Juuri mikään ei kuulosta niin haukotuttavalta ja hölynpölyiseltä kuin sana 'aluepolitiikka'. Se tuo mieleen komiteamietintöjen rutikuivat A4-nivaskat, jotka eivät vedä puoleensa edes itseään kunnioittavaa kirjaskorpionia. Aluepolitiikka on kuitenkin vahva tekijä. Sitä ei sovi jättää kaitsematta jylläämään sen enempää kuin sitä kuuluisaa norsua posliinikauppaan.
Aluepolitiikka voisi olla periferian turva, mutta tyypillisesti se on periferian surma. Aluepolitiikan perusteesi on mustavalkoinen ja ristiretkeläismäinen: se että perifeerisyys eli syrjäseutumaisuus on asiantila joka pitää muuttaa, joka pitää parantaa ja oikoa, josta pitää päästä eroon. Aluepolitiikan pyhä missio on se, että periferia pitää pelastaa muuttamalla se keskuksen kaltaiseksi, edes osittain. Tavanomaisesti, valtakunnan tasolla, on kyse teollisuustoiminnan ja sen edellyttämän infrastruktuurin pystyttämisestä ja ylläpitämisestä alueilla, jossa se ei ilman taloudellista tekohengitystä olisi mahdollista. Kuntatasolla aluepolitiikka sponsaa laitakyliin asfalttia, liikenneympyröitä, ramppeja, keinovaloa, teräsfasadeja. Se on toissijaista moniko noita ihmeitä on sitten käyttämässä ja miten niiden tieltä menetetään.
Suomessa periferia julistettiin de jure henkipatoksi vuonna 1966. Silloin säädettiin ensimmäiset kehitysaluelait. Sittemmin pykäläpakettia on hiottu monet kerrat. Nykyinen ”laki alueiden kehittämisestä” on vuodelta 1994. Laissa mainitut tukialueet ovat 1) Itä-Suomen tukialue, 2) Pohjois-Suomen ja Maaselän tukialue ja 3) Muut kriteerit täyttävät alueet. Kuviota täydentää EU:n rakennerahastojen tuki, jonka voimin koko maanosan periferiat saavat osansa keskuselementtien voittomarssista.
Keskusparatiisista saarnaavan, voimaperäisin käännytysvälinein varustetun aluepolitiikan perusdogmin, sen että periferia ei ole yhtä arvokas kuin keskus, takana on lähes mutta ei ole täysin sokea usko. Tuo usko näkee kaikesta todellisuuden kirjosta sentään yhden siivun, rahan. Mammonalasien värittämän maailmankatsomuksen psykologisissa juurissa muhinee niin ikiaikaista ahneuden peikkoa ja 1960-luvun kvantitatiivisen tieteen numeromaniaa kuin luterilaisen perisynnin aaveraajasäryn, kroonisen huonon omatunnon, synnyttämän riittämättömyyden taudin puhjennutta paisetta, ainaisen tehostamisen armotonta vaadetta.
Silti yhä useammin joudutaan huomaamaan, että jopa rahan mittarilla periferia olisi arvokkain omana itsenään. Ja sitä huutavan äänet korvessa yrittävät yhä uudestaan sanoa: älkää kaatako tätä satoja vuosia kituuttaen varttunutta ikimetsää selluksi, älkää saneeratko tätä historiallista puutalokorttelia kaakelielementein, jättäkää moottoritie tekemättä tähän keskiaikaiseen viljelyslaaksoon, sillä hetken työllisyyspiikin väistyttyä avohaavainen raiskio ei vedä paikalle yhtäkään matkailijaa, sillä tusinamiljöö ei sytytä niitä joilla on varaa valita paikkansa ja joiden päässä liikkuu jotain mikä voi huomenna olla yllättävän suurta, sillä jokaista lamaannuttavasti vollottavaa moottoritiemetriä kiroaa maan, ilman ja veden väki.
Siksi tämäkin kirjoitus. Heikko signaali megatrendien kohinaan, tulevaisuuden tutkijoiden antenneihin, jotta yhä useampi aluepolitiikan nimessä ”kehitysalueille” myönnetty ropo satsattaisiin periferian ominaispiirteiden vaalimiseen maailmankatsomuksellista tuhoamissotaa muistuttavan keskuskäännytyksen sijasta. Tuonne varoja luonnon- tai kansallispuiston perustamiseen, tuonne tärvellyn rakennusperinnön ja kulttuurimaiseman pelastamiseen, tuonne suljetun seuraintalon henkiin herättämiseen ja maatilamajatalon starttirahaksi. Tekohengityksen ja puleerauksen sivumaku voisi näinkin meneteltäessä tarttua kitalakeen eikä pettymyksiltä voida koskaan välttyä, mutta on epärealistista odottaa että periferia toipuisi yhdessä yössä keskuksen tasavertaiseksi, terveen punaposkiseksi sisarukseksi, vaikka se kuinka sen synnyinoikeus on. Realistista on kuitenkin luottaa siihen, että kunnossa oleva periferia kannattelee monin säikein keskusta (jokainen keskus on alkujaan kohonnut periferiasta) ja maksaa sille myönnetyt almut ja paijaukset takaisin.
Päätämme aluepoliittiseen ja periferiaterapeuttiseen ajatussikermään. Ensimmäiset kaksi sitaattia ovat amerikkalaisfilosofi Henry David Thoreaun (1817-62) käsialaa. Perifeerisyyden vaikeasti mitattavan mutta väkivahvan annin ja itseisarvon tavoittavat ja jopa rautalangasta vääntävät katkelmat ovat alkujaan 1862 ilmestyneestä tekstistä Kävelemisen taito (suom. Markku Envall).
En pane toivoani ja odotuksiani nurmikenttiin enkä viljapeltoihin, en kyliin enkä kaupunkeihin, vaan läpäisemättömiin ja hyllyviin soihin. Kun aikoinaan erittelin mieltymystäni johonkin maatilaan, jonka ostamista harkitsin, huomasin usein viehättyneeni yksinomaan noin aarin kokoisesta läpäisemättömästä ja luotaamattomasta nevasta – luonnon vajoamasta tilan eräässä nurkassa. Se oli silmiäni häikäisevä jalokivi. Saan enemmän elämää kotikaupunkiani ympäröivistä soista kuin kylän viljelypuutarhoista.
Ja edelleen:
Oikeamieliset asukkaat eivät ole kaupungille parempi turva kuin sen lähiseutujen metsät ja suot. Kunta jossa yksi alkuperäinen metsä huojuu yllä ja toinen alkuperäinen metsä mätänee alla – sellainen kunta sopii kohottomaan maasta paitsi maissia ja perunaa myös runoilijoita ja filosofeja tulevia aikoja varten.
Taiteilijoilla on ainakin oletusarvoisesti keskimääräistä herkempi vastaanottokyky omalle tiedostamattomalleen, kuten myös sen arvostus. He ammentavat omasta sisäisestä periferiastaan, jolloin ulkoinenkin periferia voi tuntua tutulta, kaivatulta ja tärkeältä. Samaa hengen sivistystä voi olla tutkimusmatkailijalla, joka kunnioittaa näkemäänsä eikä yritä muuttaa sitä muuksi kuin sen ominaisluonne on. Seuraavassa kaksi kotimaista esimerkkiä. Kun jotain heidän sanojensa kaltaista kuullaan aluepoliittisen virkamiehen ohjelmasta, nipistän itseäni ja ammun ilotulitusraketin.
Jos nykyään maksetaan miljoonia entisajan mestareiden kankaalle maalaamista tai marmoriin veistämistä kuvista, mitä maksettaisikaan vuosisadan kuluttua isänmaan todellisesta kuvasta sellaisena kuin se muinoin on ollut, kun peltojen ala vielä oli vähäinen, kun vielä oli viljelemättömiä rantoja ja kirveen koskemattomia metsiä. Useimmissa maan osissa on vielä tällaisia tauluja jäljellä, mutta selvää on, että päivä päivältä ne ovat häviämässä. Ei kuitenkaan tulisi kovin kalliiksi säilyttää jälkimaailmalle sarjaa tällaisia kuvia.
(Tutkimusmatkailija, geologi A.E. Nordenskiöld 1880)
Innoitukseni lähde on luonto. Yli 30 vuotta olen asunut samassa paikassa metsä aivan taloni vierellä. Usein minusta on tuntunut siltä kuin omistaisin Louvren tai maailman suurimmat taideaarteet oveni ulkopuolella. Minun tarvitsee vain mennä metsään nähdäkseni mitä ihanimpia tauluja – muuta en kaipaa.
(Maalari Pekka Halonen 1930)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti