Historian sivuilta: Häsläreiden Imatra

"Diligenssi on reipasta vauhtia matkalla Rättijärveltä Imatralle. Lapsukaiset juoksevat perässä tarjoten jos jonkinlaista ostettavaa." (A. Baumannin piirros E. Kretschmannin matkakertomukseen "Bilder aus Finnland", Illustrirte Zeitung 16.4.1881.)

"Hello, friend! First time in Helsinki?"

Ihminen ei ole uskoa korviaan. Häntä häslätään autenttisen etelämaalaisesti omassa synnyinkaupungissaan Suomessa. Tämä on tapahtunut, kun hän on tiirannut Rautatientorin laidalla sijaitsevan Aleksis Kiven patsaan jalustaa. Ja sitähän kelpaa ihastella, kauniin punaista rapakivigraniittia, Vehmaan Uhlun "Balmoral Red":ia.

"Hello! Looking for something?", kuuluu edelleen ottomaanien oloisesta kööristä, jotka notkuu patsaan viereisillä penkeillä.

Ihminen päättää olla välittämättä häiriöstä. Hän kaivaa taskustaan luupin ja aloittaa antaumuksellisen sukelluksen kalimaasälvän ja savukvartsin muodostamaan kosmokseen.

"Hey, you there! Answer me!", painostaa häsläri, nyt jo hieman kiihtyneesti ja uhkaavasti. Hän on ilmeisen turhautunut siitä, ettei ihminen ole jo napannut hänen koukkuunsa.

Häslääminen merkitsee tungettelua; milloin lipevän kieroa, milloin avoimen aggressiivista, milloin yksinkertaisesti naurettavaa. Yleensä sen tavoitteena on rahansiirto häsläyksen kohteelta häslärille. Tapa on voimakkaasti kulttuurisidonnainen. Viimeksi sen uskoisi esiintyvän hillityn jäyhässä suomalaisessa - eihän markkinoiden helppoheikkikään sentään roiku mankuen kenenkään kintereillä. Aitoa häsläämistä kuitenkin löytyy Suomen historiasta. Paikallisena mutta ilmeisen kroonisena epidemiana sitä esiintyi 1800-luvun jälkipuoliskolla Imatralla.

"Minne tahansa kääntyykin, hyökkäävät kimppuun kokonaiset parvet lapsia, naisia ja ukkoja, jotka kaupittelevat veden eriskummallisiksi muovaamia kiviä, pahkurasauvoja, tuohivirsuja, marjoja ym. Tätä luvallista ja luvatonta liiketoimintaa he harjoittavat vielä tungettelevammin kuin kaikkien iilimatoisimmat ja tyrkyttelevimmät saksalaiset kauppamatkustajat. Ja he vaikeroivat ja vääntävät pienet rumat kasvonsa mitä säälittivämpiin ilmeisiin."

Näin raportoi Viktor Pettersson artikkelissa "En trip inom eget land" (Hufvudsstadsbladet 26.9.1885). Kun Imatrasta kuohuvasta koskesta oli kehkeytynyt maan tärkein nähtävyys, oli syntynyt myös ajoittain paljonkin puhuttava, kiusallinen ongelma: häsläys.

Näin siitä kertoo Sven Hirnin ja Erkki Markkasen kirja Tuhansien järvien maa - Suomen matkailun historia (Matkailun edistämiskeskus ja Suomen matkailuliitto, 1987):

"Paikallinen väestö ryhtyi innokkaasti kaupustelemaan matkamuistoja - ns. imatrankiviä ja lisäksi kaikenlaista rihkamaa - eikä kaihtanut suoranaista kerjäämistäkään. Tilanne koettiin häpeälliseksi. Pieniä kaupustelijoita oli kuljeksinut kosken rantamilla jo vanhan majatalon aikana, mutta tuskin häiriöksi asti. Diligenssiliikenteen käynnistyttyä rahvas havahtui huomaamaan, että matkailijat liikkuivat säännöllisen aikataulun mukaisesti parikymmentä virstaa pitkää maantiereittiä, jossa vaihdettiin hevosia ja siirryttiin ylämäissä vaunuista tienposkeen kävelemään. Otollisista väijytyspaikoista saattoi iskeä uhrien kimppuun, eikä heille suotu rauhaa. Tytötkin juoksivat vaunujen rinnalla uupumukseen tuupertumaisillaan."

Imatran maine paikkana, jossa matkalaisia häslättiin kuin Roomassa ikään, levisi ulkomaita myöten; kävihän koskea ihailemassa runsaasti vierasmaalaisia turisteja. Suomalaisissa touhu herätti raivostusta ja sille vaadittiin loppua monissa palavasanaisissa lehtikirjoituksissa. Viranomaiset nostivat syytteitä joitakin häsläreitä vastaan, mutta ilmeisen heikolla pelotevaikutuksella. Valtionhotellin ympäristöön nousi kieltotauluja ja vartijat olivat kovaotteisia. Hotelli alkoi myydä sisätiloissa ja kiinteällä hinnalla samoja myyntiartikkeleita kuin häslärit, mutta sekään ei kokonaan kitkenyt häiritsevää kaupustelua Imatralle johtavan maantien laidoilla.

"Vastaavaa kiusallista aloitteellisuutta ei havaittu riesana missään muualla, lukuun ottamatta Aavasaksan päälle käyviä vierailijoitten nimikirjoituksia uutterasti kiveen naputtelevia rahvaanmiehiä. Tämä omalaatuinen elinkeino tunnettiin hyvin myös Imatran kivikkoisilla rantatöyräillä", mainitsee matkailuhistoriikki.

Ja mitenkä tilanne päättyy Aleksis Kiven patsaalla?

Häirityn ihmisen täytyy keskeyttää Balmoral Redin tarkastelu. Hän sadattelee ääneen, että on se nyt helvetti, ettei tässä voi rauhassa tsiigata juttuja.

"Tsiigata?", toistaa häsläri hölmistyneesti. "Sa olla Stadin kundi. Okei, hyva-hyva. Sorry."

Matkan varrella: oudon antiikin asema Sipoossa

Muista, ettet voi viedä yhtäkään esinettä mukanasi, kun on aika lähteä...

Kun astuu mihin tahansa suurempaan sekatavaramarkettiin ja katsoo ympärilleen, ei voi välttyä tuntemukselta, että tuijottaa tsunamia silmästä silmään. Ylitsejyräävää krääsätsunamia, jonka kuohuissa kohoaa miljardeja partikkeleita valmiina iskeytymään päällemme. Muinoin henkiinjäämismahdollisuuksia edistänyttä ja yhä geeneihimme sisäänkirjoitettua hamstraamisviettiä hyödyntävä kamantyrkytys on saavuttanut viimeisen turbovaiheensa ennen kuin se väistämättä lähivuosikymmeninä tuupertuu luonnonvarojen rajallisuuden ja ratkaisemattomien energiakysymysten ristituleen. Paitsi yleensä tarpeetonta myös laadutonta; näin lohduttomasti ja suivaannuttavasti kiteytyy aikamme materiaalinen anti, kaatopaikkoja vuoriksi pulskistuttava ja kotiemme suonistoa tukkiva kiinantauti.

Toisaalta - ja tämä onkin merkittävä vastateesi - ihminen ei olisi ihminen ilman tavaroita. Niissä ilmenee hyötyfunktionsa ohella ihmeellisen, suorastaan tajuntaaräjäyttävän moni-ilmeisesti lajimme luovuus, nerokkuus, mielikuvitus, hauskuus ja taitavuus. Edes apina - eläinkunnan kiistaton välkky - ei kykene valmistamaan minkäänlaista esinettä, vaikka osaakin hyödyntää esimerkiksi keppiä työkalunaan. Esineittä joutuisimme palaamaan suoraan apinoiden naapuripuuhun. Paitsi erottamaton osa jokaista uutta päivää, esineet ovat myös luontevasti koettua ja jaettua kulttuurihistoriaa: esimerkiksi suomalaiselle jo pelkkä Jopon, Airam-termoksen, hetekan, Nurmesniemi-kahvipannun, Afrikan tähti -pelin, puukahvaisen Mora-puukon tai lättähattukiskobussin näkeminen voi tulvahduttaa vuoksen muistoja. Tällaisia esineitä esitteli lämpimällä tyylillään Juhani Seppovaara kirjassa Muistojen markkinat - Sinivalkoisen arjen klassikot (Otava, 2008).

Näiden melko ambivalenttien mietteiden saattamana teimme elokuisen viikonlopun lähiretken Sipooseen ja siellä toimivaan Weird Antiques -puotiin. Herrojen Tomppa Kekäläinen ja Mike Kairenius pitämä liike keskittyy nimensä mukaisesti outoihin vanhoihin esineisiin. Ei ne kaikki nyt niin outoja ole, mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja kutsuu esiin uusia ulottuvuuksia eilisen tavallisestakin kamasta. Valikoima palvelee lähinnä keräilyä ja sisustusta. Yhtä kaikki, ilahduttakoon se mikä kerran on tehty mahdollisimman kauan.

Weird Antiques toimii Sipoon Nikkilän lähellä Martinkylän vanhalla asemalla. Tai itse asiassa asemapäällikön talossa, varsinainen asemarakennus paloi 1970-luvulla.

Kamaa on kaksi huonetta plus rapiat. Sitä haalittu sekä Yhdysvalloista että Suomesta, ja siitä syntyy muihin maamme vanhan tavaran liikkeisiin verrattuna ainutlaatuinen cocktail.

Konepajojen mittarit käyvät antiikista siinä missä luonnontieteellisten kokoelmien täytetyt eläimet.

Ihmiskunnan tuottamien erilaisten esineiden määrä on ällistyttävä.

Takavuosien tivolitunnelmaa tarjoava ampumapeli.

Joka nurkalla tuntuu olevan oma teemansa ja asetelmallisuutensa.

Kyökkipuolen kalustoa.

Kahvipurkkeja ja öljypurkkeja, siinä sitä on ollut mustaa voitelua kuskille ja koneelle.

Mikkeliläinen Mesikko osasi soodahommat.

Arabieksotiikka oli osa muodikasta orientalismia.

Neonvalokirjaimet, minne nekin katosivat?

Jotkut pikkuautot ovat liian hienoja annettaviksi skidien leikkeihin.

Onko maailma kolmiulotteinen? On se. Jos et usko, katso näillä.

Metsätyömailla kului stimulantteja.

Savottamailla arvostettiin myös "pänikkää", jossa oli sekä valmiiksi öljysekoitteista bensaa että teräketjuöljyä.

Kiinnostaisiko 1:25 -kokoinen Cadillac-ruumisauto?

Tällaisen kuvitustyylin muistaa vallinneen 1980-luvun alussa.

Fazerin lakuhahmo katosi sensuurin hampaisiin jonkun europarlamentikon vaatimuksesta. Oikean Ajattelun miliisi ei ole kuitenkaan päässyt puhkaisemaan tätä ilmatyynyä.

Oma reippasti outo nurkkansa hawaiji- ja karibialaishenkiselle kitschille.

Wurlitzer, se ainoa oikea jukeboksi.

Osa maidon hygieenisyyttä oli siivilöidä se Salo-vanun läpi. Näkymä putiikin ullakolta, taustalla rautatie, joka vie Keravalta Porvooseen ja Kilpilahteen.

Saunamökin luona on hauska yksityiskohta: kaupunginteatterin vanha spora.

Weird Antiques on avoinna kesälauantaisin elokuun loppuun, mutta aukeaa kuulemma isommatta vaivatta myös sopimuksen mukaan.

Tavaroista kirjoitimme myös tässä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/04/valikevennys-kymmenen-tarpeellista.html

Jälkikirjoitus:

Voidaan myös väittää, että hyvin valmistetun, laadukkaan, silmää ja käsityötä vaatineen esineen kohtaaminen ja keskittynyt tarkastelu tarjoaa yhdenlaisen henkisen harjoituksen ja tarkastelijaa hyödyttävän voimansiirtomahdollisuuden. Allekirjoittanut on kokenut tämän esimerkiksi vanhemman italialaisen veitsisepän Frank Beltramen stilettejä koittaessaan ja maestron kanssa ajatuksia vaihtaessaan. Beltrame aloitti stilettien valmistamisen isänsä pajalla Maniagossa 1950-luvulla ja tekee niitä yhä. Ylisukupolvinen ammattiylpeys - mikä on varsin eri asia kuin egoistinen ylpistely - yhdistettynä vuosikymmenien kokemukseen näkyy ja tuntuu veitsien yksityiskohdissa ja toimivuudessa. Niissä kaikki on "just eikä melkein": tarkkuus, viimeistely, vahvuus ja yksilöllisiä eroja sisällyttävä kauneus.

Sellaista jälkeä synnyttääkseen valmistajan mielen täytyy olla kirkas, tyyni ja kurinalainen - vähän niin kuin zen-puutarhan laatijalla. Vastaavia esimerkkejä tietysti löytyy monesta traditionaalisesta tuoteryhmästä, joissa käsityöllä on osuutensa.

Välihuomio: Kyläkaupan perikuva

Kyläkaupat myyvät kaikkea rautakangista ja kaskinauriista Sisu-pastilleihin ja mäntysuopaan.

Vaelsimme viime sunnuntain kirpakassa sarastuksessa Ritvalan kylän halki. Muutaman talon keskittymä sijaitsee Hämessä, laajan Vanajaveden pohjoisrannalla. Raitilla oleva kyläkauppa näyttäytyi niin kotoisan kutsuvana, että se teki mieli tallentaa pariin kuvaan. Ajankohdan vuoksi puoti oli toki kiinni, mutta on sentään yhä toiminnassa. Liiankin tyypillisesti kauppias on kuitenkin 65-vuotias ja vailla jatkajaa. Ilman kauppaansa ritvalalaisten pitäisi suunnata ostoksille Valkeakoskelle parinkymmenen kilometrin päähän.

Suomen kyläkaupoista kuolee vuosittain noin kolmisenkymmentä, kauppojen kokonaismäärän ollessa nyt viidensadan hujakoilla. Määrä on seitsemäsosa 1980-luvun alun tilanteesta. Kaikille ovat tuttuja maaseututeiden varsilla talot, joiden etupuolen isoista ikkunoista näkee niiden olleen ennen kauppoja. Kyläkauppojen - kylien entisten hermokeskusten ja tietotoimistojen - suuri näivettäjä ovat tietenkin supermarketit, jotka perustuvat autoiluun ja imevät ostovoiman hyvin laajalta alueelta.

Sisiliassa kuulemma mafia on pitänyt marketit kurissa ja pienet kaupat jatkavat kukoistustaan. Mikä auttaisi meillä - vai viihdymmekö oikeasti niin hyvin gigahyperhalleissa? Niihin liittyvä anonymiteetti voi olla tietenkin huojentavaa, jos taustalla on elämä pienessä juoruilevassa yhteisössä. Suurilla volyymeilla myös tavaroiden hinta saadaan puristettua alemmaksi. Kuplan paisuessa syntyy nousukasmaisia absurditeetteja, jollaisesta esimerkki Muonion S-marketista: ulkona kaupan ympärillä suot notkuvat lakkaa, mutta niitä ei ole - ikään kuin olisivat liian kotoisana tuotteena jotenkin häpeäksi - myynnissä, etelä-amerikkalaisia omenoita kylläkin.

Tällaisia puutalossa sijaitsevia kauppoja on ollut pitkään Helsingissäkin, mutta nykyisin ne ovat äärimmäisen uhanalaisia. Kadonneista kohteista tulee ensimmäisenä mieleen Kivinokan, Vartiokylän ja Jollaksen puu-Elannot.

Matkahuollon asiamies palvelee täällä.

Haaveita pitää yllä veikkaaminen ja lottoaminen.

Harvinaista on sekin, ettei kauppa kuulu mihinkään ketjuun. Ehkä yhä korkeammalle omiin megasfääreihinsä kohoavat ketjut eivät huolisikaan vaatimattomimpia veljiä väreihinsä.

Mainittakoon, että Ritvalan kauppa on muutaman kilometrin päässä asuvan Pentti Linkolan lähikauppa, josta hän hakee iltaruokailuunsa kuuluvat kaksi litraa punaista maitoa - tietenkin useamman päivän satsin kerrallaan. Ennen seudulla toki riitti lehmätiloja, joista saattoi ostaa suoraan tinkimaitoa tai vastakirnuttua maalaisvoita. Historiaa on nyt sekin noilla main. Mutta vinkiksi: Helsingin liepeillä Itä-Vantaan Sotungin kylässä käsittelemätöntä maitoa voi ostaa Bisan tilalta (Nurmimäentie 16, ma-su 8:15-8:45 ja 16-17).

Kyläkauppojen iltarusko on tallennettu myös kirjaksi Kyläkauppa (1996). Kunnianosoituksen kaltainen opus on Esa Keron käsialaa ja varustettu Juhani Seppovaaran valokuvin.

Välihuomio: Millaisella seudulla selviää myyjätön kauppa?

Itsepalvelupuodit voivat olla aina auki.

Mitähän tapahtuisi, jos Stadissa joku Helsinginkadun Alepa tai Jakomäen S-Market poistaisi - ajoittaisia hyllyntäyttäjiä lukuunottamatta - henkilökuntansa ja kassalla olisi vain kyltti, jossa asiakkaita pyydettäisiin maksamaan ostoksensa kassalippaaseen? Alkaisiko täysi sekoilu viidessä minuutissa vai aiemmin?

Tällä tavoin kuitenkin menetellään tai on menetelty eräissä liikkeissä. Allekirjoittanut muistelee mielellään originaalia vuosikymmeniä vanhaa saaristokauppaa, joka oli vielä toiminnassa 1990-2000 -lukujen taitteessa Sipoon Simsalossa. Se toimi rintamamiestalon tyyppisessä vanhassa talossa. Muut tuotteet olivat normaalisti "katutasossa", mutta juomaosasto oli kivijalkakellarissa, jonne oli oma ovensa takapihalta. Kaupasta ei voinut nähdä, kuka kantoi kellarista juomaa ja kuinka paljon. Asiakas vain kertoi kassalla, että meinaa ostaa x kappaletta olutta tai virvoitusjuomia, maksoi ne ja haki ne sitten lähtiessään kellarista. Systeemi perustui luottamukseen ja mitä ilmeisimmin toimi, koska oli käytössä.

Pilaako suuri laumakoko ihmisen moraalin, tekee hänestä häikäilemättömän, omatunnosta riisutun? Kanakaan ei pysty tunnistamaan kuin maksimissaan noin kahdeksankymmentä lajitoveriaan; rajan ylittyessä se muuttuu välinpitämättömäksi, ehkä jopa häiriintyneeksi. Kun kanssakulkijoita ei enää tunneta eikä noteerata heidän suuren määränsä vuoksi, astutaan ei-kenenkään-maan mentaliteettiin, jossa yhteisvastuu muuttuu harvinaiseksi poikkeusilmiöksi. Kun tilan jakajia on paljon, biologisesti ajateltuna liian paljon, tilaa on vaikea tuntea sen enempää omaksi kuin "meille" kuuluvaksi. Sellaisessa ympäristössä luottamukseen perustuva itsepalvelukauppa olisi kuin lapsosen käsi ampiaispesässä.

Keskellä kymenlaaksolaista maaseutua, Haminan kuntaan kuuluvassa Metsäkylässä, on Jokiniemen leipä Oy:n ympärivuorokautisesti auki oleva leipä- ja pullapuoti, joka toimii ihmisen perushyvyyteen - tai pitäisikö sanoa perustervemielisyyteen - luotttavaisesti suhtautuvalla tavalla. Meininki on: astu sisään, valitse leipä ja pudota raha lippaaseen. Seutu, jolla tällainen voi toimia, ei voi olla luonteeltaan ei-kenenkään-maata, vaan yhteiseksi kodiksi tunnettu. Tai sitten yksinkertaisesti tyhjä ihmisistä.

Kun syysilta pimenee, on lämpimästi valaistu puotikoppi epätodellinen näky maaseudun autiudessa. Jotain sympaattisen kaurismäkeläistä on koko pytingissä.

Valitettavasti leipää oli paljon omastakin takaa ja tätä hienoa kauppaa ei tullut testattua käytännössä.

Kannattavuus kyllä ihmetytti, sillä Metsäkylä on ehtaa syrjäkylää.

Itsepalveluperiaatteella toimii myös ainakin Labbyn kartanon monipuolinen tilapuoti Pernajassa ja, jos otetaan vieläkin rootsimpi esimerkki, Helsingin itäsaaristossa sijaitsevan Villingin kesäinen polunvarsimyyntipöytä kasvimaatuotteille. Ja kyllä Helsingin keskustastakin muistuu mieleen hieman vastaavanlainen, vaikkakin tahaton ja kyseenalaisesti päättynyt eksperimentti 1990-luvulta:

Olipa pieni keskiolutbaari, joka sijaitsi Unioninkadulla kasvitieteellisen puutarhan pääporttia vastapäätä. Baariin palkattiin afrikkalainen myyjä. Eräänä iltana kesken asiakkaiden palvelun hän päätti yllättäen lähteä, ehkä erilaisen aika- tai työkäsityksen vuoksi, käymään suihkussa kämpällään. Asiakkaat jäivät omin päin kuppilaan. Myyjän kämppä sijaitsi jossain tyyliin Järvenpäässä, jonne hän suuntasi junalla. Reissuun meni ainakin pari tuntia. Sillä aikaa baarissa alkoi pieni vallankumous asiakkaiden laskiessa itselleen mielin määrin kuohuvaa. Sivullisia kutsuttiin bileisiin. Lopulta baarin edessä oli ryysis ja yleinen kaaos sekä siniset vilkut. Tapaus päätyi lehtiin.