Metsäauto ja lähde: miete maastoisesta suunnassa-olemisesta

Näsiäportti.

Korkeuksista tippuva vesipisara lätsähtää karttalehteen, joka on taitoksistaan kulunut. Käsi pyyhkäisee veden pois miltei hellästi. Suojuotti vastaa askeliin kimmoisasti. Sakeakuusikkoinen laakso kapenee, molemmille puolille työntyvät kalliot. Niiden välistä luikertaa syvään uurtunut puro. Se on selkeä maamerkki. Suunta on oikea.

Onko suunnan-haku metsässä jotain vanhanaikaista ja jopa säälittävää? Miksi vaivata pollaa kartoilla, kompassilla ja maaston tarkkasilmäisellä "lukemisella; miiksi altistua harha-askelille, kun käytössä on vaivattomuudessaan vallankumoukselliset metritarkat satelliittinavigaatiosovellukset - eikä korpeen itse asiassa muutenkaan ole pakottavaa syytä ängetä?

Eräkansa on lihonut huoneenlämmössä ja käynyt itselleen myyttiseksi. Sekä keho että mieli kärsivät evoluutiossa osaksemme optimoidun ympäristön ja olotavan deprivaatiosta. Keräilijä-metsästäjän geenit janoavat pienintäkin viitettä luonnosta - tuuletusikkunaan ajautunutta koivunlehteä, kurkiauran kailotusta taivaalta, sateen jälkeistä hapekkuutta.

Sitten se tapahtuu: ihminen jättää rakennetun ympäristön taakseen. Miksi vasta nyt?, hän kysyy itseltään.

Korpimaa.

Pesä.

Kivet penkalla.

Arvoitus.

Eräs geologi - mukava ja maastokelpoinen mies - oli antanut vinkin. Korven keskellä olisi vanha metsittyvä takalaidun. Ja siellä jotain odottamatonta: ammoinen autonhylky, kaukana tiestä uinuva kummajainen. Se on nyt tarkoitus löytää.

Aukeaa ei vielä näy. Sen sijaan puron laitaa kävellessä tulee huomatuksi, että penkka on täynnä sammaloituneita kiviä. Ne on aikoinaan kammettu ylös purosta. Jääkylmässä vedessä on selkä vääränä äristy, koska puro on haluttu perata, muuttaa se ojaksi. Nyt kivet tahtovat takaisin veteen. Kulkija alkaa vääntää niitä irralleen ja vierittää niitä virtaan. Hän tekee sen laskematta kertoja, malttamatta lopettaa. Puro tuntuu heti muuttuvan. Sen soliseva ääni voimistuu. Vedenpinta rypistyy selvemmille uurteille, kuohahteleekin. Muuttunut on kulkijakin. Hänessä on äkkiä enemmän tilaa ja autereisuutta, vaikka paita tuntuu hikiseltä selkää vasten.

Suunnan löytäminen maastossa on useissa tapauksissa silkka välttämättömyys. Mutta puhtaan käytännöllisyyden ulkopuolella se on paljon muutakin. Suunnan löytänyt kokee kulkevansa kokonaisuudessa. Hän on sekä antautunut että orientoitunut; hänellä on perusteltu luottamus askeliinsa. Silloin kun suunnassa pysyminen vaatii jatkuvaa uudelleenarviointia, on todellisuus läsnä purevasti. Karaisten niin kuin samsara vain voi, se vaatii vastuunottoa ja skarppausta, mutta myös onnistuminen - sikäli kuin se tapahtuu - on alastoman voimakas kokemus. Siinä on hartautta, ylväyttä, henkiinjäämisen makua.

Vainun ja johdatuksen tuntemukset eivät ole tyystin vieraita metsämaata kulkevalle. Ylisukupolvisuus hänessä yltää omaa lajiakin taaemmaksi, faunan jaettuun alkusumuun. Mutta yhtä lailla voi raottua räppänöitä yksilöevoluution korkeimmille portaille; pilkahduksiin mielen aavasta potentiasta, jota sanat eivät voi lähestyä hajoamatta. Metsä on viisauden ja myötätunnon esiintymiselle otollinen ympäristö.

Viimein maisema avautuu. Hapan havumetsä vaihtuu hempeämmäksi, lehtomaiseksi. Haapojen, leppien ja koivujen holvisto hohtaa vapun valoa. Vallitsee kevätaspekti, toisin sanoen metsän pohjakerros on kukkaloistossa. Valkovuokkoiset ovat kunnaat, joilla se näkyy: metsäauto. Onpa se antiikkinen, kulkija ajattelee. Se on jo enemmän luontoa kuin autoa. Se tuntuu kuuluvan paikkaan, olevan sen täysivaltainen jäsen. Se herättää kunnioitusta.

Maaksi takaisin.

Hoppa mikä hoppa.

Ikkunakampi.

Ohjaamo.

Haavan kanssa.

Suuntana myötävirta.

Perusteellinen on kulkijan kyläily metsäauton luona. Mutta on hänen mielessään vielä toinenkin kuultu vinkki. Jossain lähistöllä sijaitsee lähde, jossa pitäisi oleman vanhoja ihmiskäden laatimia rakenteita ja joka olisi yhä hyvävetinen. Lähteet ovat metsänsilmiä, joita on syytä huomioida käynnillä. Onpa kulkijan vesipullokin jo tyhjänpuoleinen. Mutta missä lähde oikein sijaitsee?

Kulkija muistaa vain suuntaa-antavasti mitä kohtaa kartalla geologin sormi osoitti. Niin hän lähtee etenemään vanhojen sarkaurien rytmittämässä lehtipuuholvistossa. Norja laakso osoittautuu pitkäksi. Laidoilla tummistelee jylhää vanhaa kuusikkoa, jonka lattiaa peittää syvänvihreä sammalmatto. Korvella on monta märkää juottia, mitä epäillä lähteiköksi. Mutta mikään kohdista ei ole metsänsilmä.

Askeltaa kulkija pitkään, edestakaisinkin. Hän päättelee, vaistoaa, antaa jalkojen viedä. Välillä hän tuntee väsymystä ja ajattelee luovuttamista, mutta suurimman osan aikaa hän on eräänlaisen huolettoman valppauden tilassa, jopa onnellinen. Kenties lähteen löytääkseen pitää ihmisen olla sille jollain tapaa valmis.

Läpitalon huoneisto.

Kantokääpä.

Tuulenkaatojuurakon akkuna.

Niinipuu.

Lähteikköjen kasvi, kevätlinnunsilmä.

Legendat kertovat metsän johdattamista. Yksi heistä oli Ranskan rakastetuin kuningas, 1200-luvulla elänyt Ludvig yhdeksäs. Pyhäksi tituleerattu hallitsija auttoi kaiken ikänsä vähäväkisiä ja puolusti näiden oikeuksia. Jos lääninherroina toimineet ylimykset olivat tuominneet rangaistuksen tai veron talonpojalle, saattoi tämä - oli hän miten kurja tahansa - viedä tuomion kuninkaan tarkistettavaksi. Etenkin kesäisin tapasi kuningas istua metsässä tietyn tammen juurella. Vähäväkiset pelkäsivät vaistomaisesti linnoja, mutta metsään heidän oli helppo tulla ja tämän kuningas tiesi. Vanha tammi näki oikeamielisyyden tapahtuvan niin aamulla kuin vielä illalla. Spontaani virta kulki uomaa, joka oli yksittäistä minää laajempi.

Olemme aina menossa johonkin suuntaan. Pysähtymisen mahdollisuus - onko sellaista olemassa? Metsässä suuntaan-menon kokemus on konkreettisin mahdollinen. Suppakuopilla, mäntykankailla, lehtorinteillä, rämeillä on kaikilla oma tapansa ilmaista - ja kätkeä - suuntia. Kulkijan näkökulmasta ne ovat erottamattomia suunnan ideasta itsestään. Ne ovat suuntaa.

Kevätlinnunsilmien laaja kukkamatto ei jää huomaamatta. Kasvillisuuden lomassa kimaltelee vesi. Sitten metsä katsoo kulkijaa silmästä silmään. Lähde.

Lähellä lähdettä.

Pulppuaminen. Metsän silmä.

Täyttymys.

Kohdallaan. Kaikki.

(Kuvat ovat eteläisestä Sipoonkorvesta, kohteet geologi Antti Sallan vinkkaamia, retken ajankohta vappupäivä 2015).

Polkujen merkityksestä kirjoitimme syksyllä 2011:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/10/polulla-mietteita-maaston-suonista.html

Kivi kiveltä palasi puro elämään

Maunulanpuro oli 2000-luvun alussa vain valju oja. Nyt siinä on koskia.

Usein jossain lähellämme virtaa oja. Harvemmin tulemme silti ajatelleeksi, että moni oja on alkujaan ollut eloisa puro, luonnon villi ja vapaa luomus.

Oli aika - ei niin kauan sitten - jolloin maa- ja metsätalouden dogmeihin kuului purojen perkaaminen. Kivet kammettiin ylös ärräpäitä ja selkää säästelemättä, mutkat oiottiin, lapioitiin lisää syvyyttä. Veden - tuon aina tiensä löytävän oveluksen - oletettiin toimenpiteen myötä juoksevan tehokkaammin ja kurinalaisemmin. Se oli tärkeää, koska valuma-alueen soille ja muille kosteikoille haluttiin lukea madonluvut. Perkaus oli voimaperäistä ja laajamittaista: sen jäljiltä eteläiseen Suomeen jäi mitättömän vähän luonnontilaisia puroja.

Kun puro muutetaan ojaksi, romahtaa se elinympäristönä. Pois joutuvat kivikot, jotka ennen tarjosivat tarttumapintaa ja suojaa eliöille sekä hapettivat vettä rikkomalla sen pintaa. Uoman ruoppaus tuhoaa pohjaeliöstölle tärkeän pinnanalaisen sammalpeitteen. Virtaus- ja syvyysvaihteluiden katoaminen tekee pienvesistöstä monotomisen möllöttäjän. Kerran kirkas silmä saa lietteestä kaihin; puro menettää luonteensa ja ilmeensä, solinan kadotessa myös äänensä. Kun mutkittelu eli meanderointi korvataan viivoitinsuoralla linjalla ja koskien ja suvantojen tanssi muuttuu tasaisen ilottomaksi marssiksi, tulee purosta zombi, elävä kuollut. Se liikkuu yhä, mutta siinä kaikki.

Runsas kymmenen vuotta sitten Maunulanpuron pohjaeliöstö rajoittui surviaissääsken toukkiin. Eliököyhyyden syynä oli edellä esitellyn kaltaiset toimenpiteet. Kävipä kuitenkin niin, että alueelle muutti muuan arkeologi, Teemu Mökkönen nimeltään. Ammattikuntansa aidossa hengessä hän halusi sukeltaa syvälle uuteen kotiseutuunsa ja kaivoi arkistojen kätköistä alueen vanhoja karttoja. Hän palasi Venäjän ja Ruotsin vallan aikoihin, aina 1600-luvulle saakka. Eräs ahaa-elämys oli se, että lähimetsän oja oli itse asiassa osa ikivanhaa Haaganpuroa, sen latvaosaa.

Ojan liepeitä arkeologin silmin mittaillessaan hän alkoi huomata kiviä, jotka aikoinaan olivat olleet virrassa, tehneet siitä puron. Hän palasi paikalle työrukkaset käsissä. Hämärissä, omin päin ja vaivihkaa hän alkoi heitellä kiviä takaisin uomaan. Niin kuin sadussa, jossa joku vapautetaan jähmettävästä lumouksesta, alkoi purolle ominainen veikeys, kauneus ja eloisuus palautua. Joitakin vuosia mies kunnosti puroa yksin. Sitten rinnalle tuli Virtavesien hoitoyhdistys ja kaupunki kivi- ja sorakuormineen. Alettiin pitää talkoita. Puron taimenkanta elpyi ja samoin muu eliöstö, josta kielivät talvipakkasilla sulapaikoissa keikkuvat koskikarat. Puro eli jälleen.

Kunnostus jatkuu. Periaate on, että yksikin kivi virrassa on parempi kuin penkalla.

Murikka lähdössä lentoon.

Läts! Ehkä jonain päivänä kiveä hapuilee taimenen lisäksi jokirapu.

Puron esittämä kiitos on äänekäs.

Suomen luonnon päivänä 30.8. Maunulanpuron kunnostustalkoot alkaen kello 10. Kokoontuminen kentällä Koivikkotie 12 kohdalla.

Kunniakierros vesiposteille

Arjen designia tyylikkäimmillään. Vesipostit lienevät vanhimmat yhä vakituisista kadunkalusteistamme.

Taannoin kirjoitimme Vartiokylän kesämökkeilyhistoriasta. Siltä pohjalta suuntaamme nyt uuteen aiheeseen, nimittäin Helsingin liepeiden vesihuoltoon julkisten vesipostien muodossa. Vesipostien tähti on laskussa, mutta funktio ajaton, jokaisen solumme siunaama.

Niin Vartsikan kesämökkikanta kuin vakinainen asutus sai pitkään - jonnekin 1960-luvulle - odottaa vesi- ja viemäriputkia. Sama päti tietysti monessa muussa pääkaupunkiseudun periferiassa. Omilla ja naapureiden kaivoilla siis rampattiin sinkkiämpärit keinuen, kunnes vesijohdon runkolinjat lähestyivät ja toivat ensiapunaan sinne tänne sijoitetut vesipostit. Joillekin nämä säilyivät ensisijaisena vedensaantipaikkana. Ainakin vielä 1990-luvulla näki vanhoja miehiä kärryjen kanssa, jotka kävivät täyttämässä kanistereita vesiposteilla.

Ehkä nyt viimeisetkin alueen taloista on vesiverkossa. Vesiposteilla on joka tapauksessa silmin nähden hiljaista ja osa niistä on kadonnut historian hämärään. Kyseisiin kapistuksiin liittyy omakohtaisia muistoja. Niillä on lukemattomat janot sammutettu varsinkin lapsuuden ikuisen pitkinä kesinä; tapana ei ollut roudata mukana juomapulloja niin kuin tätä nykyä skidienkin keskuudessa näyttäisi olevan yleistä. Eräs vesiposti (jo kadonnut Keltanotien ja Kukkaniityntien risteyksessä) toimi myös hengailupaikkana.

Tarkemmin ajateltuna vesiposti on kerrassaan hieno asia. Sen jalo idea on olla yleishyödyllinen ja maksuttomuuden periaatetta noudattava. Hapen jälkeen akuutein perustarpeemme on vesi; on helvetillistä hoippua nestehukassa ja yhtä autuaallista saada siihen helpotus. Vesiposti edustaa samaa jatkumoa kuin ammoisista ajoista lähteet, keitaat ja kaivot ympäri maailmaa. Ne ovat sivilisaatiotakin syvemmälle ulottuvia elämän maamerkkejä. Niissä maanalaiset virvoituksen virrat nousevat esiin ja saavat niin ihmiset kuin eläimet kumartumaan puoleensa spontaanin hartauden vallassa.

Tässä kuvakatsauksessa teemme kunniakierroksen Vartiokylässä yhä sijaitseville neljälle vesipostille.

Lappeentien ja Valkealanpolun risteyksessä on harmaaksi maalattu vesiposti.

Tuttu kolahtava kiskaisu kahvasta ei aluksi tuota mitään tulosta. Sitten alkaa kuulua vaimeaa pihinää. Vesi nousee jostain syvältä. Postia ei ole selvästi käytetty aikoihin. Vesi lorrottaa lopulta aika laiskasti, valuen suoraan rehottaville ruusuille. Joka tapauksessa posti pelittää ja se herättää ilahtumisen.

Lappeentiellä on tämäkin posti, Puolimatkanpolun risteyksessä. Matkaa edelliselle on vain parisataa metriä.

Pitää aluksi ihailla laitetta. Muotoilu on tiettävästi 1940-luvun lopulta. Yksityiskohtana kannattaa huomata ämpärin tueksi tarkoitettu pykälä syöksyputken nokalla. Tässä nähty vihreä väri on yleisin.

Vesi ilmaantuu nopeasti ja juoksee reippaan oloisesti; tämä posti on hyvässä vedossa, mahdollisesti vielä säännöllisesssä käytössä.

Kiviportintien ja Suomenniementien kulman posti näyttää kärsineeltä.

Mitä on tapahtunut? Valurautainen nokka on hakattu irti ja hattu puuttuu, ja onpa koko posti vinossa. Kaltoinkohtelun rajuus on sitä luokkaa, että sen takana lienee virallisen tahon edustajat. Yksi vaihtoehto on, että lumiaura on tintannut kapistusta nokkaan.

Harvinainen tilaisuus kurkistaa vesipostin sisuksiin.

Vesiposti toimii hautamuistomerkkinä itselleen.

Ollaan siirrytty Vehkalahdentien ja Ruotsinpyhtääntien risteykseen, Vartsikan neljännelle ja viimeiselle vesipostille.

Hieman orpo on tämäkin nykyajassa, jossa aluetta leimaavat uudenkarheat ja jopa pöyhkeät pakettitalot.

Tässäkin pilkottaa punaista maalia. Ilmeisesti se on ollut postien väri joskus monta vuosikymmentä sitten. Messinkikahva ihan kutsuu tarttumaan.

Testikierroksen voimakkain vesisyöksy! Juuri tällaisella teholla vesi losahti silloin muinoin, kun tapana nappuloiden kesken oli, että kaveria varten pidettiin raskasta kahvaa ylhäällä - sopivan hillitysti vettä norottaen - ja juuri kun tämä oli kumartuneena keskittynyt juomiseensa, pantiin täysi hööki päälle. Jekku se pienikin.

Yleisiä vesiposteja (viralliselta nimeltään "vapaaposti") on pääkaupunkiseudulla tiettävästi yhä 102 kappaletta. Helsingin seudun ympäristöpalvelujen (HSY) mukaan vähällä käytöllä olevista vesiposteista katkaistaan vesi ja jos kukaan ei valita noin vuoteen, posti puretaan. Löytyy kuulemma jo nuoria aikuisia, joilla vesipostin näkeminen ei sytytä mitään lamppua - kapistuksen käyttötarkoitus on heille tuntematon.

Loppusanamme saamme kaukaa Japanista, Kioton pohjoispuolella sijaitsevalta Kibunen pyhäköltä. Sen kaivolla on seuraava teksti, joka sopii mietiskeltäväksi myös vesipostilla (lähde: Vesi vetää puoleensa, Maahenki 2002).

1. Mikä toimii itsestään ja saa aikaan toiminnan muissa - vesi.
2. Mikä alituisesti ja lakkaamatta etsii etenemisväylän - vesi.
3. Mikä on itsessään puhdas, pesee pois epäpuhtaan ja on kyllin runsas sisällyttääkseen itseensä sekä puhtaan että mutaisen - vesi.
4. Mikä esteen kohdatessaan muuttuu rajuksi ja ylittää voimansa satakertaisesti - vesi.
5. Suunnattoman laajana se täyttää valtameren; haihtuu muodostaen höyryä ja pilviä, muuttaa muotonsa lumeksi ja rakeiksi, jäätyy muodostaen jalokivenkirkkaan peilin, mutta ei koskaan menetä alkuperäistä luontoaan - vesi.

Pääkaupunkiseudun asukkaat voivat tarkistaa lähimmän vesipostinsa sijainnin tältä kartalta ja käydä diggailemassa paikallista keidastaan - vielä kun se on mahdollista:
http://www.hsy.fi/vesi/vesihuoltoverkostot/Sivut/vesipostit.aspx

Aiemmin tänä vuonna esittelimme järvenselän Päijänteellä, josta miljoonapäinen hörppy- ja läträyslössimme vetensä imaisee:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/06/mista-voda-hanaan-lurahtaa-paijanne.html

Mistä Helsingin voda hanaan lurahtaa: Päijänne-tunnelin imupaikalla

Juuri tätä on tullut tänäänkin juotua sellaisenaan, teessä, kahvissa - ja naamallekin heitettyä.

Jos kuulut miljoonaan pääkaupunkiseudulla asuvaan suomalaiseen, olet tänäänkin läträillyt ties kuinka monella litralla Päijänteen vettä. Ihmeellinen tunneli yhdisti armon vuonna 1982 etelärannikon kivikylät Salpausselän takaiseen Päijät-Hämeeseen ja siellä erääseen kirkkaaseen Päijänteen selkään. Keinotekoisen valtasuonen kautta virtaa vuosittain noin sata miljoonaa kuutiota vettä - tämä kertoo etenkin teollisuuden olevan janoinen kuin Saharasta laahautunut. Raakavesitunneli on 120-kilometrisenä maailman toiseksi pisin New Yorkin vedestä vastaavan 137-kilometrisen Delaware-tunnelin jälkeen.

Oletko koskaan miettinyt vesilasin huulille nostaessasi ja virvoituksen aallon tuntiessasi, millaisista maisemista vetesi - 70 prosenttia fyysisestä olennostasi - on tarkalleen ottaen peräisin? Tässä lyhyessä kuvaraportissa käymme katsomassa Päijänne-veden eksaktin imupaikan ja näkymiä sen ympärillä. Hapen jälkeen vesi on toisiksi akuutein perustarpeemme ja kaikki "elämäksi" kutsutut prosessit tapahtuvat vesiliuoksessa, joten on sentään sekä nastaa että eksistoimisemme kokonaisvaltaisuuden portteja availevaa saada tuntuma siihen, mistä päivittäinen eloneliksiirimme on peräisin.

Pinta-alaltaan 1100 neliökilometrin Päijänne on Suomen toiseksi suurin järvi. Emme saa juotua sitä loppuun.

Maisemien jyhlistyminen viehättää Suomenlahden saaristoon tottuneen silmää.

On havaittu Kelvenne, lähes kahdeksan kilometriä pitkä kapea harjusaari, jonka eräs ohuen ohut kihara tässä. Kelvenne kuuluu Päijänteen kansallispuistoon.

Pienen pysähdyksen paikka.

Kelvennen pitkät hiekkarannat herättivät 1960-luvulla suunnitelman rakentaa sinne muun muassa hotellin ja ostoskeskuksen (saari on lähimmillään noin 600 metrin päässä mantereesta).

Orvokki aurinkoa ottamassa.

Eräällä rantamännyllä pitää kalasääski pesäänsä.

Siellä se taas lekuttelee.

Kokka on nyt kohden vedenottopaikkaa.

Viimein se on tässä, Asikkalanselällä. Strategisen resurssin tarkasta hankintapaikasta ei ole tapana hirveästi huudella, mutta ei se salaisuuskaan ole ja on toki paikallisen kipparin tiedossa. Vesi otetaan noin 25 metrin syvyydestä, mitään pyörrettä ei näy pintaan. Päijänne ei hätkähdä suoneniskusta, joka vie sadasosan sen luontaisesta virtaamasta.

Metsäiseen rantaan on noin 350 metriä ja kameran zoomi tavoittaa sieltä imuputkesta varoittavat kyltit.

Imupaikka jää taakse. Näin saivat jokapäiväiset vesilasimme "kasvot" eivätkä ne kehnommat olekaan.

Järvien ja pohjaveden kirkas märkä aarre on jotain, minkä luksusmaisuutta emme oikein edes tajua, koska se on liian lähellä ja tuttua. Vuonna 2025 jo kahden kolmasosan pallon populasta ennustetaan kärsivän puhtaan juomaveden puutteesta ja rähinöitähän se tietää muun kärsimyksen ohella. Moni katse tulee kääntymään pohjoisten vesivarantojen suuntaan auliine tarjouksineen ja epätoivoisine vaatimuksineen.

Ei tee huonoa tiedostaa ja arvostaa, että onnekkaita olemme helppoine kristallihuikkinemme. Kilistys!