Auringonlaskun jälkeen - eräs miete yöstä ja pimeydestä

Yö - kesäinen sellainen - on hetkeksi saatu valokeilaan juomalasissa poseeraavan jaspisyökkösen hahmossa. Yöllä on ruhtinaan viitta, joka on vihreä kultakoristein.

Vuodenkierrossa on koittanut syvän hämärän aika, öiden ylivaltius.

Pimeys vaikuttaa ihmismieleen paitsi suoraan elimistön sisäisen kellon kautta, myös kokemusmaailman välityksellä. Yksi merkittävä kokemuksen kenttä on se miten näemme ja tunnemme alueet, maisemat, paikat ja kohdat. Kokemus on hämärässä ja pimeällä tyystin erilainen kuin päivänvalossa.

Nouskaamme jollekin näköalapaikalle ja seuratkaamme maiseman hämärtymistä auringonlaskun hetkillä. Huomaamme, että hämärtymisen ensivaiheessa sävyt paikoin voimistuvat, mutta mailleen painuvan päivän hautajaishehku on lyhyt. Nopeasti maisema värit alkavat haipua. Kirkkaalla säällä taivaan vaaleuden ja maan tummuuden kontrasti kasvaa ennen pimeyttä suureksi. Pilvisellä säällä maiseman eri osat kääriytyvät kaikenkattavaan hämyyn, josta valo vaivihkaa hiipii pois.

Talot ja muut rakenteet käyvät hämärässä pehmeiksi, vähemmän kulmikkaiksi. Jos ne ovat vaaleita, häilyvät ne läikkänä yössäkin. Ne kertovat itsestään aivan muita tarinoita kuin päivällä. Rakennetun ympäristön hiljaiseen tietoon avautuu uusia ovia. Vastaavaa tapahtuu metsän sylissä. Tuntemattomuuden katedraalissa soivat laulut, joiden sanat ovat harvat mutta viisaat. Satuja ovat tarinat yön, mutta merkityksellisiä sellaisia.

Pimeän voittaessa hämärän sammuu yksityiskohta yksityiskohdalta nähty maailma. Se tuntuu sulautuvan siihen alkumustuuteen, josta se ammoin ilmaantui. Silti kun silmät tottuvat, näkevät ne paljon pimeälläkin. Tätä pääsee valaistussa nykyajan yössä harvemmin kokemaan. Kirkkainkaan keinovalo ei voita yötä; se merkitsee vain hysteeristä pakoyritystä tilanteessa, jossa pako ei ole mahdollinen eikä siihen ole aihetta.

Oli aika, jolloin ihminen ajatteli, että yöllä tuonen voimat saavat maan haltuunsa. Kun näin on, erilaisten rajantakaisten henkien valtakunta alkaa jo omalta pihalta; viimein aamunsarastuksella valta siirtyy takaisin tämänpuoliselle elämälle. Todellisuudella on rytminsä, ihmisellä sille selityksensä. Kun ihminen on tarpeeksi tunnustellut jotain asiaa, on hän usein kiteyttänyt sen arkkityypiksi. Yö ja kuolema ovat sisaruksia arkkityyppien galleriassa. Yö on myös elämä - siemen vaatii itääkseen pimeyttä.

Runosuoni Charles Baudelaire hahmotti pimeän vaikutusta runossa Illan hämärä:

"Yö! viillyttävä pimeys! olet minulle sisäisen juhlan alkamismerkki, olet vapautus ahdistuksesta! Tasankojen yksinäisyydessä, pääkaupungin kivilabyrinteissä, te tähtien tuike, lyhtyjen syttyminen, olette Vapauden jumalattaren ilotulitus!"

Monet iltavirkut ja yökyöpelit tunnistavat tunteen: myöhään illalla mieli lähtee viimein lentoon, vapautuu päivän raskaudesta ja banaaleista rutiineista. Hajaannus muuttuu uppoutuvaksi keskittyneisyydeksi, myötäelämisen kyky ja luovuus nousevat. Olo on vapaimmillaan, on sisäisen juhlan mahdollisuus. Tämän tuntee niin retkeilijä erämaassa kuin urbaaniympäristön kulkija.

"Hämärä, miten hellä ja lempeä oletkaan!", jatkaa Baudlaire.

"Ruusunpunervat valonsäteet, jotka yhä viipyilevät taivaanrannassa kuin päivän kuolinkamppailu yön voittoisan sorron alla; lyhdykköjen tulet jotka heittävät tummanpunaiset valoläikkänsä mailleenmenijän viimeiseen loistoon; raskaat käärinliinat jotka näkymätön käsi vetää Idän syvyyksistä; kaikki ne jäljittelevät monimutkaisia tunteita, jotka kamppailevat ihmissydämessä elämän juhlahetkinä."

Ilta on epämääräinen ja salaperäinen, juuri siksi niin kaunis ja hyväksyvä. Siinä on feminiiniä voimaa, jota on syytä kunnioittaa. Ulkosalla hämärä ja pimeä voivat värisyttää muitakin kuin pelkureita. Kulku voi siivittyä, tuntua kevyemmältä ja nopeammalta. Aistit terästyvät ikään kuin osa ihmisestä palaisi evoluutiohistorian syvyyteen, metsästäjä-keräilijäksi. Uros ja naaras tietävät olevansa uros ja naaras. Kohtalokkaita ovat tähdet, lukemattomien mahdollisuuksien tuikkiva taulu kuusikon terävien latvojen yllä.

"Hämärä on myös kuin tanssijattaren oudot vaipat, joiden tumman läpikuultavan harson lävitse näkyvät himmeinä kirkkaanvärisen hameen välähdykset, kuten mustan nykyhetken alta tunkee lävitse suloinen menneisyys; ja kullalle ja hopealle hohtavat tähdet, joita hameeseen on siroteltu, edustavat mielikuvituksen tulia, jotka todella syttyvät vasta, kun vallitsee Yön syvä suruaika."

Pehmeä liukuma.

Yöllä on valittunsa. Suurten väestöaineistojen mukaan maamme aikuisista yksi viidestä on kronotyypiltään selkeitä aamuihmisiä ja yksi kymmenestä selkeitä iltaihmisiä. Jäljelle jäänyt enemmistö on mukautuvaa välityyppiä. Iltavirkkujen terveysennuste on väestön keskiarvoa heikompi. Omaa kronotyyppiään ei voi pysyvästi muuttaa, olemuksemme eräänä pohjavirtana se kulkee mukanamme halki elämän.

Yö on ajattomien juhlien luvattu näyttämö, liian vähien unien vaikeneva toveri; yö kaitsee lapsiaan sallivaisin katsein. Kaari ylimmästä ekstaasista sudenhetken kiirastuleen on laaja. Yön palvojat kierrättävät energiaa, joka polttaa heitä virratessaan heidän läpi.

Polttaa - kohottaa.

Maailma ylivalotettuna: valosaaste leikkaa Bereniken hiukset ja paljon muuta

Yösydämen kulkijoita (Helsingin Vuosaari, joulukuu 2010).

"Uudenlainen urbaani tähti loistaa nyt yössä, kauhistuttava, yliluonnollinen, inhottava ihmisen silmälle: lamppu painajaisunille! Sellaisen valon pitäisi loistaa vain murhaajille ja rikoksentekijöille tai houruloiden käytävillä, kauhua lisäävänä kauhistuksena."

Näin kirjoitti muste roiskuen skotlantilainen kirjailija ja runoilija Robert Louis Stevenson (1850-1894), kun oli iltakävelyllään kohdannut Lontooseen tulleet sähkökatulamput 1881. Hänestä nuo uudet loimottimet olisivat sopineet lähinnä rankaisukeinoksi, eivät missään tapauksessa vapaan ihmisen elinpiiriin. Jos me puolestamme pääsisimme 132 vuoden takaiseen Lontooseen, luultavasti ihastelisimme himmeän tunnelmallista, kuin romanttisesta kuvaelmasta poimittua valaistusta ja osa meistä kauhistelisi pimeän suurta alaa, hämärään katoavia kujasia.

Ulkovalaistuksen ylitsejyräävä volyymi iskee silmille ja mieleen varsinkin näin pimeän vuodenajan saavuttua. Yön mitta Helsingin leveyspiireillä on marraskuun lopulla yli 17 tuntia ja taivas velloo koko tämän ajan epäluonnollisessa punertavankeltaisessa hehkussa. Meillä on todellakin riittämiin energiaa, varoja ja pelkoa, kun olemme pystyneet ja halunneet tehdä tämän yölle. Yhdistetyistä satelliittikuvista koottu globaali yökuva piirtää maailmankartan muodot valona esiin; laajoja pimeitä alueita on sentään vielä asumattomilla ja köyhillä seuduilla, kuten arktisessa Kanadassa ja sisä-Afrikassa.

Valosaaste kuuluu laajimmalle levinneisiin ja nopeimmin lisääntyviin ympäristökuormituksen muotoihin eikä sitä käytännössä suitsi mikään säädös. Yötaivaan valoisuuden vuotuiseksi kasvuksi on eri tutkimuksissa länsimaissa arvioitu 3-6 prosenttia. Kolmella prosentilla yötaivaan valoisuus kaksinkertaistuu 27 vuodessa, kuudella prosentilla tämä tapahtuu runsaassa vuosikymmenessä. Lukija, minkä ikäinen siis oletkaan, yötaivaasi ei ole enää lainkaan sama kuin syntyessäsi. Kipukynnys ylivalotuksen suhteen on viimein ylittymässä. Tästä eräänä merkkinä on hiljattain ilmestynyt ensimmäinen suomalainen yleisesitys aiheesta, ympäristöalan tutkijoiden Jari Lyytimäen ja Janne Rinteen Valon varjopuolet (Gaudeamus, 2013).

Valosaasteen vaikutusta on vaikea arvioida, koska ilmiö on historiallisesti niin tuore, se on tunnistettu ympäristö- ja terveystutkimuksen saroilla ongelmaksi vasta 2000-luvulla ja sillä on vaikeasti havaittavia kytköksiä muihin ympäristökuormituksen muotoihin. Los Angelesista - jossa valosaaste kumottaa yötaivasta 25 kertaa täysikuuta voimakkaammin - on esimerkiksi viitteitä siitä, että valopäästöt vähentävät ilmakehässä vain yöaikaan esiintyviä nitraattiradikaaleja, jotka hajottavat ilmansaasteita mutta tuhoutuvat itse valosta; valosaaste siis heikentää ilmanlaatua estämällä ilman luontaisia kemiallisia puhdistumisprosesseja. Tämä havainnollistaa, että taivaalle ammuttu keinovalo ei ole vain esteettisen mieltymyksen kysymys. Yöhön kajoaminen uhmaa yhtä luonnon perustavimpaa laatua olevaa lainalaisuutta, vuorokauden jaksoisuutta, eikä sen ekologisista seurauksista tunneta kuin jäävuorenhuippu.

Kotiplaneetallamme arvioidaan elävän 8,7 miljoonaa eliölajia. Maapallon kiertoliikkeen vuoksi mikään niistä ei ole evoluutionsa aikana sopeutunut olemaan jatkuvassa valossa. Päinvastoin: esimerkiksi kasveilla on jopa minuutintarkka fotoperiodismi eli kyky ajoittaa elintoimintojaan valon määrän mukaan. Ei ole vaikea ymmärtää, että tämä voi häiriintyä keinovalaistuksesta. Yöhyönteiset puolestaan tunnetusti hakeutuvat valolle, varsinkin lyhytaaltoiselle. Niiden tarkat aistit erottavat hienoiset valonmäärän eroavaisuudet, mitä tarvitaan muun muassa vapaan kulkutien löytämiseen pimeässä maastossa. Lamppu on niille niin voimakas signaali "kulkutiestä", että ne hakkaavat itseään sitä vasten, käsittämättä mikseivät pääse läpi.

Kielin kaupungissa Saksassa elohopealamppujen on arvioitu tappaneen kolme miljoonaa hyönteisyksilöä joka yö, polttimoa vasten palamiseen ja päämäärättömästä valaisimen kiertelystä uupumiseen. Toistetaan, siis kolme miljoonaa yhdessä kaupungissa ja yhdessä yössä. Sammakkoelämillä täydellisen hämäränäön kehittyminen valoaltistuksen jälkeen kestää useita tunteja, joten katulampun kohtaaminen heikentää välittömällä tavalla näiden hämärä- ja pimeäaktiivisten saalistajien elinmahdollisuuksia. Miltei kolmannes nisäkäslajeista ja yli 60 prosenttia selkärangattomista on yökyöpeleitä ja häiriintyvät siksi lähtökohtaisesti keinovalosta. Lajistossa on toki joukko generalisteja ja opportunisteja, tyypillisiä levittäytyjälajeja, jotka usein kestävät valosaastetta paremmin kuin ne aluperäislajit, joiden paikasta ne kilpailevat. Valaisimista voi tulla niiden voittokulun soihtu.

Valosaasteen vaikutukset ihmisen terveyteen on oma aiheensa, jota käsittelemme toisaalla (linkki lopussa). Ei tarvitse kuitenkaan sukeltaa hormonitoiminnan saloihin voidakseen allekirjoittaa sen yksinkertaisen huomion, että valosaaste kaventaa ratkaisevalla tavalla kokemustemme kirjoa. Pakkovalaistus saa yön tuntumaan rumalta, levottomalta ja räikeältä. Vaihtokurssi on kehno, sillä yön luonne on olla levon, kätkevyyden ja mysteerin tyyssija. Valtavin mullistus, minkä ihminen on vuosisadassa välittömästi kokemalleen ympäristölleen tehnyt, on epäilemättä pimeästä yöstä luopuminen. Normaali on muuttunut epänormaaliksi ja päinvastoin.

Osana Valon varjopuolet -kirjan aineistoa toimi 2011-2012 toteutettu suomalainen kysely, jossa yli kaksi tuhatta vastaajaa kertoi näkemyksiään valosaasteesta. Seuraavassa ote kirjasta (s. 172-173):

"Kyselyssä moni vastaaja kertoi esimerkkejä sellaisista pimeän ja hämärän kokemuksista, jotka käyvät alati harvinaisemmiksi keinovalon lisääntyessä elinympäristössämme. Monet harmittelivat tähtien ja muiden taivaankappaleiden häviämistä valoverhon taakse. Auringon nousu ja lasku, illan sininen hetki, herääminen luonnonvaloon sekä nukahtaminen luontaiseen pimeään olivat kokemuksia, joiden perään useat vastaajat haikailivat. Luonnon valorytmin tarkkailua pidettiin hienona ja usein rauhoittavana kokemuksena. Erään vastaajan mielestä hämärän eri sävyt ovat rikkaus, jonka keinovalot muuttavat kirkkaiden valopisteiden täplittämäksi tasaiseksi pimeydeksi."

Elinympäristömme kokijoina olemme osa ikivanhaa jatkumoa. Yön suojelu on myös kulttuurihistorian ja - sanan varsinaisessa merkityksessä - maailmankansalaisuuden vaalimista. Allekirjoittanut vieraili viime viikolla Helsingin yliopiston observatoriolla. Valmistuessaan 1834 Engelsin piirtämä tähtitutkimo oli maailman ensimmäinen nykyaikainen observatorio kääntyvine kaukoputkitorneineen, mutta valosaaste teki jo aikoja sitten minkään vakavamman havainnoinnin laitoksesta käsin mahdottomaksi. Paljon puhuvaa on, että tähtitaivas täytyi esitellä kellarin pimeyteen perustetussa planetaariossa. Entisaikaan tähtikuvioiden hahmottaminen, niiden nimien ja niihin liittyvien legendojen tunteminen oli osa yleissivistystä, mutta meille nykyihmisille ne ovat katoavaa perinnettä vailla omakohtaisuutta. Vai kuka myhäilee vielä edellisyön Lyyrasta, Karhunvartijasta, Kentaurista, Bereniken hiuksista, Käärmeenkantajasta, Joutsenesta tai Pegasuksesta? Yhteys sivistyspiirimme vanhimpaan mytologiakerrostumaan on katkennut. Mutta mikä vieläkin hälyttävämpää, elävä oivallus osallisuudesta universumin mittaamattomaan kokonaisuuteen on leikattu pois - tukittu tungettelevalla häikäistyksellä ja ylivalotuksen latteudella. Urbaaniympäristössä ylöspäin pyrkivä katse isketään alas kaikkialle levitetyin teholampuin ja vaikka katseen onnistuisikin löytää puistopuiden lehvästön lomasta pääsy taivaalle, jäävät tähdet harvoja kirkkaita poikkeuksia lukuun ottamatta ilmankehän hiukkasissa vellovan keinovalohunnun, sironnan, taakse.

Suomalaisista 15 prosenttia pelkää liikkua yksin pimeän aikaan asuinalueella, jos katuja ei ole valaistu. Äänekkään vähemmistön vaatimukset valon lisäämisestä otetaan hanakasti korviin, sillä yksin Helsingissä katulamput ovat lisääntyneet noin tuhannella vuosittain. Joillekin tahoille valaisun tuottaminen on suuri bisnes ja jokin valolla hallitsemisessa on viranomaisten mieleen. Kuitenkin yöllisen valaisun tärkein argumentti, turvallisuus ja rikollisuuden ehkäisy, horjuu niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheen tiimoilta on tehty. "Hämärämiehet" tarvitsevat hekin valoa suorittaakseen murtonsa tai havaitakseen ja arvioidakseen hyökkäyksensä kohteen; jos heidän pitäisi itse sytytellä lamppuja, tulisivat he huomatuiksi. Tästä syystä muinoin kaupunkilaisia velvoitti säädös kantaa soihtua tai lyhtyä pimeillä kaduilla. Rikosten ja katuvalaisun suhdetta on selvitetty Chicagossa ja Lontoossa. Näissä tutkimuksissa katuvalaisun määrän lisääminen on jopa lisännyt rikollisuutta, joskin kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä on vaikea todentaa.

Evoluutioon palataksemme, lajimme miljoonien vuosien kehityskulun mittapuulla olemme saaneet keinovalon vastaamme äkillisenä ja tyrmäävänä kuin salamavalo olisi leimahtanut avosilmiemme edessä keskellä pimeintä yösydäntä. Ennakoitavaa on, että luontaista pimeyttä tullaan kaipaamaan sitä voimakkaammin mitä vähemmäksi se elinpiirissämme käy. Edelläkävijöitä ja valttikortin haltijoita ovat ne alueyksiköt, jotka lupaavat vaalia yötä sen omana itsenään. Etelä-Portugalissa sijaitseva kolmen tuhannen neliökilometrin Alqueva on julistautunut maailman ensimmäiseksi sertifioiduksi pimeän yötaivaan alueeksi. Yö voi olla puhdas niin kuin muutkin luonnonvarat, esimerkiksi vesi ja ilma.

Niin ylivoimaiselta ja kompleksiselta kuin valosaastekysymys kuulostaa, on se lopulta kirjaimellisesti vain napin painalluksesta kiinni. Teknistä estettä valojen sammuttamiselle ei ole. Sen sijaan tarvitaan valistuneisuutta, halua ja kanttia. Hyvin perustavana ihmisoikeutena voidaan nähdä mahdollisuus kokea yön pimeys ja tähtitaivas, joka on laajentavimpia mahdollisia ilmiömaailman anteja. Kaiken sen epätoivoisen kosiskelun sijasta, jota kaupungit eri viihdytysmuodoilla tuottavat, ne voisivat yksinkertaisesti sallia asukkaidensa elämänpiiriin kirjokannen, maailmankaikkeuden, tähtitarhan - miten sitä kutsuukaan. Aluksi vaikka yhtenä teematuntina kuukaudessa, "tähtiyönä", mutta sitten tervehdyttäviä, ylevöittäviä ja luontoa kunnioittavia pimeän tunteja systemaattisesti lisäten.

Ehkä Lontoon uusien katulyhtyjen alla kärvistellyt ja manaillut Robert Louis Stevenson nähtiin aikalaistensa taholta ainoastaan hypersensitiivisenä vastarannankiiskenä. Kukaties hän ajatteli niin itsekin. Jälkikäteen tiedämme, että hänen reaktionsa oli validi varoitushuuto, jonka olisi sietänyt päätyä kuuleviin korviin jo kauan sitten. Nyt 2010-luvulla selittelyvastuun ja todistustaakan ei kuulu olla enää niillä, jotka haluavat luontaista yötä, vaan niillä, jotka haluavat sen eliminoida.

Valosaasteen terveysvaikutuksista jatkamme Terveysmetsä-blogissa:
http://www.luonnontie.fi/oikea-yo-tekee-gutaa/

Kadonneita: yö

Missä vaiheessa keinovalaisu ylittää järjen ja kohtuuden rajan?

EU-kansalaisista 99 prosenttia asuu alueilla, jossa yötaivaan valoisuus ylittää valosaasteelle määritellyn raja-arvon. Jos et satu kuulumaan yhteen onnekkaaseen prosenttiin, saatat olla motivoitunut kertomaan, millaisia tuntemuksia ulkotilojen keinovalaistus sinussa herättää. Näkemyksiä kerää Suomen ympäristökeskus 29.2.2012 saakka. Vastauksia käsitellään nimettöminä ja niitä hyödynnetään tekeillä olevassa valosaastetta käsittelevässä kirjassa. Kysely löytyy tästä linkistä:

http://www.valosaastekysely.blogspot.com/

Sanotaan, että jos sammakon heittää kiehuvaan kattilaan, se loikkaa salamannopeasti sieltä pois ja pelastuu - mutta jos sen laittaa hiljalleen lämpiävään kattilaan, uiskentelee se huoleti vedessä eikä huomaa kuumuuden asteittaista lisääntymistä kuin vasta liian myöhään, jolloin se on jo lamaantunut. Samalla tavalla voidaan ajatella, että jos 1800-luvun ihmiselle olisi voitu räväyttää kerrasta päälle nykytaajamien yöllinen keinovalaisu, todellinen sähköpäivä, olisi tuo ihminen kauhuissaan kavahtanut häikäistymistä, pilvien punertumista ja Linnunradan katoamista. Mutta koska yön lamputus on edennyt vaiheittain - esimerkiksi Helsingissä kunnallisten valopisteiden määrä on lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen kuluessa noin 74 000:sta 83 000:een - ilmiön kehkeytymistä on ollut vaikea tiedostaa.

Sillä asteella se kuitenkin on, ettei kyse ole enää pelkästä makuasiasta, vaan biologisesta hätätilanteesta, joka liittyy melatoniinin ja muiden hormonien erityksen häiriintymiseen. Pienikin yöllinen valoaltistus voi tehdä sen, ja seuraukset vaihtelevat sisäisen kellon sekoittumisesta syöpiin ja, kuten nyt on alettu olettaa, liikalihavuuteen. Lisäksi meillä varttuu polvi, joka ei ole tottunut tähtitaivaaseen tai edes sitä koskaan nähnyt. Tähtitaivaan alla ihminen kuitenkin kokee ehkä vahvimmin pienuutensa ja samalla osallisuutensa käsittämättömän suuressa kokonaisuudessa. Mitä tällaisen maailmankuvallisen reality checkin katoaminen tulee psykologisesti ja yhteiskunnallisesti aiheuttamaan, sen saamme todistaa. Ei ainakaan yllätä, jos seuraus on lisääntynyt välittömän aineellisen tyydytyksen ja "minä ensin" -mentaliteetin lisääntyminen.

Miksi hallitsematon valotulva vain jatkuu? Ensimmäisenä voi kääntää sormensa sen ammattikunnan suuntaan, jonka elinkeinona on yhä uusien valopisteiden tuottaminen. Nämä insinöörit, suunnittelijat ja tehtailijat luonnollisesti ylläpitävät käsitystä työnsä ehdottomasta tarpeellisuudesta täältä hamaan ikuisuuteen. Päävastuullinen on kuitenkin lystin sallija ja maksaja eli me. Mutta valon kritisoijaa ei helposti ymmärretä, sillä valo ei ole mitä tahansa. Se on hyvän symboli ja tietämisen vertauskuva - "Enemmän valoa!", sanoi kuulemma Goethekin viimeisinä sanoinaan. Koska valo on "hyvää", ei esimerkiksi Suomessa mikään säätele katuvalaistuksen määrää. Jos vaikkapa Helsingin Energia saisi jostain uudet valoteholtaan kymmenen kertaa nykyistä voimakkaammat poltinmallit, saisi se kenenkään estämättä asentaa ne kaduille.

Uusin näkyvä ilmiö ainakin Suomessa on se, että myös maanteiden asumattomia korpitaipaleita on alettu valaista kiihtyvällä vauhdilla. Mistään ei näytä löytyvän riittävän yhtenäistä tahoa panemaan itseään ruokkivaa valaistuskoneistoa aisoihin. Tähän asti valosaasteesta ovat rutisseet vain yksittäiset tähtiharrastajat, mutta nyt tilanne on sentään muuttumassa ympäristö- ja terveystutkijoiden havahduttua ilmiöön. Keinovalo on hyvä palvelija vain oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikeassa määrin. Tätä on kuitenkin vaikea sanoa, sillä tuskin lausetta saa loppuun, kun vastaväittäjä on jo päästänyt suustaan sanan "turvallisuus". Tätä pidetään voimasanana, jota Väinämöinenkin kadehtisi, vaikka valaisun ja turvallisuuden korrelaatiosta ei ole edes yksiselitteistä tutkimusnäyttöä. Pelko on helppoakin helpompi projisoida pimeään, mitä jo lapsetkin kauhistuvat. Pimeässä kolkuttaa tuntematon - mikä? Yleensä oma mielemme ja sen kanssa toimeen tuleminen.

Nykykaupunkiin on muodostettu standardi, että ihmisen täytyy voida mennä täydessä valossa mihin vain ja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Teknisesti ei olisi vaikea esimerkiksi napsaista puolelta öin puolet lampuista sammuksiin ja aamuyöksi vaikka kolme neljästä. Vaan ei, maksimitehon oranssihohkauksessa kylpevät aamuneljän autiot kujat ja yksinäiset pururadat. Jos se Baabelin touhulta näyttää, niin sitä tukevat energialaskelmatkin: kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan valaistuksen hiilidioksidipäästöt vastaavat yli kahta kolmasosaa henkilöautojen päästömäärästä, ja vuonna 2030 valaistukseen käytetyn energiamäärän arvellaan olevan jo 80 prosenttia nykyistä suurempi. Rahassa puhuen kyse on miljardien ampumisesta taivaalle. Siinä missä asutun Euroopan puuttuvaa yötä voisi nyt peräänkuuluttaa sanomalehden "kadonneita"-osiossa, voi sille tulevaisuudessa - jos emme ala sitä vähän äkkiä puolustaa - suosiolla laatia kuolinilmoituksen.

Kirjoituksen alussa mainitun valosaastekyselyn taustalla vaikuttaa muun muassa Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki, joka kirjoitti valosaasteesta artikkelin tänä syksynä ilmestyneeseen opukseen Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus). Kyseisessä poikkeuksellisen kunnianhimoisessa kirjassa yli 90 suomalaista eri alojen asiantuntijaa lyö päänsä yhteen tuodakseen jonkinlaista kokonaiskuvaa ympäristöasioista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Valosaasteartikkeli päättyy sanoin, joita sopii miettiä.

"Viime kädessä kyse on arvoista ja asenteista. Koetaanko pimeys ja hämäryys uhkana, joka tulee hävittää, vai luonnonrikkautena, jota tulee vaalia ja jonka vivahteista voi nauttia?"