Kuolemantanssi Inkoon kirkossa

Keskiaikaisen maalarin tulkinta siitä, miltä herra Kuolema näyttää.

Hallitsija, miekkasi ei auta sinua,
valtikkasi ja kruunusi ovat täällä arvottomia;
olen tarttunut käteesi,
sillä tanssiini on sinun tultava.

Näillä sanoilla lausuu 1460-luvun saksalainen Totentanz-teksti ja muistuttaa, että mahtavinkaan hallitsija ei voi komentaa tai lahjoa pois häntä hakemaan tullutta kuolemaa. Kuoleman edessä kaikki orjasta ogliarkkiin ovat samanarvoisia, kaikki lähtevät sen matkaan yksin, ilman omaisuutta ja seuralaisia. Tämä on meille itsestään selvää - ainakin sikäli kun kyse on joidenkin muiden kuolemisesta. Mutta myös meidän nimemme on listalla, eikä viikatemies edes todennäköisesti antaudu kanssamme aikalisästä käytävään shakkipeliin, kuten Ingmar Bergmanin Seitsemännessä sinetissä.

Kuolemantanssi, danse macabre, on keskiaikaisen uskonnollisen taiteen kuvaelma, jonka tarkoitus on muistuttaa kuoleman lähestymisestä ja vääjäämättömyydestä. Siinä kuolema esitetään tyypillisesti luurankona, joka vie mukanaan eri ammattikuntien edustajia. Lajityypin ensimmäinen maalaus tehtiin Pariisissa 1420-luvulla ja aiheesta tuli välitön hitti eri puolilla Eurooppaa. Suomen - ja tiettävästi koko keskiaikaisen Ruotsi-Suomen - ainoa kuolemantanssimaalaus on Inkoon kirkossa ja peräisin noin 1510-luvulta.

Kirkon osuttua eräänä loppukesän päivänä reitillemme (ja oltua kerrankin auki) tartuimme tilaisuuteen ja kävimme tutustumassa maalaukseen. Sillä koskaan ei tiedä, toistuuko mahdollisuus...

Kuolemantanssi-maalaus sijaitsee kirkon pohjoisseinässä. Sitä vastapäätä oli keskiajalla pääportaali ja kastepaikka.

Inkoon versiossa kuoleman edustajat eivät ole keski-eurooppaisittain luurankoja, vaan hilpeän näköisiä kasvottomia tyyppejä, joiden ainoa pukine on vaippa harteilla. Tässä rajan taa muilutettavina ovat oppinut (vasemmalla) ja dominikaaniveli (oikealla).

Lähtövuorossa aatelisnuori, kuningas ja piispa (häntä vievä zombie on kadonnut ja myöhemmin restauroitu kokonaan pois).

Porvari matkaa allapäin viimeiseen tanssiin. Kuolema antaa meille yhden varmuuden ja kaksi epävarmuutta: voimme olla varmoja sen tulemisesta, mutta miten ja milloin, se on epävarmaa.

Maalauksen alku jää myöhempinä vuosisatoina rakennetun lehterin alle. Vasemmalla näkyy pala omahyväistä nuorta miestä, joka istuu puussa näkemättä kuoleman jo sahaavan sitä poikki; oikealla on onnenpyörään käsiksi päässyt mies, jonka kuolema kaikesta huolimatta nappaa pihteihinsä.

Kuolemantanssimaalauksissa on oma mielenkiintoinen yhteiskuntakritiikkinsä. Missään muualla keskiajalla ei olisi voitu näyttää maallisen ja jopa kirkollisen vallan olevan loppupeleissä vain pintasilausta ja jokaisen olevan pohjimmiltaan tasaveroinen. Mutta miksi termi "tanssi"? Eräissä keski-eurooppalaisissa maalauksissa luurangot todella näyttävät jorailevan. Kuoleman ollessa ihmisten elämässä jatkuvasti ja näkyvästi läsnä ja huipentuessa usein kulkutautien, nälänhätien ja sotien kautta massamittasuhteisiin, korostui ymmärrettävästi myös halu tarttua nopeasti katoaviin elämänpäiviin, ja tähän vastasi niin konkreettisesti kuin symbolisesti tanssi, vimmattu tanssi. Syntyi suoranainen tanssihulluus, joukkopsykoottinen ilmiö, joka tunnettiin ainakin Saksan, Hollannin ja Ranskan alueella. Se kokosi kulkueittain ihmisiä tanssimaan ja riehumaan itsensä transsiin, lankeamaan loveen, hallusinoimaan. Taustalla saattoi olla myös torajyvän myrkyttämä ruis LSD:tä muistuttavine vaikutuksineen.

Näin tanssihulluudesta Arno Forsius (http://www.saunalahti.fi/arnoldus/tanshull.html):

Ihmisjoukot vaelsivat kaupungista toiseen ja torille saavuttuaan he alkoivat tanssia suuressa piirissä yhä nopeammin. Tanssi kesti tuntikausia ja lopulta tanssijat hyppivät, huusivat ja pyörivät kuin mielettömät. Heidän silmänsä seisoivat päässä ja heidän suustaan tuli vaahtoa. Yksi toisensa jälkeen kaatui pelkästä uupumuksesta, eräät saivat kaatumataudin kohtauksia ja toiset näkivät näkyjä.

Tanssihulluus tarttui kaupunkien asukkaisiin, jotka liittyivät mukaan riehuntaan ja kulkivat vaeltajien mukana seuraavaan kaupunkiin. Lisäksi kulkueisiin liittyi seikkailijoita, kerjäläisiä, mielenvikaisia ja rikollisia. Seurauksena oli aina suuri hämennys ja sekasorto niillä paikkakunnilla, joille nämä joukot ilmaantuivat. Tanssihulluus sai myöhemmässä vaiheessa yhä enemmän seksuaalisia piirteitä. Lopuksi se muuttui eräänlaiseksi muodiksi ja maankiertäjät saattoivat ansaita elatuksensa sen nytkäyksiä matkimalla.

Vilkaiskaamme vielä myös muita Inkoon kirkon maalauksia:

Keskiaikaiset kattomaalaukset olivat esillä 1700-luvun alkuun, jolloin ne peitettiin kerettiläisinä. Uudelleen ne löydettiin 1894.

Katto on todella täytetty kuvilla ja köynnösornamentiikalla.

Luonnonvärien pehmeät sävyt näyttävät hieman oudoilta iskuvoimaa omaavien nykyvärien kyllästämälle silmälle.

Eläintarinaan pohjautuva kuvaelma hanhien hirttämästä ketusta.

Tässä Jeesuksen opetuslapset ovat ihmeen kautta kertyneet suremaan Neitsyt Marian kuolemaa.

Liito.

Johanneksen evankelistasymbolista lienee kyse.

Katolilaisuuden lempiaiheita, nasaretilainen vauvana.

Inkoon kirkon tarkkaa rakennusaikaa ei tiedetä, mutta se on 1400-luvulta. Rannikkosijainti oli vaarallainen ja vuonna 1509 tanskalaiset ryöstivätkin kirkon. Kattomaalaukset ovat peräisin välittömästi tätä seuranneelta kunnostusjaksolta.

Laajemmin käsittelimme keskiaikaisten kirkkojen kattomaalauksia tässä kuvaraportissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/11/keskiaikaisten-kirkkojen.html

Vanhan kansan hurjiin kuolemakäsityksiin sukelsimme tässä kirjoituksessa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/04/kirkonvaen-pauloissa-vanhan-kansan.html

Käsillä oleva teksti on blogin 200. Sinetti tähän saumaan.

Korkealla ja keskellä: kaupunkia Kallion kirkon tornista

Urbaanien meridiaanien leikkauspisteessä.

Kunnollista kaupunkimaisemaa on vaikea kuvitella ilman sieltä täältä talomassan ylitse kurkottavia torneja. Nykyisin tornit tarkoittavat lähinnä tornitaloja tai tv-torneja, mutta ennen muinoin kun asiat tehtiin tyylillä ja arvokkaasti, ei tornien olemisen tarkoitus ollut taloudellis-tekninen, vaan ensisijaisesti esteettinen ja sakraali, juhlistava ja ylevöittävä - poikkeuksena kuitenkin letkujen kuivatukseen ja palonvalvontaan tarkoitetut paloasemien tornit. Jotain ihailtavaa on siinä, että nähtiin suurta vaivaa ja uhrattiin paljon resursseja vain siksi, että rakennus näyttäisi hyvältä ja näkyisi pitkälle. Paljon helpompaahan ja halvempaahan olisi ollut tehdä ne tornittomiksi.

Oswald Spengler sanoi länsimaisen (eli "faustisen") kulttuurin ja sen piirissä etenkin gotiikan suosimien korkeuksiin kohoavien tornien ilmaisevan tahtoa kohti ääretöntä. Tähän voinee hyvin lisätä tiibetinbuddhalaisen näkemyksen, jonka mukaan kaikesta ulkoisesta todellisuudesta kirkkaan taivaan tuhoutumaton rajattomuus kuvaa lähimmin oman mielemme luontoa ja vetää siksi meitä puoleensa.

Kälviällä 1870 syntynyt Lars Sonck oli joka tapauksessa vanhan koulukunnan arkkitehti, jolle tornien merkitystä ei tarvinnut erikseen selittää. Hän piirsi niitä moniin suunnittelemiinsa rakennuksiin, kuten Kulosaaren Rantahotelliin ("Wihurin linna"), Tampereen Tuomiokirkkoon, Turun Mikaelinkirkkoon, Helsingin Mikael Agricolan kirkkoon, Naantalin Kultarantaan, Helsingin Puhelinyhdistyksen toimitaloon ja moniin asuintaloihin. Sonckin piirtämä on myös Kallion kirkko, joka valmistumisesta tulee vierähtäneeksi tänä vuonna sata vuotta. Sinne mekin kohta "vierähdämme". No, termi on kyllä mahdollisimman väärä, sillä luvassa on tiukkaa kapuamista.

Uudenkaupungin graniitilla ulkoverhoiltu Kallion kirkko kohoaa taivaisiin kuin avaruusraketti, fallos tai toteemi. Tolkuttoman hieno eikä mitenkään hempeilevä ilmestys.

Maantieteellisesti kiinnostavaa on, että Kallion kirkon torni on Helsingin paikkatietojärjestelmän nollapiste eli origo. Tämä tarkoittaa, että kaikkien Helsingin karttojen paikkatiedot on määritetty suhteessa siihen. Mutta ei vähä mitään. Kallion kirkon torni oli myös 1920-luvulla aloitetun koko maata kattavan maanmittauksen lähtöpiste; kaikki ympäri Suomen metsiä kohonneet kolmiomittaustornit seisoivat sijoillaan suhteessa Kallion kirkkoon. Kuluvana vuonna tornin huipulla olevaa ristiä aiotaan korottaa 30 sentillä. Syynä on siirtyminen yleiseurooppalaiseen tasokoordinaatti- ja korkeusjärjestelmään. EU-direktiivin mukaisen korkeusmittauksen lähtöarvo on Amsterdamin tulvavuoksen huippu vuodelta 1648 - ihan kuin sen pitäisi meitä liikuttaa.

Kallion kirkon tornilla on ollut osansa historian myrskyöissä. Huhtikuussa 1918 punaiset laskivat sen eteläparvekkeelta antautumisen merkiksi valkoisen lipun, minkä saksalaisjoukot saattoivat selvästi havaita asemistaan Pitkänsillan takaa. Toisen maailmansodan aikana tornia hyödynnettiin ilmavalvontaan. Syy on helppo ymmärtää. Kallion kirkon tornin kokonaiskorkeus on 64 metriä ja se sijaitsee noin 30 metriä merenpinnasta, eli lähelle sataa metriä päästään Suomenlahden aalloista (Vironkin pitäisi näkyä, totta kai). Helsingin tunnetuin näköalatorni Stadionin torni (72 m) jää maisemineen reippaasti vaatimattomammaksi.

Aivan ensimmäinen osuus kavutaan näin sivistynyttä portaikkoa.

Parin palo-oven jälkeen tunnelma muuttuu rouhevammaksi.

Tilat ovat kylmät, laasti rapisee seiniltä. Tämäkin on hienoa vanhojen rakennusten torneissa: ne ovat ydinosiltaan keskuslämmitettyjen ja modernisoitujen rakennusten syrjäkolkkia, joissa vallitsee oma villimpi todellisuutensa.

Seuraavaksi tullaan isoon tilaan, jossa sijaitsevat Saksassa valetut seitsemän pronssikelloa. Sibelius sävelsi niille oman sävelmän, jota ne yhä soittavat kello 12 ja 18.

Kun tällainen kajahtaa, ei parane olla hollilla.

Nousu jatkuu. Puuportaat vaihtuvat metalliverkkorappusiksi.

Viimein saavutaan tornin sisäkammioon, jossa on neljä tällaista ovea. Ne johtavat kukin eri parvekkeelle, jotka on sijoitettu ilmansuunnittain.

"Go West, young man", kuuluu lentävä sanonta - ja länteen mekin ensimmäisenä tähystimme. Töölönlahti ja Eläintarhanlahti hohtavat vielä jääpeitteisinä.

Idässä hallitsevat Merihaan laatikkotalot...

... ja katsetta hieman kääntämällä Karhupuisto ja Agricolankatu.

Unioninkatu (jota on typerästi nimetty eri osuuksilla eri nimin) lähtee hienona meridiaanina suoraan Kallion kirkosta.

Tässä katsetta on käännetty Kruununhaan ja Suomenlinnan suuntaan.

Zoomaamalla näkymiin tulee merelle Harmajan ohitse katoava ruotsinlaiva.

Näkymä pohjoiseen on tasapaksuin.

Itä-Pasilan lähiön DDR-tyyliä.

Tornin katolla olevalle ristille käy tästä kulku.

Pois lähtiessämme huomaamme tällaisen puumerkin tornisydämestä.

Ja sen aktuaalisen tapin, joka oli "kaiken" keskipiste.

Kallion kirkko maanmittauskäyttöön laaditussa scifi-kartassa.

Kellopatteristo on vaikuttava yläpuoleltakin.

Koska Kallion kirkon tornista avautuvat näkymät paljastavat yhdellä vilkaisulla valtavasti kaupunkikuvaa, ovat paikkaa käyttäneet maisemkuvaukseen muun muassa Signe Brander 1910-luvulla sekä Eeva ja Simo Rista 1970-luvulla.

Branderin panoraamoja voi katsella täältä:
http://www.hel2.fi/kaumuseo/panoraamat/kallionkirkko/kallionkirkko_1.html

Eeva ja Simo Ristan kuvia:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/linja

Turun Tuomiokirkon torniin kapusimme vuonna 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html

Kun Uusikaupunki meren järveksi väänsi - ehta 60-lukulainen allashanke

Halusimme simmata mieluummin järvessä kuin meressä, ja siksi valitsimme sopivan rantsun tien oikealta puolelta.

Olemme kuulleet itänaapurissa tehdyistä stalinistisen mahtipontisista, täydessä teknologiauskossa ajetuista hankkeista, joilla on pyritty suitsimaan luonto ihmisen herruuteen. Osa suunnitelmista jäi paperille, kuten Siperian jokien virtaussuunnan kääntäminen; osa - valitettavasti - pääsi käyntiin, kuten Aral-järven kuivattaminen ja tahaton muuttaminen pölyäväksi autiomaaksi.

Eräs alan klassikko on Maon Kiinan "suuren harppauksen" aikainen päähänpisto tappaa kaikki varpuset. Kansa valjastettiin hävitystyöhön, joka onnistuikin niin hyvin, että pian kansantasavalta oli liki katastrofissa tuhohyönteisten kanssa. Siinä ei auttanut muu kuin kääntyä huippusalaisesti Neuvostoliiton puoleen ja pyytää sosialistiveljeä toimittamaan pikapikaa kaksisataatuhatta varpusta...

Meillä Suomessakin on osattu. Metsä- ja suoluonnon laajamittainen muokkaaminen ja diversiteettiköyhdyttäminen on huomattava suoritus; suorastaan ihmeellinen, kun ajatellaan, kuinka tarkasti, perusteellisesti ja väsymättömästi jopa pienet ja syrjäiset alkuperäisen luonnonympäristön laikut on saatu käsittelyn piiriin. Lokan tekoallas on vaikuttava saavutus sekin. Sen alle jäi Euroopan suurin aapasuo, 30 000 hehtaarin Posoaapa.

Erään mielenkiintoisen ja mahdollisesti ainutlaatuisen esimerkin luonnon muokkaamista löydämme Uudenkaupungin luoteispuolelta. Vuonna 1965 valmistuneessa urakassa erotettiin Velhovesi ja Ruotsinvesi -nimiset merialueet pohjoisesta Saaristomerestä, ja luotiin näin liki 40 neliökilometrin kokoinen makeanvedenallas (merestä eristetty suolavesi muuntui makeaksi kolmessa vuodessa). Käytännön rakennustyö tapahtui yhdistämällä suuri joukko saaria penkerein. Maa-ainesta tarvittiin 130 000 kuutiota. Piiri-insinööri Nikolai Paukkosen ideaksi kreditoituun hommaan ryhdyttiin, koska Uuteenkaupunkiin oli saapunut tehdas Rikkihappo Oy (nyk. Kemira GrowHow Oy), jolla oli tarve saada saada runsaasti raakavettä.


Makean ja suolaisen veden puolet on eristetty toisistaan tällaisin portein.

Penkerein yhdistetyt saaret yhdistettiin myös maantiellä. Näin syntyi eräänlainen Turun saariston rengastien jälkeenjäänyt pikkuserkku. Ihmisen luoma keinotekoinen järvi on osoittautunut fosfori- ja typpikuormituksen lähteeksi, kun sitä on ollut pakko juoksuttaa mereen; makeanveden kysyntä on ollut paikallisen Sirppujoen tulovirtaamasta vain murto-osa. Vesi on ollut myös happamoitunutta eikä tähän ole auttaneet yritykset kalkita altaaseen laskevan joen vettä. Kalat ovat kuolleet joukolla makeavedenaltaaseen. Happamassa vedessä ja mutakentillä viihtyvä rentovihvilä on rehottanut ongelmallisissa mitoissa. Toki kunta on yhä ylpeä saavutuksestaan; ajoittain on jopa puhuttu, että ehkä Turun seutu haluaisi ostaa vettä. Ehkä. Kaupan olisi vieläkin.


Esittelykyltti.


Lähempi kuva kartasta.

Esoteerisen maantieteen koulu kiersi Uudenkaupungin makeanvedenaltaan runsaat 50 kilometriä pitkän rengastien heinäkuisena hellepäivänä. Fiilis oli kieltämättä erikoinen, kun tiesi aivan samannäköisen saaristomaiseman tien vasemmalla puolella mereksi ja oikealla järveksi. Samanaikaisesti toisella olkapäällä tuntui istuvan ihmisen suuruus ja toisella pienuus. Harvoin ihmiskäsistä lähtenyt luonnon radikaali manipulointi on osoittautunut ongelmattomaksi. Tällaiseen visionääriseen suurkokeiluun tuskin irtoaisi nykypäivänä ympäristölupia. 60-luvulla ei turhia kyselty, vaan toimittiin.


Mereltä järvelle tai päinvastoin päästäkseen veneen täytyy ajaa karsinaan, jossa sen taakse laskeutuu sulkuportti.


Pian edessä avautuu toinen portti ja pulahdetaan toiseen ekosysteemiin.


Porttien ympärillä ei ole hillumista. Todellinen syy lienee se, että porttimekanismi varjelee 160 000 miljoonaa makeanveden kuutiota, Uudenkaupungin juomavettä.

Tekoallasta kiertäessä näkee tyypillistä pusikoitunutta maalaismaisemaa ja originaalin oloisia pieniä kylämäisiä keskittymiä. Suolainen ja makea vesi ei vilahtele liian usein. Saaristo näillä nurkin on täysin suomenkielistä, mikä on mielenkiintoinen havainto Suomenlahden rantaruotsalaisiin tottuneelle.

Uudenkaupungin kunta haluaa hyödyntää rengasreitin matkailupotentiaa, ja on laatinut "Welhoveden kierros" -hankesuunnitelman. Jos se toteutuu aiotusti, maamme matkailumessuilla jaetaan jo ensi vuonna materiaalia, jossa mainostetaan makeanvedenaltaan kiertävää reittiä. Eduksi mainitaan, ettei saaristomatkailija ole riippuvainen lossiaikatauluista niin kuin Turun saariston kuuluisalla rengastiellä.

****

Jälkikirjoitus: Uhrikirkon liimaväri-ihmeet

Poikkeamalla muutaman kilometrin rengastieltä pohjoiseen voi käydä bongaamassa Pyhämaan Luodon kirkot. Vanha kirkko eli uhrikirkko on maamme metkoimpia 1600-luvun kirkkoja. Sen sisäseinät ja katto on maalattu täyteen pieniä raamatullisia kuvia, symboleja ja ornamentteja. Ne tuovat jotensakin mieleen "vapaalla romanityylillä" tehdyn hennatatuoinnin, jollaisen Andy McCoy väsäsi allekirjoittaneen käteen Intiassa 1998 (onneksi siis katoavaisella hennalla).

Myös kirkonkylän asutus on säilyttänyt perinteisen asunsa ja suuri osa rakennuskannasta on 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta.


Pyhämaan kirkot. Goottilainen harmaakivikirkko on vuodelta 1804. Vanhempi nousi vuosina 1642-50.


Runsaat kuvitukset osoittavat, että koristeellisuutta suosivan katolilaisuuden vaikutus ei heti katkennut uskonpuhdistukseen. Karu luterilainen tyyli keksittiin vasta myöhemmin. Maalaukset ovat vuodelta 1667.


Keskiaikaisten kivikirkkojen maalauksia kalkittiin peittoon aina 1800-luvulle asti. Uhrikirkon kaltaisessa puukirkossa kuva-aiheet olisi voinut tuhota valkoisella maalilla. Kuvat on maalattu liimavärimaalilla.


Jossain kuvien seassa laukkaa kuulemma harvinainen aihe, tarueläin yksisarvinen. Mutta se piiloutui runsauden viidakkoon. Eedenin puutarhan kuuluisa puu näkyy kuitenkin kuvan vasemmassa laidassa, samoin Aatami tarttumassa omenaan. Eeva jäi kuvan ulkopuolelle.