Hetki jääavaruutta Pentti Linkolan kanssa

Suomalaisen luonnonsuojelun jättiläinen on poissa (5.4.2020). Mutta hänen ajatuksensa ja elämäntyönsä jatkavat eloaan, vuosi vuodelta ajankohtaisempina ja tärkeimpinä.

Maaliskuussa 2012 Pentti Linkola soitti ja pyysi allekirjoittanutta avukseen talvikalastukseen. Olimme tutustuneet loppuvuodesta 2007 Linkolan 75-vuotishaastattelun merkeissä ja sen jälkeen pitäneet harvakseltaan mutta säännöllisesti yhteyttä.

Verkkoja Vanajanveden jääkannen alla lillui toistasataa, joten avuntarve ei ollut mikään muodollisuus. Niin tuli lähdettyä apumieheksi, lupauksena hakata avantoja, lykkiä lastia ja sen sellaista, mutta pidättäytyä kalojen tappamisesta. Linkolalle tämä vakaumuksellinen rajoite sopi hyvin, sillä hän omasi itsekin koko joukon ehdottomuuksia.

Mistään lomaleiristä ei ollut kyse. Työpäivät alkoivat ennen kukonlaulua. Aamiaiseksi oli eräänlaista kylmäpuuroa: kouralla säkistä kaurahiutaleita lautaselle ja punaista maitoa sekaan. Porstuasta löytyi jäisiä vadelmia lisukkeeksi. Jäille lähdettiin ensisarastuksella. Vaaleana hohkaava lakeus levittäytyi kaukaisuuksiin, hämärissä silmänkantamattomiin.

Linkola perehdytti apumiehen avannon tekoon: pitää olla riittävän suuri aukko, pyöreä, särmättömät reunat, ja jääkappaleet tulee huolellisesti poistaa vedestä reiällisen kauhan avulla. Oleellista oli myös rakentaa verkonnostajalle tuulensuoja pystyyn iskettyjen jäätuurien varassa seisovien puulevyjen avulla.

Aika suli äänettömän aavan yllätyksettömässä minimalismissa. Oltiin todellakin keskellä tyhjyyttä. Samat toimet toistuivat loputtomiin. Avanto, verkonnosto, saalis talteen, vaellus uuteen paikkaan, uusi avanto...

Linkola nosti verkot paljain käsin, naama irvessä, lakonisia murahdellen. Oli huolta elämänkirjosta, rakkaita luontopaikkoja koskevia menetysten haavoja. Faktaa, tarinaa, kulttuuriviittauksia, provokaatiota. Sivistys, ihmisrakkaus ja huumori kaiken pohjavirtauksena. Paljon oli nähty ja koettu, mutta yhtä asiaa ei nyt sentään olisi uskonut tapahtuvaksi. Kun 1960-luvulla työhevosia oli Suomessa liki 400 000, oli niitä nyt parikymmentä. Hevoset olivat muuttuneet pikkutyttöjen lemmikeiksi.

Päivän huipensi evästauko. Linkola oli luvannut huolehtia muonapuolesta. Tarjolla oli, ja näin on ollut tiettävästi muillakin, homeessa olevia voileipiä. Niiden syöminen keskellä jääaavaa oli kuin initiaatioriitti, ja ehkä se oli sellainen. Linkolalle eri ihmisten kutsuminen apulaisiksi talvikalastukseen oli tietoinen tapa tavata muita ja vaihtaa ajatuksia. Vieraiden petipaikkana toimivassa verkkosaunassa oli samana talvena uinunut niin kirkkoherraa ja prikaatinkenraalia kuin helvetin enkeliä. Monipuolisesti ajassa kiinni oleva ajattelija ei synny tyhjiössä.

Paluuvaellus tapahtui tähtien tuikittua jo pitkään Vanajanveden yllä. Hämäränäkö oli kehittynyt täyteen voimaansa, koska lamppuja ei käytetty eikä niitä edes ollut. Kotivalkamansa laiturissa Linkola halusi istahtaa tauolle. Hän hehkui tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Filosofoi sydämellisenä, lumoutui maiseman äärellä. Pienenä, nöyränä osana suurta kokonaisuutta, elonkirjon kauneuden ja rikkauden oivaltaneena. Elämänsuojelijana. Hetkeksi hän kohosi kaiken surun ja vaivan ylle, täyttyi merkityksestä, niin kuin kaikki jotka tietävät tehneensä osansa.

Talolle saavuttua oli vielä edessä mittavan kalamäärän kantaminen sisään. Jotain askeettista illallista oli, menu on unohtunut, ehkä osin uupumuksen usviin. Linkolan osalta työpäivä jatkui kohti yösydäntä saalista peraten. Ja kohta pirisisi taas herätyskello. Niin hän ansaitsi rahaa metsien suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta. Talvikaudella seitsemänä päivänä viikossa. Sitten kutsuivat linnut, metsät ja kirjoittaminen. Niin kauan kuin mahdollista.

Me kiitämme.

Absurdistanian uutisia: "Hirvikolareissa ei kuolonuhreja viime vuonna"

Helsingin Sanomat julkaisi 28.2.2011 verkkosivuillaan uutisen, jonka otsikko kuului Lehdet: Hirvikolareissa ei kuolonuhreja viime vuonna. Uutinen jatkui: "Suomessa vältyttiin viime vuonna kuolemaan johtaneilta hirvikolareilta ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen. Asia selviää Liikenneviraston tiedoista, joista kertovat Pohjois-Suomen Median maakuntalehdet Kainuun Sanomat, Lapin Kansa ja Pohjolan Sanomat."

Hirvikolareita kuitenkin tapahtui viime vuonna noin 1300. Onko hirvet tosiaan lennätetty Medi-helillä niin tehokkaasti parhaimpaan eläinlääketieteelliseen hoitoon, ettei niistä yksikään menehtynyt kyseisissä liikenneturmissa? Se on hatunnoston arvoinen saavutus. Sitä kun on oltu luulossa, että niitä kuolee auton kanssa törmäyskurssille jouduttuaan kasamäärin - ellei ensi-iskusta niin viimeistään armonluodista tai surullisesti kitumalla metsäkätkössä.

No niin, paluu reaalitodellisuuteen. Tällainen uutinen muistuttaa karulla tavalla, millaisilla ylikierroksilla "luomakunnan kruunu" -teorialle rakennettu ylimielisyys on kihahtanut ihmiselle hattuun. Eläintä, tässä tapauksessa hirveä, ei nähdä sen vertaa itsenäisenä subjektina, elävänä olentona, että se voisi kuolla. Se on kuin rinnettä alas vierivää painavaa materiaa, joka voi sattua auton eteen ja aiheuttaa harmittavaa aineellista vahinkoa tai pahimmillaan jopa kuolonuhreja. Itse se ei kuitenkaan menehdy; siinä ei ole määritelmällisesti mitään kuolevaista, koska se on luonteeltaan esine, ilmiö, tapahtuma tai väline - jälkimmäistä ainakin metsästäjille ja herkkusuille, jotka saavuttavat sen käytöstä nautintoa sekä taloudellista hyötyä.

Emme toki myönnä ajattelevamme näin radikaalisti - tiedämmehän, että jopa ruukkukasvi voi kuolla - mutta yllä siteeratun kaltainen uutisointi on eräänlainen freudilainen lipsahdus ja paljastaa missä de facto mennään; kuinka jäätävän kykenemättömiä olemme - ainakin yhteisön tasolla - myötäelämään toisten aistivien olentojen kärsimyksiä ja myöntämään niiden olevan itseisarvoisia toimijoita. On salettia, että ihminen ei henkisesti etene mihinkään ja on itse tuomittu monille hyvinkin valitettaville seuraamuksille niin kauan kuin hänen hybriksensä estää häntä tuntemasta kunnioittavaa yhteenkuuluvuutta muiden lajien kanssa. Ei ole kyse siitä, että hirvihenki pitäisi käytännössä nähdä kaikessa mielessä yhtä arvokkaaksi kuin ihmishenki - vaan siitä, että pystymme edes tunnistamaan ja myöntämään hirven kuolonuhriksi, kun se jää automme ruhjomaksi ja lakkaa hengittämästä.

Jos se ei olisi niin traagista, niin se olisi suorastaan viihdyttävän harhaista, että joku kirjoittaa tosissaan: "Suomessa vältyttiin viime vuonna kuolemaan johtaneilta hirvikolareilta". Tällaista Absurdistanian uutista lukiessa tekee mieli heittää kehiin samasta aiheesta toinen vetäisy. Se menee tahollaan yhtä överiksi, mutta toimii tässä yhteydessä tervehdyttävänä vastapunnuksena. Päästäkäämme ääneen Pentti Linkola. Yksitoista vuotta sitten hän antoi mielikuvituksensa lentää ja kirjoitti hirvionnettomuusuutisen, joka menee näin:

Nuori uroshirvi kuollut Tampereen moottoritiellä.

HS/Aluetoimitus. Nuori uroshirvi joutui maanantaina illansuussa suurehkon henkilöauton ruhjomaksi Hämeenlinnan-Tampereen viikko sitten avatulla moottoritiellä, Kalvolan-Sääksmäen rajalla lehtitaimikkoisella tieosuudella. Silminnäkijöiden mukaan tietä ylitti kaksi hirveä, jotka käyttivät ripeästi hyväkseen liikenteen lyhyttä taukoa, mutta arvioivat nähtävästi väärin pohjoisen suunnalta lähestyvän auton erittäin suuren ylinopeuden. Toinen hirvi pelastui täpärästi. Vainajalta katkesi toinen etu- ja toinen takajalka, ja se sai rintaansa syvän avohaavan. Paikalle hälytetty Kalvolan luonnonsuojeluvastaava Inkeri Nurmela saapui noin 15 minuutin ja Hämeenlinnan eläinambulanssi noin 25 minuutin kuluttua, mutta hirvi, joka kykeni siirtymään vain noin 30 metriä yliajopaikalta, oli jo menettänyt verta niin paljon, ettei verensiirtoon enää ryhdytty, ja hirvi menehtyi jo kolmen minuutin kuluttua ambulanssin saapumisesta.

Vainaja, joka oli syntynyt toukokuussa 2011 (sic!), kuului 7 hirven yhteisöön, jonka kotitilan uusi tie halkaisi noin 600 metrin matkalta siten, että 3/5 jäi tien länsi- ja 2/5 itäpuolelle. Yhteisöllä oli ollut suuria vaikeuksia ylittää päivittäin uutta tietä, ja onnettomuutta osattiin odottaa, kertoo Nurmela, vaikka yhteisön jäsenet tunnettiin erittäin valppaina ja huolellisina henkilöinä. Vainajan onnettomuudesta pelastunut seuralainen lienee ollut sen emänpuoleinen vanhempi urosserkku (synt. 2009), jonka tiedettiin yleensä liikkuneen vainajan seurassa.

Kuten tunnettua, luonnonsuojelijat ovat vaatineet maan valtateitten kaikkien metsäosuuksien rakentamista tunneleina. Kyseinen Hämeenlinnan ja Vanajan siltojen välinen tieosuus oli ensimmäisenä tunneliratkaisusuunnitelmassa, koska jo alueen edellinen moottoritielinjaus vuodelta 2000 aiheutti sietämättömän onnettomuusruuhkan senkin jälkeen kun kattonopeuksia alennettiin. Äänestyspäätöstä, jossa maanpäällinen vaihtoehto voitti, Nurmela pitää pöyristyttävänä.

Mainittakoon, että onnettomuudessa sai surmansa myös autoa ohjannut isä lapsineen. Lapsia lienee ollut kaksi tai kolme.

(Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla, Tammi 2004. S. 161-162)