Kirkas on talvi pöpperöisenäkin

Talvinen pelkistys on näennäistä kuolemaa ja suurta selkeyttä.

Kun on talvi - siis oikea talvi hankineen ja pakkasineen - niin eikö vuodenkierrossa ole koittanut sen puhtain hetki?

Sydäntalvella, kun askel soi narskuen jonkin eksoottisen kansansoittimen lailla ja pakkasen hiippa ylettyy kuuhun saakka, vallitsee oma kirkastunut todellisuutensa. Morsiamen väriä kantava lumi tuntuu pesevän kaiken, tekevän siitä uuden ja koskemattoman. Valtatiekin voi loistaa kuin posliini ja piha olla valkea kuin herrasmiehen nenäliina. Yöllisellä kunnaalla on oma hohtonsa niin kuin tuhansien unien läsnäolo ilmenisi fosforisena sinenä. Rapa ei roisku eikä kenkä kanna mutaisia nokareita lattialaudoille.

Sankimmatkin tiheiköt antavat myöten salaisuuksistaan. Niiden aiempi läpitunkemattomuus avautuu ja suo retkeilijälle portteja ja kujasia, saa tämän tuntemaan tulleensa osalliseksi jostain salaisuudesta. Maisemat laajenevat joka suuntaan ja tuntuvat vaatteettomilta, väreistään ja varjoistaan pyyhityiltä. Tantereen ruput ja kolot tasoittuvat niin kuin olisi vanhuksen uurteinen iho vaihtunut teinin hipiäksi. Aiemmin hetteinen suo tarjoaa kulkijalle vankan olkapään, estävä vesistö muuttuu yhdistäväksi, talvitiet kantavat saariinkiin.

Jäisen veitsen leikatessa maailmasta heikon ja huonontuneen - niin kuin tuntuu - on lemua ja mätää vaikea tavata edes mielikuvituksesta. Jopa äänet kajahtavat selvinä ja napakoina ohentuneessa ilmassa. Silti enemmän luonto suosii vaikenemista ja tätä kunnioittavat ne vähät linnut, jotka ovat rohjenneet karuksi käyneille kotisijoilleen jäädä. Osalle niistä talvi merkitsee menehtymistä, ja sitä tulee epäilyksettä pitää kunniakkaana kaatumisena, sankarikuolemana.

Puuttumisellaan loistavat sulan maan luvuttomat selkärangattomat kiusanhenget hyttysistä paarmoihin ja punkeista keltiäisiin - polttavat kasvitkin ovat laskeneet peitsensä (ei sillä, etteikö näillä kaikilla olisi paikkansa luonnon suunnitelmassa). Lämpöä muhimisalustakseen vaativat tuholaiset ja taudit on maanpaossa tai vajonneena kuolemankaltaiseen horteeseen. Myös ihmismaailmassa suuri autius vallitsee kesällä niin kansoitetuilla rannoilla ja helppoheikeistä raikuvilla toreilla. Osana kaikkea ihmismieli tunteee viileän, selkiyttävän tuuletuksen käyvän huoneessaan.

Taivaista sinisimmän on saanut talvi.

Hohde sen melkein liikaa silmille on.

Kun kaikki ylimääräinen on poissa, löytyy oleellinen.

Vaikka mistään muusta vuodenajasta kuin talvesta ei käytetä ilmaisua "kuningas", on se silti jotain, mitä usein sadattelemme ja manailemme kuin kutsumatonta vierasta. Toivomme malttamattomina sen päättymistä kuin se olisi harteillemme sälytetty rangaistusjakso. Kuumahiekkaisilla Thaimaan rannoilla on elämä ja ilo, ajattelemme, kahdehtien aurinkoa maistavia vuodenaikaispakolaisia. He ovat niitä lintukotolaisia, joiden olemassaolon päätteli muuttolintujen poismenoa seurannut muinaissuomalainen.

Sieltä, päiväntasaajan läheltä, tuli myös allekirjoittanut, joka löysi talven puhtaan hohdon palatessaan Keralasta 1998. Keskellä maaliskuun häikäisevimpiä kelejä merenjäillä liikkuen kontrasti ei olisi voinut olla suurempi, ei edes Etelämantereella. Meteli, räikeävärisyys, hajut, tungos, kuumuus, kosteus, kuhisevat ja sirisevät elämänmuodot - kaikki ne puuttuivat kuin on / off -nappia olisi painettu. Kokemus oli kuin ulkoavaruuteen paiskatulla. Se auttoi arvostamaan talvea, vaikka tuota arvostusta on pitänyt aina hakea uudestaan.

Henry Thoreau (1817 - 1862) kuvaili talven puhtautta verrattomasti esseessä Talvinen kävely. Kylmän vuodenajan ilmanalasta hän kirjoitti näin (Vaellus vuorelle ja muita esseitä, Green Spot 2007):

"Luminen maa on soinnukas kuin ikääntynyt puu. Jopa aivan tavalliset maaseudun äänet kuulostavat musikaalisilta. Jään helke puissa on kuin suloista nestettä. Kaiken kuivuttua tai kohmetettua ilmassa on kosteutta niin vähän kuin mahdollista, ja äärimmäisen ohut ja läpikuultava ilma tuottaa suurta iloa. Taivas näyttää jännittyneen korkeuksiinsa katedraalin katon kaltaiseksi holviksi, ja kuulas ilma säkenöi aivan kuin siinä leijailisi kristallinkiteitä."

Pakkasen mahdista kertoo jotain, että jos se äityisi tarpeeksi napakaksi, pyyhkäisisi se siivousrievullaan jopa ilmakehän alas. Fyysikoiden Fred Adamsin ja Greg Laughlinin  teoksen Maailmankaikkeuden elämänkerta (Like, 2007) mukaan elohopean pudotessa 77 kelviniin eli -196 celsiukseen ja sen alle alkaisi tapahtua seuraavaa:

"Suurimman osan ilmakehän kaasuseoksesta muodostava typpi tiivistyy ja sataa jään ja lumen peittämälle kamaralle. Nestemäinen typpi virtaa pitkin jokiuomia, kerääntyy jäätyneille sisämaan tasangoille ja lopulta muodostaa jäätyneiden merien päälle parin metrin syvyisen altaan. Myös ilmakehän happi sataa jäiseltä taivaalta ja antaa kylmentyneiden ja kuolleiden kaupunkien nähdä kirkkaina kaukaiset, kylmät tähdet."

Palataksemme edelleen Thoreaun pariin: jopa itse hyvyys - ehkä merkityksessä "parhaus", "vahvemmuus" - kuuluu hänestä talven lempilapsiin. Selvästi mystikon silmin hän katsoo pakkasen maata:

"Kylmä ja läpitunkeva tuuli puhaltaa pois kaiken sairaan, eikä sitä vältä mikään muu kuin sellainen, jossa on hyvyyttä. Mitä tahansa kohtaammekin vuorenhuippujen kaltaisilla kylmillä paikoilla, kunnioitamme sitä eräänlaisella horjumattomalla viattomuudella, puritaanien sitkeydellä. Kaikki muu näyttää olevan kutsuttu suojaan. Jäljelle jääneen täytyy olla osa maailmankaikkeuden alkuperäistä rakennetta, arvoltaan itsensä Jumalan vertaista."

Valkeus tuntuu haluavan sovittaa päivän lyhyyden.

Nokareittain jaloa muotoa, jonka tilapäisyys on huutavan selvää.

Talven ollessa valtansa huipulla on silti aina läsnä myös kesä. Sen löytää höyryävästä sulapaikasta, suojasäällä lentoon kiirehtineestä sääskestä, pihavajassa liikahdellen uinuvasta neitoperhosesta, maaliskuussa puun ympärille piirtyvästä pälvestä, hangelle siemenensä varistavasta talventörröttäjästä, Pohjolassa talvensa sinnitelleestä mustarastaasta ja oksistojen kasvukauteen valmiista silmuista.

Kaikessa elävässä on kipinä lämpöä, ja se on kesää. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa routa yltää kahden metrin syvyyteen, mutta siitä alaspäin jatkuu ikuinen kesä, joka pitää pohjavedet juoksevina ja pirunpeltojen lepakot hengissä. Kesä piilottelee jopa itsessään pakkasilmassa, josta ihmeellinen keksintö ilmalämpöpumppu voi sen poimia paitahihaisten ihmisten huoneisiin.

Maanalaisella tulella on alttarinsa myös ihmisen sisällä, muistuttaa Thoreau.

"Kulkija vaalii jopa kylmimpinä päivinä viimaisen kukkulan laella vaatekerrostensa alla lämpimämpää tulta kuin minkään uunin valkea. Toden totta, terve ihminen on vuodenaikojen tasaaja, jonka sydämessä on talvellakin kesä. Siellä on etelä. Kaikki linnut ja hyönteiset muuttavat sinne talvehtimaan, ja hänen sisimpänsä kuumien lähteiden ympärille kokoontuvat niin punarinta kuin leivonenkin."

Ilmiötä edustaa väkevimmillään tiibetinbuddhalaisuuden piiristä tavattava Tummo-harjoitus. Tiibetin kielen sana "tummo" tarkoittaa kirjaimellisesti "raivokasta naista", mutta yleensä se käännetään "sisäiseksi tuleksi" ja siitä harjoituksessa on kyse. Tummoa harjoittavat joogit oppivat herättämään kehonsa lämpöreservit siinä määrin, että voivat olla pitkiä aikoja pakkassäässä vähäiseen lannevaatteeseen kietoutuneena. Todellinen tulikoe on klassisesti ollut sellainen, että harjoittaja kuivattaa kehonsa lämmöllä avannossa kastellun lakanan - ei vain kerran, vaan seitsemän kertaa. Fakiirimainen temppuilu ei ole silti tummon tarkoitus, vaan sisäistä tulta käytetään "polttamaan" esteitä meditaation tieltä. Sivulliselle traditio voi tarjota inspiroivan muistutuksen paitsi kesästä sisällämme, myös mielen voimasta kääntää olosuhteet voitokseen.

Suomenkielinen artikkeli tummosta:
http://ligmincha.fi/attachments/article/88/Tummo.pdf

Taivaan tulipatsas heijastuu jääkannesta.

Sula nostattaa "merisavua".

Päätämme Thoreaun runonsäkeisiin, joissa jopa lumi nähdään "lämpimänä viittana, jonka kesä vetää ylleen":

Kun talvi koristaa oksat

ihmeellisin muodoin

ja hiljaisuus peittää

lehdet aivan alleen,

kun vedet kulkevat

talven kätköissä kulkuaan

ja hiiri kotikolossaan

syö keräämäänsä heinää,

niin tiedän että kesä on täällä jossain

piiloutuneena pinnan alla

ja että hiirenkin on hyvä olla

kesän kanervien suojassa.

Vain tiainen jossain kertoo

vaimealla viserryksellään

että lumi on silti lämmin viitta

jonka kesä itse vetää ylleen.

Se pukee puut ihaniin kukkiin

ja hehkuviin hedelmiin,

suo pohjoistuulelle kesän hengen

ja torjuu purevan pakkasen.

Tunnen tuulen tuovan uutisia

joita kuuntelen tarkkaan

siitä tyynestä ajattomuudesta

jonka ei tarvitse pelätä talvea.

Pakkassfäärissä kehätietä jyräävä rekka näyttää lentävän timanttipölyssä.