Flekkaava taivas: Helsingin helmikuu 1944

"Meidän ei kannata ryhtyä kilpailemaan suurvaltojen lentokoneteollisuuden kanssa. Vaikka pudottaisimme monia kymmeniäkin koneita, sillä ei ole mitään merkitystä, mutta jokainen torjuttu pommi on tärkeä." (Helsingin ilmapuolustuksen torjuntapäällikkö kapteeni Aake Pesonen)

Talvella 1944 päästiin todistamaan, kuinka taitava judoka ja illuusionisti toimi. Hän sai kimppuunsa kirjoitetun historian häikäilemättömimmän päällekarkaajan, mutta hoiteli tämän ilman tarpeetonta vahingoittamista käyttäen apunaan loihtimaansa tulispektaakkelia. Puhumme nyt Helsingin ilmatorjunnasta ja jatkosodan suurpommituksista, joista tulee täyteeen 70 vuotta.

Kuten tunnettua, Stalin oli päättänyt katkaista Suomen selkärangan terroripommituskampanjalla eli takomalla pääkaupunkimme asukkaineen päivineen soraläjäksi. Suoraan diktaattorin käskynalaisuudessa toimineet kaukotoimintailmajoukot (Aviatsija Dalnego Dejstvija, ADD) ryhtyivät tehtävään. Helmikuun 1944 kolmen pommitusyön aikana ne operoivat keskimäärin yli 700 koneella per hyökkäys. Niin kuin jokin mekaaninen kone olisi raksuttanut, toistuivat suurpommitukset tarkalleen kymmenen vuorokauden välein: 6.-7., 16.-17. ja 26.-27. öinä. Viimeiseen hyökkäykseen osallistui peräti 929 konetta. Pommeja pudotettiin yhteensä 16 490. Niillä mätöillä Helsingin olisi pitänyt jakaa Hampurin, Kölnin ja sittemmin Dresdenin kokema kohtalo. Se on asia, jonka voi kiteyttää kahteen sanaan: kauhu ja tuho.

Jo yhden jättiläishyökkäyksen torjuminen merkitsi harvinaislaatuista onnistumista, kahden suurempaa tuuria kuin odottaa saattaisi ja kaikkien kolmen jo ihmettä. Niin kuitenkin kävi. Salaisuus oli innovatiivinen taktiikka, sulkutuli. Se toteutti erästä Sunzin Sodankäynnin taidossa ohjeistamaa konstia: jos voimasi ovat pienet, anna viholliselle vaikutelma että ne ovat isot. Tässä tapauksessa luotiin keskitetyllä räjähdysseinämällä kuva, että ilmatila Helsingin yllä tulisi olemaan yhtä helvettiä. Hysteriaa lietsottiin efektein, joista kohta kuulemme lisää. Mikä on taktiikkana jotensakin mesoavan keskiaikaista, tulituksella ei pyritty tuhoamaan vihollista vaan säikyttämään se. Tavoite oli, että lentolaivueet pudottaisivat pomminsa ennen aikojaan ja kääntyisivät matkoihinsa. "Eittämättä oli nimittäin jo todettu, että sulun leiskahtaessa silmien edessä tottumaton lentäjä pudottaa pomminsa aina, ja tottunutkin, eritoten rasittunut lentäjä hyvin usein", lausui taktiikan taustoista Jukka L. Mäkelä kirjassaan Helsinki liekeissä (WSOY, 1967).

Se että poistuviin koneisiin ei lähtökohtaisesti suunnattu seuranta- eli tuhoamisammuntaa, oli seikka jonka venäläismiehistöt tietysti hoksasivat. Ne alkoivat miltei kuuliaisesti käyttäytyä puolustautujien toivomalla tavalla. Ei enempää eikä vähempää kuin 95 prosenttia turmanlinnuista pudotti kammottavat munansa kaupungin ulkopuolelle. Tapahtunutta on selitetty sillä, että koneiden kyydissä ei ollut politrukkeja hiillostamassa heikkomoraalista miehistoä läpi tulen ja tappuran. Todennäköisesti silti hekin olisivat kauhistuneet sen ylevän valoesityksen edessä, minkä Helsingin vastaanottokomitea oli järjestänyt. Tulisulut olivat kilometrin leveitä ja kolmanneskilometrin korkuisia paloseinämiä, jotka jylisivät ja hohkasivat kuin raamatulliset ukkospilvet, täynnänsä sokaisevia leiskahduksia. Niiden seassa kieppuivat valonheittäjien platinaisena yötä puhkovat keilat, jotka kenties ovat vaikuttaneet taivaalla saalistavan jättiläishämäkin jaloilta.

Sulkujen välähdystehoa saatiin boosteroitua kepposmaisella keksinnöllä: korvaamalla osa räjähdysaineesta alumiinin ja magnesiumin seoksella. Jo alakouluikäiset pikku kemistit keittiökokeiluineen tietävät, että magnesiumjauhe palaa hyvin kirkkaasti. Sitä käytettiin valokuvauksen alkuaikoina salamavalona. Leiskupulveria ladattiin kiireen kaupalla ammuksiin muun muassa Taivaskalliolla. Siellä Suomisen Ollina paremmin tunnettu sotilaspoika Lasse Pöystikin tässä toimessa hikoili. Silloisen Helsingin korkeimpana luonnollisena kohtana (57 metriä merenpinnasta) mäki oli saanut raskaan ilmatorjuntapatterin, jonka koodinimi oli Taivas. Poikkeamme seuraavassa katsomassa paikkaa nykypäivänä. Historian luento jatkuu vielä sen jälkeen.

Taivaskallion laella on kahdeksan ilmatorjuntatykin patterirakennetta.

Yksi 76 millinen Bofors roudattiin 1980-luvulla muistoksi takaisin.

Satsaus ilmatorjuntaan osoittautui kustannus-hyötysuhteeltaan ilmiömäisen viisaaksi vedoksi.

Aurinko on laskemassa.

Auringosta kohoaa haloimiö, valopilari.

 

Sulkutuli, valonheittimen keila, valopommi - piirteitä on kaikista tässä taivaallisessa ilmestyksessä.

Tuntematon statisti napattuna kuvaan. Eeppiseksi vetää.

Helsingin ihmettä sopii muistella.

Raskaat ilmatorjuntapatterit oli sijoitettu Helsingin ympärille siten, että ne saattoivat ampumillaan suluilla sulkea kaupungin kokonaan suojaavan kehän keskelle. Niiden ohjaamiseksi oli ostettu Saksasta tuonaikaisen maailman huipputeknologiaa ja suurta sotasalaisuutta edustavat tutkat (sanaa "tutka" alettiin käyttää vasta 1950-luvulla, sitä ennen vempaimia kutsuttiin radiosuuntimiksi, Funkmessgerätt). Leveällä viuhkalla pyyhkivät valvontatutkat näyttivät kaikki ilmatilassa - tässä tapauksessa yön sysisylissä - jyrryttävät lentokoneet sekä niiden kulkusuunnan ja etäisyyden jopa sadan kilometrin päästä. Valvontatutkan havaintojen perusteella suunnattu kapeakeilaisempi mutta eksaktimpi tulenjohtotutka ilmaisi lisäksi koneiden lentokorkeuden. Näillä tiedoilla sulkutuli suunnattiin pettämättömän tarkaksi sen sijaan että sitä olisi huiskittu ympäriinsä ilmanpiiriä.

Peitenimellä Raija tunnetut valvontatutkat sijaitsivat toinen Kuninkaansaaressa ja toinen mäellä Malmin lentokentän eteläpuolella. Irja-nimeä kantavat tulenjohtotutkat olivat Santahaminassa, Lauttasaaressa, Käpylän raviradalla ja Viikin pelloilla. Ainakin Villingissä oli kuulosuunninasema, jonka hörökorvaisella kojeella viholliskoneiden pahaenteinen raskas jylinä voitiin kuulla matkojen takaa. Lisäksi radiotiedustelu saattoi antaa varoituksen jo siinä vaiheessa, kun vihollispommittajat nousivat kentiltään Leningradin lähellä. Langat solmittiin yhteen Korkeavuoren paloaseman alaisessa torjuntakeskuksessa, jonka peitenimi oli Torni. Siellä koottiin ilmavalvonnan havaintoaineisto ja annettiin tulikäskyt pattereille.

Jos kohta sulkutuli lamaannutti hyökkääjää kauhistuttavuudellaan, oli tietty osansa myös kuuluisalla hämäystempulla. Kaupungin satamiin oli kertynyt viennin tyrehdyttyä runsaasti paperirullia ja kaivosparruja, ja ensimmäisen suurpommituksen jälkeen näitä kuskattiin vauhdilla Helsingin maalaiskuntaan Nordsjön (eli Vuosaaren) pelloille. Toisen ja kolmannen suurpommituksen öinä Helsinki oli sitten siirtynyt kuin taikaiskusta kymmenisen kilometriä itään, kun kaupunkikortteleiden muotoon kootut roviot tuikattiin tuleen ja kaupungin läntiset valonheittäjät pidettiin pimeinä. Vuosaaren metsät ovat yhä kuoppia täynnä.

Ne harvat itsepäiset koneet, jotka puskivat sulkujen läpi, naulittiin valonheittimien keilaan ja osoitettiin suupaloiksi Luftwaffen yöhävittäjille, joita oli pyrähtänyt tusina Helsingin avuksi välittömästi ensimmäisen suurpommituksen jälkeen.

Ovelan Helsingin viimeinen salainen ase oli 1943 napattu venäläisvakooja "Petteri", joka oli saanut valita teloituksen tai yhteistyön väliltä. Hänen tukikohtansa oli Päämajan Tiedustelujaoston hoteissa, Kuusisaaressa sijaitsevassa Kummituslinnaksi kutsutussa huvilassa. Sieltä  Petteri informoi vanhoille pomoilleen radiolähettimellä, että Helsinki oli tuhottu: tehtävä oli ollut menestys. Riemuisa Moskovan radio hekumoi Helsingin palon näkyneen 250 kilometrin päähän. Se lienee ollut neuvostotapa osoittaa kiitollisuutta siitä, että suomalaiset eivät olleet pommittaneet Kannaksen joukoistaan kosketusetäisyydellä olevaa Leningradia. Mutta se ilo kannatti sallia itänaapurille. Harhan uneen vaipui terrorikampanja, neljättä kertaa ilma-armadat eivät palanneet.

Kaikkiaan ammuttiin alas 20 viholliskonetta. Kaupunkiin pudonneet pommit surmasivat 146 ihmistä ja tekivät rujoa jälkeä. Hävityksen lohduttomuus välittyy ennen julkaisemattomasta tunnin mittaisesta TK-filmimateriaalista, jonka Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitos yhteistyötahoineen julkisti vuosi sitten. Ne tuhot oli kuitenkin suhteellisen helppo korjata. Enemmän kuin yhdeksän kymmenestä iskusta oli mennyt ohi. Itämeren tytär oli saanut naarmun, ei muuta.

TK-mies Reino Tenkanen oli saapumassa lomalle Helsinkiin, kun puhkesi kolmas suurpommitus. Hän näki taistelun Taivaskalliolta ja piirsi pari päivää myöhemmin näkemänsä. Romanttista liioittelua edustaa palavan kaupungin lieskakuvun lisäksi se, kuinka isoina keskikaupungin rakennukset näkyvät mäelle. Kuva kuuluu nykyisin kaupunginmuseolle.

Myös Laajasalossa on raskaan ilmatorjuntapatteriston jäänteet. Tässä nähtyinä syksyllä 2011.

****

Loppuun kuvaus siitä, kuinka ensimmäinen Helsingin suurpommituksista alkoi puolustusteknisestä näkökulmasta.

Elettiin sunnuntai-iltaa 6.2.1944. Aurinkoa pilkauttanut ja pakkaseltaan mieto päivä oli ollut täydellinen ulkoiluun. Iltaohjelmaksi oli tarjolla esimerkiksi Boston-elokuvateatterissa pyörivä Rakkauden orjia, oopperassa esitettävä Verdin Trubaduuri tai Karhu-Kissojen ja TBK:n välinen jääkiekkoilun mestaruussarjan ottelu Kaisaniemen kentällä. Kaikilla tulisi kuitenkin kohta olemaan muuta mielessä. Mäkelän kirjasta lainaten:

"Klo 18.16 alkoi Suomenlahden pohjukassa voimakas moottoreiden surina. Äänet etenivät kohti länttä.

Surinat saavuttavat Suursaaren alueen. Helsingissä valot sammutetaan, Raija-ilmanvalvontatutkat käynnistetään.

Tutkien kuvapinnoilla näkyy yhä lisääntyvä määrä viholliskoneita. Ne etenevät kohti länttä pitkin Suomenlahden keskustaa ja Suomen rannikon läheisyydessä. Ensimmäisten koneiden ollessa 70 km:n päässä Helsingistä annetaan torjuntavaroitus. Torni avaa suorat yhteydet kaikkiin torjuntaelimiin. Irja-tulentorjuntatutkat käynnistetään, aseilta ja tulenjohtovälineiltä poistetaan suojapeitteet, pattereilla varmistaudutaan siitä, että koko henkilökunta on nopeasti saatavissa tykeille, valonheittimet koekäynnistävät voimalaitteensa, kuulosuuntimet kokeilevat sähköisen sivukulman välityksen.

Ilmavalvontamiehet piirtävät jatkuvasti koneiden reittiä seinällä olevalle valvontatasolle. Tornissa keskellä huonetta on vaakasuora torjuntataso, jonka ympärille ovat jo asettuneet kapteeni Pesonen sekä muut torjuntaupseerit ja -aliupseerit. Kaikkia yhteyksiä kokeillaan, kaikki tuntuu olevan kunnossa.

Pesonen ja ilmavalvontakomppanian päällikkö, kapteeni Risto Kavanne seuraavat tarkoin viholliskoneiden liikehtimistä. Lennot tuntuvat suuntautuvan hyvin määrätietoisesti länteen, suoraan kohti Helsinkiä. Koneita vaikuttaa olevan enemmän, kun mitä olisi tarpeen pelkkään häirintäpommitukseen. Tutkan kuvapintaan piirtyy runsaasti pisteitä, Suursaari ilmoittaa edelleen surinoita, ja Kannaksen rannikko kuulee jatkuvasti koneita olevan matkalla Leningradista Suomenlahdelle.

Klo 18.34 Pesonen määrää: - Torjuntahälytys kaakkoon.

Yhteispuhelimesta käsky leviää kaikkialle. Jokaisella patterilla hälytyskellot soivat, miehet juoksevat tykeille, ammuskellarit avataan.

Klo 18.36 Tallinnassa ilmahälytys. Eestin yli etelästä on tulossa kone. Samaan aikaan idästä ilmoitetaan yhä lisää koneita.

Klo 18.49 Kavanne päättää ilmavaroituksen antamisesta ja kaksi minuuttia myöhemmin hän määrää ilmahälytyksen pantavaksi toimeen Helsingissä.

Ilmasuojelukeskuksessa ovat kokoontuneina is.komentaja, majuri Hannus, palopäällikkö Bährqvist, aseellisten is.komppanioiden upseeri, poliisilaitoksen edustaja, kaupungin teknillisten laitosten johtajia sekä raivauskomppanioiden päivystäjänä ins. Toivola. Kun ilmavalvonnasta tulee käsky, Toivola painaa seinässä olevan laitteen nappia, ja kaikkialla kaupungissa uuden ajan sotatorvet virittävät venyttävän, nousevan ja laskevan ulvontansa.

Klo 18.51 Helsingissä alkaa ilmahälytys numero 396."

Tarinan mukaan Helsingin tuhoamisesta kunniamerkin saanut neuvostoilmavoimien komentaja oli sodan jälkeen käymässä Helsingissä. Hänellä oli suomalainen autonkuljettaja käytössä. Komentaja takapenkillä alkoi käydä ihmetteleväiseksi nähdessään vain ehjää kaupunkia. "Viekää minut Helsingin tuhottuihin osiin", hän sanoi kuskille. Tämä mietti hetken ja lähti sitten ajamaan Suomen Pankille. Sen edessä hän osoitti Snellmannin patsasta, jonka jalustassa on pomminsirpaleiden iskemiä. "Siinä on tuhottu Helsinki." Komentaja tajusi kantavansa rintapielessään merkityksetöntä helyä ja otti sen pois.

Talvisodan syttymisaamun ilmahöykkäyksestä Helsinkiin kerroimme tässä jutussa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/11/pommeja-hietsuun-siivu-isoaidin.html