Absurdistanian uutisia: "Hirvikolareissa ei kuolonuhreja viime vuonna"

Helsingin Sanomat julkaisi 28.2.2011 verkkosivuillaan uutisen, jonka otsikko kuului Lehdet: Hirvikolareissa ei kuolonuhreja viime vuonna. Uutinen jatkui: "Suomessa vältyttiin viime vuonna kuolemaan johtaneilta hirvikolareilta ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen. Asia selviää Liikenneviraston tiedoista, joista kertovat Pohjois-Suomen Median maakuntalehdet Kainuun Sanomat, Lapin Kansa ja Pohjolan Sanomat."

Hirvikolareita kuitenkin tapahtui viime vuonna noin 1300. Onko hirvet tosiaan lennätetty Medi-helillä niin tehokkaasti parhaimpaan eläinlääketieteelliseen hoitoon, ettei niistä yksikään menehtynyt kyseisissä liikenneturmissa? Se on hatunnoston arvoinen saavutus. Sitä kun on oltu luulossa, että niitä kuolee auton kanssa törmäyskurssille jouduttuaan kasamäärin - ellei ensi-iskusta niin viimeistään armonluodista tai surullisesti kitumalla metsäkätkössä.

No niin, paluu reaalitodellisuuteen. Tällainen uutinen muistuttaa karulla tavalla, millaisilla ylikierroksilla "luomakunnan kruunu" -teorialle rakennettu ylimielisyys on kihahtanut ihmiselle hattuun. Eläintä, tässä tapauksessa hirveä, ei nähdä sen vertaa itsenäisenä subjektina, elävänä olentona, että se voisi kuolla. Se on kuin rinnettä alas vierivää painavaa materiaa, joka voi sattua auton eteen ja aiheuttaa harmittavaa aineellista vahinkoa tai pahimmillaan jopa kuolonuhreja. Itse se ei kuitenkaan menehdy; siinä ei ole määritelmällisesti mitään kuolevaista, koska se on luonteeltaan esine, ilmiö, tapahtuma tai väline - jälkimmäistä ainakin metsästäjille ja herkkusuille, jotka saavuttavat sen käytöstä nautintoa sekä taloudellista hyötyä.

Emme toki myönnä ajattelevamme näin radikaalisti - tiedämmehän, että jopa ruukkukasvi voi kuolla - mutta yllä siteeratun kaltainen uutisointi on eräänlainen freudilainen lipsahdus ja paljastaa missä de facto mennään; kuinka jäätävän kykenemättömiä olemme - ainakin yhteisön tasolla - myötäelämään toisten aistivien olentojen kärsimyksiä ja myöntämään niiden olevan itseisarvoisia toimijoita. On salettia, että ihminen ei henkisesti etene mihinkään ja on itse tuomittu monille hyvinkin valitettaville seuraamuksille niin kauan kuin hänen hybriksensä estää häntä tuntemasta kunnioittavaa yhteenkuuluvuutta muiden lajien kanssa. Ei ole kyse siitä, että hirvihenki pitäisi käytännössä nähdä kaikessa mielessä yhtä arvokkaaksi kuin ihmishenki - vaan siitä, että pystymme edes tunnistamaan ja myöntämään hirven kuolonuhriksi, kun se jää automme ruhjomaksi ja lakkaa hengittämästä.

Jos se ei olisi niin traagista, niin se olisi suorastaan viihdyttävän harhaista, että joku kirjoittaa tosissaan: "Suomessa vältyttiin viime vuonna kuolemaan johtaneilta hirvikolareilta". Tällaista Absurdistanian uutista lukiessa tekee mieli heittää kehiin samasta aiheesta toinen vetäisy. Se menee tahollaan yhtä överiksi, mutta toimii tässä yhteydessä tervehdyttävänä vastapunnuksena. Päästäkäämme ääneen Pentti Linkola. Yksitoista vuotta sitten hän antoi mielikuvituksensa lentää ja kirjoitti hirvionnettomuusuutisen, joka menee näin:

Nuori uroshirvi kuollut Tampereen moottoritiellä.

HS/Aluetoimitus. Nuori uroshirvi joutui maanantaina illansuussa suurehkon henkilöauton ruhjomaksi Hämeenlinnan-Tampereen viikko sitten avatulla moottoritiellä, Kalvolan-Sääksmäen rajalla lehtitaimikkoisella tieosuudella. Silminnäkijöiden mukaan tietä ylitti kaksi hirveä, jotka käyttivät ripeästi hyväkseen liikenteen lyhyttä taukoa, mutta arvioivat nähtävästi väärin pohjoisen suunnalta lähestyvän auton erittäin suuren ylinopeuden. Toinen hirvi pelastui täpärästi. Vainajalta katkesi toinen etu- ja toinen takajalka, ja se sai rintaansa syvän avohaavan. Paikalle hälytetty Kalvolan luonnonsuojeluvastaava Inkeri Nurmela saapui noin 15 minuutin ja Hämeenlinnan eläinambulanssi noin 25 minuutin kuluttua, mutta hirvi, joka kykeni siirtymään vain noin 30 metriä yliajopaikalta, oli jo menettänyt verta niin paljon, ettei verensiirtoon enää ryhdytty, ja hirvi menehtyi jo kolmen minuutin kuluttua ambulanssin saapumisesta.

Vainaja, joka oli syntynyt toukokuussa 2011 (sic!), kuului 7 hirven yhteisöön, jonka kotitilan uusi tie halkaisi noin 600 metrin matkalta siten, että 3/5 jäi tien länsi- ja 2/5 itäpuolelle. Yhteisöllä oli ollut suuria vaikeuksia ylittää päivittäin uutta tietä, ja onnettomuutta osattiin odottaa, kertoo Nurmela, vaikka yhteisön jäsenet tunnettiin erittäin valppaina ja huolellisina henkilöinä. Vainajan onnettomuudesta pelastunut seuralainen lienee ollut sen emänpuoleinen vanhempi urosserkku (synt. 2009), jonka tiedettiin yleensä liikkuneen vainajan seurassa.

Kuten tunnettua, luonnonsuojelijat ovat vaatineet maan valtateitten kaikkien metsäosuuksien rakentamista tunneleina. Kyseinen Hämeenlinnan ja Vanajan siltojen välinen tieosuus oli ensimmäisenä tunneliratkaisusuunnitelmassa, koska jo alueen edellinen moottoritielinjaus vuodelta 2000 aiheutti sietämättömän onnettomuusruuhkan senkin jälkeen kun kattonopeuksia alennettiin. Äänestyspäätöstä, jossa maanpäällinen vaihtoehto voitti, Nurmela pitää pöyristyttävänä.

Mainittakoon, että onnettomuudessa sai surmansa myös autoa ohjannut isä lapsineen. Lapsia lienee ollut kaksi tai kolme.

(Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla, Tammi 2004. S. 161-162)