Välihuomio: Sepelivuorella lumihiutaletta päähän

Tänään taivas tummeni, ja nähtiin muutama soma lumihiutale. Niistä ei ollut tarpeeksi peittämään sen enempää sora- kuin asfalttiteiden pintoja, mutta olivatpahan kuitenkin olemassa. Se riitti. Hälytyskellot soivat varikoilla kautta etelärannikon, ja valkeiden haituvien vastaiseen taistoon syöksyi uljas keltavilkkuisten koneiden armeija. Se kylvi herra-ties-kuinka-monta tonnia sepelimurskaa käytännössä puhtaille tienpinnoille. Jopa hiekkateille, kuten esimerkiksi Vantaan Ylästöstä raportoitiin.

Itse asiassa sepelisilppua on levitetty paikoin, kuten Kulosaaren sillalla, jo viikkoja sitten. Ennen kuin jäästä on uneksittukaan. "Aikainen lintu madon nappaa" lienee ollut uroteon kuningasidea.

Autonrenkaat viskaavat sepelin hetkessä tiensyrjiin, jolloin se ei enää häiritse niitä. Valitettavasti polkupyörällä ei ole samaa mahtia; fillaroitsija on pakotettu ajaa rouskuttamaan sirumassassa. Se syö yhtä lailla hermoja kuin renkaita. Itse olen varautunut pyöräteiden jokatalvisille piikkimatoille Kendan erikoisvahvistetuin "puncture resistant" -renkain, minkä lisäksi haen herkeämättä ajolinjoja, joilla sepelin voisi välttää. Muuten kumeja saisi olla koko ajan paikkaamassa. Moni luopuu sepelin vuoksi tyystin talvipyöräilystä.

Vartiosaarelaisella polulla sepeliä ei tunneta. Mallina 1930-luvun Tunturi.

Koko soraristiretken elinkaari on oikea kuolinkaari. Ensiksi räjäytetään ja murskataan luonnonkallioita hajalle. Sitten lasinterävä kiviroska levitetään koneellisesti kaduille. Viimeistään keväällä saamme hengittää sen pienhiukkaset keuhkoihimme. Lopulta se taas koneellisesti (ja epätäydellisesti) siivotaan pois. Prosessiin tärvääntyy arvaamaton määrä luonnonarvoja, kalustoa, energiaa, terveyttä, rahaa ja viihtyvyyttä.

Kun kävin Vartiokylän ala-astetta 1970-80 -lukujen taitteen molemmin puolin, monet hiihtivät katuja pitkin kouluun. Koska tämä oli luontevasti mahdollista, voidaan perustellusti väittää, että hiekotus oli huomattavan vähäistä ja harvinaista verrattuna nykytilanteeseen. Kumma kyllä koskaan ei reitille silti osunut penkkaan pelmahtanutta autoa tai tantereeseen töpsähtänyttä muoria.

Joskus pari harkittua kourallista talonmiehen nakkaamaa hiekkaa tekee iljanteisesta pihamaasta säällisen, se on selvää ja ansaitsee hurraa-huudot. Vallitsevassa tehohiekoitushysteriassa ei kuitenkaan ole tervettä harkintakykyä eikä kohtuullisuutta: sepeliä upotetaan niin nahkeaan pakkaslumeen ja loiskuvaan loskaan kuin pirskotellaan paljaalle asfaltille eikä mikään määrä ei tunnu olevan tarpeeksi. Touhua seuraillessa tulee mieleen jokin Vietnamin sodan hermonsa menettänyt amerikkalaissotilas, joka kuultuaan viidakosta rapsahduksen ampuu paniikissa umpimähkään sarjatulta ympärilleen kunnes panokset loppuvat. Syy on yksinkertaisesti siinä, että kysymys ei ole järki- vaan tunneperäisestä toiminnasta.

Liukkaus, todellinen tai kuviteltu, edustaa hallitsematonta luontoa, perifeerisyyttä. Se on kuin suo, susi, rotko tai pusikko: sietämätön villeydessään, pelottava tuntemattomuudessaan. Se kyseenalaistaa järjestyksen ja tehon herruuden, ja siksi siihen vastataan paniikinomaisella vastareaktiolla, jonka mittasuhteet paljastavat tyypillisesti pikemminkin sisäisen kauhun kuin todellisen reaalimaailman toimintatarpeen astetta. Mitä ajattelisimme siitä, jos yksi kettutyttö järjestäisi mielenosoituksen ja häntä vastaan heitettäisiin kolme tuhatta mellakkapoliisia? Että tulipahan ainakin taltutetuksi?

Parin päivää myöhemmin snögää pudotteli ihan reilusti ja sepeli jäi sen alle odottamaan pois auraamista.
Mallina 1960-luvun alun Cresent (c-kirjain nimestä puuttuu tarkoituksella; kyseessä ei ole alkuperäinen ruotsalainen Crescent, vaan piraattikopio Suomen Vaasasta).