keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Ympärivuotisilla talviunilla: Björkstrandin huvila ja Hilan louhos

Säihkyvän avaruuden vaeltaja, täynnä harrasmielistä ihailua, on antanut askeleensa seisahtaa.

Tammikuun lopulla päivän pituudessa huomaa jo rohkaisevan venähdyksen. Valolle omistettuja lisäminuutteja on suotu etenkin iltapäivälle, kukonlaulun oltua pitkään vain kangerrellen aikaistuva. Maiseman syttyessä kaamoksen syvimmän alhon jälkeen herää halu astua ulos, vetää keuhkot täyteen ja nähdä ympärilleen. Että onko se ulkomaailma vielä siellä, paikallaan.

Tässä kuvakatsauksessa palaamme pyhäpäivän rattoisaan retkeen, joka suuntautui pääkaupungin länsipuolelle, Espooseen ja Kirkkonummelle. Katsastamme esimerkit kahdenlaisesta kulttuuriympäristöstä, joista toinen liittyy huvilaelämään ja toinen kaivannaisteollisuuteen. Molempia leimaa pysähdyksen armollisuus, tilapäisyyden kosketus. Vaikka ihmislapsen "talviuni" olisi tässä vaiheessa ohitse, on se eräillä paikoilla ympärivuotista.

Utuisena kuin uni iso vaalea purjehtii kuusten takaa esiin.

Espoon Suvisaaristossa käyneiden silmään on saattanut osua isolla puistomaisella tontillaan seisova linnamainen huvila. Se on poikkeuksellisen ylväs ja jotenkin keisarillinen, mutta ilmiselvästi kauan oman onnensa nojassa nuokkunut. Huvila on nimeltään Villa Björkstrand, mutta on tunnettu myös Carolinelundina. Tiettävästi sen rakennutti itselleen venäläinen rautatietarkastaja Alexander Feodoroff ensimmäisen maailmansodan aikana. Huvilassa on pietarilaisempiren ja italialaisen huvila-arkkitehtuurin vaikutteita, ehkä siksi, että Feodoroff oli runsaasti matkustellut herra.

Huvila, vaikka onkin muhkean herraskartanomainen, antaa hauraan eteerisen vaikutelman. Se on kuin ilmestys, joka ei kuulu tähän aikaan. Tai kulissi, joka on tehty pahvista elokuvaproduktiota varten ja sitten unohdettu paikoilleen. Vaikuttaa, että rakennus on ollut tyhjillään ainakin kaksikymmentä vuotta.

Syytä hylkäämiselle voi vain arvailla. Yhden huhun mukaan omistajana on riitaisa mustalaissuku, joka ei ole päässyt yhteisymmärrykseen huvilan käytöstä. Toisaalta usein tällaisen tapauksen takana on grynderi, joka odottaa suojellun rakennuksen rapistumista korjauskelvottomaksi saadakseen arvotontin uudisrakentamiseen; malliesimerkkinä menettelystä on Kruunuvuoren huvilayhteisön alue. Emme tiedä. Mutta vaikutuimme näkemästämme.

Emme ole ensimmäisiä emmekä viimeisiä, jotka ihmettelevät tämän luomuksen rappiota.

Häivähdys Engeliä, vaikka arkkitehti on ilmeisesti nimeltään K.F. Andersson.

Pergamentin haurailta kuin muumion iho näyttävät nämä pinnat. Mattavalkoisella verhotut ikkunat loistavat torjuvina kuin ympärimuljahtaneet silmämunat.

Sauna, liiteri ja huussi ovat ihan eri paria päärakennuksen kanssa. Katto on tullut sisään.

Puutarhan rakenteet esittäytyvät vain osittain lumen alta.

Huvilan edustalla on karhupatsas.

Kahden vuoden kuluttua huvila täyttää sata vuotta.

Viimeinen silmäys face-to-face.

Läntisestä Espoosta on luonteva jatkaa Kirkkonummelle, ja näin juuri teimme. Kuljimme aina Upinniemelle asti, syvälle maaseudulle, Susisuon alueelle. Ystävällinen lukijavinkki kertoi siellä sijaitsevasta suljetusta kivilouhoksesta. Sen maisemallinen anti osoittautui omassa sarjassaan yhtä merkittäväksi kuin mitä Björkstrandin aavekarkeloille jätetty huvilavanhus oli suonut.

Puut lakoavat louhokselle johtavalle tielle.

Hilan louhos sai alkunsa kun paikallisen Öfverströmin perheen huvilalla vieraili kesällä 1974 tuttu saksalainen arkkitehti. Isäntiä harmitti aiheesta se, mihin kuntoon suvun viljelysmaat ja metsät olivat neuvostoliittolaisten jäljiltä jääneet: kaatopaikoiksi ja raiskioiksi. Saksalainen oli vilkaissut talon perustuksissa käytettyä upeaa punaista graniittia ja sanonut, että jos tuollaista oli Öfverstörmien mailla, hän ei heinä kahdesti miettisi louhosbisneksen käyntiin pyöräyttämistä. Geologiset tutkimukset vahvistivat, että graniittia oli paljon ja se oli eheää. Louhinta päätettiin aloittaa. Työt saatiin käyntiin 1980-luvun alussa. Myyntiartikkeli "Porkkala Red" löysi tiensä niin New Yorkin kuin Lontoon arvorakennuksiin.

Paha kyllä, louhintaa ei voi tehdä ilman melu- ja pölyhaittoja. Räjäytyksissä sinkoilevat kivet ja rekkaralli ovat nekin harmillisia lisiä minkä tahansa kulmakunnan arkeen. Paikalliset asukkaat aloittivatkin sinnikkään valituskierroksen Hilan louhostoimintaa vastaan. Louhoksesta käyty "kolmikymmenvuotinen sota" on perusteellisesti käsitelty täällä:

Vuodesta 2002 louhoksen toiminta on ollut katkolla eikä tiedä käynnistyykö se enää koskaan. Tällä hetkellä louhinta olisi periaatteessa taas luvallista, mutta myönnetty viisivuotiskausi lienee liian lyhyt, jotta toimintaa kannattaisi käynnistää ja uusia asiakkaita metsästää. Kymmenen toimettoman vuoden jälkeen louhoksen maisema on ajaton, omalla tavallaan täydellisen upea. Siinä yhdistyvät luonnonkauneus ja kubistinen kulttuurikosketus.

Jo ensimmäinen näkymä etäisistä punaisista seinämistä lumoaa. (kuva Strangler)

Louhoslampi on tukevasti jäässä.

Kurkistus pinnan tasalta. Palaamme vielä tänne.

Naapuristo nukkuu kai nyt hyvin: stemut eivät enää flyygaa.

Isot määrät valmiita kiviblokkeja on jäänyt metsittyvän tien varteen.

Louhoksen konttori horrostaa.

Kaikki päättyy aikanaan.

Oven ollessa auki kurkistimme sisään. Retkeilijä tutkii kasarihenkisiä nakukuvia.

Tärkeää luettavaa...

... mutta silti tekevälle voi sattua (seinälle kiinnitetyssä kuvasarjassa pelastetaan louhoksen laidalta horjahtanutta louhintakonetta).

Oleelliset numerot ovat järjestyksessä.

Oma sektorinsa seinällä on omistettu louhostoimintaa vastaan hyökkääville lehtikirjoituksille. Ei voida ainakaan sanoa, etteivätkö työntekijät olisi olleet kiinnostuneita paikallisten huolista.

Kesällä 2000 paikkakunnalla oli keikka. Louhoksen toiminta oli tuolloin jo loppusuoralla.

Varikon hylly.

Tällainen vehje tekee sitä jokaisen joskus kuulemaa räjäytystyömaan merkkipiipitystä, joka päättyy paukun jälkeen vaara ohi -soitoksi. Laitteesta latinki myös laukaistaan.

Pölyisen homman jälkeen pesuhuonetta osasi arvostaa.

Ulkona on tällaisia häkkejä.

Niiden käyttötarkoitusta ei tarvitse arvailla.

Dyny tuli 25 kilon laatikoissa.

Tällaisena päivänä kaamoksen voi julistaa päättyneeksi.

Koivu on puhjennut kristalliin kolme ja puoli kuukautta ennen hiirenkorvien hetkeä.

Ajoramppi johtaa retkeilijän louhoksen pohjalle.

Leikkuupintojen selkeys tekee paikasta monumentaalisen.

Altaan pohjalla puhuvat paasien pitkät varjot. Veden syvyys lienee kymmenisen metriä.

Sinitaivas on täydellinen kumppani mille tahansa retkelle, mutta etenkin eeppisissä maisemissa.

"Porkkala Red" vetää puoleensa (kuva Strangler). Samaa kiveä on pilvenpiirtäjässä Sydneyssä:
http://finska.gsf.fi/redg5ref.htm

Sininen hetki alkaa heti siellä, mihin aurinko ei osu.

Punaisessa kanjonissa voisi filmata Suomi-länkkärin.

Kuopan toisessa päässä on portaat, joita myöten pääsee takaisin ylös.

Vuoteen 2017 mennessä paikan pitäisi olla maisemoitu. On kyllä melko vaikea keksiä, miten sitä voisi kohentaa nykyisestä.

Tampereen teknillisen yliopiston diplomityössä louhokselle on laadittu uusiokäyttövisio ulkoilmanäyttämönä sen sijaan, että se hävitettäisiin:

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kirkas on talvi pöpperöisenäkin

Talvinen pelkistys on näennäistä kuolemaa ja suurta selkeyttä.

Kun on talvi - siis oikea talvi hankineen ja pakkasineen - niin eikö vuodenkierrossa ole koittanut sen puhtain hetki?

Sydäntalvella, kun askel soi narskuen jonkin eksoottisen kansansoittimen lailla ja pakkasen hiippa ylettyy kuuhun saakka, vallitsee oma kirkastunut todellisuutensa. Morsiamen väriä kantava lumi tuntuu pesevän kaiken, tekevän siitä uuden ja koskemattoman. Valtatiekin voi loistaa kuin posliini ja piha olla valkea kuin herrasmiehen nenäliina. Yöllisellä kunnaalla on oma hohtonsa niin kuin tuhansien unien läsnäolo ilmenisi fosforisena sinenä. Rapa ei roisku eikä kenkä kanna mutaisia nokareita lattialaudoille.

Sankimmatkin tiheiköt antavat myöten salaisuuksistaan. Niiden aiempi läpitunkemattomuus avautuu ja suo retkeilijälle portteja ja kujasia, saa tämän tuntemaan tulleensa osalliseksi jostain salaisuudesta. Maisemat laajenevat joka suuntaan ja tuntuvat vaatteettomilta, väreistään ja varjoistaan pyyhityiltä. Tantereen ruput ja kolot tasoittuvat niin kuin olisi vanhuksen uurteinen iho vaihtunut teinin hipiäksi. Aiemmin hetteinen suo tarjoaa kulkijalle vankan olkapään, estävä vesistö muuttuu yhdistäväksi, talvitiet kantavat saariinkiin.

Jäisen veitsen leikatessa maailmasta heikon ja huonontuneen - niin kuin tuntuu - on lemua ja mätää vaikea tavata edes mielikuvituksesta. Jopa äänet kajahtavat selvinä ja napakoina ohentuneessa ilmassa. Silti enemmän luonto suosii vaikenemista ja tätä kunnioittavat ne vähät linnut, jotka ovat rohjenneet karuksi käyneille kotisijoilleen jäädä. Osalle niistä talvi merkitsee menehtymistä, ja sitä tulee epäilyksettä pitää kunniakkaana kaatumisena, sankarikuolemana.

Puuttumisellaan loistavat sulan maan luvuttomat selkärangattomat kiusanhenget hyttysistä paarmoihin ja punkeista keltiäisiin - polttavat kasvitkin ovat laskeneet peitsensä (ei sillä, etteikö näillä kaikilla olisi paikkansa luonnon suunnitelmassa). Lämpöä muhimisalustakseen vaativat tuholaiset ja taudit on maanpaossa tai vajonneena kuolemankaltaiseen horteeseen. Myös ihmismaailmassa suuri autius vallitsee kesällä niin kansoitetuilla rannoilla ja helppoheikeistä raikuvilla toreilla. Osana kaikkea ihmismieli tunteee viileän, selkiyttävän tuuletuksen käyvän huoneessaan.

Taivaista sinisimmän on saanut talvi.

Hohde sen melkein liikaa silmille on.

Kun kaikki ylimääräinen on poissa, löytyy oleellinen.

Vaikka mistään muusta vuodenajasta kuin talvesta ei käytetä ilmaisua "kuningas", on se silti jotain, mitä usein sadattelemme ja manailemme kuin kutsumatonta vierasta. Toivomme malttamattomina sen päättymistä kuin se olisi harteillemme sälytetty rangaistusjakso. Kuumahiekkaisilla Thaimaan rannoilla on elämä ja ilo, ajattelemme, kahdehtien aurinkoa maistavia vuodenaikaispakolaisia. He ovat niitä lintukotolaisia, joiden olemassaolon päätteli muuttolintujen poismenoa seurannut muinaissuomalainen.

Sieltä, päiväntasaajan läheltä, tuli myös allekirjoittanut, joka löysi talven puhtaan hohdon palatessaan Keralasta 1998. Keskellä maaliskuun häikäisevimpiä kelejä merenjäillä liikkuen kontrasti ei olisi voinut olla suurempi, ei edes Etelämantereella. Meteli, räikeävärisyys, hajut, tungos, kuumuus, kosteus, kuhisevat ja sirisevät elämänmuodot - kaikki ne puuttuivat kuin on / off -nappia olisi painettu. Kokemus oli kuin ulkoavaruuteen paiskatulla. Se auttoi arvostamaan talvea, vaikka tuota arvostusta on pitänyt aina hakea uudestaan.

Henry Thoreau (1817 - 1862) kuvaili talven puhtautta verrattomasti esseessä Talvinen kävely. Kylmän vuodenajan ilmanalasta hän kirjoitti näin (Vaellus vuorelle ja muita esseitä, Green Spot 2007):

"Luminen maa on soinnukas kuin ikääntynyt puu. Jopa aivan tavalliset maaseudun äänet kuulostavat musikaalisilta. Jään helke puissa on kuin suloista nestettä. Kaiken kuivuttua tai kohmetettua ilmassa on kosteutta niin vähän kuin mahdollista, ja äärimmäisen ohut ja läpikuultava ilma tuottaa suurta iloa. Taivas näyttää jännittyneen korkeuksiinsa katedraalin katon kaltaiseksi holviksi, ja kuulas ilma säkenöi aivan kuin siinä leijailisi kristallinkiteitä."

Pakkasen mahdista kertoo jotain, että jos se äityisi tarpeeksi napakaksi, pyyhkäisisi se siivousrievullaan jopa ilmakehän alas. Fyysikoiden Fred Adamsin ja Greg Laughlinin  teoksen Maailmankaikkeuden elämänkerta (Like, 2007) mukaan elohopean pudotessa 77 kelviniin eli -196 celsiukseen ja sen alle alkaisi tapahtua seuraavaa:

"Suurimman osan ilmakehän kaasuseoksesta muodostava typpi tiivistyy ja sataa jään ja lumen peittämälle kamaralle. Nestemäinen typpi virtaa pitkin jokiuomia, kerääntyy jäätyneille sisämaan tasangoille ja lopulta muodostaa jäätyneiden merien päälle parin metrin syvyisen altaan. Myös ilmakehän happi sataa jäiseltä taivaalta ja antaa kylmentyneiden ja kuolleiden kaupunkien nähdä kirkkaina kaukaiset, kylmät tähdet."

Palataksemme edelleen Thoreaun pariin: jopa itse hyvyys - ehkä merkityksessä "parhaus", "vahvemmuus" - kuuluu hänestä talven lempilapsiin. Selvästi mystikon silmin hän katsoo pakkasen maata:

"Kylmä ja läpitunkeva tuuli puhaltaa pois kaiken sairaan, eikä sitä vältä mikään muu kuin sellainen, jossa on hyvyyttä. Mitä tahansa kohtaammekin vuorenhuippujen kaltaisilla kylmillä paikoilla, kunnioitamme sitä eräänlaisella horjumattomalla viattomuudella, puritaanien sitkeydellä. Kaikki muu näyttää olevan kutsuttu suojaan. Jäljelle jääneen täytyy olla osa maailmankaikkeuden alkuperäistä rakennetta, arvoltaan itsensä Jumalan vertaista."

Valkeus tuntuu haluavan sovittaa päivän lyhyyden.

Nokareittain jaloa muotoa, jonka tilapäisyys on huutavan selvää.

Talven ollessa valtansa huipulla on silti aina läsnä myös kesä. Sen löytää höyryävästä sulapaikasta, suojasäällä lentoon kiirehtineestä sääskestä, pihavajassa liikahdellen uinuvasta neitoperhosesta, maaliskuussa puun ympärille piirtyvästä pälvestä, hangelle siemenensä varistavasta talventörröttäjästä, Pohjolassa talvensa sinnitelleestä mustarastaasta ja oksistojen kasvukauteen valmiista silmuista.

Kaikessa elävässä on kipinä lämpöä, ja se on kesää. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa routa yltää kahden metrin syvyyteen, mutta siitä alaspäin jatkuu ikuinen kesä, joka pitää pohjavedet juoksevina ja pirunpeltojen lepakot hengissä. Kesä piilottelee jopa itsessään pakkasilmassa, josta ihmeellinen keksintö ilmalämpöpumppu voi sen poimia paitahihaisten ihmisten huoneisiin.

Maanalaisella tulella on alttarinsa myös ihmisen sisällä, muistuttaa Thoreau.

"Kulkija vaalii jopa kylmimpinä päivinä viimaisen kukkulan laella vaatekerrostensa alla lämpimämpää tulta kuin minkään uunin valkea. Toden totta, terve ihminen on vuodenaikojen tasaaja, jonka sydämessä on talvellakin kesä. Siellä on etelä. Kaikki linnut ja hyönteiset muuttavat sinne talvehtimaan, ja hänen sisimpänsä kuumien lähteiden ympärille kokoontuvat niin punarinta kuin leivonenkin."

Ilmiötä edustaa väkevimmillään tiibetinbuddhalaisuuden piiristä tavattava Tummo-harjoitus. Tiibetin kielen sana "tummo" tarkoittaa kirjaimellisesti "raivokasta naista", mutta yleensä se käännetään "sisäiseksi tuleksi" ja siitä harjoituksessa on kyse. Tummoa harjoittavat joogit oppivat herättämään kehonsa lämpöreservit siinä määrin, että voivat olla pitkiä aikoja pakkassäässä vähäiseen lannevaatteeseen kietoutuneena. Todellinen tulikoe on klassisesti ollut sellainen, että harjoittaja kuivattaa kehonsa lämmöllä avannossa kastellun lakanan - ei vain kerran, vaan seitsemän kertaa. Fakiirimainen temppuilu ei ole silti tummon tarkoitus, vaan sisäistä tulta käytetään "polttamaan" esteitä meditaation tieltä. Sivulliselle traditio voi tarjota inspiroivan muistutuksen paitsi kesästä sisällämme, myös mielen voimasta kääntää olosuhteet voitokseen.

Suomenkielinen artikkeli tummosta:
http://ligmincha.fi/attachments/article/88/Tummo.pdf

Taivaan tulipatsas heijastuu jääkannesta.

Sula nostattaa "merisavua".

Päätämme Thoreaun runonsäkeisiin, joissa jopa lumi nähdään "lämpimänä viittana, jonka kesä vetää ylleen":

Kun talvi koristaa oksat
ihmeellisin muodoin
ja hiljaisuus peittää
lehdet aivan alleen,

kun vedet kulkevat
talven kätköissä kulkuaan
ja hiiri kotikolossaan
syö keräämäänsä heinää,

niin tiedän että kesä on täällä jossain
piiloutuneena pinnan alla
ja että hiirenkin on hyvä olla
kesän kanervien suojassa.

Vain tiainen jossain kertoo
vaimealla viserryksellään
että lumi on silti lämmin viitta
jonka kesä itse vetää ylleen.

Se pukee puut ihaniin kukkiin
ja hehkuviin hedelmiin,
suo pohjoistuulelle kesän hengen
ja torjuu purevan pakkasen.

Tunnen tuulen tuovan uutisia
joita kuuntelen tarkkaan
siitä tyynestä ajattomuudesta
jonka ei tarvitse pelätä talvea.

Pakkassfäärissä kehätietä jyräävä rekka näyttää lentävän timanttipölyssä.