tiistai 30. joulukuuta 2008

Valotaide hukkuu valosaasteeseen

Vuosi on vaihtumassa. Uuden vuoden kunniaksi Helsingin kaupunki on tilannut Senaatintorille jättimäisen valoteoksen Valon vuodenaika. Sen on suunnitellut taiteilija Mikki Kunttu. Suurimmassa valotykityksen ristitulessa hohkaa luonnollisesti Tuomiokirkko, ja hipelöivätpä valonheittimien malttamattomat sormet taivaan pilviäkin.

Uudenvuoden päivästä eteenpäin valoilua jatketaan iltaisin vielä yhdentoista päivän ajan. Tarkemmin: 1.1.2009 klo 20 - 23 ja 2.-11.1.2009 klo 16 - 23, tasatunneilta alkaen, puolen tunnin välein.

Teos on taatusti upea. Mutta sopii pelätä pahoin, että jo olemassa olevan katuvalaisun yliannostuksen päälle voi tulla ähky. Lisävaloista ei osaa nauttia, kun voi pahoin jo aiemmista wateista. Vähän niin kuin olisi kaadettu suppilolla muutama litra siirappia kurkusta alas ja ojennettaisiin sitten vielä päälle pari koreaa sokerileivosta. Uh.

Valotaiteen ja viime vuosina yleistyneen julkisen tunnelmavalaisun esteettinen ja taiteellinen idea katoaa siihen räikeänä valepäivänä sirisevään spottipätsiin, millaiseksi kaupungin yö on sytytetty. Kuntun valoteos tarvitsee turraksi raiskatun yön kipukynnyksen ylittämiseen 26 400 kilowattituntia sähköä, vaikka energian säästämiseksi valoissa käytetään ledejä.

Valolla on turhauttavaa leikitellä, kun sen kontrasti, pimeä, puuttuu. Taiteilija Kunttu tietää tämän tietysti itsekin. "Paradoksaalista tässä on, että mitä pimeämpää, sen parempi lähtökohta on minun työlleni", hän mietti Iltalehden verkkosivuilla julkaistussa jutussa 12.11.2008.

Sori vaan taiteilija, hommaa sinäkin suosiolla aurinkolasit, sillä yön luonnollista pimeyttä et tästä kaupungista löydä (korvien välistä pimeyttä kyllä senkin edestä). Helsingin yössä ei mieli lepää, ei sydän kohoitu, ei silmä iloitse, ei keho rentoudu. Puhkipoltetun yön ihmiselle, synteettisesti hakatulle urbaanille vaeltajalle, käy niin kuin Pentti Linkola totesi itsenäisyyspäivän 1983 puheessaan:

"Kun elämänympäristöstä ja etenkin nuoren yksilön kasvuympäristöstä häivytetään monimuotoisuus ja tasapainoisuus, kun hänen aistinsa huumataan jatkuvilla meluärsykkeillä ja hänen rytminsä sekoitetaan räikeällä, ylivahvalla keinovalolla, ihmisen tajunta kaventuu, syntyy sokeita ja kuuroja, virikeköyhiä ja kovia ihmisiä. Heidän tunneasteikkonsa on suppea, eivätkä he edes tiedä olevansa sokeita, koska heidän silmänsä ovat aina olleet pimeinä."

Kaikesta huolimatta kiitokset Stadille julkisesta taideteoksesta. Ja oivallista, oivaltavaa ja onnellista uutta vuotta 2009 itse kullekin!

Ei enää avohakkuita, vaatii enemmistö

Enemmistö ei välttämättä tee henkeviä tai välkkyjä päätöksiä. Tästä klassinen esimerkki on Sokrateen kuolemantuomio, jonka Ateenan demokraattinen kansankokous langetti liikoja kyseenalaistaneelle filosofille 399 eKr.

Nyt, runsaat 2400 vuotta Sokrateen jälkeen, on saatettu julki tulos, että enemmistö suomalaisista ei hyväksy avohakkuita. Tämä selvisi Helsingin yliopiston metsäekonomian laitoksen kyselyssä, joka lähetettiin 3000 satunnaisesti valitulle täysi-ikäiselle kansalaiselle. 70 prosenttia ilmoitti vastustavansa avohakkuita.

"Onhan se sellainen tulos, johon olisi syytä kiinnittää huomiota, sillä avohakkuu on niin yleinen metsänuudistamismenetelmä Suomessa", kommentoi metsäekonomian laitoksen tutkija Annukka Valkeapää eilisen (29.12.) Helsingin Sanomissa.

Nyt ei olla juottamassa Sokrateelle myrkkyä. Tällä kertaa enemmistö on oikeassa. Avohakkuu ei ole makuasia. Se on metsäluonnolle kuin Dresdenin tai Hiroshiman pommitus. Myös ihmisen kannalta avohakattu ala on vuosikymmeniä käytännössä kulkukelvoton ja kaikin puolin viheliäinen rääseikkö. Silti avohakkuu on näkymä, jota ei voi välttää. Suomen metsämaasta noin 95 prosenttia on talouskäytössä ja avohakkuu (eli "uudistushakkuu" tai "päätehakkuu") on käytännössä ainoa meillä tunnettu metsänkäsittelytapa.

Ennen vuoden 1948 merkillistä laintulkintakiepsahdusta avohakkuuta pidettiin rikollisena metsän hävittämisenä (ks. Sampsa Oinaalan artikkeli 9.11.2008 HS). Avohakkuun pimeän aikakauden aloitti Metsätaloudellisessa aikakausilehdessä 13.11.1948 julkaistu jokseenkin mystinen 'Julkilausuma'. Sen takana oli kuusi metsätutkijaa. Kuusi insinöörimielistä telaketju-uskovaista, jotka kylmäsanaisina jyräsivät tieltään ja viime kädessä saattoivat rikolliseksi aiemmin vallinneen puunkorjuutavan, poimintahakkuun. Se on malli, jossa valitut tukit otetaan metsästä, mutta kaiken kaikkiaan metsä saa jäädä metsän näköisenä pystyyn. Näin menetelleet metsänomistajat joutuivat 'Julkilausuman' jälkeisinä vuosikymmeninä leivättömän pöydän eteen ja heidän metsissään suoritettiin väkipakolla avohakkuita.

Jäljellä on runneltu, risukkoinen, kraaterinen metsämaa: metsän irvikuva, metsä-zombie. Se ei kykene tarjoamaan laadukasta puuta rakentamiseen tai puuseppätarpeisiin. Nopeasti varttunutta selluhöttöä, sitä kylläkin. Mutta kun sellutehtaitakin jo suljetaan.

Enemmistö ei hyväksy avohakkuita. Sitä on aika kuunnella ja ihan tosissaan. Tällä kertaa enemmistö ei ole myrkynjuottopuuhissa, vaan pelastamassa jo henkihieveristä kuolemaantuomittua.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Periferia - lainsuojaton vuodesta 1966

Juuri mikään ei kuulosta niin haukotuttavalta ja hölynpölyiseltä kuin sana 'aluepolitiikka'. Se tuo mieleen komiteamietintöjen rutikuivat A4-nivaskat, jotka eivät vedä puoleensa edes itseään kunnioittavaa kirjaskorpionia. Aluepolitiikka on kuitenkin vahva tekijä. Sitä ei sovi jättää kaitsematta jylläämään sen enempää kuin sitä kuuluisaa norsua posliinikauppaan.

Aluepolitiikka voisi olla periferian turva, mutta tyypillisesti se on periferian surma. Aluepolitiikan perusteesi on mustavalkoinen ja ristiretkeläismäinen: se että perifeerisyys eli syrjäseutumaisuus on asiantila joka pitää muuttaa, joka pitää parantaa ja oikoa, josta pitää päästä eroon. Aluepolitiikan pyhä missio on se, että periferia pitää pelastaa muuttamalla se keskuksen kaltaiseksi, edes osittain. Tavanomaisesti, valtakunnan tasolla, on kyse teollisuustoiminnan ja sen edellyttämän infrastruktuurin pystyttämisestä ja ylläpitämisestä alueilla, jossa se ei ilman taloudellista tekohengitystä olisi mahdollista. Kuntatasolla aluepolitiikka sponsaa laitakyliin asfalttia, liikenneympyröitä, ramppeja, keinovaloa, teräsfasadeja. Se on toissijaista moniko noita ihmeitä on sitten käyttämässä ja miten niiden tieltä menetetään.

Suomessa periferia julistettiin de jure henkipatoksi vuonna 1966. Silloin säädettiin ensimmäiset kehitysaluelait. Sittemmin pykäläpakettia on hiottu monet kerrat. Nykyinen ”laki alueiden kehittämisestä” on vuodelta 1994. Laissa mainitut tukialueet ovat 1) Itä-Suomen tukialue, 2) Pohjois-Suomen ja Maaselän tukialue ja 3) Muut kriteerit täyttävät alueet. Kuviota täydentää EU:n rakennerahastojen tuki, jonka voimin koko maanosan periferiat saavat osansa keskuselementtien voittomarssista.

Keskusparatiisista saarnaavan, voimaperäisin käännytysvälinein varustetun aluepolitiikan perusdogmin, sen että periferia ei ole yhtä arvokas kuin keskus, takana on lähes mutta ei ole täysin sokea usko. Tuo usko näkee kaikesta todellisuuden kirjosta sentään yhden siivun, rahan. Mammonalasien värittämän maailmankatsomuksen psykologisissa juurissa muhinee niin ikiaikaista ahneuden peikkoa ja 1960-luvun kvantitatiivisen tieteen numeromaniaa kuin luterilaisen perisynnin aaveraajasäryn, kroonisen huonon omatunnon, synnyttämän riittämättömyyden taudin puhjennutta paisetta, ainaisen tehostamisen armotonta vaadetta.

Silti yhä useammin joudutaan huomaamaan, että jopa rahan mittarilla periferia olisi arvokkain omana itsenään. Ja sitä huutavan äänet korvessa yrittävät yhä uudestaan sanoa: älkää kaatako tätä satoja vuosia kituuttaen varttunutta ikimetsää selluksi, älkää saneeratko tätä historiallista puutalokorttelia kaakelielementein, jättäkää moottoritie tekemättä tähän keskiaikaiseen viljelyslaaksoon, sillä hetken työllisyyspiikin väistyttyä avohaavainen raiskio ei vedä paikalle yhtäkään matkailijaa, sillä tusinamiljöö ei sytytä niitä joilla on varaa valita paikkansa ja joiden päässä liikkuu jotain mikä voi huomenna olla yllättävän suurta, sillä jokaista lamaannuttavasti vollottavaa moottoritiemetriä kiroaa maan, ilman ja veden väki.

Siksi tämäkin kirjoitus. Heikko signaali megatrendien kohinaan, tulevaisuuden tutkijoiden antenneihin, jotta yhä useampi aluepolitiikan nimessä ”kehitysalueille” myönnetty ropo satsattaisiin periferian ominaispiirteiden vaalimiseen maailmankatsomuksellista tuhoamissotaa muistuttavan keskuskäännytyksen sijasta. Tuonne varoja luonnon- tai kansallispuiston perustamiseen, tuonne tärvellyn rakennusperinnön ja kulttuurimaiseman pelastamiseen, tuonne suljetun seuraintalon henkiin herättämiseen ja maatilamajatalon starttirahaksi. Tekohengityksen ja puleerauksen sivumaku voisi näinkin meneteltäessä tarttua kitalakeen eikä pettymyksiltä voida koskaan välttyä, mutta on epärealistista odottaa että periferia toipuisi yhdessä yössä keskuksen tasavertaiseksi, terveen punaposkiseksi sisarukseksi, vaikka se kuinka sen synnyinoikeus on. Realistista on kuitenkin luottaa siihen, että kunnossa oleva periferia kannattelee monin säikein keskusta (jokainen keskus on alkujaan kohonnut periferiasta) ja maksaa sille myönnetyt almut ja paijaukset takaisin.

Päätämme aluepoliittiseen ja periferiaterapeuttiseen ajatussikermään. Ensimmäiset kaksi sitaattia ovat amerikkalaisfilosofi Henry David Thoreaun (1817-62) käsialaa. Perifeerisyyden vaikeasti mitattavan mutta väkivahvan annin ja itseisarvon tavoittavat ja jopa rautalangasta vääntävät katkelmat ovat alkujaan 1862 ilmestyneestä tekstistä Kävelemisen taito (suom. Markku Envall).

En pane toivoani ja odotuksiani nurmikenttiin enkä viljapeltoihin, en kyliin enkä kaupunkeihin, vaan läpäisemättömiin ja hyllyviin soihin. Kun aikoinaan erittelin mieltymystäni johonkin maatilaan, jonka ostamista harkitsin, huomasin usein viehättyneeni yksinomaan noin aarin kokoisesta läpäisemättömästä ja luotaamattomasta nevasta – luonnon vajoamasta tilan eräässä nurkassa. Se oli silmiäni häikäisevä jalokivi. Saan enemmän elämää kotikaupunkiani ympäröivistä soista kuin kylän viljelypuutarhoista.

Ja edelleen:

Oikeamieliset asukkaat eivät ole kaupungille parempi turva kuin sen lähiseutujen metsät ja suot. Kunta jossa yksi alkuperäinen metsä huojuu yllä ja toinen alkuperäinen metsä mätänee alla – sellainen kunta sopii kohottomaan maasta paitsi maissia ja perunaa myös runoilijoita ja filosofeja tulevia aikoja varten.

Taiteilijoilla on ainakin oletusarvoisesti keskimääräistä herkempi vastaanottokyky omalle tiedostamattomalleen, kuten myös sen arvostus. He ammentavat omasta sisäisestä periferiastaan, jolloin ulkoinenkin periferia voi tuntua tutulta, kaivatulta ja tärkeältä. Samaa hengen sivistystä voi olla tutkimusmatkailijalla, joka kunnioittaa näkemäänsä eikä yritä muuttaa sitä muuksi kuin sen ominaisluonne on. Seuraavassa kaksi kotimaista esimerkkiä. Kun jotain heidän sanojensa kaltaista kuullaan aluepoliittisen virkamiehen ohjelmasta, nipistän itseäni ja ammun ilotulitusraketin.

Jos nykyään maksetaan miljoonia entisajan mestareiden kankaalle maalaamista tai marmoriin veistämistä kuvista, mitä maksettaisikaan vuosisadan kuluttua isänmaan todellisesta kuvasta sellaisena kuin se muinoin on ollut, kun peltojen ala vielä oli vähäinen, kun vielä oli viljelemättömiä rantoja ja kirveen koskemattomia metsiä. Useimmissa maan osissa on vielä tällaisia tauluja jäljellä, mutta selvää on, että päivä päivältä ne ovat häviämässä. Ei kuitenkaan tulisi kovin kalliiksi säilyttää jälkimaailmalle sarjaa tällaisia kuvia.
(Tutkimusmatkailija, geologi A.E. Nordenskiöld 1880)

Innoitukseni lähde on luonto. Yli 30 vuotta olen asunut samassa paikassa metsä aivan taloni vierellä. Usein minusta on tuntunut siltä kuin omistaisin Louvren tai maailman suurimmat taideaarteet oveni ulkopuolella. Minun tarvitsee vain mennä metsään nähdäkseni mitä ihanimpia tauluja – muuta en kaipaa.
(Maalari Pekka Halonen 1930)

maanantai 24. marraskuuta 2008

Kivennapa luisen riipuksen sisällä

Eräs Heinävedellä sijaitsevan uuden Lintulan nunnista pyysi minua välittämään heidän luostarinsa arkistoon alla olevan tapauskertomuksen, joka perustuu omiin kokemuksiini. Eräiden maantieteellisten ulottuvuuksiensa puolesta päätin sijoittaa sen myös tälle sivustolle.

Hallussani on luusta valmistettu ristimäinen kaulariipus, jonka 1998 löysin edesmenneen isoisäni pienestä rintamalaatikosta luotien, kenttäpostimerkkien ja tuntolevyn seurasta. Risti on peräisin Karjalan Kannaksella Kivennavan pitäjän Lintulan kylässä sijainneesta ortodoksisesta nunnaluostarista eli niin sanotusta vanhasta Lintulasta.

Yksinkertaisin rengaskaiverruksin koristettu riipus on mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa käsityötä ja aikansa hi-techia. Sen keskelle on nimittäin sijoitettu halkaisijaltaan noin viiden millimetrin metallikartio, jonka sisällä on hitunen mikrofilmiä. Kartion päällä on kurkistusaukko ja takana ikkuna valoa varten. Kurkistusaukosta pitää katsoa mahdollisimman läheltä ja mieluiten luonnonvaloa tai kynttilää vasten. Silloin riipus paljastaa salaisuutensa.

Luisen amuletin sisällä on valokuva Lintulan vaaleasta luostarikirkosta kahden solakan sipulitorninsa kera. Maa näyttää mattamustalta, mutta kuvaa ympäröi helmenvalkea avaruus. Kuvan alla lukee vanhalla, goottivaikutteisella fontilla teksti ’Lintulan luostari’. Kuvaa on purrut kosteus tai muu ajan hammas eikä kaikista läikistä osaa sanoa varmasti, ovatko ne koivun lehvästöjä vai jotain muuta.

Luisen riipuksen mitat ovat 4 X 3 senttiä. Keskiön kurkistusreiän alla on pala mikrofilmiä.

Hämäryys ei haittaa, se vain lisää kuvan romanttisuutta. Kurkistusikkuna johdattaa kadotettuun maailmaan. Sen kautta voi astua tuon maailman portille. Se on paljon, vaikka toinen ulottuvuus hymyilee alakuloisen seesteisesti ylittämättömän takana. Kurkistettaessa tulee sulkeneeksi toisen silmänsä ja vaaleassa eetterissä leijuva luostari tulee viehättävässä outoudessaan ja ikuiseksi pysähtyneessä rauhassaan vallitsevaksi tajunnan sisällöksi.

Kun löysin riipuksen kymmenen vuotta sitten, innostuin pitämään sitä kaulassani, vaikka en kristitty olekaan. Isoisäni oli osallistunut syksyllä 1939 sotaharjoituksiin Kannaksella ja päässyt jonain vapaahetkenä käymään Lintulan luostarissa. Riipus on peräisin siltä reissulta, ja romanttisen oletukseni mukaan, jota puoltaa toki amuletin löytöpaikka, se seurasi isoisäni kaulassa läpi rintamavuosien aina Tali-Ihantalan jättiläiskamppailuun 1944 ja rauhan koittamiseen. Ja ei vain seurannut, vaan suojeli. Päästi kantajansa pälkähästä naarmuitta, terveenä kotiin.

Pantuani riipuksen kaulaani, aprikoin mahtaisiko siinä olla vielä jäljellä jokin lataus mahdollista siunausta. Melkein ensimmäisenä riipuksen käyttöpäivänäni tapahtui sitten niin, että ulkona jokin pikkulintu istui pääni päälle ja viipyi siinä ainakin puoli minuuttia, vaikka kääntelin kummissani päätäni. Tällaista ei ole sattunut minulle koskaan aiemmin eikä koskaan jälkeenpäin. Pidin eriskummallista sattumusta tietenkin merkkinä siitä, että riipus oli yhä latingissa.

Ehkä on silti niin, että siunaus tai sellaisen puuttuminen on ensisijaisesti subjektin vastuulla. Jos pitää päivänselvänä, että siunauksia ei ole olemassa, ei sellaisia myöskään saa. Jos toisaalta on avoin tuollaisen mittaamista pakenevan voiman olemassaololle, sellaisen voi saada. Eli kenties kyse on siitä, millaisen leffan haluaa ohjata ’elämän’ ja ’todellisuuden’ työnimellä kulkevasta teoksesta.

Valitettavasti normaali kamera ei mahdollista tähystystä riipuksen sisäavaruuteen.

Vielä sana Lintulan luostarin historiasta. Se perustettiin kesällä 1895 keisarillisen majesteetin suostumuksella salaneuvos Feodor Neronovin ja hänen vaimonsa Larissan lahjoittamalle maalle, kuten jo todettiin, Kivennavan pitäjään. Lahjoituksen todellinen syy oli Suomen ortodoksisen kirkon itsenäistymisen 80-vuotisjuhlassa Kuopiossa 1998 esitelmöineen Igumenia Marinan sanoin seuraava: "Venäjällä tapahtui 1890-luvulla paha junaonnettomuus, jossa oli mukana myös keisari Aleksanteri III. Onnettomuutta pidettiin attentaattina Aleksanteria vastaan. Syytetyksi tuli rautateiden korkea johtava virkamies Neronov eikä onnettomuuden todellinen aiheuttaja. Siihen aikaan oli mahdollista hyvittää rike jollakin hyvällä teolla. Neronov vältti kuolemantuomion tuolla 150 hehtaarin lahjoituksella ja lupaamalla perustaa hyväntekeväisyysyhteisön naisille".

Suomen itsenäistymisen jälkeen luostarin ongelmiin lukeutui muun muassa sisällissodan aikuinen nälänhätä ja myöhemmin se, että lähes kaikki sisaret olivat Venäjän kansalaisia ja tarvitsivat erityisluvan oleskeluunsa. Toiminta kuitenkin jatkui, kunnes katkesi tylysti talvisotaan. Suuri osa luostarin rakennuksista tuhoutui heti sodan alussa. Vuodesta 1946 luostari jatkoi Heinävedellä evakkonunnineen. 1960-luvulla sisaristo hiljalleen suomalaistui.

Kivennavalla suuri nunnien asuntolarakennus säilyi sodan yli. Se oli asuinkäytössä kesään 2007, jolloin kummitustaloa muistuttanut, mörskäkuntoon päästetty kolmikerroksinen puutalo venäläisille epätyypilliseen tapaan purettiin. Ehkä hirsistä haluttiin tehdä grillihiiliä. Kuvat ennen ja jälkeen purkamisen löytää alla olevasta linkistä. Kuvat ovat heti sivun alkupäässä, toinen pari ylhäältä, mutta sivun muutkin kuvat nyky-Karjalasta ovat kiinnostavia.

http://www.matkaviljanen.fi/yleiskuvia.htm

Tänä päivänä luostarit, varsinkin uusi Valamo, ovat vahvasti pop ja suosittuja turistipaikkoja. 80 vuotta sitten ne tuntuvat olleen melkoisen tuntemattomia tavalliselle tallaajalle. Kesäkuussa 1928 Suomen Kuvalehti kertoi Itsenäisyyden liiton ja Karjalan Kannaksen kuntien edustajiston yhteisretken Lintulan piipahduksesta näin: "Omituinen jäte vanhoilta ajoilta Kannaksella on Lintulan naisluostari, joka otti retkeläiset kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan. Nunnakuoro lauloi presidentille, ministereille ja meille pitkää ikää. Luostarin ruokalassa meille tarjottiin rusinakakkua voin ja hunajan kanssa, kahvia ja teetä. Aikoinaan hyvinvoipa luostari elelee nykyisin nunnien ahkerasta maatyöstä. Neljä nunnista osasi suomea."

torstai 20. marraskuuta 2008

Välihuomio: Sepelivuorella lumihiutaletta päähän

Tänään taivas tummeni, ja nähtiin muutama soma lumihiutale. Niistä ei ollut tarpeeksi peittämään sen enempää sora- kuin asfalttiteiden pintoja, mutta olivatpahan kuitenkin olemassa. Se riitti. Hälytyskellot soivat varikoilla kautta etelärannikon, ja valkeiden haituvien vastaiseen taistoon syöksyi uljas keltavilkkuisten koneiden armeija. Se kylvi herra-ties-kuinka-monta tonnia sepelimurskaa käytännössä puhtaille tienpinnoille. Jopa hiekkateille, kuten esimerkiksi Vantaan Ylästöstä raportoitiin.

Itse asiassa sepelisilppua on levitetty paikoin, kuten Kulosaaren sillalla, jo viikkoja sitten. Ennen kuin jäästä on uneksittukaan. "Aikainen lintu madon nappaa" lienee ollut uroteon kuningasidea.

Autonrenkaat viskaavat sepelin hetkessä tiensyrjiin, jolloin se ei enää häiritse niitä. Valitettavasti polkupyörällä ei ole samaa mahtia; fillaroitsija on pakotettu ajaa rouskuttamaan sirumassassa. Se syö yhtä lailla hermoja kuin renkaita. Itse olen varautunut pyöräteiden jokatalvisille piikkimatoille Kendan erikoisvahvistetuin "puncture resistant" -renkain, minkä lisäksi haen herkeämättä ajolinjoja, joilla sepelin voisi välttää. Muuten kumeja saisi olla koko ajan paikkaamassa. Moni luopuu sepelin vuoksi tyystin talvipyöräilystä.

Vartiosaarelaisella polulla sepeliä ei tunneta. Mallina 1930-luvun Tunturi.

Koko soraristiretken elinkaari on oikea kuolinkaari. Ensiksi räjäytetään ja murskataan luonnonkallioita hajalle. Sitten lasinterävä kiviroska levitetään koneellisesti kaduille. Viimeistään keväällä saamme hengittää sen pienhiukkaset keuhkoihimme. Lopulta se taas koneellisesti (ja epätäydellisesti) siivotaan pois. Prosessiin tärvääntyy arvaamaton määrä luonnonarvoja, kalustoa, energiaa, terveyttä, rahaa ja viihtyvyyttä.

Kun kävin Vartiokylän ala-astetta 1970-80 -lukujen taitteen molemmin puolin, monet hiihtivät katuja pitkin kouluun. Koska tämä oli luontevasti mahdollista, voidaan perustellusti väittää, että hiekotus oli huomattavan vähäistä ja harvinaista verrattuna nykytilanteeseen. Kumma kyllä koskaan ei reitille silti osunut penkkaan pelmahtanutta autoa tai tantereeseen töpsähtänyttä muoria.

Joskus pari harkittua kourallista talonmiehen nakkaamaa hiekkaa tekee iljanteisesta pihamaasta säällisen, se on selvää ja ansaitsee hurraa-huudot. Vallitsevassa tehohiekoitushysteriassa ei kuitenkaan ole tervettä harkintakykyä eikä kohtuullisuutta: sepeliä upotetaan niin nahkeaan pakkaslumeen ja loiskuvaan loskaan kuin pirskotellaan paljaalle asfaltille eikä mikään määrä ei tunnu olevan tarpeeksi. Touhua seuraillessa tulee mieleen jokin Vietnamin sodan hermonsa menettänyt amerikkalaissotilas, joka kuultuaan viidakosta rapsahduksen ampuu paniikissa umpimähkään sarjatulta ympärilleen kunnes panokset loppuvat. Syy on yksinkertaisesti siinä, että kysymys ei ole järki- vaan tunneperäisestä toiminnasta.

Liukkaus, todellinen tai kuviteltu, edustaa hallitsematonta luontoa, perifeerisyyttä. Se on kuin suo, susi, rotko tai pusikko: sietämätön villeydessään, pelottava tuntemattomuudessaan. Se kyseenalaistaa järjestyksen ja tehon herruuden, ja siksi siihen vastataan paniikinomaisella vastareaktiolla, jonka mittasuhteet paljastavat tyypillisesti pikemminkin sisäisen kauhun kuin todellisen reaalimaailman toimintatarpeen astetta. Mitä ajattelisimme siitä, jos yksi kettutyttö järjestäisi mielenosoituksen ja häntä vastaan heitettäisiin kolme tuhatta mellakkapoliisia? Että tulipahan ainakin taltutetuksi?

Parin päivää myöhemmin snögää pudotteli ihan reilusti ja sepeli jäi sen alle odottamaan pois auraamista.
Mallina 1960-luvun alun Cresent (c-kirjain nimestä puuttuu tarkoituksella; kyseessä ei ole alkuperäinen ruotsalainen Crescent, vaan piraattikopio Suomen Vaasasta).

torstai 30. lokakuuta 2008

Kuvia Helsingin muutoksesta - kaksi näyttelyvinkkiä

Helsingissä on parhaillaan tarjolla kaksi mainiota valokuvanäyttelyä, jonne pääkaupungin muuttuvista kasvoista kiinnostuneen kannattaa rientää.

16.11.2008 asti Raimo Långin KI PUN KAU – [epätiloja] Lasipalatsin näyttelytilassa sekä palatsin ja entisen linja-autoaseman välisen ulkotilan vitriineissä.

4.1.2009 asti Kari Haklin Eteenpäin Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa.

Molempiin näyttelyihin on vapaa pääsy.

Långin näyttely on eräänlainen lokikirja miehen tutkimusretkiltä Helsingin seudun epäpaikkoihin. Kohteena on purettavia rakennuksia ja myllerrettyjä alueita, joiden entinen käyttötarkoitus on lakannut mutta uusi vielä tulematta. Välitiloissa ollaan niin kuin muinaissuomalaisen kekriä seuranneessa jakoajassa, jolloin luonnon voimat ovat "irrallaan" ja magia tehokasta. Hetken aikaa, ennen uutta kiinteytymistä, melkein kaikki on mahdollista. Sellainen tunnelma kuvista välittyy. Lång itse sanoo kokeneensa suurta vapauden tunnetta retkillään.

Kuvista huomaa, että Långilla on taustallaan klassisen luonto- ja maisemakuvauksen pohja. Sommittelu on usein kuin perinteisestä luontokuvasta. Jotain dramaattista ja näyttävää on nostettu esiin, ja tausta komppaa mukana luoden silmää miellyttävän ja kiintoisan kokonaisuuden. Romantiikan kuvaston vaikutus ja väkevyys tulee esiin monessa isommassa tai pienemmässä yksityiskohdassa, on sitten kyseessä lilliputtina näkyvä kaivinkone siirtoainesvuoren harjalla tai luodinjäljet betonissa tai sitten hallitseva muuri tai puoliksi siivutettu tehdas. Kuvien valot ja sävyt ovat hyvin kattavia iki-ihanasta sinisestä hetkestä apokalyptiseen valosaastehuuruun.

Jotain myyttistä on malmilaistalon kultaisessa hehkussa, absurdia pekkahalosmaisessa talvikoivikossa tönöttävässä värikkäässä torninrähjässä (Keimolan moottoristadionkummitus). Sortunut Kruunuvuoren hirsihuvila on kuin kiedottu solmuun, maagista naturalismia ajan kädeltä. Vuosaaren uuden sataman jättimuurin kyljessä kituuttava, purettavaksi määrätty kalastajatila on täysin tarkovskimainen löytö, eräs näyttelyn helmistä. Kyläsaaren lakkautetun jätevesipuhdistamon kartiomainen huone päästää kruunultaan valon sisään; tuhon näyissä on usein jotain toivoa antavaa, myönteistä. Myös dokumentaariselta kantilta näyttely puolustaa paikkaansa. Nopeasti katoavista näkymistä ei liene montaa kuvaa Långin ottamien lisäksi.

Myös Kari Haklin näyttelyn painopiste on muuttuvassa kaupungissa, mutta kuvat ovat vuosilta 1967-77. Silloin ei revitty vain väheksyttyjä teollisuusrakennuksia, vaan muun muassa jugendlinna, jossa Suomen itsenäisyys oli julistettu ja jossa eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen vuosikymmenensä. Puhumme tietysti Heimolan talosta, jonka Hakli ikuisti tuhon aattona. Purkutahti oli kuulemma niin kovaa, että välillä kuvaaja ei yksinkertaisesti ennättänyt ennen puskutraktoreita kuumiin kohteisiin. Onneksi hän kierteli kameroineen myös Puu-Pasilassa. Se mitä tarttui filmille on sulaa hunajaa, jossa on partakoneenteriä. Täydellisen kauniin ja väärentämättömän elämänrouhean puutalokaupunginosan näkymät kutsuvat astumaan sisään kuviin ja kahliutumaan tuhoojien tielle. Niin ei voi valitettavasti tehdä, ja sellainen varoituksen sana seuratkoon menovinkkiä, että valmistautua sopii myös masennuksen ja ärtymyksen tunteisiin.

Hakli on osumissaan kuin A1-luokan uutiskuvaaja. Hänen otoksissaan näkyy rakennusten ohessa ihminen ja elämä, lavastamattomana, yleensä täysin spontaanisti ikuistettuna. Saunamuori, räntäsateen ohikulkijat, Perunatorin hipit, katusoittaja, linja-autorahastaja, purettavasta puutalokodistaan häädetty mummo, brankkareita seuraavat Tölikan skidit ja niin edespäin. Välillä mennään sisäpihalle, rappukäytäviin, aika usein päästään kurkkaamaan kotejakin. Arki ja elämänmeno välittyy alleviivaamatta mutta lujasti. Haklin kuvat ovat kaukana kuivakasta ja arvattavasta, ehkä siksi että hän on itseoppinut. Mustavalkokuvansa (kaikkiaan 7000) hän otti kaupunginmuseon pestaamana. Se mikä 1967-77 oli katutodellisuutta, on nyt aikamoinen nostalgiatrippi.

Haklin romanttinen maisemasuhde paljastuu hänen taannoisessa lausunnossaan Kirkko & Kaupunki -lehdelle: "Haluan kuvata kauhtuneita ympäristöjä, jotka ovat katoamassa. Pidän siitä, että rakennuksessa näkyy sen ikä ja historia. Korjattu rakennus ei herätä enää samanlaisia tunteita."

perjantai 24. lokakuuta 2008

Kainuunkylä ja suvereniteettisaaret, Ylitornio


Osa 1. Kainuunkylä ja oudot legioonalaiset 1944

Lokakuussa 1944 Ylitornion Kainuunkylässä kävi tuttu kohina. Se oli kylän Ruotsista erottava Tornionjoki. Muuten oli äänetöntä ja autiota. Talot olivat tyhjillään, navetat vaiti. Jopa kaikki veneet ja lautat poissa tutuilta paikoiltaan rannasta. Yksi kissa sentään kulki liiterin viertä. Mutta äkkiä sekin puikki pois kuin jotain säikähtäneenä.

Rantatielle oli ilmaantunut kuin tyhjästä liikettä. Sinne kurvata rohautti useampi vihersävyinen maastoauto. Niissä oli Saksan armeijan valkomustat ristit ja niissä olevat sotilaat olivat täplikkäissä maastounivormuissa. Vakituinen armeija oli perääntynyt paikkakunnan läpi pohjoiseen päivää paria sitten, nämä olivat erikoistehtävissä liikkuvaa jälkijoukkoa.

Ovet paukkuivat ja joukko jalkautui. Kauempaa ei oikein kuullut, mitä kieltä tupakoivat ja kireän oloiset sotilaat puhuivat. Eri syistä värväytyneitä nuoria miehiä, seikkailijoita, luopioita, idealisteja, oli mukana lännestä ja idästä. Yhtä lailla Belgiasta, Norjasta ja Ranskasta kuin Kroatiasta, Ukrainasta ja Latviasta. ”Legioonalaiset”. Sanottiin, että heidät oli siirretty tänne Muurmannin rintamalta.

Konepistoolein ja liekinheittimin varustettu komennuskunta piti palaveria rantatöyräällä kulkevalla tiellä. Jos puutalot olisivat osanneet vapista, ne olisivat varmasti tehneet sen nyt. Jo muutaman viikon ajalta oli kautta Lapin läänin kuultu, mitä tällaiset joukkiot saivat aikaan. Kainuunkylän komeat peräpohjalaistalot olivat osin 1700-luvulta. Isot talot kielivät vauraudesta ja ylväydestä, antoisten kalavesien ja viljavan laakson suotuisuudesta elämälle. Mutta tulen edessä ne olivat avuttomia kuin vauva sonnin jaloissa.

Aurinko pilkahti matalalta ja kiireisesti. Sitten Huitaperin vaaralta pyyhkäisi hyinen tihkuviuhka. Etäiset metsät näyttivät koksinmustilta, juroilta ja talvea manaavilta. Ja tapahtui jotain odottamatonta. Sotilaat laskivat varusteensa maahan. Kiskoivat saapasta jalasta, ripustivat sadeviittaa ja asetakkia koivun oksille, pudottivat suikkaa tienposkeen. Nyt hekin olivat vaiti, kuten kylä. Joki jatkoi vain huokaamistaan, kun puolipukeinen, osin alaston joukko laskeutui heinäiseen vesirajaan. Ja pulahti uimasille. Oli tehty päätös joukkopaosta Ruotsiin. Saksan tappio oli ilmeinen ja väsyneiden legioonalaisten pestit venyneet vuosien mittaisiksi. Oli aika hypätä kelkasta. Mentiin kuin sopulit jokeen.

Tornionjoki on lokakuussa jääkylmä ja sen virtaama on syysateiden vuolastama. Kainuunkylän kohdilla joki on lyhyimmilläänkin kaksi kilometriä leveä. Keskellä jokea on ”suvereniteettisaariksi” kutsuttu kymmenisen niittyisen ja matalan saaren joukko. Uomasto niiden lomassa muodostaa monimutkaisen labyrintin. Pakenevat sotilaat laskivat saavansa saaristosta levähdyspaikkoja, etappeja. Mutta veden kylmyys viilsi veitsenä, puhkoi hengitystä ja lamaannutti raajoja. Virta iski kiviä päin. Välillä vesiraja nousi katseen yli ja virta ikään kuin käytti tilaisuutta vetää syvemmälle. Jotkut pyristelivät takaisin pintaan, joillakin lokakuisen päivän vähä valo kaikkosi kokonaan. Saarille päässeet hoippuivat hervottomina, suistuivat suulleen. Mutta jatkoivat jälleen veteen, länteen.

Ruotsin puolelta nähtiin hahmojen ilmaantuminen suvereniteettisaarille. Ehdittiin nähdä, että moni katosi kuohuihin. Jos joku heistä huusi jotain, siitä ei mitään kuultu. Epäröiden laskettiin vene vastaan. Jokunen ongittiin turvaan Hietaniemen eli Hedenäsetin kirkon töyräälle eikä heistäkään heti osannut sanoa, kannattaisiko kantaa saman tein kalmistoon.

Kainuunkyläläiset Suomen puolelta olivat paenneet lauttoineen ja veneineen Svea-mamman huomaan. Mutta niin kuin koti-ikäväinen vain voi, pian he palasivat suvereniteettisaariston halki omalle puolelleen. Sieltä ei ollut noussut savua eikä kantautunut räjähdyksiä. Taloja ei oltu tärvelty mitenkään, mikä suuri helpotus!

Kainuunkyläläinen talo nuokkuu autiona, mutta eipä tarvinnut pytingin kokea 'Verbrannten Erde' -taktiikkaa.

Ja sitten olivat ne maastoautot. Komeita kuin mitkä. Joku osasi ajaa automobiilia. Toinen luotti aitoihin hevosvoimiin vetoapuna. Yhtä kaikki, autot vietiin pois, pantiin kätköihin. Varjoilevan taivaan alla niitä vietiin monien kilometrien päähän suoladoille, Saarimaan Aliseenvuomaan ja muualle. Peitettiin heinillä ja oltiin hiljaa.

Ei tienneet japparaiset ja kätkäläiset mistään citymaasturi-muodista. Mutta että yhdellä oli jeeppi ja toisella ei, siinä oli 1944 aika helkkarinmoinen ero. Ja muhi kylässä muutakin kaunaa. Sellaista, mikä löysi ilmaisunsa politiikan avulla. Vuosikausia sorsitut ja henkipattoina luimistelleet kommunistit tulivat esiin voittajan, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tukemina. Heillä ei ollut saksalaisia maastoautoja. Ja he siteerasivat naama punaisina aselepopykälää, jonka mukaan kaikki saksalainen omaisuus Suomessa oli yksiselitteisesti Neuvostoliitolle kuuluvaa ”saksalaissaatavaa”.

Kainuunkylän isännät olivat siis varastaneet Neuvostoliitolta. Asiaa ei voinut mitenkään painaa villaisella. Poikkeusaikojen antamilla kuvitteellisilla valtuuksilla kommunistit alkoivat kuulustella isäntiä kaamoksen 1944-45 katkerassa hämärässä. Kiduttaakin heitä. Jotta viimeinenkin vararengas ja bensiinikanisteri saataisiin pois sieltä viimeisimmästäkin suoladosta.

Mitä saatiin, mitä jäi piiloon? Sitä tarina ei kerro. Ehkä jostain suoladosta voisi yhä löytää vaseliiniin muumioidun jeepin.

Yllä oleva vähän tunnettu historian episodi pohjautuu Kainuunkylässä heinäkuussa 2008 esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisekspedetion kirjaamaan selontekoon, jonka iäkäs nainen ja melko iäkäs mies antoivat. Ainakin muori oli itse silminnäkijöitä. Tarinan päälinja on alusta loppuun tositapahtumia vastaava, mutta olen dramatisoinut yksityiskohdat kaunokirjallisella vapaudella.

Osa 2. Suvereniteettisaaret: tulviva periferia ja rajankäynnin riiviö

Kainuunkylä vältti polttamisen ohella myös melko hyvin myöhempien aikojen purkuvimman. Sen Jäämerentieltä syrjään jäävä rantaraitti on Lapin vähemmän tunnettuja rakennusperintöhelmiä. Päätietä paahtava ei myöskään näe suvereniteettisaaria eli Kainuunkylän saaria, mikä lienee saarten virallinen nykynimi.

Tässä karttalinkki havainnollistamaan kohteen sijaintia:
https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/?share=customMarker&n=7347881.870916652&e=353418.6260578427&title=Suvereniteettisaaret&desc=&zoom=7&layers=%5B%7B%22id%22%3A2%2C%22opacity%22%3A100%7D%5D

Puolitoista – kaksi ja puoli kilometriä leveä saariryhmä koostuu, kuten jo todettiin, noin kymmenestä vaikeakulkuisesta ja tulva-alttiista saaresta. Itse asiassa kunnon tulvakeväinä saarista näkyy vain puiden latvat. Saarien väliset vesireitit ovat sokkeloiset ja moni uoma päättyy umpikujaan. Saaret muodostavat yhden Suomen suurimmista tulvaniittyalueista, noin tuhat hehtaarisen, ja sitä on sanottu Pohjois-Euroopan edustavimmaksi lajissaan. Linnuista kätköisillä saarilla viihtyvät muun muassa lapintiira, laulujoutsen, liro, sinisuohaukka, suokukko, suopöllö ja vesipääsky. Märät niityt ovat pysyneet auki, kuivemmat ovat pajuttuneet laidunnuksen ja heinänteon lakattua noin 1960-luvulla. Näistä toimista ovat merkkinä useat vanhat hirsiladot. Suomen puolella ne nuokkuvat romahtamaisillaan, Ruotsin puolella kunto on parempi. Yhtä ruotsalaissaarista tiettävästi laidunnetaan yhä.

Siltapahaselle pääsy oli kiinni oikeasta hetkestä. Selittämätön vedennousu voi tapahtua äkkiä kesälläkin.

Sääskiverkotettu retkeläinen sai luomu-hyttyskarkoittimen kovasta tuulesta.

Välihuomiona naapurimaiden erosta eräs hämmentävästi silmiin pistävä seikka. Kun katsoo Ylitornion topografista maastokarttaa (1 : 50 000) huomaa heti, että Suomen puolen suot ovat aivan täynnä ojituksen viivatiheikköä. Siis aivan täynnä, tenniskentän kokoisia aaparippeitä ja vellovimpia rimpiä myöten. Näyttää kuin hulluksi tullut insinööri olisi piirustellut karttaa viivottimineen yötä päivää viikkoitolkulla. Ruotsin puolen soilla viivoja ei näy. Ah, no Ruotsin ojituksia ei ole tietenkään merkattu suomalaiseen karttaan, tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta kun katselee tarkemmin, niin onhan siellä lopulta pari hyttysenjalan mittaista ojitusmerkin pätkää kuin kuriositeettina. Raja aukenee railona, mitä tulee tunneperäiseen soidenvihaamiseen. Ja juuri mikään luontotyyppi ei ole niin perifeerinen kuin suo. Mielenkiintoista sinällään, että köyhemmällä Suomen puolella on riittänyt energiaa höyrypäisen mittakaavan saaneeseen jänkien möyrimiseen. Asian selvittäminen kuuluisi vähintään yhtä paljon psykiatreille, tai tarkemmin psykohistorioitsijoille, kuin ekologeille.

Palataan suvereniteettisaariin. Niillä on kiintoisia nimiä, kuten Pappilanhieta, Roomisaari, Suomalainen, Pukulmi, Puittamonsaari ja Vyönisaari. Roomisaaren pohjoiskärjessä sijaitsee ehkä maailman ainoa rajajoen saaressa oleva laavupaikka. Siellä voisi ehkä toteuttaa ilkikurisen ohjeen, jonka muistan olleen 1980-luvulla Kehä I:n varren kallioon maalattuna: ”Pidä Suomi siistinä. Heitä roskat Ruotsin puolelle.”

Suvereniteettisaaret ovat kukkakeidas.

Ladoilla ei mene lujaa, mutta kauniita ne ovat.

Nimitys suvereniteettisaaret johtuu siitä, että valtakunnan raja oli täällä epäselvä vuoteen 1981 asti, jolloin tehtiin perusteellinen rajankäynti. Raja kulkee nyt, kuten kulki ennenkin, joen syväväylän mukaan. Hieta elää omaa elämäänsä veden alla, joten syväväylä tuppaa siirtyä aikojen myötä.

Näin anonyymi kirjoittaja kirjoitti suvereniteettisaarten synnystä rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä 1/2001 (Jes, mikä nimi!). Artikkelin otteen alku viittaa Ruotsin ja Venäjän väliseen rajajärjestelyyn, jota käytiin Haminan 1809 rauhan jälkeen.

Jotain poikittaista oli tehtävä myös kahden puolen rajaa jakautuneitten tilusten välillä. Ne oli luonnollisesti kerättävä samaan valtakuntaan. Tähän päästiin tilusjärjestelyillä. Tornion- ja Muonionjoen lukemattomat saaret jäivät kuitenkin järjestämättä.

V. 1823 tyydyttiin toteamaan tilanne ja tehtiin luettelo saarista, jotka jäivät toiseen valtakuntaan. Suomalaisten Ruotsissa omistamat saaret olivat suurimmaksi osaksi Muonionjoessa, kun taas ruotsalaisten Suomen puolella omistamat saaret olivat enimmäkseen Tornionjoessa. Tilanteeseen alistuttiin pitkiksi ajoiksi.

Jotta saarien sijaintimaan määräysvallasta ei tulisi epäselvyyttä, oli omistajien isäntämaan suvereniteetin tunnustamiseksi maksettava erityinen suvereniteettimaksu. Tästä johtuu saarista käytetty nimi, suvereniteettisaaret.

Vuosien varrella suvereniteettimaksu aleni inflaation vuoksi niin mitättömäksi, että maksua ei kannattanut enää kantaa. Kerrotaan, että joku nimismies keräysvaivoja välttääkseen maksoi piirinsä maksut omasta taskustaan ja oli ratkaisuunsa tyytyväinen. Käytännössä maksun perimisestä luovuttiin heti toisen maailmansodan jälkeen.

Vuodesta 1823 lähtien suvereniteettisaaret ovat jatkaneet hiljaista olemassaoloaan. Alkuaikoina niiden arvo mitattiin lähinnä niittyinä. Useimmat saaret jäivät kevättulvien alle, jotka lisäsivät hyvin heinän kasvua. Vähitellen niittyjen käyttö väheni, ja samaan aikaan pulmat lisääntyivät.

Ruotsissa suvereniteettisaariin suhtauduttiin virallisesti aivan eri tavalla kuin Suomessa. Ruotsissa oikeuksia pidettiin omistusoikeuksina ja Ruotsin lainsäädäntöä sovellettiin surutta Suomeen kuuluvilla alueilla. Niinpä suvereniteettisaaret otettiin maarekisteriin kiinteistöinä, niihin annettiin lainhuutoja ja kiinnityksiä ja tehtiin maanmittaustoimituksia.


Ja niin edespäin. Artikkeli jatkaa ja kertoo, että Suomessa suvereniteettisaariin suhtauduttiin varovaisesti: kuin niitä ei olisikaan. Se oli vähäinen sivunoro suomettumisen vuoksessa.

Esoteerisen maantieteen vinkkelistä kyseiset villin vihreät rajatilasaaret muodostavat vahvan perifeerisen polariteettinavan noin kymmenen kilometrin päässä olevalle Ylitornion keskustalle. Toivottoman kosteat, upean kamalat ja torjuvan kutsuvat suvereniteettisaaret saavat olla rauhassa reippailupolkujen muun infrastruktuurin vetäjiltä, puhumattakaan isommista muokkaushankkeista. Nehän voivat pian taas joen, elävän prosessin ja muutoksen symbolin, kujeillessa mennä toiselle valtiolle.

torstai 23. lokakuuta 2008

Silmäys Sipoonkorpeen


Kuluvana syksynä on uutisoitu, että Nuuksion kansallispuisto kärsii ruuhkasta. Kauniina päivänä puistossa saattaa tungeksia 10 000 kävijää. Autot kiipeilevät puihin parkkipaikantuskassaan ja joka toisesta pusikosta kuuluu kännykän lirkutus. Varvut ja jäkälät huutavat ”ei, ei olla masokisteja”, mutta tulevat silti tuhannen Tunturisuden tallaamaksi.

Nuuksio on virallista Luontoa. Trademark-luontoa.

Samaan aikaan kun Nuuksion kiistatonta ihanuutta jaetaan kyynerpäätaktiikalla, viiden tuhannen hehtaarin Sipoonkorvessa voi samoilla kokonaisen päivän törmäämättä ainoaankaan ihmiseen. Linnuntietä Senaatintorilta on Sipoonkorven ytimeen 20 kilometriä, mikä on kolmanneksen vähemmän kuin Nuuksion saloille. Helsingin keskustasta Sipoonkorpeen pääsee bussilla (no. 742 Sotunkiin, tämä on hyvä vinkki) noin puolessa tunnissa. Nuuksioon matka vie pakollisine vaihtoineen helposti puolitoista tuntia. Silti Sipoonkorvessa toisen kulkijan kohtaaminen on pienoinen tapaus.

Sipoonkorpi ei ole virallista, tuotemerkkirekisteröityä Luontoa.

Ei ainakaan vielä. On todennäköistä, että siitä tulee tulevaisuudessa kansallispuisto kaikkine palveluineen, pysäköintialueineen ja viitoituksineen. Enemmistön vinkkelistä se on tietenkin hyvä; metsä tulee sille olemassa olevaksi. Nykyisellään Sipoonkorvessa ei ole muita merkittyjä reittejä kuin 4,5 kilometrinen Kalkkiruukin luontopolku ja 1,4 kilometrinen Byabäckenin luontopolku. Ne vain hipaisevat korpea. Sipoonkorpi on hämmästyttävän perifeerinen sijaintiinsa nähden, metropolin takametsänä.

”Metsämanner” on hieman korskea sana, mutta sopii tietyin kompromissein Sipoonkorpeen. Metsäalue on aika yhtenäinen ja vain parin pikkutien leikkaama. Korven ydinalueet ovat suunnistajien arvostamia hankalan paikantamisen vuoksi. Sipoonkorvessa onnistuu aika helposti eksymään. Ja vaikka city-sienestäjän metsäkulkemistaidot eivät välttämättä mikään mittari olekaan, niin eräs pimeän yllättämä parivaljakko Sipoonkorvesta piti tänäkin syksynä pelastaa rajavartiolaitoksen helikopterilla. Kännykkä on hyvä: sillä voi paitsi soittaa helikopterin, myös osoittaa sijaintinsa sen pimeännäkölaitteille.

Perifeerisyytensä vuoksi Sipoonkorpi on saanut ottaa vastaan keskuksen brutaalioperaatioita, jotka eivät missään tapauksessa olisi käyneet päinsä kaikkien yhteisessä lemmikissä, Nuuksiossa. Emme keskity nyt pieneen romun kippaamiseen, millä voi olla parhaimmillaan pikantti vaikutus. 1990-luvulla koko korven länsipuolen läpi vedettiin maakaasuputki, jonka jälkeen maisemaa halkoo nyt pysyvä avohaava. Siihen haavaan upposi Rorbäckenin purolaakso, jonka lempeä salaperäisyys oli kuin unen maisema keskellä valvetilaa. Samalla vuosikymmenellä puolustusvoimat keksi sijoittaa ammusvaraston keskelle Sipoonkorven pohjoisosassa olevaa laajaa ja jylhää Hindsbyn metsää. Sinne rakennettiin tietysti tie. Korven itäosa ei saanut olla rauhassa sekään: muutama hassu Immersbyn asukas ei halunnut voimalinjaa pelloilleen, joten se vedettiin Sipoonkorven halki. Etelään bygattiin asuinalueiden anomalia: Landbo pömpöösisiirappisine uuskartanoineen.

Sipoonkorpi on silti kaunotar. Sen pallerojäkälän valkaisemien ja kilpikaarnahonkien kruunaamien vuorten välissä puikkelehtivat suojuotteet ovat paratiisillisen vihreitä. Hindsbyn kiharainen puro, melkein pikkujoki, jossa viihtyy erittäin uhanalainen meritaimen, on niin viehättävä että sen mutkien perässä mielisi vaeltaa vaikka maan ääriin. Uljas on Högbergetin avokalliomassiivi keskiaikaiseen viljelysmaisemaan pudottavine äkkijyrkkine rinteineen, rikas vaahteraisten ja pähkinäpensaisten lehtojen mustamultainen rehevyys, viehkon suloista mutta antautumattoman salaperäistä suolampien hiljainen juro lumo.

Metsähallitus on tajunnut, että näin lähellä pääkaupunkia sijaitsevassa suurmetsässä olisi jo PR-syistä tyhmä hakata. Se on viime vuosina suojellut Sipoonkorvesta omistamansa 1700 hehtaaria. Näistä alueista tulee ennen pitkää oikeita ikimetsiä, monin paikoin ne ovatkin jo edustavia. Helsingin kaupunki, joka omistaa jo ennen vuodenvaihteen alueliitosta 900 hehtaaria korpea, ei ole ihan yhtä valistunut. Stadilla on hakkuusuunnitelmat takataskussaan.

Metso ja teeri viihtyvät vielä Sipoonkorven salosuojissa, kehrääjä surraa kesäöisillä mäntykankailla, kalasääski kiertää pesäpuutaan, ruisrääkkä narisee peltolaikuilla tieteellisen nimensä Crex crex mukaista ääntä, kaakkuri päästää usvaisella mustavetisellä lammella räyhähenkimäisen metelin. Paikallisen hevosmiesten tietotoimiston mukaan ”on yleisesti tiedossa”, että Sipoonkorvessa asustelee ”kolmisen karhua”. Ilves on merkitty viralliseen luontoselvitykseenkin ja Sotungissa nähtiin kolme sutta 2006. Yksi lammashakaa lähestynyt pysähtyi vasta, kun paikallinen jyväjemmari huutaa möläytti kekälesilmäiselle hukalle: ”Lämna fåren i fred!” Koko hauska stoori löytyy Hesarin arkistosta: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Susi+her%C3%A4tti+pelkoa+Vantaan+Sotungissa/1135220739579

Oma suhteeni Sipoonkorpeen syntyi ala-asteen perhostusvillityksen aikana 1980-luvun alussa. Korpeen mentiinn Vartiokylästä fillaroimalla Porvoontien laitaa ja Östersundomin kartanon jälkeen pohjoiseen hiekkatietä aina noin Helgträskin tasalle. Joskus tiellä oli armeijan harjoitusten jäljiltä paljon rynnäkkökiväärin hylsyjä. Hiekkatie oli kapeampi kuin nykyisin. Kerran yhden kaverin pyörästä puhkesi kumi. Aika kaukaa sai hakea talon, josta saattoi soittaa. Sieltä tuli sitten tyypin mummo, ei helikopterilla vaan punaisella Ford Anglialla pelastamaan epäonnisen retkeläisen. Emme poikenneet retkillämme kovin syvälle metsään tieltä. Lapsina meillä oli vielä mielessämme satujen myyttinen mielikuva metsästä, joka on suuri humiseva raja. Portti, josta ei käydä noin vain.

Tänä syksynä esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhdistetty retkikunta on samoillut pari kertaa Sipoonkorvessa. Retkimaistiaisina alla oleva kuvasikermä. Se ei pyri olemaan edustava postikorttisarja, mutta informatiivinen ja vähän vino tunnelmatunneli kuitenkin.


Tyypillistä ja parasta Sipoonkorpea: vanhenevaa sammaleista metsää, jossa on suojaisa hämäryys.

Metsälehmus eli niinipuu viihtyy korven rehevissä osissa, mutta jää varjossa pensasmaiseksi.

Alueella on monia hienoja jyrkänteitä.

Kääpätutkijan sanoin, Sipoonkorpi on valtakunnan ykkösalue yli 130 lajillaan.

Järviä ja lampia on Sipoonkorvessa vain toistakymmentä ja monet niistä on soisia.

Juomaveden saantimahdollisuudet ovat korvessa rajalliset, mutta toisinaan kulkija kohtaa purosen.

Negatiivisessa kulmassa kohoavat kallioseinät muodostavat suojaavan räystään leiripaikalle.

Jos kohta voikukka voittaa asfaltin, joutuu koivu niiaamaan vuorelle.

Leiri edestä. Joku on tuonut paikalle kokoontaitettavan puutarhapöydän.

Sammalpehmuisteinen palli ja kuivat puut odottavat vaeltajaa (sori epätarkka kuva).

Jatkuva mäkien ja painanteiden mosaiikki on säästänyt Sipoonkorven raivaamiselta.
Vanha tervaskanto, josta on veistetty sytykkeitä, kielii eräperinteistä.

Korven sydänalueilla Grytbergetillä nuotiopaikka on sammaloitunut suppilovahveroille mieleiseksi.

Laavun kehikko Gillerbergetin rikkonaisen kallioylängön länsipuolella.

Tuoksun täytyy olla huumaava, kun suopursutiheikkö kukkii.

Rapid-liesi vilvottelee korven pohjalla.

Oli pannu käynyt turhaksi, oli metsä lähellä, oli huoli poissa.

Asuttu pihapiiri Hyppjaskärrin avosuon lähellä. Näillä perillä ei fiinistellä.

Kiitos, mutta varoitus tulee liian myöhään. Putki myllättiin korpeen vaivihkaa jo 1990-luvulla.

Tämä paikka on tunnettu taatusti jo kivikaudella. 60-70 senttiä syvä geometrisen pyöreä hiidenkirnu tasaisella kalliopöydällä Holmmossenin itäpuolisella mäellä.

Toinen hopeasilmä, paikkana Gillermossarna.

Kyllä metsän kelpaa, kun sitä hoidetaan.

Metsätraktorien urat ovat goljattimaiset vuosikymmenienkin jälkeen. Reppu mittakaavana.

Eläimiä ruokitaan, mutta tuskin pyyteettä. Sipoonkorvessa väijyy noin 200 metsästäjää.

Pitkät rehevät suojuotteet seurailevat tuhansien vuosien takaisia merenlahtia etelä-pohjoissuunnassa.

Hindsbyn metsässä solisee raikas virta, jossa viihtyy myös meritaimen.

Olis niinku tauon paikka.

Syyskohmeinen suruvaippa hyväksyi lämmittelypaikan. Aikuisena talvehtivan otuksen kermankeltaiset siivensivut haalistuvat vitivalkoisiksi kevääseen mennessä.

Esoteerinen maantieteilijä piirtyy vihreään sammaleeseen auringon pilkistäessä salokaton läpi.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Retkiraportti Turun Tuomiokirkon tornista

Kirjoittamattoman säännön mukaan ”oikea stadilainen” ei voi myöntää, että Turussa olisi mitään kelvollista, saatikka Helsinkiä parempaa. Myönnän kuitenkin oikopäätä, että turkulaisten ykköskirkko, Tuomiokirkko, on aivan eri luokkaa kuin mikään nykyisen pääkaupungin kirkoista.

Turun tuomiokirkosta käytetyt määritelmät ”maan kansallispyhäkkö” ja ”Suomen arvokkain rakennushistoriallinen muistomerkki” ovat ansaittuja. Unikankareen muinaiselle kulttikummulle 1200-luvulla noussut ristintemppeli tuo mieleen Keski-Euroopan juhlalliset katedraalit, Suomessa se painii yksin luokassaan.

Kirkkoa on muokattu kautta vuosisatain ja sen tornin huippua on monet kerrat uusittu tulipalojen vuoksi. Nykyinen torni sai asunsa Turun hirmuisen suurpalon (1827) jälkeen. Se on Engelin käsialaa ja kohoaa merenpinnasta sata ja yksi metriä.

Esoteerisen maantieteen koulun tornijaoksen retkikunta lähti tutustumaan torniin. Se ei ole yleisölle avoin, mutta Turun maakuntamuseon propagandaässä Simo Tuomola ja kirkon vahtimestari-opas Marja Routi mahdollistivat ystävällisellä avullaan seuraavassa kuvatun kapuamisretken.

Siinä se olla möllöttää, komea tapaus.

Ensimmäinen osuus 280 huipulle vievästä portaasta kulkee keskiaikaisissa rakenteissa. Mesmeroivat kierreportaat ovat jyrkät ja ahtaat; pitkä saa varoa päätään ja itse kukin huolimatonta askelta. Seinissä näkyy satojen vuosien takaisten seppien takomia rautanippuja, joilla rakennelmaa on vahvistettu. Portaiden keskellä kulkee kymmeniä metrejä pitkä köysi, joka toimittaa kaiteen virkaa. Kaikkiaan klaustrofobinen spiraali kattaa noin puolet noususta.

Sitten saavutaan palo-oven kautta keskilavan ullakkoon. Nyt rakennelmat ovat jykevää hirttä. Tila on avara ja parin himmeän hehkulampun valossa hämärä. Keskellä kammiota on kuusi kirkonkelloa hirsisissä kannattimissaan. Niistä suurin painaa 3600 kiloa eli neljän henkilöauton verran. Ollaan 48-metrissä, niin seinässä lukee.

Yksi kelloista.

Kaikki hirsinen on Turun palon jälkeen rakennettua, Engelin suunnittelemaa. Kun kirkko oli liekeissä 1827, muuttui torni Routin sanoin ”masuunin” eli metallien sulattamiseen tarkoitetun kuilu-uunin kaltaiseksi. Niin oli kirjaimellisesti, sillä kirkonkellot sulivat metallilätäköksi.

Tuomolan, joka suunnittelee Turun palon aikaan sijoittuvaa näytelmää, silmissä kuva palosta väikkyy apokalyptisen esteettisenä: palon aikana nousi myrsky, joko luonnollinen tai tulen nostattama, jonka ajamina kaikki kaupungin lukuisat tuulimyllyt pyörivät hurjina. Samalla ne paloivat ja syytivät ennen vaiheittaista romahtamistaan säkenöiviä kipinäjokia. Nämä ylittivät Aurajoen, jonka turvalliseksi luullulla puolella myös kirkko seisoi.

Tuomiokirkolla on aikaa osoittavat kellot neljään suuntaan. Ulkoa ne ovat hämäävän näköisiä, sillä kellotauluissa ei ole lainkaan minuuttiviisaria. Kellotaulujen keskiöt ovat 55 metrin korkeudessa. Samoin kellokoneisto, joista lähtee kellojen akselit. Suomesta löytyy kuulemma vain yksi mies, joka osaa säätää kirkonkellojen soittomekanismeja. Herran nimi on Antti Ania.

Helvetinkoneelta näyttävä aikarauta raksutti kotoisasti kuin mummon seinäkello.

Jatkamme parin palo-oven kautta ylemmäksi ja ylemmäksi Engelin suunnitteleman hirsirakenteen sisällä. Lopulta viimeinen luukku vie kirkkaaseen ulkoilmaan, kuparilla päällystetylle tasanteelle. Korkeutta merenpinnasta on 82,25 metriä. Ylhäällä käy kelpo tuuli, vaikka maan pinnalla päivä on tuntunut harvinaisen tyyneltä.

Herra Tuomola gets high.

Tornista näkee neljään suuntaan. Joka suuntaan voi katsella horisonttia niin pitkälle kuin näkö ja ilmakehän häiriötekijät sallivat. Kaupungista näkee tietenkin kaikki osat.

Kaltevan metallilattian ja matalahkojen kaiteiden vuoksi ylhäällä ei käydä talvisin ilman pakottavaa syytä. Itse asiassa yksi kattoluukku veisi vielä toistakymmentä metriä ylöspäin tornin suippoon metallikuoriseen kärkeen. Ikkunattomaan umpioon on kiivennyt kai viimeksi ilmavalvontalottia, joilla oli siellä jonkinlainen radiotiedustelulaite.

Aurajoki ei riittänyt 1827 palomuuriksi, joten Engel piirsi jälleenrakennuskaavaan puistoja.

Puluille ja naakoille tuttu vinkkeli.

Marja Routi vilkuilee hermostuneena kelloa ja alkaa pitää sormia korvissa. Hän sanoo, että vieressämme oleva kello lyö hetkellä minä hyvänsä puolen lyönnit. Kun vipuvarsien näkee liikkuvan ja moukarin heilahtavan pitäisi vielä olla aikaa suojata korvat. Mutta kun prosessi alkaa, se tuntuu kestävän vain sekunnin ja ainakin tämän kirjoittajalla korvien tukkiminen oli sekunnin kymmenyksistä kiinni. Aivot vähän kiepsahtivat ja Turku sai tietää, että kello on 14:30.

Varoitus! Melu tässä tilassa ylittää hevikeikan eturivin.

Aivojen asettumista odotellessa voisi aikakelloista vielä sanoa pari sanaa.

Aikakelloja on kaksi, pieni ja suuri, ja ne painavat yhteensä vajaat 2000 kiloa. Kaikki hiemankaan varttuneemmat suomalaiset muistavat Yleisradion legendaariset sanat ”Turun Tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista” ja niitä seuraavan kumahtelun, jonka myötä koteihin levisi (nyt jo nostalgiaa tihkuva) ajattoman rauhallinen tunnelma.

Ensimmäisen kerran kelloja soitettiin radiossa kaikkea muuta kuin rauhan merkeissä 19.6.1944. Kannas oli murtunut ja Viipurista vetäydyttiin. Pari viikkoa myöhemmin heinäkuussa radiovastaanottimista rohisi kautta maan wagnerilaisen dramaattinen rukousvetoomus, jossa presidentin puoliso Gerda Ryti liitti Tuomiokirkon lyönnit ja Suomen kohtalon toisiinsa.

Nykyistä edeltävä ääninauha kellojen soitosta oli vuodelta 1965. Vuonna 2006 haluttiin uusi nauhoitus. Routi kertoo, että homma osoittautui haastavaksi, koska kaupungin taustamelu oli käynyt niin suureksi. Piti odottaa sopivaa säätilaa, sulkea monta korttelia liikenteeltä kirkon ympäriltä ja toimia keskellä yötä, jotta hyväksyttävän häiriötön saundi saatiin purkkiin.

Kansa kommentoi hanakasti uutta äänitystä. Se kuulostaa kuulemma terävältä ja kiireiseltä, siinä missä entinen oli ollut juhlallinen ja rauhallinen. Jollain mystisellä tavalla kiireen aikakausi on vaikuttanut kirkonkelloihinkin...

Yle kokosi ihmisten muistoja keskipäivän lyönneistä. Joillekin kellot liittyvät hyvin konkreettisiin muistoihin, mutta useimmille ne olivat ylipäätään turvallisen ja lämpimän tunnelman airut. Tämän nimettömän kirjoittajan kommentti on jotenkin kuvaava: ”Tuntuu, ettei niitä [kellonlyöntejä] voi sen tarkemmin selittää, eikä muistojakaan tarkemmin eritellä. Ne vain ovat oleellinen osa elämää, ja ennen kaikkea rauhallista, ihmisen kokoista elämää.”

Keisari saa krediittia - jostain hyvästä.

Tämä toinen nimetön on myös aika hyvä: ”Aikanaan väkevien juomien myynnin sai aloittaa maamme ravintoloissa puolelta päivin. Lounaan syönti pitikin ajoittaa niin, että kahviin ja konjakkiin päästiin juuri kello 12. Olikin tapana sanoa, että Turun tuomiokirkon kello julistaa konjakinmyynnin maassamme alkaneeksi. Kellojen kaikuessa ravintolan radiosta tarjoilija jo tulikin ennalta tilattujen kahvien ja konjakkien kanssa.”

Kirjoittaja vielä huokaa, että nykyäänhän ei konjakki kuulu arkipäivän lounaskäytäntöön eikä Turun tuomiokirkon kelloja kuunnella ravintoloissa.

Enemmän muistoja Tuomiokirkon kellojen kajahtelusta löytyy täältä:
http://blogit.yleradio1.yle.fi/kirkonkellot/muistojajatarinoita
Se mikä nousee, sen on myös laskeuduttava. Näin myös retkueemme, jonka paluumatka käy osin reittiä sakariston ullakolle ja itse sakaristoon.

Empiren selvälinjaisia hirsireittejä...

Ja keskiaikaista spiraalia.

Turun Tuomiokirkon torni vahvisti jälleen havainnon, jonka olen muodostanut kapuamieni helsinkiläistornien (etenkin Rautatieasema, Kansallismuseo ja Suomenlinnan kirkko) perusteella. Tornit ovat rakennusten perifeerisimpiä osia, joissa ei käy edes talon oma väki muutamia poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta. Ne ovat pölyisiä ja koleita loukkoja muuten keskuslämmitetyissä ja vahatun puhtaissa rakennuksissa. Ne edustavat jopa kellareita vahvemmin toiseutta ja tuonpuolisuutta. Ja silti, paradoksaalisesti, ne ovat kaupunkikuvan kaikkein näkyvimpiä osia, maamerkkejä, jokaisen kaupunkilaisen päivittäistuttuja.

Tornit luovat yhden rakennuksen muodostamassa pienessä keskus-periferia-järjestelmässä vahvan perifeerisen polariteettinavan, jonka vastapoolina on rakennusten vilkkaasti käytetyt sydänosat. Tornien voi nähdä symboloivan terveen periferian ylevää ja uljasta luonnetta. Tornillinen rakennus on sävähdyttävä, mieltä kiihottava, tarumainen. Tornien purkaminen osoittaa pikkusieluisuuden lakmuspaperin lahjomattomuudella, siinä missä jo pelkkä tornien katselu on omiaan esittelemään mielelle sen avaruuden kaltaisen luonteen.

Sinitaivas syvällisen myönteisine efekteineen on palkkio torneihin päin kuikuilusta.

Tuomiokirkkoon liittyvänä jälkikirjoituksena käynee ote Suomen piispain kronikasta. 1500-luvulla elänyt ja aikanaan Turun tuomiokirkkoon haudattu Paavali Juusten dokumentoi kuvauksessaan "Tanskalaiset merisissit ryöstämässä Turkua" eräitä tuomiokirkon onnettomia päiviä.

"Vuonna 1509, elokuun 2 päivänä, joka silloin oli torstai, ja seuraavana perjantaina, kello 12:n aikaan yöllä, kun ihmiset olivat vaipuneina sikeimpään uneen eivätkä aavistaneet mitään pahaa, Hannu kuninkaan sotajoukko äkkiä ja odottamatta hyökkäsi salaa Turun kaupunkiin. Kohottaen hirveän huudon, rumpujen kauheasti päristessä ja torvien toitottaessa, he vihollisen tapaan ryöstivät kaupungin, surmaten ja teurastaen, säällittävällä ja julmalla tavalla tapettuaan ensin etevimmät kansalaiset. Samalla he myös ryöstivät tuomiokirkosta kallisarvoisen piispanhiipan ja paimensauvan sekä muita kallisarvoisia esineitä ja useimmat kalleudet, kuten parhaimmat kirjat, kupari-, tina-, rauta- ja muut irtoesineet; ja veivät mukanaan kaupungin varat sekä ottivat mukaansa Kööpenhaminaan monta kansalaista vankeina. Tämän sotajoukon johtaja ja ylin päällikkö oli muudan rosvo Otto Ruud, vääryyden poika, joka jäi Turkuun seuraavaan tiistaihin asti ryöstäen kaupungin kaiken omaisuuden ja vieden sen laivoihin yhdessä kirkon kalllisarvoisten aarteiden kanssa, mistä myöhemmin turhaan tehtiin valituksia. Mutta tämän ryöstön, tämän verilöylyn ja tanskalaisten julmuuden, joka väärin tehtiin suomalaisia kohtaan, on kaikkivaltias Jumala kostava, joka on koko maailman oikeamielinen tuomari ja kaikelta elolliselta vaatii heidän verensä."