Hallussani on luusta valmistettu ristimäinen kaulariipus, jonka 1998 löysin edesmenneen isoisäni pienestä rintamalaatikosta luotien, kenttäpostimerkkien ja tuntolevyn seurasta. Risti on peräisin Karjalan Kannaksella Kivennavan pitäjän Lintulan kylässä sijainneesta ortodoksisesta nunnaluostarista eli niin sanotusta vanhasta Lintulasta.
Yksinkertaisin rengaskaiverruksin koristettu riipus on mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa käsityötä ja aikansa hi-techia. Sen keskelle on nimittäin sijoitettu halkaisijaltaan noin viiden millimetrin metallikartio, jonka sisällä on hitunen mikrofilmiä. Kartion päällä on kurkistusaukko ja takana ikkuna valoa varten. Kurkistusaukosta pitää katsoa mahdollisimman läheltä ja mieluiten luonnonvaloa tai kynttilää vasten. Silloin riipus paljastaa salaisuutensa.
Luisen amuletin sisällä on valokuva Lintulan vaaleasta luostarikirkosta kahden solakan sipulitorninsa kera. Maa näyttää mattamustalta, mutta kuvaa ympäröi helmenvalkea avaruus. Kuvan alla lukee vanhalla, goottivaikutteisella fontilla teksti ’Lintulan luostari’. Kuvaa on purrut kosteus tai muu ajan hammas eikä kaikista läikistä osaa sanoa varmasti, ovatko ne koivun lehvästöjä vai jotain muuta.
Luisen riipuksen mitat ovat 4 X 3 senttiä. Keskiön kurkistusreiän alla on pala mikrofilmiä.Hämäryys ei haittaa, se vain lisää kuvan romanttisuutta. Kurkistusikkuna johdattaa kadotettuun maailmaan. Sen kautta voi astua tuon maailman portille. Se on paljon, vaikka toinen ulottuvuus hymyilee alakuloisen seesteisesti ylittämättömän takana. Kurkistettaessa tulee sulkeneeksi toisen silmänsä ja vaaleassa eetterissä leijuva luostari tulee viehättävässä outoudessaan ja ikuiseksi pysähtyneessä rauhassaan vallitsevaksi tajunnan sisällöksi.
Isoisäni oli osallistunut syksyllä 1939 sotaharjoituksiin Kannaksella ja päässyt jonain vapaahetkenä käymään Lintulan luostarissa. Riipus on peräisin siltä reissulta, ja romanttisen oletukseni mukaan, jota puoltaa toki amuletin löytöpaikka, se seurasi isoisäni kaulassa läpi rintamavuosien aina Tali-Ihantalan jättiläiskamppailuun 1944 ja rauhan koittamiseen. Ja ei vain seurannut, vaan suojeli. Päästi kantajansa pälkähästä naarmuitta, terveenä kotiin.
Kun löysin riipuksen kymmenen vuotta sitten, puin sen kokeeksi kaulaani. Aprikoin mahtaisiko siinä olla vielä jäljellä jokin lataus mahdollista siunausta. Melkein ensimmäisenä riipuksen käyttöpäivänäni tapahtui sitten niin, että ulkona jokin pikkulintu istui pääni päälle ja viipyi siinä ainakin puoli minuuttia, vaikka kääntelin kummissani päätäni. Tällaista ei ole sattunut minulle koskaan aiemmin eikä koskaan jälkeenpäin. Pidin eriskummallista sattumusta tietenkin merkkinä siitä, että riipus oli yhä latingissa.
Ehkä on silti niin, että siunaus tai sellaisen puuttuminen on ensisijaisesti subjektin vastuulla. Jos pitää päivänselvänä, että siunauksia ei ole olemassa, ei sellaisia myöskään saa. Jos toisaalta on avoin tuollaisen mittaamista pakenevan voiman olemassaololle, sellaisen voi saada. Eli kenties kyse on siitä, millaisen leffan haluaa ohjata ’elämän’ ja ’todellisuuden’ työnimellä kulkevasta teoksesta.
Valitettavasti normaali kamera ei mahdollista tähystystä riipuksen sisäavaruuteen.Vielä sana Lintulan luostarin historiasta. Se perustettiin kesällä 1895 keisarillisen majesteetin suostumuksella salaneuvos Feodor Neronovin ja hänen vaimonsa Larissan lahjoittamalle maalle, kuten jo todettiin, Kivennavan pitäjään. Lahjoituksen todellinen syy oli Suomen ortodoksisen kirkon itsenäistymisen 80-vuotisjuhlassa Kuopiossa 1998 esitelmöineen Igumenia Marinan sanoin seuraava: "Venäjällä tapahtui 1890-luvulla paha junaonnettomuus, jossa oli mukana myös keisari Aleksanteri III. Onnettomuutta pidettiin attentaattina Aleksanteria vastaan. Syytetyksi tuli rautateiden korkea johtava virkamies Neronov eikä onnettomuuden todellinen aiheuttaja. Siihen aikaan oli mahdollista hyvittää rike jollakin hyvällä teolla. Neronov vältti kuolemantuomion tuolla 150 hehtaarin lahjoituksella ja lupaamalla perustaa hyväntekeväisyysyhteisön naisille".
Suomen itsenäistymisen jälkeen luostarin ongelmiin lukeutui muun muassa sisällissodan aikuinen nälänhätä ja myöhemmin se, että lähes kaikki sisaret olivat Venäjän kansalaisia ja tarvitsivat erityisluvan oleskeluunsa. Toiminta kuitenkin jatkui, kunnes katkesi tylysti talvisotaan. Suuri osa luostarin rakennuksista tuhoutui heti sodan alussa. Vuodesta 1946 luostari jatkoi Heinävedellä evakkonunnineen. 1960-luvulla sisaristo hiljalleen suomalaistui.
Kivennavalla suuri nunnien asuntolarakennus säilyi sodan yli. Se oli asuinkäytössä kesään 2007, jolloin kummitustaloa muistuttanut, mörskäkuntoon päästetty kolmikerroksinen puutalo venäläisille epätyypilliseen tapaan purettiin. Ehkä hirsistä haluttiin tehdä grillihiiliä. Kuvat ennen ja jälkeen purkamisen löytää alla olevasta linkistä. Kuvat ovat heti sivun alkupäässä, toinen pari ylhäältä, mutta sivun muutkin kuvat nyky-Karjalasta ovat kiinnostavia.
http://www.matkaviljanen.fi/yleiskuvia.htm
Tänä päivänä luostarit, varsinkin uusi Valamo, ovat vahvasti pop ja suosittuja turistipaikkoja. 80 vuotta sitten ne tuntuvat olleen melkoisen tuntemattomia tavalliselle tallaajalle. Kesäkuussa 1928 Suomen Kuvalehti kertoi Itsenäisyyden liiton ja Karjalan Kannaksen kuntien edustajiston yhteisretken Lintulan piipahduksesta näin: "Omituinen jäte vanhoilta ajoilta Kannaksella on Lintulan naisluostari, joka otti retkeläiset kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan. Nunnakuoro lauloi presidentille, ministereille ja meille pitkää ikää. Luostarin ruokalassa meille tarjottiin rusinakakkua voin ja hunajan kanssa, kahvia ja teetä. Aikoinaan hyvinvoipa luostari elelee nykyisin nunnien ahkerasta maatyöstä. Neljä nunnista osasi suomea."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti