lastiruumistaan painolastihiekkaa ja sen mukana kasvien siemeniä. Sompasaaressa oli myös kaupunkilaisten vihannes- ja koristekasvitarhoja.


Kuulostaa paikalta, josta oli ihan hyvä päästä eroon...

Mainittakoon, ettei Helsingin saarien syöminen ole vieläkään kaukaista historiaa. Vuosaareen 2000-luvun mittaan rakennettu satama napsaisi upean Käärmeniemen ohella kaksi saarta, Lehdessaaren ja Västingin. Allekirjoittanut ennätti tsekata ne 1997. Västinki oli vähäinen, tiirojen ärhäkkäästi puolustama kallioluoto. Lehdessaari oli sen sijaan iso (5,4 ha) sisäsaariston saari, jossa oli elämyksellinen topografia mäkineen ja laaksoineen, ja sankkaa metsää tuoreesta kankaasta saniaislehtoon. Saaressa oli pari vanhaa taloa. Rannat olivat (ilmeisesti viereisen telakan vuoksi) apeasti roskaiset. Saaren tuhoamisaikeista tietoinen tutkimusretkeilijä siivosi ne; Lehdessaari ansaitsi kunnialliset hautajaiset.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Jumalainen perkele nähty Häntälän notkoilla


Täältä sitä haettiin ja täältä se löydettiin. Parnassius mnemosyne perkele.

Häntälän kylä kymmenisen kilometriä Someron kaupungista lounaaseen on pehmeää savikkomaata, johon uppoaa helposti lapio. Alueen läpi polveilee Rekijoki, Reksuolta ponnistava vähäinen mutta päättäväinen virta, joka on uurtanut vuosituhansien kärsivällisellä työllä savimaahan laajan, kiemuraisen ja jyrkkäreunaisen jokilaakson. Tätä Häntälän notkojen nimellä kulkevaa laaksojaksoa on käytetty iät ja ajat karjan laidunnukseen ja niittoon, minkä seurauksesta siitä on muodostunut avoimien niittyjen, puoliavoimien laidunrinteiden, hakamaiden ja lehtomaisten metsälaidunten viehättävä mosaiikki. Se on suomalaiseksi maisemaksi jokseenkin ainutlaatuinen ja lisäksi biodiversiteetin aarrearkku, ainakin niittykasvillisuudesta riippuvaisten kasvi- ja hyönteislajien osalta.

Sulkana Häntälän notkojen hatussa on sen asema sisämaan ilmeisesti ainoana pikkuapollon (Parnassius mnemosyne) esiintymispaikkana. Kesäkuun ensimmäiseltä viikolta heinäkuun alkuun lentävä pikkuapollo ja sen kookkaampi serkku apollo (Parnassius apollo) ovat uhanalaisia perhosia, jotka rauhoitettiin Suomen ensimmäisinä hyönteisinä 1976. Nyt ne nauttivat lain suojaa koko EU:n alueella. Pikkuapollo lensi vielä 1900-luvun alussa monin paikoin Etelä-Suomea, muun muassa Espoossa, Vantaalla, Sipoossa ja Porvoossa. 1940-luvulla se kuitenkin hävisi koko Uudeltamaalta. Syy katoon on epäselvä, mutta kannan elpymisen on ainakin estänyt laiduntamisen päättyminen luonnonniityillä. Pikkuapollon toukka ei suostu popsimaan muuta kuin pystykiurunkannusta, eikä se taas pukkaa mistään vattuisesta pusikosta.


Pikkuapollon siipien ulkoreunat ovat luonnostaan läpikuultavat niin kuin niistä olisi irronnut siipisuomuja.

Allekirjoittanut muistaa koulupoikana naureskelleensa pikkuapollon alalajien tieteellisiä nimiä, jotka ovat hyvin poikkeuksellisesti suomenkielisiä: "perkele" ja "karjala" (Valle 1935). Ensin mainittu nimi antoi myös pikkuvanhan näsäviisaan mutta eittämättä legitiimin syyn kiroilla vaikka kesken biologian tuntia ("Mitä? Eikö oppilas voi puhua pikkuapollon alalajeista?"). Häntälän notkojen lepattelija on juuri kyseistä perkele-alalajia. Hyönteistutkija Kaarlo J. Vallella on tainnut olla huono päivä sitä nimetessään.

Esoteerisen maantieteen koululla ei ollut huono päivä, kun se pysähtyi Häntälässä tsekkaamaan mahdollista pikkuapollohavaintoa. Lämpimänä, enimmäkseen aurinkoisena kesäkuun lopun myöhäisiltapäivänä vehreillä notkoilla lepatteli joukoittain pikkuapolloja. Kun taivas meni hetkeksi pilveen, ne katosivat välittömästi kuin taikaiskusta, ilmaantuakseen taas auringon paljastettua lempeät kasvonsa. Yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä viisikin hauraasti hortoilevaa juhlakalua.


Apollo kantaa kreikkalaisen jumalan nimeä, joka edusti seuraajilleen valoa, aurinkoa, totuutta, profetiaa, parantamista, musiikkia, runoutta ja vaikka mitä huikaisevaa. Alalajin nimi "perkele" on lepidopterologi J.K.Vallen myöhempi lisäys.


Autiotalo notkojen nurkilla. Väki vähenee, mutta vielä joku kuitenkin pitää lehmiä laidunnuksessa.


Siistiksi kaluttu niitty ei pääse vesakoitumaan.


Ylärinteillä on rehevämpää.


Siipien kärkiväli on pikkuapollolla 5-6 senttiä.


Mesitankkauksella.


Joki on kesällä pieni, mutta äitynee ärjyksi varhain keväällä.

Perinteinen maatalous on harvinainen esimerkki ihmistoiminnasta, joka on selkeästi hyödyttänyt eliöiden lajirunsautta. Tämän se on tehnyt synnyttämillään puolikulttuuribiotoopeilla. Kun karja rouskuttaa kasveja ja viikate niitä niittää, ei mikään laji pääse ylivaltaan, varjostuttamaan ja tukahduttamaan muita, vaan tuloksena on monen lajin yhteiselo. Vain harvat paikat, lähinnä kuivat kalliokedot ja jäiden ruhjomat rantapenkat, pysyvät luonnostaan tarpeeksi avoimena, jotta siellä menestyisivät valoa ja tilaa vaativat lajit.

Nykyisin karja kuitenkin pidetään enevissä määrin ympärivuotisesti sisätiloissa; tähän vaikuttaa muun muassa se, että karjan määrää on maatalouden tehdasmaistuessa kasvatettu keskimääräisesti tilaa kohden, jolloin entinen laidunmaa ei enää riitä. Laitumelle pääsevät onnekkaatkin ohjataan usein monotomiselle kylvönurmelle, jota myös navettojen rehuheinäksi viljellään. Mitä tulee kasvi- ja hyönteislajien uhanalaistumiseen, metsälajien jälkeen eniten helisemässä ovat nimenomaan puolikulttuuribiotooppien lajit: näissä on noin 200 uhanalaista lajia (viidennes kaikista uhanalaisista lajeista).

Esoteerisen maantieteen näkökulmasta perinteinen maatalous merkitsi aluejärjestelmässä ainakin jonkinlaista keskuksen ja periferian eli tässä tapauksessa ihmistoimien ja luonnonympäristön tasapainoa sekä molempia osapuolia hyödyttävää symbioosia. Toisaalla kliinisen tehomaatalouden ja toisaalla pusikoituneen luovuttamisen leimaaman maaseututodellisuuden puristuksessa Häntälän vuosisataiset laidunnotkot ja niiden morsiushunnunvaalea pikkuperkelekaunokainen ovat kuin rikkoutuneen peilin sirpaleita, joista yhä sentään loistaa toivon taivaansini.