Flekkaava taivas: Helsingin helmikuu 1944

"Meidän ei kannata ryhtyä kilpailemaan suurvaltojen lentokoneteollisuuden kanssa. Vaikka pudottaisimme monia kymmeniäkin koneita, sillä ei ole mitään merkitystä, mutta jokainen torjuttu pommi on tärkeä." (Helsingin ilmapuolustuksen torjuntapäällikkö kapteeni Aake Pesonen)

Talvella 1944 päästiin todistamaan, kuinka taitava judoka ja illuusionisti toimi. Hän sai kimppuunsa kirjoitetun historian häikäilemättömimmän päällekarkaajan, mutta hoiteli tämän ilman tarpeetonta vahingoittamista käyttäen apunaan loihtimaansa tulispektaakkelia. Puhumme nyt Helsingin ilmatorjunnasta ja jatkosodan suurpommituksista, joista tulee täyteeen 70 vuotta.

Kuten tunnettua, Stalin oli päättänyt katkaista Suomen selkärangan terroripommituskampanjalla eli takomalla pääkaupunkimme asukkaineen päivineen soraläjäksi. Suoraan diktaattorin käskynalaisuudessa toimineet kaukotoimintailmajoukot (Aviatsija Dalnego Dejstvija, ADD) ryhtyivät tehtävään. Helmikuun 1944 kolmen pommitusyön aikana ne operoivat keskimäärin yli 700 koneella per hyökkäys. Niin kuin jokin mekaaninen kone olisi raksuttanut, toistuivat suurpommitukset tarkalleen kymmenen vuorokauden välein: 6.-7., 16.-17. ja 26.-27. öinä. Viimeiseen hyökkäykseen osallistui peräti 929 konetta. Pommeja pudotettiin yhteensä 16 490. Niillä mätöillä Helsingin olisi pitänyt jakaa Hampurin, Kölnin ja sittemmin Dresdenin kokema kohtalo. Se on asia, jonka voi kiteyttää kahteen sanaan: kauhu ja tuho.

Jo yhden jättiläishyökkäyksen torjuminen merkitsi harvinaislaatuista onnistumista, kahden suurempaa tuuria kuin odottaa saattaisi ja kaikkien kolmen jo ihmettä. Niin kuitenkin kävi. Salaisuus oli innovatiivinen taktiikka, sulkutuli. Se toteutti erästä Sunzin Sodankäynnin taidossa ohjeistamaa konstia: jos voimasi ovat pienet, anna viholliselle vaikutelma että ne ovat isot. Tässä tapauksessa luotiin keskitetyllä räjähdysseinämällä kuva, että ilmatila Helsingin yllä tulisi olemaan yhtä helvettiä. Hysteriaa lietsottiin efektein, joista kohta kuulemme lisää. Mikä on taktiikkana jotensakin mesoavan keskiaikaista, tulituksella ei pyritty tuhoamaan vihollista vaan säikyttämään se. Tavoite oli, että lentolaivueet pudottaisivat pomminsa ennen aikojaan ja kääntyisivät matkoihinsa. "Eittämättä oli nimittäin jo todettu, että sulun leiskahtaessa silmien edessä tottumaton lentäjä pudottaa pomminsa aina, ja tottunutkin, eritoten rasittunut lentäjä hyvin usein", lausui taktiikan taustoista Jukka L. Mäkelä kirjassaan Helsinki liekeissä (WSOY, 1967).

Se että poistuviin koneisiin ei lähtökohtaisesti suunnattu seuranta- eli tuhoamisammuntaa, oli seikka jonka venäläismiehistöt tietysti hoksasivat. Ne alkoivat miltei kuuliaisesti käyttäytyä puolustautujien toivomalla tavalla. Ei enempää eikä vähempää kuin 95 prosenttia turmanlinnuista pudotti kammottavat munansa kaupungin ulkopuolelle. Tapahtunutta on selitetty sillä, että koneiden kyydissä ei ollut politrukkeja hiillostamassa heikkomoraalista miehistoä läpi tulen ja tappuran. Todennäköisesti silti hekin olisivat kauhistuneet sen ylevän valoesityksen edessä, minkä Helsingin vastaanottokomitea oli järjestänyt. Tulisulut olivat kilometrin leveitä ja kolmanneskilometrin korkuisia paloseinämiä, jotka jylisivät ja hohkasivat kuin raamatulliset ukkospilvet, täynnänsä sokaisevia leiskahduksia. Niiden seassa kieppuivat valonheittäjien platinaisena yötä puhkovat keilat, jotka kenties ovat vaikuttaneet taivaalla saalistavan jättiläishämäkin jaloilta.

Sulkujen välähdystehoa saatiin boosteroitua kepposmaisella keksinnöllä: korvaamalla osa räjähdysaineesta alumiinin ja magnesiumin seoksella. Jo alakouluikäiset pikku kemistit keittiökokeiluineen tietävät, että magnesiumjauhe palaa hyvin kirkkaasti. Sitä käytettiin valokuvauksen alkuaikoina salamavalona. Leiskupulveria ladattiin kiireen kaupalla ammuksiin muun muassa Taivaskalliolla. Siellä Suomisen Ollina paremmin tunnettu sotilaspoika Lasse Pöystikin tässä toimessa hikoili. Silloisen Helsingin korkeimpana luonnollisena kohtana (57 metriä merenpinnasta) mäki oli saanut raskaan ilmatorjuntapatterin, jonka koodinimi oli Taivas. Poikkeamme seuraavassa katsomassa paikkaa nykypäivänä. Historian luento jatkuu vielä sen jälkeen.

Taivaskallion laella on kahdeksan ilmatorjuntatykin patterirakennetta.

Yksi 76 millinen Bofors roudattiin 1980-luvulla muistoksi takaisin.

Satsaus ilmatorjuntaan osoittautui kustannus-hyötysuhteeltaan ilmiömäisen viisaaksi vedoksi.

Aurinko on laskemassa.

Auringosta kohoaa haloimiö, valopilari.

 

Sulkutuli, valonheittimen keila, valopommi - piirteitä on kaikista tässä taivaallisessa ilmestyksessä.

Tuntematon statisti napattuna kuvaan. Eeppiseksi vetää.

Helsingin ihmettä sopii muistella.

Raskaat ilmatorjuntapatterit oli sijoitettu Helsingin ympärille siten, että ne saattoivat ampumillaan suluilla sulkea kaupungin kokonaan suojaavan kehän keskelle. Niiden ohjaamiseksi oli ostettu Saksasta tuonaikaisen maailman huipputeknologiaa ja suurta sotasalaisuutta edustavat tutkat (sanaa "tutka" alettiin käyttää vasta 1950-luvulla, sitä ennen vempaimia kutsuttiin radiosuuntimiksi, Funkmessgerätt). Leveällä viuhkalla pyyhkivät valvontatutkat näyttivät kaikki ilmatilassa - tässä tapauksessa yön sysisylissä - jyrryttävät lentokoneet sekä niiden kulkusuunnan ja etäisyyden jopa sadan kilometrin päästä. Valvontatutkan havaintojen perusteella suunnattu kapeakeilaisempi mutta eksaktimpi tulenjohtotutka ilmaisi lisäksi koneiden lentokorkeuden. Näillä tiedoilla sulkutuli suunnattiin pettämättömän tarkaksi sen sijaan että sitä olisi huiskittu ympäriinsä ilmanpiiriä.

Peitenimellä Raija tunnetut valvontatutkat sijaitsivat toinen Kuninkaansaaressa ja toinen mäellä Malmin lentokentän eteläpuolella. Irja-nimeä kantavat tulenjohtotutkat olivat Santahaminassa, Lauttasaaressa, Käpylän raviradalla ja Viikin pelloilla. Ainakin Villingissä oli kuulosuunninasema, jonka hörökorvaisella kojeella viholliskoneiden pahaenteinen raskas jylinä voitiin kuulla matkojen takaa. Lisäksi radiotiedustelu saattoi antaa varoituksen jo siinä vaiheessa, kun vihollispommittajat nousivat kentiltään Leningradin lähellä. Langat solmittiin yhteen Korkeavuoren paloaseman alaisessa torjuntakeskuksessa, jonka peitenimi oli Torni. Siellä koottiin ilmavalvonnan havaintoaineisto ja annettiin tulikäskyt pattereille.

Jos kohta sulkutuli lamaannutti hyökkääjää kauhistuttavuudellaan, oli tietty osansa myös kuuluisalla hämäystempulla. Kaupungin satamiin oli kertynyt viennin tyrehdyttyä runsaasti paperirullia ja kaivosparruja, ja ensimmäisen suurpommituksen jälkeen näitä kuskattiin vauhdilla Helsingin maalaiskuntaan Nordsjön (eli Vuosaaren) pelloille. Toisen ja kolmannen suurpommituksen öinä Helsinki oli sitten siirtynyt kuin taikaiskusta kymmenisen kilometriä itään, kun kaupunkikortteleiden muotoon kootut roviot tuikattiin tuleen ja kaupungin läntiset valonheittäjät pidettiin pimeinä. Vuosaaren metsät ovat yhä kuoppia täynnä.

Ne harvat itsepäiset koneet, jotka puskivat sulkujen läpi, naulittiin valonheittimien keilaan ja osoitettiin suupaloiksi Luftwaffen yöhävittäjille, joita oli pyrähtänyt tusina Helsingin avuksi välittömästi ensimmäisen suurpommituksen jälkeen.

Ovelan Helsingin viimeinen salainen ase oli 1943 napattu venäläisvakooja "Petteri", joka oli saanut valita teloituksen tai yhteistyön väliltä. Hänen tukikohtansa oli Päämajan Tiedustelujaoston hoteissa, Kuusisaaressa sijaitsevassa Kummituslinnaksi kutsutussa huvilassa. Sieltä  Petteri informoi vanhoille pomoilleen radiolähettimellä, että Helsinki oli tuhottu: tehtävä oli ollut menestys. Riemuisa Moskovan radio hekumoi Helsingin palon näkyneen 250 kilometrin päähän. Se lienee ollut neuvostotapa osoittaa kiitollisuutta siitä, että suomalaiset eivät olleet pommittaneet Kannaksen joukoistaan kosketusetäisyydellä olevaa Leningradia. Mutta se ilo kannatti sallia itänaapurille. Harhan uneen vaipui terrorikampanja, neljättä kertaa ilma-armadat eivät palanneet.

Kaikkiaan ammuttiin alas 20 viholliskonetta. Kaupunkiin pudonneet pommit surmasivat 146 ihmistä ja tekivät rujoa jälkeä. Hävityksen lohduttomuus välittyy ennen julkaisemattomasta tunnin mittaisesta TK-filmimateriaalista, jonka Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitos yhteistyötahoineen julkisti vuosi sitten. Ne tuhot oli kuitenkin suhteellisen helppo korjata. Enemmän kuin yhdeksän kymmenestä iskusta oli mennyt ohi. Itämeren tytär oli saanut naarmun, ei muuta.

TK-mies Reino Tenkanen oli saapumassa lomalle Helsinkiin, kun puhkesi kolmas suurpommitus. Hän näki taistelun Taivaskalliolta ja piirsi pari päivää myöhemmin näkemänsä. Romanttista liioittelua edustaa palavan kaupungin lieskakuvun lisäksi se, kuinka isoina keskikaupungin rakennukset näkyvät mäelle. Kuva kuuluu nykyisin kaupunginmuseolle.

Myös Laajasalossa on raskaan ilmatorjuntapatteriston jäänteet. Tässä nähtyinä syksyllä 2011.

****

Loppuun kuvaus siitä, kuinka ensimmäinen Helsingin suurpommituksista alkoi puolustusteknisestä näkökulmasta.

Elettiin sunnuntai-iltaa 6.2.1944. Aurinkoa pilkauttanut ja pakkaseltaan mieto päivä oli ollut täydellinen ulkoiluun. Iltaohjelmaksi oli tarjolla esimerkiksi Boston-elokuvateatterissa pyörivä Rakkauden orjia, oopperassa esitettävä Verdin Trubaduuri tai Karhu-Kissojen ja TBK:n välinen jääkiekkoilun mestaruussarjan ottelu Kaisaniemen kentällä. Kaikilla tulisi kuitenkin kohta olemaan muuta mielessä. Mäkelän kirjasta lainaten:

"Klo 18.16 alkoi Suomenlahden pohjukassa voimakas moottoreiden surina. Äänet etenivät kohti länttä.

Surinat saavuttavat Suursaaren alueen. Helsingissä valot sammutetaan, Raija-ilmanvalvontatutkat käynnistetään.

Tutkien kuvapinnoilla näkyy yhä lisääntyvä määrä viholliskoneita. Ne etenevät kohti länttä pitkin Suomenlahden keskustaa ja Suomen rannikon läheisyydessä. Ensimmäisten koneiden ollessa 70 km:n päässä Helsingistä annetaan torjuntavaroitus. Torni avaa suorat yhteydet kaikkiin torjuntaelimiin. Irja-tulentorjuntatutkat käynnistetään, aseilta ja tulenjohtovälineiltä poistetaan suojapeitteet, pattereilla varmistaudutaan siitä, että koko henkilökunta on nopeasti saatavissa tykeille, valonheittimet koekäynnistävät voimalaitteensa, kuulosuuntimet kokeilevat sähköisen sivukulman välityksen.

Ilmavalvontamiehet piirtävät jatkuvasti koneiden reittiä seinällä olevalle valvontatasolle. Tornissa keskellä huonetta on vaakasuora torjuntataso, jonka ympärille ovat jo asettuneet kapteeni Pesonen sekä muut torjuntaupseerit ja -aliupseerit. Kaikkia yhteyksiä kokeillaan, kaikki tuntuu olevan kunnossa.

Pesonen ja ilmavalvontakomppanian päällikkö, kapteeni Risto Kavanne seuraavat tarkoin viholliskoneiden liikehtimistä. Lennot tuntuvat suuntautuvan hyvin määrätietoisesti länteen, suoraan kohti Helsinkiä. Koneita vaikuttaa olevan enemmän, kun mitä olisi tarpeen pelkkään häirintäpommitukseen. Tutkan kuvapintaan piirtyy runsaasti pisteitä, Suursaari ilmoittaa edelleen surinoita, ja Kannaksen rannikko kuulee jatkuvasti koneita olevan matkalla Leningradista Suomenlahdelle.

Klo 18.34 Pesonen määrää: - Torjuntahälytys kaakkoon.

Yhteispuhelimesta käsky leviää kaikkialle. Jokaisella patterilla hälytyskellot soivat, miehet juoksevat tykeille, ammuskellarit avataan.

Klo 18.36 Tallinnassa ilmahälytys. Eestin yli etelästä on tulossa kone. Samaan aikaan idästä ilmoitetaan yhä lisää koneita.

Klo 18.49 Kavanne päättää ilmavaroituksen antamisesta ja kaksi minuuttia myöhemmin hän määrää ilmahälytyksen pantavaksi toimeen Helsingissä.

Ilmasuojelukeskuksessa ovat kokoontuneina is.komentaja, majuri Hannus, palopäällikkö Bährqvist, aseellisten is.komppanioiden upseeri, poliisilaitoksen edustaja, kaupungin teknillisten laitosten johtajia sekä raivauskomppanioiden päivystäjänä ins. Toivola. Kun ilmavalvonnasta tulee käsky, Toivola painaa seinässä olevan laitteen nappia, ja kaikkialla kaupungissa uuden ajan sotatorvet virittävät venyttävän, nousevan ja laskevan ulvontansa.

Klo 18.51 Helsingissä alkaa ilmahälytys numero 396."

Tarinan mukaan Helsingin tuhoamisesta kunniamerkin saanut neuvostoilmavoimien komentaja oli sodan jälkeen käymässä Helsingissä. Hänellä oli suomalainen autonkuljettaja käytössä. Komentaja takapenkillä alkoi käydä ihmetteleväiseksi nähdessään vain ehjää kaupunkia. "Viekää minut Helsingin tuhottuihin osiin", hän sanoi kuskille. Tämä mietti hetken ja lähti sitten ajamaan Suomen Pankille. Sen edessä hän osoitti Snellmannin patsasta, jonka jalustassa on pomminsirpaleiden iskemiä. "Siinä on tuhottu Helsinki." Komentaja tajusi kantavansa rintapielessään merkityksetöntä helyä ja otti sen pois.

Talvisodan syttymisaamun ilmahöykkäyksestä Helsinkiin kerroimme tässä jutussa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/11/pommeja-hietsuun-siivu-isoaidin.html

Paluu Kivikon sotavankihaudalle

Punahaudan ympäristö on uudessa uskossa.

Tuli käytyä pitkästä aikaa Itä-Helsingin Kivikossa. Nyt puhutaan siis ainakin 20 vuoden tauosta. Aluetta ei ollut tehnyt mieli nähdä sen jälkeen, kun se siirtyi valtiolta Helsingin kaupungille ja joutui erinäisten toimenpiteuden kohteeksi. Milteipä freudilainen torjunta oli astunut kehiin, alueen välttely. Sitä tiesi, että siellä oli tapahtunut jotain peruuttamatonta ja omien vanhojen muistikuvien rikkumattomina pitäminen tuntui houkuttelevimmalta. Nyt oli viimein aika kohdata paikan nykytodellisuus.

Kivikossa toimi armeijan perustama Malmin ampumarata, joka lakkautettiin 1993. Laukausten katoaminen oli lähtölaukaus. Kaupungin rakennus- ja aluehygieniakoneisto syöksyi liikkeelle. Se oli vimmainen kuin olisi joutunut odottamaan tilaisuuttaan puuhun köytettynä. Sen edessä avautui jotain Helsingissä niin harvinaiseksi käynyttä: noin kolmen neliökilometrin villi, varjoisa, kastroimaton maa, jota joskus oli kutsuttu "Kontulan Lapiksi". Itse ampumarata kattoi toki siitä vain pienen osan.

Muutosvirtaan huuhtoutui lapsuusvuosien jumalainen seikkailuvaltakunta erämaisine kalliometsineen, vaskitsoineen, nastakehrääjineen, rämelaikkuineen, bunkkereineen ja tuppoisesta heinikosta kerättyine savikiekkoineen. Fyysisestä maailmasta kaikkosivat ne hiljaiset takatiet, joilla oli saanut treenata isoisän Fordilla ajoa 12-vuotiaana sunnuntaiaamun pehmeän valon siivilöityessä vehmaiden lehtimetsiköiden läpi ja myöhemmin rymisyttää kaverin Rakki-nimistä mustaa mopoa, jonka iskarit saivat pärjätä ensimmäisen maailmansodan aikana paikalleen kilkutetun mukulakiveyksen kanssa. Näyttämöltä poistuivat kosteat koiranputkiniityt, joilla armeijan hevoset viettivät kesälaiduntaan. Ja Paukkulanmajan muhkeat syreenipensaat ja niiden tuoksu juhannusajan valoisassa yössä ja itse tummahirsinen rakennus, jonka seinälle oli tyylitelty puuleikkauksin Suomen vaakuna.

Alueen muutos jatkuu edelleen kohoavien kerrostalojen muodossa. Toisaalta on Kivikossa yhä runsaasti metsää - laidoiltaan pahoin nakerrettua mutta kuitenkin - ja alueen pohjoisosassa Helsingin toisiksi korkeimmaksi paikaksi kohoava rakentamaton kallioylänkö. Entisen rauhan kokeneelle on erikoista nähdä ihmisten suurilukuisuus alueella. Kivikko - valtaväylien rajaama perukka, takavuosien epämääräinen unhon sumppu - on tullut viralliseksi ja kunnialliseksi paikaksi, jossa käy kuhina.

Eräs Malmin ampumaradan perämetsien omituisista asioista oli aina ollut venäjänkielisellä tekstillä varustettu muistokivi. Nimistä ja vuosiluvuista ymmärsi, että se oli toisen maailmansodan sotavankien joukkohauta. Tällaiseksi se myös vahvistui, kun asiasta sai tiedonmuruja. Haudassa lepää 34 punasotilaan ruumista. Lähes kaikki kuolivat talvella 1941-42, kun maassa vallitsi käytännössä nälänhätä. Menehtyneistä suurin osa oli työskennellyt Kontulan suolla turvetta kuokkien. Hautamuistomerkki sijaitsi hyvin syrjähenkisessä nurkassa aluetta, synkeässä metsässä, jonne poikettiin - jos poikettiin - vähäiseltä tientapaiselta.

Nyt Anno Domini 2013 oli suuri haaste löytää tuo paikka uudestaan, sillä metsä ja siellä kulkenut tie oli kadonnut. Alue oli muuttunut eräänlaiseksi postmoderniksi teemapuistoksi, jonka maasto kumpuili manipuloidun hallusinatorisesti ja jossa oli radat frisbeegolfille ja krossipyöräilylle ja jokin hiihtohallikin. Park-nimillä niitä kutsutaan, frisbeegolfpark. Hauta kuitenkin löytyi jokseenkin vaistonvaraisella suunnistuksella. Sen ympärille oli säästetty pieni laikku metsää. Alla lyhyt kuvaraportti paikasta. Etenemme yleisnäkymien ja eräiden jäännösten kautta varsinaiselle kohteelle.

Yleisnäkymä Kivikon "Paukkulanpuistoon". Suurmaisemassa mikään ei muistuta siitä, millainen se oli parikymmentä vuotta sitten.

Aitoja kummallisten autioiden alueiden ympärillä. Useampi sivuportti oli avoinna, eli kulkua ei sinällään haluttu estää. Kuvassa näkymä tasalinjainen mäki on keinotekoinen.

Jossain näillä main oli lautaisia kojuja ja pieniä torneja. Jälkimmäisistä singottiin savikiekkoja.

Aivan uusi näkymä.

Entiseen ampumarataan liittyen löytyy kuusikko, joka istutettiin vuoden 1937 ammunnan maailmanmestaruuskisojen kunniaksi.

Tämä on voinut olla ampumaradan paviljongin eli Paukkulanmajan (jonka kakrut polttivat 1995) kylmäkellari. Toinen vaihtoehto voisi olla ammusvarasto.

Ampumarataan liittyy myös tämä betonirakenne...

... ja pätkä muuria...

Vaellus jatkuu. Maastossa kohtaa kummia rakenteita, kuten kuvassa näkyvän korkeaa kalliohuippua hallitsevan lavan. Ilmeisesti siltä on tarkoitus heittää frisbee.

Nyt on kuitenkin havaittu venäläisvankien hauta.

Haudan luona vetelehtii yllättäen kaksi vartijaa. Viereinen teollisuuskiinteistö hätkähdyttää. Kartta kertoo Kivikonlaita-nimisestä teollisuudelle pyhitetystä tiestä, jonka varrelle on nousemassa vielä paljon halleja.

Kalmistonsyrjä osoittautuu spaddumestaksi.

Todennäköisesti vain haudan läsnäolo on estänyt, ettei aluetta ole senkin kohdalta rakennettu. Valtakunnanrajan itäpuolella vastaavia estoja ei kaiketi tunnettaisi, mutta vihollisen - nykyisen tai entisen - haudan kunnioittaminen on sivistystä.

Tarkoitus pyhittää järkyttävää muovi-kitschiä olevan seppeleen. 34 jäbää ovat kaukana kotoaan, mutta eivät unohdettuina. Kuka sitten seppeleen onkaan laskenut, on merkillepantavaa, että neuvostoliittolaisten sotahaudat ovat myös vanhojen suomalaiskommunistien pyhiinvaelluskohteita - tämä kävi ilmi, kun aiemmin tänä vuonna tutustuimme Hangossa sijaitsevan neuvostohautamuistomerkin vieraskirjan sisältöön.

Kuluvalla viikolla tulee 70 vuotta täyteen erikoislaatuisesta tapauksesta, jonka näyttämönä Malmin ampumarata sai palvella. Syyskuun 29. vuonna 1943 radalla ammuttiin viimeinen Suomessa teloitettu nainen, helsinkiläinen ompelija Martta Koskinen. Hän oli ilmeisen monella tapaa vehkeillyt kommunisti, joka sai tuomionsa maanpetoksesta. Viimeisinä sanoinaan hän tarinan mukaan huusi kuolemaa Rytille, Mannerheimille ja Tannerille (jälkimmäinen oli kylläkin yrittänyt muuttaa kuolemantuomion elinkautiseksi). Samalla kertaa teloitusryhmän eteen joutui sotilaskarkuri ja vakooja Olavi Heiman, Koskisen kavaltanut apuri. Teloitettujen käsittely jäi kurinpitorangaistuksiaan kuittaaville rikollisvangeille. Nämä hautasivat puhkiammutut kalmot Malmin hautausmaan irtolaisille tarkoitettuihin rivihautoihin.

****

Kivikon kenttäkäynnistä voisi summata seuraavaa. Vaikka suunnilleen tiesi mitä odottaa, oli silti erikoinen kokemus nähdä paikkoja, jotka vielä jostain yksityiskohdasta nippanappa tunnisti ja osasi sijoittaa muistin kartalle - ja paikkoja, jotka olivat uusiutuneet tunnistamattomiksi kuin oudon taian voimasta. Etenkin entisen ampumaradan tienoolta maisemat oli kaulittu, vaivattu ja letitetty kuin pullapitko, suurelta osin lyijysaastuneen maaperän massiivikäsittelyn kautta. Unessa tapahtuu sellaista, mutta valve panee paremmaksi.

Buddhalaisuuden opettaja Tara Brach on suositellut asiaa nimeltä "radikaali hyväksyminen". Sen pointti on, että mikä tahansa nouseva ajatus tai tunne kannattaa ottaa lähtökohtaisesti ok-juttuna. Mielensisältöjen kieltäminen ja tuomitseminen ei ole hyödyllistä eikä auta niiden käsittelyssä, mutta niiden täyssydäminen salliminen on paasikivimäistä tosiasioiden tunnustamista ja samalla vapautumisprosessin nalli. Radikaaliin hyväksymiseen pyrkien tuli Kivikkoa katseltua. Hyväksynnän saivat melankolian, kummastuksen ja tyrmistyksen tunteet. Ja myös se eräänlainen suloisenkatkera kamaran katoaminen, siiville heittäytyminen vapauden ja vaaran väreineen, joka ympäröi tilapäisyyden pyhää yksinkertaisuutta.

Oli erikoista huomata ikävöivänsä ampumaradan äänimaisemaa, mutta niin vain kävi. Siinä hypnoottisesti, merkillisen levollisesti toistui aina sama tuttu sointupari: lyhyt mölähdys - haulikkoampujan merkki savikiekon sinkoajalle - ja sitä seuraava muhkea tussaus.

Saksalaisten sotavainajien hautausmaalla kävimme kaksi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html

Venäläisvankien työmaana toimineen turvesuon kohdalla on nykyisin ei enempää eikä vähempää kuin rakkauden temppeli:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/02/rakkauden-temppeli-kontulan.html

Railo nimeltä itärintama: sananen vuosien 1941-45 suurpalosta

Nousiko hän Kampin metroaseman alapuolelle rakennetusta toisesta metroasemasta, joka tehtiin laajennusoptioksi pohjoiseen suuntaavalle linjalle? Vai vieläkin syvempää - paljon syvempää?

Käsittämätöntä! Ihminen närkästyy pahasta, kun se tulee ulkopuolelta ja on hänen ulottumattomissaan, mutta omaa pahaansa vastaan hän ei taistele, vaikka juuri se olisi hänen vallassaan. - Marcus Aurelius

Kampin metroasemalla iskee kummastus ja näkemänsä täytyy tarkistaa. Mutta totta se on. Hämärässä kammiossa lasien takana seisoskelee SS-sotilas. Kaasunaamari kasvoillaan hän vaikuttaisi olevan yksi niistä kaikkein pahamaineisimmista, jotka käsittelivät Zyklon B:tä. Metrojuna tulee, täytyy mennä. Vasta myöhemmin valkenee, että sotilas - nukke vain - ilmeisesti mainosti tieteiselokuvaa. Hänen näkemisensä ehti kuitenkin viedä mietteet toiseen maailmansotaan ja etenkin itärintamaan, jossa tuo suuri onnettomuus roihusi julmimmillaan.

Tänään 2. helmikuuta täyttyy tiimalasissa tasan 70 vuotta siitä, kun Volgan rannalle Stalingradiin motitettu Saksan 6. armeija antautui. Alkujaan 300 000 sotilaan armeijasta henkiin jääneet noin 110 000 miestä laahustivat kauhtuneisiin mantteleihinsa kääriytyneinä neuvostovankeuteen. Heistä 6000 oli enää palaava kotiin. Stalingradin taistelua pidetään yleisesti tärkeimpänä toisen maailmansodan käännekohtana. Puhtaasti sotilaallisesti se sitä tuskin oli, mutta sitäkin enemmän moraalisesti, psykologisesti ja poliittisesti. Aikajanalle sijoitettuna Stalingradin motin antautuminen ei tosin ollut vielä lähelläkään itärintamalla käytävän sodan puoliväliä; takana oli puolitoista vuotta painajaista, edessä vielä lähes kaksi ja puoli.

Juhannuksesta 1941 alkaen lukemattomille seinäkartoille Petsamosta Portugaliin ja Pariisista Sofiaan oli nuppineuloin hahmotettu itärintama, kahden häikäilemättömän diktatuurin taistelu elämästä ja kuolemasta. Saksa ja sen miehittämä tai muuten mukaan vetämä Eurooppa katsoi tuota ehdotonta ja läpäisemätöntä rajaa omalta puoleltaan, Neuvostoliitto alleen nujertamineen kansoineen toiselta. Itsessään itärintama oli jotain, mitä kukaan ei ollut ennakoinut, eivät edes operaatio Barbarossan arkkitehdit Berliinissä. Staattiseen olemassaoloon uurtuneena sitä ei pitänyt koskaan olla. Piti olla vain salaman kaltainen suihkaus lopulliseen voittoon; koneiden pauhua juhannuksesta elonkorjuuseen, paraateja kultaisten lehtien alla. Talvet ja mutavellit seurasivat kuitenkin toisiaan, ja entistä brutaalimmaksi kävi tuhoamistaistelu, jossa alkujaankin oli heitetty hyvästit normaalin sodankäynnin lainalaisuuksille ja ritarillisuuden vivahteille.

Vakiintuneimman institutionaalisen asemansa itärintama saavutti alkuvuoden 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Tuolloin kaikille oli käynyt selväksi, että siitä oli tullut pitkäaikainen ilmiö. Siellä puhkesi aika ajoin paikallisia kriisejä, mutta siltikin se oli suhteellisen vakaa ja hallittu. Se sijaitsi syvällä Neuvostoliiton maaperällä, fyysisesti ja henkisestikin kaukana keskimääräisen eurooppalaisen arjesta. Itärintaman olemassaoloon oli pakon edessä totuttu ja akuuttia huolta se aiheutti lähinnä vain niille, joiden läheinen palveli siellä. Kaikki itärintamaan liittyneet käytännöt olivat hioutuneet huippuunsa, saaneet rutiinin silauksen. Sinne kulki säännöllinen huolto, kymmeniä ellei satoja junia, kolonnia ja lentokoneita päivässä. Itärintaman katsaukset hallitsivat uutisfilmejä ja sanomalehtien palstatilaa. Muut rintamat eivät vieneet siltä mainittavasti huomioita, Normandiassa vallitsi vielä maalaisidyllin uneliaisuus siiderinmaistajaisineen.

Sodanaikainen lentolehtinen kuuluttaa "ratkaisun hetkeä" ja esittää eeppisen marssin itään. Hylätystä vajasta löytynyt propagandatuotos ilmeisesti painettiin useille eurooppalaisille kielille, koska vastaava on esillä muun muassa Riikan miehitysmuseossa latviankielisenä.

Vaikka itärintama sijaitsi kotikulmien sijasta "siellä jossain", kalvoi se silti eurooppalaista tajuntaa. Saksan esittämässä kuvassa itärintama näyttäytyi vahvasti tietoisen ja tiedostamattoman rajana. Se oli sellainen valli okkultismin mustaa hyökyaaltoa vastaan kuin millaisen pystyttämistä Freud oli esittänyt Jungille ennen heidän välien viilenemistä. Se jakoi rationaalisen, turvallisen, sivistyneen, järjestyneen, moraalisen, kulttuurisen ja toisaalta demonisen, järjettömän, barbaarisen, sekasortoisen, tuhoavan, eläimellisen. Jälkimmäinen kupli, kiehui, pyrki jatkuvasti lävitse ohuen kalvon. Se mieli hukuttaa länsimaisen sivistyksen ja lopulta itsensä ihmisyyden. Itärintamaa ei haluttu, mutta samalla mitään muuta ei haluttu yhtä kiivaasti. Uutisfilmien itää vartioiva sotilas - jonka sanottiin olevan "ristiretkellä" - oli kuin Pyhä Yrjö lohikäärmettä vastassa. Itärintaman juoksuhaudat ja piikkilangat olivat Mustaltamereltä Jäämerelle polveileva makaaberi elämänlanka, jokainen itään lähtenyt varuskuormasto jotain parempaa himmeästi lupaava kointähti, kolkonkatkera toivonkipinä.

Itärintaman töin tuskin pidättelemä, Eurooppaan ilmeisen syöksyvalmiina oleva bolshevismi oli täydellinen vihollinen, jonka varjossa kansallissosialismikin saattoi teeskennellä puhtoista. Se tarjosi jokaiselle jotakin. Sen materialistinen ateismi uhosi tuhoa uskonnolle ja kirkolle. Maanviljelijöiltä sen kollektivisointi halusi riistää maat, niin kuin sen sosialisointi omistukset kauppiailta ja tehtailijoilta. Siperian gulagit ja niskalaukaukset odottivat upseeristoa, valtiomiehiä ja älymystöä; kotiäitejä, tyttäriä ja jopa isoäitejä puolestaan raiskaukset, häpäisyt ja orjuus. Tehdastyöläinenkään tai parturinoppilas ei asettunut odotuksia sen autuudelle. Se halusi sulattaa kansallisvaltiot neuvostotasavalloiksi ja jatkaa leviämistään koko maailmaan Kommunistisen internationaalin (Komintern) taisteluohjelmassaan viitoittamalla tavalla. Jo vuonna 1940 oli nähty, kuinka Baltian maat olivat ikään kuin vajonneet maailmasta, kadonneet täyden infiormaatiopimeyden yöhön, jonka takainen hirvittävyys oli kaikille selviö.

Itärintaman roolia koko sivistyneen maailman turvaajana kiivaasti rummuttanut Saksan kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin lanseerasi sodan jälkipuolella paljon puhuvan iskulauseen Lieber tot als rot: mieluummin kuollut kuin punainen. Selväksi tehtiin, että itärintaman luonne oli kaikki tai ei mitään, voitto tai kuolema. Suhtautumisessa ei ollut sijaa kompromisseille. Itärintama oli dualismissaan ehdottomin kaikista eurooppalaisista suurista tarinoista modernilla aikakaudella. Valtava vastakohtanapojen jännite oli siinä vailla "häitä", rakentavaa yhteyttä. Jopa itärintaman suora rintaperillinen kylmän sodan rautaesirippu mahdollisti normaalimman kontaktin sen erottamien kansojen välillä.

Vuonna 1942 Saksa julkaisi miljoonien kappaleiden painoksena erään kaikkien aikojen häijyimmän kirjasen Der Untermensch (Ali-ihminen), joka myös käännettiin 14 kielelle. Tekele edusti eräänlaista pimeää poelaista fantasiaa, mutta sitä kaupattiin ei-fiktiona. Siinä selitettiin, että neuvostoliittolaiset, nuo Idän oliot, olivat itse asiassa vain osittain ihmisiä, vaikka ihmistä ulkoisesti muistuttavatkin. He olivat ihmiskunnan perivihollisia, ali-ihmisiä. Nämä punaruttoiset zombit edustivat pimeyttä, kaaosta ja apokalypsia, lakkaamatonta tarvetta tuhota. ”Heidän ainoa päämääränsä on tehdä aavikoitunut erämaa mistä tahansa luovuutta, hyvyyttä ja kauneutta säteilevästä kansakunnasta tai rodusta”, julisti kirjanen, joka hälytyshuutomaiset päätössanat olivat: "Eurooppa, yhdisty! Suojele itseäsi!"

Itärintaman kauhistuttava paine sai tosiaankin aikaan sen, että Saksa alkoi voimakkaasti puhua Euroopan tarpeesta yhdistyä. Kyseessä oli erikoinen ja vähemmälle huomiolle jäänyt alkusoitto myöhemmälle Euroopan Unionille. Sodan lakihetkillä joka kolmas Saksan riveissä taistellut mies oli kansalaisuudeltaan ei-saksalainen. Aidosti vapaaehtoisia ja patistetusti värvättyjä sotilaita virtasi itärintamalle kaikista Euroopan maista, jopa puolueettomasta Sveitsistä, Espanjasta ja Ruotsista. Erityisen runsaasti heitä oli Neuvostoliiton valtapiiristä Ukrainasta, Baltiasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä, mutta myös Skandinaviasta, Hollannista, Belgiasta, Balkanilta ja Ranskasta. Tähän päälle tulivat tietysti kanssasotijamaiden Italian, Unkarin, Bulgarian, Romanian ja Suomen armeijat. Omaa aatteellista yhdyssidettään loi kommunismin torjumista puoltava kansainvälinen yleisjulistus Anti-Komintern, jonka allekirjoittivat marraskuussa 1941 Bulgaria, Kroatia, Kiina, Tanska, Suomi, Saksa, Unkari, Italia, Japani, Manchukuo, Romania, Slovakia, Espanja ja Turkki.

Hieman hämäräksi jäävä vihkonen tahtoo osoittaa, että hajaisena Eurooppa ei pysty käsittelemään idän haastetta.

Vuotta 1939 kuvaava tilanne. Keskinäisten muurien erottama Eurooppa ja synkkien pilvien alta esiin vyöryvä bolshevikkien hyökkäysvalmistelu.

Yhdistynyt Eurooppa lyömässä idän vainolaisen.

Kun pelkät luodit ja kranaatit eivät riittäneet, yritettiin Hirviö myös kukistaa tekemällä se naurunalaiseksi. Berliinissä järjestettiin kesällä 1942 ivallinen näyttely Neuvostoparatiisi, johon oli siirretty alkeellisia maalaismörskiä ja muuta Neuvostolan takapajuisuutta ja puutetta alleviivaavaa. Voitto naurun voimalla pohjautuu ikivanhaan maagiseen näkemykseen ja voimme nähdä myös menetelmän psykologisen arvon. Jotain, joka on liian hirveää käsiteltäväksi, voidaan keventää huumorilla. Toki näyttely esitti idän offensiivin myös pelastusoperaationa, joka oli humanitääris-sivistyksellisistä syistä välttämätön suorittaa. Näkemys päti vielä silloinkin, kun koko läntistä Neuvostoliittoa oltiin jo tuikkaamassa soihdulla poltetun maan doktriinin mukaisesti.

Goebbelsin 18. helmikuuta 1943 antamassa totaalisen sodan julistuksessa ensimmäistä kertaa myönnettiin, että Hirviö oli hengenvaarallinen ja sen tuhoaminen tulisi vaatimaan täyden ponnistuksen. "Oletteko te valmiita totaalisempaan ja radikaalimpaan sotaan kuin mitä tähän mennessä on voitu kuvitellakaan?", diabolisen manipulaation mestari haastoi Berliinin urheilupalatsin yleisöä ja täysi areenallinen ihmisiä räjähti kannatusmyrskyyn. Todellisuudessa täyttä mobilisaatiota ei vieläkään aloitettu, vaan vasta noin puolitoista vuotta myöhemmin, jolloin idän suhteen oli vallalla jo kriisi, palokuntatyö. Ja sitten koitti silkka kauhulla motivointi, Hirviö oli nyt tunkeutunut kotiporteille, se raapi jo ikkunaluukkuja. Pahimmat pelot osoittautuivat tosiksi niillä Itä-Preussin alueilla, jotka ensimmäisinä jäivät neuvostoliittolaisten käsiin. Siviileihin kohdistunut julmuus nautti neuvostojohdon siunausta. Mitä oli jätetty taakse, se tuli nyt eteen - ja maksajina olivat, kuten niin usein, viattomimmat.

Tappotantereena ja operaatiosumana itärintama oli jättiläinen, maailmanhistorian suurin yhteenotto. Kuolleina ja vangittuina puna-armeija menetti ainakin noin 17 miljoonaa sotilasta (eräiden arvioiden mukaan paljon enemmän) ja Saksa noin 8 miljoonaa. Stalin oli vainoharhoissaan murhauttanut parhaat upseerinsa ja suosi "taktiikkaa", jossa sama hyökkäys toistettiin tappioista huolimatta niin monta kertaa, että se lopulta onnistui. Niin järjetön, piittaamaton ja jääräpäinen kuin Hitler olikin, saattoivat hänen kenraalinsa kuitenkin kyseenalaistaa hänen ratkaisunsa ja väitellä niistä - usein tietysti turhaan. Stalinin alaiset puolestaan pelkäsivät ”generalissimusta” niin paljon, että kertoivat hänelle satuja pitääkseen hänet tyytyväisenä. Lentävä lause kuului: ”Jos saat kutsun Stalinin luo, et koskaan tiedä palaatko sieltä". Hitler kiri kuitenkin perässä; heinäkuun 1944 salaliiton jälkimainingeissa myös hän kävi entistä vaarallisemmaksi omilleen. Saksassa tuli voimaan oikeusjärjestely nimeltä Sippenhaft, eräänlainen sukuvastuu, jonka mukaan valtiota kohtaan suuntautuvaan rikokseen syyllistyvän ihmisen itsensä lisäksi myös koko hänen lähin sukunsa on vastuullinen ja joutuu kärsimään.

Saksa hävisi taistelun itärintamasta, koska sitä johtava korpraali ei ollut ottanut vaaria Karl von Clausewitzin (1780 - 1831) Sodasta-teoksen ehkä tärkeimmästä ohjenuorasta: isku tulee keskittää, ei hajauttaa.

"Sotasuunnitelmaa kokonaisuudessaan hallitsee kaksi pääperiaatetta. Ensimmäinen on se, että vihollisvoiman teho on supistettava mahdollisimman harvoihin painopisteisiin, mieluimmin yhteen, ja näitä painopisteitä vastaan suunnattava isku on rajoitettava muutamiin päätoimintoihin, mikäli mahdollista vain yhteen; lisäksi myös kaikki toisarvoiset toimenpiteet on pidettävä mahdollisimman toisarvoisina. Lyhyesti sanoen: ensimmäisenä periaatteena on toimia mahdollisimman keskitetysti. Toisena periaatteena on toimia mahdollisimman nopeasti sallimatta mitään keskeytystä ja mitään kiertotietä ilman kyllin painavaa syytä."

Saksan emämunaus (jos sodan aloittamista ei oteta lukuun) oli sallia itsensä tulla vedetyksi mukaan Mussolinin tolkuttomaan Afrikan-seikkailuun silloin kuin se olisi tarvinnut kaiken voimansa idässä. Silkkaa mielipuolisuutta oli sodanjulistus Yhdysvalloille joulukuussa 1941, mitä mikään - ei edes liittolaisuus Japanin kanssa - ei edellyttänyt. Pian amerikkalaiset moukaroivat Englannista - joka olisi muutenkin pitänyt valloittaa ennen idänretkeä - käsin Saksaa maan tasalle ja sitten toimeenpanivat maihinnousun mannermaalle. Viimeinen mutta ei vähin virhe ja mittaamaton pahanteko oli ryhtyä suorittamaan kansanmurhia, jotka miljoonien ihmisten kuljetuksineen tukehduttivat logistiikkaa ja ajoivat vapautusta odottaneet, yhteistyöhalukkaat neuvostokansat takaisin "Isä Aurinkoisen" helmoihin.

Kumpikaan osapuoli ei olisi ansainnut voittoa, ja Neuvostoliitto ylsi siihen ainoastaan länsiliittoutuneiden tuella. Sekä neuvostososialismi että kansallissosialismi ovat aatteellisesti, poliittisesti ja sotaa edeltävän tiiviin yhteistyönsä kautta hämmästyttävän pitkälti saman myrkyllisen juuren kasvustoa. Aiheen suhteen on mielenkiintoista katseltavaa festivaaleja kiertänyt latvialainen kohudokumentti Kertomus Neuvostoliitosta (The Soviet Story, 2008). Venäjällä sen paljastuksia on pidetty kiusallisina ja haluttu torjua ne valheina. Sikäläinen historioitsija Alexander Dyukov totesi filmistä tiedemiehen maltillisuudella: "Nähtyäni kaksi kolmasosaa filmistä minulla oli vain yksi toive: tappaa sen ohjaaja ja polttaa Latvian suurlähetystö."

"Sodan voitto on Venäjällä pyhä, käytännössä uskonnon tasolla. Se on yksi harvoista kansallisista symboleista, jotka säilyivät Neuvostoliiton hajottua", sanoo Stalingradin taistelun museon ja tutkimuskeskuksen johtaja Aleksei Vasin (HS 29.1.). Uskonnon tasolle glorifioitu asia on vapautettu kaikesta kriittisestä tarkastelusta. Neuvostoliiton suunnattomat sotarikokset ja rikokset kansainvälistä oikeutta vastaan ovat käsittelemättä ja sotarikolliset ovat eläneet elämänsä ylvästellen toisin kuin Saksassa, jonka häviö pakotti perusteelliseen moraalis-juridiseen kiirastuleen ja joka on jatkanut kriittisen itsetutkiskelun linjaa näihin päiviin. Lopullista voittoa ei voi olla ilman itsensä tuntemista ja sovintoa niin sisimmän kuin muiden kanssa.

Sotaa käyvän Saksan elämää 1943-44 seurasi sisältä käsin erittäin tarkka-aistisesti ja mielenkiintoisesti kirjailija Irja Salla, jota käsittelimme tässä artikkelissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html

Osana suurta idänretkeä eläteltiin hetken aikaa myös hahmotelmaa Suur-Suomesta:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/12/vaino-auerin-suur-suomi-kartalla-1941.html

Sirpale operaatio Barbarossan tragediaa löytyy myös vantaalaismetsästä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html

Itärintama hiipi eurooppalaiseen tajuntaan kuin varas taloon. Se oli sudenhetkeä auringon noustessakin. Se yhdisti, mutta vain koska se ei jättänyt vaihtoehtoja.

Lentokentän kangastus: Friggesby ja muuta Porkkalaa

Tutkimusretkeilijä löysi jotain erikoista Porkkalan metsistä.

Onpa eräs uusimaalainen maalaiskylä pitkän niemensä umpiperällä, jonka nimi historiansa vuoksi soittaa kelloja maanlaajuisesti. Puhe on Porkkalasta, jonka surullisenkuuluisa aika neuvostokomennossa alkoi kymmenen päivän ennakkovaroituksella syksyllä 1944 ja ajoi evakkoon kaikki alueen 7252 asukasta.

Kun pakolla pääkaupungin viereen parkkeeranneesta vuokralaisesta vihdoin päästiin tammikuussa 1956, hävitettiin neuvostoajasta muistuttavat rakenteet melkoisen nopeasti ja tehokkaasti. Eräitä isojakin uudistaloja jäi purkukuulan eteen, kuten juhlavan stalinistista tyyliä edustava koulu, joka ei suomalaisten mielestä kelvannut mihinkään. Historian todistuskappaleista kiinnostuneiden kansalaisten miehitysturismille ei olekaan Porkkalassa paljoa nähtävää. Toistuvasti eteen marssitetut reliikit ovat Sjundbyn linnan meijerirakennuksen seinässä näkyvät haalistuneet iskulauseet, haupitsirykmentin kunniaportti Pikkalassa, Vårnäsin puusilta ja neuvostokauden hautausmaa.

Kävimme vaihtelun vuoksi eräällä vähemmän tunnetulla kohteella, Friggesbyn lentokentällä. Siltä käsin toimivat punalennoston suihkuhävittäjät, oletettavasti Mig-15 -tyypin koneet, ja niitä ennen mäntämoottorikoneet. Koneiden tehtävänä oli Porkkalan tukikohdan ilmapuolustus. Kiitoradat olivat osittain päällystetty puolikestopäällysteellä, osittain hiekalla peitetyin teräslevyin. Kiitoradan kokonaispituus oli 2200 metriä ja leveys 60 metriä. Kenttä oli perustettu pellolle ja pelloksi se taas muuttui venäläisten lähdettyä. Koneita varten rakennetut 33 betoniseinäistä ja seitsemän hiekkaseinäistä suojarakennelmaa jäivät sijoilleen. Suomessa nuorimmat muinaismuistolain suojelemat kohteet ovat toisen maailmansodan ajalta, eli Porkkalan rakennelmat ovat lainsuojattomia. Siellä ne ovat pöpelikössä silti vieläkin, kun eivät ole kenenkään tiellä.

Metsässä alkaa hahmottua umpeenkasvanut mutta yhä tukeva tienpohja. Tässä on jyristellyt lentokentän huoltoliikennettä.

Näkymä entiselle lentokentälle.

 Emme tienneet jäänteiden tarkkaa sijaintia, joten ensimmäinen betoni-ilmestys antoi löytämisen iloa.

Muodostelma on kaareva ja tämä kuva otettu sen heinittyneen vallin päältä. Olemme löytäneet yhden Friggesbyn lukuisista hävittäjäsuojista. Tällainen rakennelma tarjoaa tietysti vain suojaa sivuilta tuleville sirpaleille ja paineaalloille toisin kuin täysiverinen hangaari. Ehkä talven lumia varten näissä on ollut jonkinlainen kevyt kattorakennelma.

Keskellä peltoa on lentokenttän kuulunut betonijalusta. Sen alkuperäinen käyttötarkoitus selvisi lukijatiedon avulla; kyseessä on polttoainesäiliön suojakuori.

 Metsänlaidassa näkyy mystistä muuria.

Kyseessä on jälleen lentokoneen sirpalesuoja.

Retkeilijä on pysähtynyt miettimään ajan rientoa ja kokonaisten valtakuntien katoamista sen pyörteisiin.

Vihreän turkin estetiikkaa.

Oh, palaavatko Migit lennolta? On helppoa nähdä, mistä ihminen on saanut mallin lentuemuodostelmille.

 Aukko muurissa on hävittäjän takaliekkiä varten. Ilman sitä kuumuus olisi voinut heijastua tuhoisin seurauksin takaisin koneeseen.

Arvokkaana materiaalina lentokentän kiitoradoissa palvelleet teräslevyt korjattiin talteen lähtevien venäläisten toimesta. Mutta ei näköjään ihan jokaista.

Koska kaikki hävittäjäsuojat ovat malliltaan identtisiä, emme lähteneet jaagaamaan niitä enempää. Leikkuupuimurin jyristellessä syksyn viimeisten kaurasarkojen parissa paikalla sijainnut lentokenttä tuntui lohdullisella tavalla kangastukselta. Kuusikymmentä vuotta sitten olisimme joutuneet samalla paikalla välittömästi pidätetyiksi ja vakoojan leima otsassa edessä olisi ollut turnee, luultavasti loppuiäksi, vankileirien saaristossa. Voi myös kuvitella, kuinka painostavaa elämä on ollut Porkkalan vuokra-alueen aikana Helsingissä, tykinkantaman päässä arvaamattoman diktatuurin tukikohdasta.

Vielä 1990-luvulle saakka Porkkalassa kohtasi Etelä-Suomen mittapuussa huomiota herättävän paljon autiotaloja. Useimpien niiden takana oli sama tarina: kotitaloon ei oltu palattu enää yli 15 vuoden evakkoajan jälkeen. Nyt nuo autiotalot alkavat olla pois lahonneita, mutta kivijalkojen rujot hahmot jatkavat olemassaoloaan. Tammivyöhykkeen rehevä luonto ornamentoi niitä tehokkaasti ja esteettisesti.

Merkillisiä lähihistorian jäänteitä.

Sirpale aarnimetsää. Porkkalaan ehdotetaan kansallispuistoa. Kriteeristö puistolle täyttyy kiistattomasti, eli riittävästi valtion suojelualoja sekä luonto- ja virkistysarvoja. Historian kuriositeetti on se, että Porkkalassa on jo ehtinyt toimia kansallispuisto ja se on ainoa nyky-Suomen alueelta lakkautettu. Vuonna 1938 perustettu puisto kattoi vain Träskön saaren. Se lakkautettiin 1957, koska venäläiset olivat räjäyttäneet saaressa bunkkereita ja maisemaa pidettiin tämän vuoksi kansallispuistolle sopimattomana.

Ihminen vaikutti alueella jo kauan sitten.

Porkkalassa on silmiinpistävän runsaasti merkkejä oman alueen protektionismista. Vastaavaan törmää lähinnä vain Ahvenanmaalla. Kun kotiseudun kerran menetti traumaattisesti, ei sitä tahtone kokea uudestaan. Ja toki eri kuntien ulkoilualueiden vetämä popula halutaan pitää omassa karsinassaan.

Eräät yksityisaluejulistukset lähentelevät taiteellista installaatiota.

Porkkalassa ei voi käydä hoksaamatta, että se on hyvä lintupaikka. Tässä ihmiseen tottuneet valkoposkihanhet, nuo kaupunkipuistojen itsevarmat valtiaat, jäävät tyynesti sijoilleen, kun merihanhet - vaikka ovat kauempana - päättävät poistua turvallisemmalle etäisyydelle.

 Loppukevennyksenä Porkkalan hieman tuoreempaa itäjäämistöä.

Mossen kromi on kestänyt melko hyvin aikaa.

 Kun tyyli ja turvallisuus kohtaavat.

Neuvostoliitossakin oli siis eliittiä.

Myös kuljetuskalustoa on edustettuna tässä metsäautojen kokoontumisajossa.

Porkkalanniemi kurottaa ulos. Etäisyys Viroon on pienimmillään 36 kilometriä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi neukkustrategit hinkuivat tätä paikkaa. Alueen klaustrofobista menneisyyttä kontemploituaan on soveliasta vapauttaa mietteet Suomenlahden avaruuteen.