tiistai 1. tammikuuta 2013

Hippu-Piipun lahja

Pienenä uudenvuoden satuna tarjoamme muutaman vuoden takaisen tekstin, joka syntyi päiväkirjalöydön tiimoilta. Tapahtumapaikkana oli Kanavamäki Helsingin Laajasalossa.

Pelastin sen syystihkulta. Pientaloalueen katuvarren jätelavalla retkottavan, itämaisella silkkikankaalla päällystetyn muistikirjan.

Diary, selkämyksen kullatut koukerot julistivat. Kiinalaisvalmisteisen kirjan kansissa oli kurkia ja riisipeltoja, vuoria kauempana. Kaunis punainen nauha toimitti kirjanmerkin virkaa. Poisheitetty päiväkirja herätti uteliaisuuden, tirkistelynhalunkin. Se kutsui avaamaan oven toisen ihmisen maailmaan.

Ensimmäisellä sivulla oli omistuskirjoitus, joka kuului näin:

Jouluna -82. Hyvää joulua sinulle ja miljardeille muille ihmisille. Tämä kirja on tehty päiväkirjaksi, mutta sen ei välttämättä tarvitse olla sinulle perinteinen päiväkirja. Tuo näille sivuille elämäsi aikana sen merkittävimmät hetket. Rauhaa maailmalle toivottaen, Hippu-Piippu.

Siinä se olikin. Nopea selaus paljasti, että kirja oli lukuun ottamatta ensisivuaan vailla merkintöjä. Ei tekstiä, ei kuvia, ei edes sivujen väliin prässättyjä vaahteranlehtiä tai elokuvalippuja. Hippu-Piipun antama lahja oli jäänyt käyttämättömäksi. Lojunut vuosia pöytälaatikossa ja joutunut nyt jonkin suursiivouksen tornadossa jätelavalle. Ehkä kirjan omistaja oli ollut liian kiireinen sitä täyttelemään, ehkä hänellä oli liikaa tavaraa edes muistaakseen kirjaa. Ehkä hän oli nyt muuttamassa pois tai peräti kuollut. Kirjan suhteen oli joka tapauksessa tehty ratkaiseva siirto, viimeinkin.

Teinipojan skoottori ajoi ohitseni. Täysillä niin kuin hitaasti kuristetulla vehkeellä aina ajetaan. Kaksitahdin katku leijaili seisovassa ilmassa ja suli hitaasti tihkuun, joka ei vaikuttanut halukkaalta sitä nielemään. Keltaiset koivunlehdet olivat kuin kultakolikoita märällä asfaltilla. Punainen postilaatikko säihkyi hullun lailla usvassa. Naakkaparvi läheisessä koivikossa päästi levottoman ääntelyryöpyn. Keskinäisiä rähinöitään setvivät ennen yöpuulle käyntiä.

Mietin, oliko vaatimus "elämän merkittävimmistä hetkistä" ollut liikaa Hippu-Piipun ystävälle. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli ollut vuosikymmeniä aikaa löytää ja kokea niitä. Merkittäviä hetkiä. Olisiko kirjaan kelvannut vasta lottopotti, 500-sarjan Mersun hankinta, arvostettu fysiikanpalkinto tai treffit maailmantähden kanssa. Jotain sellaista, millä pääsee kuvalehtien kanteen ja yökerhon jonon ohi. Vai olisiko tyhjäksi jääneille sivuille kelvannut huomio loppukesän varhaisaamun raskaan täydestä tuoksusta, kallioluodolta eväsleivälle nyppäistyn ruohosipulin mausta tai kunnon selänvenytyksen autuudesta. Sukelluksessa nenään nousseesta happamasta järviaromista tai valkeankuulaan kitalakeen pirskahtavasta kirpeydestä tai lumihiutaleiden äänettömästä kummituksentanssista katulampun ympärillä unen viivytellessä tuloaan. Ehkä sivuille olisi voinut livahtaa mustarastaan huilu huhtikuisen auringonlaskun antennilla perjantaisaunan savunhajuun sekoitettuna, kun polkupyörä rullaa kuivalla tiellä pitkän jäisen talven jälkeen ja nuori mieli kiitää viikonlopun epämääräisen suuriin lupauksiin.

Syksyn laskemaan kärkäs aurinko kiirehti koivikon taakse. Taivaan kylmässä tulessa kulki suihkukoneen piirtämä vana. Aurinko välähti lentokoneen metallirungossa. Naakat mekastivat jälleen.

Ja äkkiä päiväkirjan sivut tuntuivat läpeensä kirjoitetuilta, merkityksillä lastatuilta. Niiden molekyyleissä velloi 80-luvun tuttu ja turvallinen itähelsinkiläislähiö, yhtenäisenä ja ymmärrettävänä näyttäytynyt kännykätön ja internetitön elinpiiri, jota kivipestyt farkut ja pastellisävyt pukivat syntetisaattorin säestyksellä ja Liebfraumlichin siivittämänä. Vääjäämätön kasvu oli noilla sivuilla, ensisuudelmat ja päästötodistuksen pokkaus. Tämä päivä ja me olimme myös osa kirjan tarinaa. Ja sen kaukaisen kiinalaisen kirjansitojan kädet, jotka yhä ovat pienet mutta jo hitaammat ja väsyneemmät. Ja puun kasvamista ruokkinut sade ja sen nostattanut matalapaine, salamat pilvissä, ja paperin suoltanut kone ja pitkän merimatkan tehnyt ruostekylkinen laiva ja kapteenin hampaiden väliin jäänyt sweet and sourin makuinen bambunverso. Jopa jokainen tuleva päivä oli kirjassa, suurelta osin tosin salamusteella kirjoitettuna.

Tyhjyys hehkui täyteyttään, täyteys tyhjyyttään. Suljin kirjan ja jätin sen sateensuojaan seuraavalle lukijalle. Se oli tarjonnut kaikkensa. Kiitos Hippu-Piipulle, missä oletkin.

2 kommenttia:

Dee Dee Rekola kirjoitti...

Hyvä kirjoitus!

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset palautteesta!

Ajatonta-blogisi (http://ajat0nta.blogspot.fi/) vaikuttaa muuten erittäin kiinnostavalta.