maanantai 24. marraskuuta 2008

Kivennapa luisen riipuksen sisällä

Eräs Heinävedellä sijaitsevan uuden Lintulan nunnista pyysi minua välittämään heidän luostarinsa arkistoon alla olevan tapauskertomuksen, joka perustuu omiin kokemuksiini. Eräiden maantieteellisten ulottuvuuksiensa puolesta päätin sijoittaa sen myös tälle sivustolle.

Hallussani on luusta valmistettu ristimäinen kaulariipus, jonka 1998 löysin edesmenneen isoisäni pienestä rintamalaatikosta luotien, kenttäpostimerkkien ja tuntolevyn seurasta. Risti on peräisin Karjalan Kannaksella Kivennavan pitäjän Lintulan kylässä sijainneesta ortodoksisesta nunnaluostarista eli niin sanotusta vanhasta Lintulasta.

Yksinkertaisin rengaskaiverruksin koristettu riipus on mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa käsityötä ja aikansa hi-techia. Sen keskelle on nimittäin sijoitettu halkaisijaltaan noin viiden millimetrin metallikartio, jonka sisällä on hitunen mikrofilmiä. Kartion päällä on kurkistusaukko ja takana ikkuna valoa varten. Kurkistusaukosta pitää katsoa mahdollisimman läheltä ja mieluiten luonnonvaloa tai kynttilää vasten. Silloin riipus paljastaa salaisuutensa.

Luisen amuletin sisällä on valokuva Lintulan vaaleasta luostarikirkosta kahden solakan sipulitorninsa kera. Maa näyttää mattamustalta, mutta kuvaa ympäröi helmenvalkea avaruus. Kuvan alla lukee vanhalla, goottivaikutteisella fontilla teksti ’Lintulan luostari’. Kuvaa on purrut kosteus tai muu ajan hammas eikä kaikista läikistä osaa sanoa varmasti, ovatko ne koivun lehvästöjä vai jotain muuta.

Luisen riipuksen mitat ovat 4 X 3 senttiä. Keskiön kurkistusreiän alla on pala mikrofilmiä.

Hämäryys ei haittaa, se vain lisää kuvan romanttisuutta. Kurkistusikkuna johdattaa kadotettuun maailmaan. Sen kautta voi astua tuon maailman portille. Se on paljon, vaikka toinen ulottuvuus hymyilee alakuloisen seesteisesti ylittämättömän takana. Kurkistettaessa tulee sulkeneeksi toisen silmänsä ja vaaleassa eetterissä leijuva luostari tulee viehättävässä outoudessaan ja ikuiseksi pysähtyneessä rauhassaan vallitsevaksi tajunnan sisällöksi.

Kun löysin riipuksen kymmenen vuotta sitten, innostuin pitämään sitä kaulassani, vaikka en kristitty olekaan. Isoisäni oli osallistunut syksyllä 1939 sotaharjoituksiin Kannaksella ja päässyt jonain vapaahetkenä käymään Lintulan luostarissa. Riipus on peräisin siltä reissulta, ja romanttisen oletukseni mukaan, jota puoltaa toki amuletin löytöpaikka, se seurasi isoisäni kaulassa läpi rintamavuosien aina Tali-Ihantalan jättiläiskamppailuun 1944 ja rauhan koittamiseen. Ja ei vain seurannut, vaan suojeli. Päästi kantajansa pälkähästä naarmuitta, terveenä kotiin.

Pantuani riipuksen kaulaani, aprikoin mahtaisiko siinä olla vielä jäljellä jokin lataus mahdollista siunausta. Melkein ensimmäisenä riipuksen käyttöpäivänäni tapahtui sitten niin, että ulkona jokin pikkulintu istui pääni päälle ja viipyi siinä ainakin puoli minuuttia, vaikka kääntelin kummissani päätäni. Tällaista ei ole sattunut minulle koskaan aiemmin eikä koskaan jälkeenpäin. Pidin eriskummallista sattumusta tietenkin merkkinä siitä, että riipus oli yhä latingissa.

Ehkä on silti niin, että siunaus tai sellaisen puuttuminen on ensisijaisesti subjektin vastuulla. Jos pitää päivänselvänä, että siunauksia ei ole olemassa, ei sellaisia myöskään saa. Jos toisaalta on avoin tuollaisen mittaamista pakenevan voiman olemassaololle, sellaisen voi saada. Eli kenties kyse on siitä, millaisen leffan haluaa ohjata ’elämän’ ja ’todellisuuden’ työnimellä kulkevasta teoksesta.

Valitettavasti normaali kamera ei mahdollista tähystystä riipuksen sisäavaruuteen.

Vielä sana Lintulan luostarin historiasta. Se perustettiin kesällä 1895 keisarillisen majesteetin suostumuksella salaneuvos Feodor Neronovin ja hänen vaimonsa Larissan lahjoittamalle maalle, kuten jo todettiin, Kivennavan pitäjään. Lahjoituksen todellinen syy oli Suomen ortodoksisen kirkon itsenäistymisen 80-vuotisjuhlassa Kuopiossa 1998 esitelmöineen Igumenia Marinan sanoin seuraava: "Venäjällä tapahtui 1890-luvulla paha junaonnettomuus, jossa oli mukana myös keisari Aleksanteri III. Onnettomuutta pidettiin attentaattina Aleksanteria vastaan. Syytetyksi tuli rautateiden korkea johtava virkamies Neronov eikä onnettomuuden todellinen aiheuttaja. Siihen aikaan oli mahdollista hyvittää rike jollakin hyvällä teolla. Neronov vältti kuolemantuomion tuolla 150 hehtaarin lahjoituksella ja lupaamalla perustaa hyväntekeväisyysyhteisön naisille".

Suomen itsenäistymisen jälkeen luostarin ongelmiin lukeutui muun muassa sisällissodan aikuinen nälänhätä ja myöhemmin se, että lähes kaikki sisaret olivat Venäjän kansalaisia ja tarvitsivat erityisluvan oleskeluunsa. Toiminta kuitenkin jatkui, kunnes katkesi tylysti talvisotaan. Suuri osa luostarin rakennuksista tuhoutui heti sodan alussa. Vuodesta 1946 luostari jatkoi Heinävedellä evakkonunnineen. 1960-luvulla sisaristo hiljalleen suomalaistui.

Kivennavalla suuri nunnien asuntolarakennus säilyi sodan yli. Se oli asuinkäytössä kesään 2007, jolloin kummitustaloa muistuttanut, mörskäkuntoon päästetty kolmikerroksinen puutalo venäläisille epätyypilliseen tapaan purettiin. Ehkä hirsistä haluttiin tehdä grillihiiliä. Kuvat ennen ja jälkeen purkamisen löytää alla olevasta linkistä. Kuvat ovat heti sivun alkupäässä, toinen pari ylhäältä, mutta sivun muutkin kuvat nyky-Karjalasta ovat kiinnostavia.

http://www.matkaviljanen.fi/yleiskuvia.htm

Tänä päivänä luostarit, varsinkin uusi Valamo, ovat vahvasti pop ja suosittuja turistipaikkoja. 80 vuotta sitten ne tuntuvat olleen melkoisen tuntemattomia tavalliselle tallaajalle. Kesäkuussa 1928 Suomen Kuvalehti kertoi Itsenäisyyden liiton ja Karjalan Kannaksen kuntien edustajiston yhteisretken Lintulan piipahduksesta näin: "Omituinen jäte vanhoilta ajoilta Kannaksella on Lintulan naisluostari, joka otti retkeläiset kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan. Nunnakuoro lauloi presidentille, ministereille ja meille pitkää ikää. Luostarin ruokalassa meille tarjottiin rusinakakkua voin ja hunajan kanssa, kahvia ja teetä. Aikoinaan hyvinvoipa luostari elelee nykyisin nunnien ahkerasta maatyöstä. Neljä nunnista osasi suomea."

torstai 20. marraskuuta 2008

Välihuomio: Sepelivuorella lumihiutaletta päähän

Tänään taivas tummeni, ja nähtiin muutama soma lumihiutale. Niistä ei ollut tarpeeksi peittämään sen enempää sora- kuin asfalttiteiden pintoja, mutta olivatpahan kuitenkin olemassa. Se riitti. Hälytyskellot soivat varikoilla kautta etelärannikon, ja valkeiden haituvien vastaiseen taistoon syöksyi uljas keltavilkkuisten koneiden armeija. Se kylvi herra-ties-kuinka-monta tonnia sepelimurskaa käytännössä puhtaille tienpinnoille. Jopa hiekkateille, kuten esimerkiksi Vantaan Ylästöstä raportoitiin.

Itse asiassa sepelisilppua on levitetty paikoin, kuten Kulosaaren sillalla, jo viikkoja sitten. Ennen kuin jäästä on uneksittukaan. "Aikainen lintu madon nappaa" lienee ollut uroteon kuningasidea.

Autonrenkaat viskaavat sepelin hetkessä tiensyrjiin, jolloin se ei enää häiritse niitä. Valitettavasti polkupyörällä ei ole samaa mahtia; fillaroitsija on pakotettu ajaa rouskuttamaan sirumassassa. Se syö yhtä lailla hermoja kuin renkaita. Itse olen varautunut pyöräteiden jokatalvisille piikkimatoille Kendan erikoisvahvistetuin "puncture resistant" -renkain, minkä lisäksi haen herkeämättä ajolinjoja, joilla sepelin voisi välttää. Muuten kumeja saisi olla koko ajan paikkaamassa. Moni luopuu sepelin vuoksi tyystin talvipyöräilystä.

Vartiosaarelaisella polulla sepeliä ei tunneta. Mallina 1930-luvun Tunturi.

Koko soraristiretken elinkaari on oikea kuolinkaari. Ensiksi räjäytetään ja murskataan luonnonkallioita hajalle. Sitten lasinterävä kiviroska levitetään koneellisesti kaduille. Viimeistään keväällä saamme hengittää sen pienhiukkaset keuhkoihimme. Lopulta se taas koneellisesti (ja epätäydellisesti) siivotaan pois. Prosessiin tärvääntyy arvaamaton määrä luonnonarvoja, kalustoa, energiaa, terveyttä, rahaa ja viihtyvyyttä.

Kun kävin Vartiokylän ala-astetta 1970-80 -lukujen taitteen molemmin puolin, monet hiihtivät katuja pitkin kouluun. Koska tämä oli luontevasti mahdollista, voidaan perustellusti väittää, että hiekotus oli huomattavan vähäistä ja harvinaista verrattuna nykytilanteeseen. Kumma kyllä koskaan ei reitille silti osunut penkkaan pelmahtanutta autoa tai tantereeseen töpsähtänyttä muoria.

Joskus pari harkittua kourallista talonmiehen nakkaamaa hiekkaa tekee iljanteisesta pihamaasta säällisen, se on selvää ja ansaitsee hurraa-huudot. Vallitsevassa tehohiekoitushysteriassa ei kuitenkaan ole tervettä harkintakykyä eikä kohtuullisuutta: sepeliä upotetaan niin nahkeaan pakkaslumeen ja loiskuvaan loskaan kuin pirskotellaan paljaalle asfaltille eikä mikään määrä ei tunnu olevan tarpeeksi. Touhua seuraillessa tulee mieleen jokin Vietnamin sodan hermonsa menettänyt amerikkalaissotilas, joka kuultuaan viidakosta rapsahduksen ampuu paniikissa umpimähkään sarjatulta ympärilleen kunnes panokset loppuvat. Syy on yksinkertaisesti siinä, että kysymys ei ole järki- vaan tunneperäisestä toiminnasta.

Liukkaus, todellinen tai kuviteltu, edustaa hallitsematonta luontoa, perifeerisyyttä. Se on kuin suo, susi, rotko tai pusikko: sietämätön villeydessään, pelottava tuntemattomuudessaan. Se kyseenalaistaa järjestyksen ja tehon herruuden, ja siksi siihen vastataan paniikinomaisella vastareaktiolla, jonka mittasuhteet paljastavat tyypillisesti pikemminkin sisäisen kauhun kuin todellisen reaalimaailman toimintatarpeen astetta. Mitä ajattelisimme siitä, jos yksi kettutyttö järjestäisi mielenosoituksen ja häntä vastaan heitettäisiin kolme tuhatta mellakkapoliisia? Että tulipahan ainakin taltutetuksi?

Parin päivää myöhemmin snögää pudotteli ihan reilusti ja sepeli jäi sen alle odottamaan pois auraamista.
Mallina 1960-luvun alun Cresent (c-kirjain nimestä puuttuu tarkoituksella; kyseessä ei ole alkuperäinen ruotsalainen Crescent, vaan piraattikopio Suomen Vaasasta).