Mistä Väinämöinen suuttui ja minne hän häipyi?

Väinämöinen purjehtimassa pois (kuva Akseli Gallen-Kallelan kuvittamasta Kalevalasta).

Näin Kalevalan päivänä muistuu mieleen, että eepoksen päätös kovin surullinen. Kuten tunnettua, sen 50. luvussa Väinämöinen hylkää tylysti Suomen suvun. Hän saa kerta kaikkiaan tarpeeksi, kun Marjatan arveluttava poikavauva kastaa kapsahutetaan Karjalan kuninkaaksi. Suivaantunut Väinämöinen laulaa itselleen ”vaskisen venehen, kuparisen umpipurren”, nostaa purjeet, tarttuu peräsimeen ja seilaa taakseen katsomatta horisonttiin.

”Yläisihin maa-emihin, alaihisin taivosihin” häipyi tietäjä iänikuinen kuin laskevaan aurinkoon ratsastava cowboy. Lähtiessään hän lausui ennustuksen, jonka mukaan häntä tultaisiin vielä kaipaamaan. Lupausta tulla takaisin ei riveiltä kuitenkaan löydy. Näin tyytyi ukko uljas virkkomaan: ”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan, uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi. Kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.”

Tuosta kohtalokkaasta päivästä lukien Väinämöinen on pysynyt poissa. Hänestä ei ole havaintoja niin kuin esimerkiksi Elviksestä, joka on kuolemansa jälkeen bongattu ties kuinka monessa paikassa. Missä Väinämöinen luuhaa ja mikä hänet lopulta oikeastaan suututti, nämä kysymykset ovat kiduttaneet vuosisadasta toiseen katajaista kansaamme mi' orpona hakee korvikeisäkseen milloin mitäkin ideologiaa, innovaatiota tai ulkopuolista keskusmahtia. Ehkä puutalokaupunkiemme omintakeinen rakennusperintökin jyrättiin matalaksi 1960-70 -luvuilla Väinömöis-vajareiden oireena.

Puolukasta mystisesti raskaaksi tulleen Marjatan pojassa on nähty viittaus kristinuskon saapumiseen laulumaille. Sen johdosta vanhat tietäjät olivat pakotettuja väistymään. Olisi eepoksen turhaa vähättelyä tyytyä kuitenkaan vain yhteen ja kovin ilmeiseen selitykseen. Marjatan pojan monitulkinnallisuus ilmenee jo alkuperäistekstistä: "Ei tietä nimeä tuolle, millä mainita nimellä: emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi."

Tietäjä Virokannasta pyydettiin ristimään Marjatan poikanen. Näin kuitenkin urahti mahtimies, näin pakisi partasuu: "En mä risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane." Virokannas toimi niin tietoa kunnioittavalta voi odottaa: hän vaati, että tuli ensin tutkia, mistä uutukaisessa oli kyse. Oliko se terveen puun kelpo omena - vaiko huono hedelmä, vaivain lähde; tulisiko se ottaa vai jättää. Tutkijaksi pyydettiin ei enempää eikä vähempää kuin itse vaka vanha Väinämöistä. Tiedämme, että hän ei ollut juurikaan tyytyväinen havaitsemaansa ja ehdotti perin radikaaliterapeuttista lähestymistapaa: "Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!" Tätä ei kuunneltu, vaan Marjatan poika nostettiin enempää tutkimatta jalustalle.

Vennon joutio vaiko kukkanen, mikä se on?

Tarinan opetuksen kannalta oleelliset ja tulkintaa vaativat avainsanat lausuttiin jo edellä; nämä ovat kukkanen ja vennon joutio. Mikä voisi olla feminiinisen tunteenomaiselle puolellemme jotain sellaista, missä on kukkasen tavoin värikkyyttä ja kiehtovuutta - ja mikä samalla on maskuliinisen rationaaliselle puolellemme jotain missä ilmenee ventovieraus sekä joutilaisuuden aspekti, tarpeettomuus? Mitä kaikkea uutta ja eksoottista kiirehditään kumartamaan ja kuninkaaksi kruunaamaan, vaikka kyseessä olisi oloihimme soveltumaton tai jopa aktiivisen vahingollinen elementti? Mitä kaikkea sellaista teemme ja omaksumme - yksilön ja yhteisön tasolla - mikä saa sisäisen tietäjämme kerrassaan toivottomaksi? Sopivia vastauksia on monia, niitä ei todellakaan puutu ajastamme.

Väinämöinen on ja pysyy poissa. Lohdullista sentään on olemassa lähde, joka antaa selvää vihiä hänen olinpaikastaan. Suomen niemen väkeä syvästi ymmärtävä Zacharias Topelius paljasti kertomuksessaan Turun linnan tonttu-ukko, että mahtitietäjä oleilee syvällä Turunlinnan alla sijaitsevassa huippusalaisessa kallioholvissa. Näin kirjoitti Topelius (joka myöhemmin tarinassaan paljasti, että puhe on tosiaan Väinämöisestä itsestään):

"Syvältä kallion sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton kaukainen kaiku, niin sanomattoman suloinen, ettei sen vertaista koskaan kuulu maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan; soitto oli enemmän kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle. - Kuuletteko? kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikään kuin peläten muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. - Kuuletteko? Se on vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua. Vielä ei ole Suomen tulevaisuus koittanut, sentähden hän laulaa niin suruisesti. Mutta kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän iloisemmin."

Vastaus Väinämöisen sijaintiin löytyy tästä merkittävästä opuksesta.