lauantai 30. marraskuuta 2013

Pommeja Hietsuun: siivu isoäidin muisteloa talvisodan syttymisestä

Painajaismainen otsikointi, jollaista ei toivon mukaan enää milloinkaan nähdä.

Tänään 30. marraskuuta tulee täyteen seitsemänkymmentäneljä vuotta talvisodan syttymisestä. Jakaakseen erään sitä koskevan aikalaismuiston, allekirjoittanut kaivoi esiin äidinäitinsä 6.3.1940 evakossa Ruotsin Ramsbergisissä kirjoittaman selonteon sodan syttymisestä Helsingissä. Kun 24-vuotias Elsa Vilhelmiina Väkimies kirjoitti pian esitellyn tekstin, oli hänellä varmasti päällimmäisenä motiivina kokemustensa jäsentely. Sota oli yhä käynnissä, talvi ollut täynnä käänteitä ja niitä piti purkaa paperille. Jälkimaailmalle dokumentti on kuitenkin kiintoisa.

Otteemme alkaa tilanteesta, jossa Elsa on palannut seitsemän viikkoa Mikkelissä oltuaan Helsinkiin. Monen helsinkiläisen tavoin hänet oli lokakuussa evakuoitu maaseudulle Suomen ja Neuvostoliiton kiristyneen tilanteen vuoksi. Hän ja serkkunsa rouva Salo pitivät vuoroitellen huolta Elsan sisaren hieman yli yksivuotiaasta lapsesta Anne-Mariesta. Tämän äiti oli sotavoimain ompelijattarena kaiketi Karjalan suunnalla.

Siirrymme nyt Hietalahden torille, jonka lounaisnurkalla kohoavassa seitsemänkerroksisessa talossa - samassa, jonka kivijalassa toimi merimieskapakka Salve - Elsa tuolloin asui. Hän oli vapaa neiti, tosin aloittanut kirjeenvaihdon "erään reservipojan" kanssa. Stadiin hän palasi huonoksi onnekseen juuri rytinän aattona.

****

"Niin saavuimme viimein Helsinkiin kello 9 tiistaiaamuna 29.pv marraskuuta. Kaikkialla oli rauhallista. Valoakin oli runsaammin, näyteikkunat uskalsivat vähän valaista näytteille laitettuja esineitä. Ihmiset kulkivat iloisina iltaisia katuja. Minäkin olin Anne-Marien kanssa iltaisin ulkona, tai silloin keskiviikkoiltana emmekä aavistaneet, että huomenna on sota ja hävitys käynnissä.

Torstaiaamuna 31 pv (sic!) marraskuuta 1939 kello vähän yli yhdeksän alkoivat hälytyssireenit soida ulvoen pitkään ja pahaenteisesti. Puhelimet ja ovikellot soivat, talonvalvojat hakivat ihmisiä suojaan, sillä Ryssän lentokoneet olivat tulossa. Ja pian kuuluikin katolta konekiväärin papatus, sillä talon vinttikerrokseen oli asetettu konekivääripesäke. Ja pian hurahti ohi 3 Ryssän pommikonetta, jotka eivät kuitenkaan kaupungissa tehneet mitään vauriota. Malmin lentokentän läheisyyteen ne olivat pudottaneet muutaman pommin. Mutta 2 konetta sai vaan palata takaisin, yhden suomalaiset ampuivat alas.

Emme voineet uskoa todeksi että sota olisi tullut Suomeen. Me tämän vuosisadan lapset emme juuri paljon sodasta tienneet, vain minkä vanhemmat olivat kertoneet.

Emme uskoneet sitäkään, että Ryssä oli edellisenä iltana sanonut irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja aamulla hyökkää pienen viattoman Suomen kimppuun.

Ryssä oli tätä sotaa valmistanut monta kuukautta uskotellen suomalaisille ajattelevansa Suomen parasta. Mutta onneksi oli myös Suomen johto ehkä tietoisia siitä, koska koko kesän oli tehty linnoituksia ja joukkoja kutsuttu reserviin sekä kansaa neuvottu ja ohjattu siltä varalta jos sota syttyisi.

Marraskuun viimeisenä päivänä kesti ensimmäinen hälytys puoli 10:stä aamulla 3:een päivällä, jolloin annettiin vaara ohi merkki. Mutta niin pian kuin ohimerkki oli annettu, alkoi konekivääri taas laulaa ja sitten vasta hälytys, sillä Ryssä oli yllättänyt Suomen lentämällä pilvissä ja syöksymällä yks kaks alas.

Koska talo oli ensimmäinen mereltä päin, joutui se ensimmäiseksi pommituksen kohteeksi. Uskaltamatta tulla kuitenkaan päälle, koska se huomasi että ammutaan, pudottivat koneet, joita oli toista kymmentä, pommit Hietalahden torille, 9 pommia rikkoen kaikki ikkunat ja ampuen konekiväärillä sisään sekä kadulle ihmisiä. Seuraavan vastaantulevan talon, jossa oli 6 asuinkerrosta, ravintola ja myymälät alla, se tuhosi maan tasalle. Myös Teknillisen Korkeakoulun se tuhosi pommittaen molemmat sivurakennukset alas ja polttaen kaikki. Ja pitkin niiden matkaa pommit räjähtelivät ja tulipalot syttyivät.

Minäkin juoksin alas, sillä asun 7. kerroksessa. Valtava jylinä ja pauhu täyttivät ilman, ihmiset juoksivat ja huusivat, mikä lapsi käsivarrella, mikä verisenä saamaan apua ja turvaa pommisuojasta. Nilkkoihin asti ulottuva lasi ja verimassa täytti kadun, sillä 10 oli kuollut ja toinen puoli ainakin loukkaantui siinä torilla.

En uskaltanut olla yötä ylhäällä, vaan olin pommisuojassa ja erään samassa talossa asuvan perheen luona. Vuorotellen nukuimme ja kuuntelimme koska tulee taas hälytys. Siinä yötä valvoessa tuumimme miten pääsisi pois kaupungista. Autoja ei tahtonut saada mistään, kun kaikki ryntäsivät pois. Kyllä niitä paljon lähti, jalan, pyöräillen ja kuka mitenkin. Kun olimme monta tuntia seisoneet pimeässä kadulla tulipalojen roihutessa, saimme viimein käsiimme auton, joka lupasi tulla 6 aikaan aamulla hakemaan.

Soitin rouva Salolle silloin yöllä vähän vaille 4. Sain häneltä kuulla, että Anne-Marien mamma oli käynyt silloin yöllä hakemassa, soittaen ovikelloa, niin että se meni pois paikaltansa. Eikä huomaa tulla pommisuojaan, vaan menee sen tien pois. Kyllä minua kiukutti ihmisten typeryys, juosta sellainen matka pimeässä sekasorrossa, eikä saa mitään selvyyttä.

Kun sain tiedon, että saamme auton, lähdin juoksemaan Vaasankadulle. Hiki virtasi pitkin ruumista, tuskin ääneen pääsin, kun juoksin pitkin pimeitä katuja. Olin riisunut takkinikin pois, sillä joutua piti. Kello oli paljon ja matka pitkä. Viimein olin perillä. Heitin ikkunaan mitä käteeni sattui käsilaukusta, ja se oli huulipuikko. Helähtäen se lensi ikkunaan ja putosi pimeyteen. Pääsin sisälle ja saimme tavarat kuntoon, ja niin alkoi matka Hietalahteen.

Huohotimme ja puuskutimme kovin, ennenkuin olimme perillä. Mutta kohta tuli auto ja niin pääsimme pois kaupungista ennen aamunkoittoa."

****

Elsan matka jatkui Järvenpäähän, jossa hän asui eräässä huvilassa hoitaen Anne-Marieta. Helmikuussa tarjoutui mahdollisuus lähteä Ruotsiin ja sinne mentiin Pohjanmaalta oikealla lentokoneella. Kaulassa parivaljakolla oli metallilaput ja niissä CF-kirjaimet sekä numerot 7960 ja 7959. Ruotsi piti evakoista niin ylenpalttisen hyvää huolta, että päärynöiden, suklaan, kahvin, appelsiinien ja mansikkakiisselien jälkeen Elsa ei voinut kiitollisuudestaan huolimatta olla kirjoittamatta: "Viimein minua lähti harmittamaan moinen meno, aivankuin olisimme kerjäläisiä armopaloja vailla." Sota loppui kestettyään 105 päivää. Koitti paluu kotiin ja osana sitä yhteiseloon johtanut tutustuminen hengissä rintamalta palanneen kirjeenvaihtokumppanin kanssa.

"Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi tuokiot niin lyhyiksi!", kirjoitti Joel Lehtonen teoksessaan Lintukoto. Usein emme ehkä kuitenkaan tiedä.

Perspektiiviä antavaa on joskus muistuttaa itseään siitä, että suhteellisen suotuisa tilanteemme on niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla hauras, lukemattomista tekijöistä koostuva hetkellinen asetelma. Tilanteen vakaus on illuusio. Marraskuun 29. 1939 Helsingissä "ihmiset kulkivat iloisina iltaisia katuja", kun jossain jo lastattiin heidän ylleen lähetettävän pommikoneen kuormaa.

Kohtalouskon eli fatalismin voimme lempata kuitenkin jonkkaan (kuten jorpakkoa täällä päin kutsutaan). Epävarmuuden ja pysymättömyyden lainalaisuuksien hedelmällinen johtopäätös on tahto vaikuttaa siihen, että suotuisia olosuhteita luovat tekijät olisivat olemassa jatkossakin. Tässä mikään sysäys ei ole liian pieni tai merkityksetön.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Maailma ylivalotettuna: valosaaste leikkaa Bereniken hiukset ja paljon muuta

Yösydämen kulkijoita (Helsingin Vuosaari, joulukuu 2010).

"Uudenlainen urbaani tähti loistaa nyt yössä, kauhistuttava, yliluonnollinen, inhottava ihmisen silmälle: lamppu painajaisunille! Sellaisen valon pitäisi loistaa vain murhaajille ja rikoksentekijöille tai houruloiden käytävillä, kauhua lisäävänä kauhistuksena."

Näin kirjoitti muste roiskuen skotlantilainen kirjailija ja runoilija Robert Louis Stevenson (1850-1894), kun oli iltakävelyllään kohdannut Lontooseen tulleet sähkökatulamput 1881. Hänestä nuo uudet loimottimet olisivat sopineet lähinnä rankaisukeinoksi, eivät missään tapauksessa vapaan ihmisen elinpiiriin. Jos me puolestamme pääsisimme 132 vuoden takaiseen Lontooseen, luultavasti ihastelisimme himmeän tunnelmallista, kuin romanttisesta kuvaelmasta poimittua valaistusta ja osa meistä kauhistelisi pimeän suurta alaa, hämärään katoavia kujasia.

Ulkovalaistuksen ylitsejyräävä volyymi iskee silmille ja mieleen varsinkin näin pimeän vuodenajan saavuttua. Yön mitta Helsingin leveyspiireillä on marraskuun lopulla yli 17 tuntia ja taivas velloo koko tämän ajan epäluonnollisessa punertavankeltaisessa hehkussa. Meillä on todellakin riittämiin energiaa, varoja ja pelkoa, kun olemme pystyneet ja halunneet tehdä tämän yölle. Yhdistetyistä satelliittikuvista koottu globaali yökuva piirtää maailmankartan muodot valona esiin; laajoja pimeitä alueita on sentään vielä asumattomilla ja köyhillä seuduilla, kuten arktisessa Kanadassa ja sisä-Afrikassa.

Valosaaste kuuluu laajimmalle levinneisiin ja nopeimmin lisääntyviin ympäristökuormituksen muotoihin eikä sitä käytännössä suitsi mikään säädös. Yötaivaan valoisuuden vuotuiseksi kasvuksi on eri tutkimuksissa länsimaissa arvioitu 3-6 prosenttia. Kolmella prosentilla yötaivaan valoisuus kaksinkertaistuu 27 vuodessa, kuudella prosentilla tämä tapahtuu runsaassa vuosikymmenessä. Lukija, minkä ikäinen siis oletkaan, yötaivaasi ei ole enää lainkaan sama kuin syntyessäsi. Kipukynnys ylivalotuksen suhteen on viimein ylittymässä. Tästä eräänä merkkinä on hiljattain ilmestynyt ensimmäinen suomalainen yleisesitys aiheesta, ympäristöalan tutkijoiden Jari Lyytimäen ja Janne Rinteen Valon varjopuolet (Gaudeamus, 2013).

Valosaasteen vaikutusta on vaikea arvioida, koska ilmiö on historiallisesti niin tuore, se on tunnistettu ympäristö- ja terveystutkimuksen saroilla ongelmaksi vasta 2000-luvulla ja sillä on vaikeasti havaittavia kytköksiä muihin ympäristökuormituksen muotoihin. Los Angelesista - jossa valosaaste kumottaa yötaivasta 25 kertaa täysikuuta voimakkaammin - on esimerkiksi viitteitä siitä, että valopäästöt vähentävät ilmakehässä vain yöaikaan esiintyviä nitraattiradikaaleja, jotka hajottavat ilmansaasteita mutta tuhoutuvat itse valosta; valosaaste siis heikentää ilmanlaatua estämällä ilman luontaisia kemiallisia puhdistumisprosesseja. Tämä havainnollistaa, että taivaalle ammuttu keinovalo ei ole vain esteettisen mieltymyksen kysymys. Yöhön kajoaminen uhmaa yhtä luonnon perustavimpaa laatua olevaa lainalaisuutta, vuorokauden jaksoisuutta, eikä sen ekologisista seurauksista tunneta kuin jäävuorenhuippu.

Kotiplaneetallamme arvioidaan elävän 8,7 miljoonaa eliölajia. Maapallon kiertoliikkeen vuoksi mikään niistä ei ole evoluutionsa aikana sopeutunut olemaan jatkuvassa valossa. Päinvastoin: esimerkiksi kasveilla on jopa minuutintarkka fotoperiodismi eli kyky ajoittaa elintoimintojaan valon määrän mukaan. Ei ole vaikea ymmärtää, että tämä voi häiriintyä keinovalaistuksesta. Yöhyönteiset puolestaan tunnetusti hakeutuvat valolle, varsinkin lyhytaaltoiselle. Niiden tarkat aistit erottavat hienoiset valonmäärän eroavaisuudet, mitä tarvitaan muun muassa vapaan kulkutien löytämiseen pimeässä maastossa. Lamppu on niille niin voimakas signaali "kulkutiestä", että ne hakkaavat itseään sitä vasten, käsittämättä mikseivät pääse läpi.

Kielin kaupungissa Saksassa elohopealamppujen on arvioitu tappaneen kolme miljoonaa hyönteisyksilöä joka yö, polttimoa vasten palamiseen ja päämäärättömästä valaisimen kiertelystä uupumiseen. Toistetaan, siis kolme miljoonaa yhdessä kaupungissa ja yhdessä yössä. Sammakkoelämillä täydellisen hämäränäön kehittyminen valoaltistuksen jälkeen kestää useita tunteja, joten katulampun kohtaaminen heikentää välittömällä tavalla näiden hämärä- ja pimeäaktiivisten saalistajien elinmahdollisuuksia. Miltei kolmannes nisäkäslajeista ja yli 60 prosenttia selkärangattomista on yökyöpeleitä ja häiriintyvät siksi lähtökohtaisesti keinovalosta. Lajistossa on toki joukko generalisteja ja opportunisteja, tyypillisiä levittäytyjälajeja, jotka usein kestävät valosaastetta paremmin kuin ne aluperäislajit, joiden paikasta ne kilpailevat. Valaisimista voi tulla niiden voittokulun soihtu.

Valosaasteen vaikutukset ihmisen terveyteen on oma aiheensa, jota käsittelemme toisaalla (linkki lopussa). Ei tarvitse kuitenkaan sukeltaa hormonitoiminnan saloihin voidakseen allekirjoittaa sen yksinkertaisen huomion, että valosaaste kaventaa ratkaisevalla tavalla kokemustemme kirjoa. Pakkovalaistus saa yön tuntumaan rumalta, levottomalta ja räikeältä. Vaihtokurssi on kehno, sillä yön luonne on olla levon, kätkevyyden ja mysteerin tyyssija. Valtavin mullistus, minkä ihminen on vuosisadassa välittömästi kokemalleen ympäristölleen tehnyt, on epäilemättä pimeästä yöstä luopuminen. Normaali on muuttunut epänormaaliksi ja päinvastoin.

Osana Valon varjopuolet -kirjan aineistoa toimi 2011-2012 toteutettu suomalainen kysely, jossa yli kaksi tuhatta vastaajaa kertoi näkemyksiään valosaasteesta. Seuraavassa ote kirjasta (s. 172-173):

"Kyselyssä moni vastaaja kertoi esimerkkejä sellaisista pimeän ja hämärän kokemuksista, jotka käyvät alati harvinaisemmiksi keinovalon lisääntyessä elinympäristössämme. Monet harmittelivat tähtien ja muiden taivaankappaleiden häviämistä valoverhon taakse. Auringon nousu ja lasku, illan sininen hetki, herääminen luonnonvaloon sekä nukahtaminen luontaiseen pimeään olivat kokemuksia, joiden perään useat vastaajat haikailivat. Luonnon valorytmin tarkkailua pidettiin hienona ja usein rauhoittavana kokemuksena. Erään vastaajan mielestä hämärän eri sävyt ovat rikkaus, jonka keinovalot muuttavat kirkkaiden valopisteiden täplittämäksi tasaiseksi pimeydeksi."

Elinympäristömme kokijoina olemme osa ikivanhaa jatkumoa. Yön suojelu on myös kulttuurihistorian ja - sanan varsinaisessa merkityksessä - maailmankansalaisuuden vaalimista. Allekirjoittanut vieraili viime viikolla Helsingin yliopiston observatoriolla. Valmistuessaan 1834 Engelsin piirtämä tähtitutkimo oli maailman ensimmäinen nykyaikainen observatorio kääntyvine kaukoputkitorneineen, mutta valosaaste teki jo aikoja sitten minkään vakavamman havainnoinnin laitoksesta käsin mahdottomaksi. Paljon puhuvaa on, että tähtitaivas täytyi esitellä kellarin pimeyteen perustetussa planetaariossa. Entisaikaan tähtikuvioiden hahmottaminen, niiden nimien ja niihin liittyvien legendojen tunteminen oli osa yleissivistystä, mutta meille nykyihmisille ne ovat katoavaa perinnettä vailla omakohtaisuutta. Vai kuka myhäilee vielä edellisyön Lyyrasta, Karhunvartijasta, Kentaurista, Bereniken hiuksista, Käärmeenkantajasta, Joutsenesta tai Pegasuksesta? Yhteys sivistyspiirimme vanhimpaan mytologiakerrostumaan on katkennut. Mutta mikä vieläkin hälyttävämpää, elävä oivallus osallisuudesta universumin mittaamattomaan kokonaisuuteen on leikattu pois - tukittu tungettelevalla häikäistyksellä ja ylivalotuksen latteudella. Urbaaniympäristössä ylöspäin pyrkivä katse isketään alas kaikkialle levitetyin teholampuin ja vaikka katseen onnistuisikin löytää puistopuiden lehvästön lomasta pääsy taivaalle, jäävät tähdet harvoja kirkkaita poikkeuksia lukuun ottamatta ilmankehän hiukkasissa vellovan keinovalohunnun, sironnan, taakse.

Suomalaisista 15 prosenttia pelkää liikkua yksin pimeän aikaan asuinalueella, jos katuja ei ole valaistu. Äänekkään vähemmistön vaatimukset valon lisäämisestä otetaan hanakasti korviin, sillä yksin Helsingissä katulamput ovat lisääntyneet noin tuhannella vuosittain. Joillekin tahoille valaisun tuottaminen on suuri bisnes ja jokin valolla hallitsemisessa on viranomaisten mieleen. Kuitenkin yöllisen valaisun tärkein argumentti, turvallisuus ja rikollisuuden ehkäisy, horjuu niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheen tiimoilta on tehty. "Hämärämiehet" tarvitsevat hekin valoa suorittaakseen murtonsa tai havaitakseen ja arvioidakseen hyökkäyksensä kohteen; jos heidän pitäisi itse sytytellä lamppuja, tulisivat he huomatuiksi. Tästä syystä muinoin kaupunkilaisia velvoitti säädös kantaa soihtua tai lyhtyä pimeillä kaduilla. Rikosten ja katuvalaisun suhdetta on selvitetty Chicagossa ja Lontoossa. Näissä tutkimuksissa katuvalaisun määrän lisääminen on jopa lisännyt rikollisuutta, joskin kaikkia asiaan vaikuttavia tekijöitä on vaikea todentaa.

Evoluutioon palataksemme, lajimme miljoonien vuosien kehityskulun mittapuulla olemme saaneet keinovalon vastaamme äkillisenä ja tyrmäävänä kuin salamavalo olisi leimahtanut avosilmiemme edessä keskellä pimeintä yösydäntä. Ennakoitavaa on, että luontaista pimeyttä tullaan kaipaamaan sitä voimakkaammin mitä vähemmäksi se elinpiirissämme käy. Edelläkävijöitä ja valttikortin haltijoita ovat ne alueyksiköt, jotka lupaavat vaalia yötä sen omana itsenään. Etelä-Portugalissa sijaitseva kolmen tuhannen neliökilometrin Alqueva on julistautunut maailman ensimmäiseksi sertifioiduksi pimeän yötaivaan alueeksi. Yö voi olla puhdas niin kuin muutkin luonnonvarat, esimerkiksi vesi ja ilma.

Niin ylivoimaiselta ja kompleksiselta kuin valosaastekysymys kuulostaa, on se lopulta kirjaimellisesti vain napin painalluksesta kiinni. Teknistä estettä valojen sammuttamiselle ei ole. Sen sijaan tarvitaan valistuneisuutta, halua ja kanttia. Hyvin perustavana ihmisoikeutena voidaan nähdä mahdollisuus kokea yön pimeys ja tähtitaivas, joka on laajentavimpia mahdollisia ilmiömaailman anteja. Kaiken sen epätoivoisen kosiskelun sijasta, jota kaupungit eri viihdytysmuodoilla tuottavat, ne voisivat yksinkertaisesti sallia asukkaidensa elämänpiiriin kirjokannen, maailmankaikkeuden, tähtitarhan - miten sitä kutsuukaan. Aluksi vaikka yhtenä teematuntina kuukaudessa, "tähtiyönä", mutta sitten tervehdyttäviä, ylevöittäviä ja luontoa kunnioittavia pimeän tunteja systemaattisesti lisäten.

Ehkä Lontoon uusien katulyhtyjen alla kärvistellyt ja manaillut Robert Louis Stevenson nähtiin aikalaistensa taholta ainoastaan hypersensitiivisenä vastarannankiiskenä. Kukaties hän ajatteli niin itsekin. Jälkikäteen tiedämme, että hänen reaktionsa oli validi varoitushuuto, jonka olisi sietänyt päätyä kuuleviin korviin jo kauan sitten. Nyt 2010-luvulla selittelyvastuun ja todistustaakan ei kuulu olla enää niillä, jotka haluavat luontaista yötä, vaan niillä, jotka haluavat sen eliminoida.

Valosaasteen terveysvaikutuksista jatkamme Terveysmetsä-blogissa:
http://www.luonnontie.fi/oikea-yo-tekee-gutaa/

perjantai 15. marraskuuta 2013

Välihuomio: Hamstrattuja laivakasseja ja mietteitä muovin olemuksesta

Silja Linen kassi on päätynyt edelleen merelliseen käyttöön.

Pula-ajan kokeneet ovat omanlaisiaan epeleitä. He ovat usein selkäydintään myöten epävarmaan huomiseen varautuvia ja hamstraavat vaistonvaraisesti sen mitä mahdollisesti voisi joskus tarvita. Välillä se menee överiksi, kuten edellisessä raportissamme Espoon metsissä huomasimme. Toisaalta sodanjälkeisen niukkuusjakson kokeneen nurkista voi monien tarpeellisten juttujen lisäksi löytyä hyvinkin mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia kerrostumia; pienen arjen hiirenharmaita paloja, joita törsärisukupolvet eivät ikimaailmassa olisi tulleet säästäneeksi. Näin he ovat tehneet museaalisia sankaritekoja jokapäiväisen esineistön saralla, vaikka heidän motiivinsa on ollut toisaalla.

Kirjoitelman somistuksena katsellaan erään pula-ajan lapsen, allekirjoittaneen äidin (s. 1941) komerosta kaivettuja muovikasseja. Tarjolla olleella mittavalla valikoimalla ei lukijaa kuormiteta, vaan esille (ja käyttöön) siististi viikatusta varannosta on maltillisesti valikoitu muutama reittilaivaliikenteen tax free -ostoksille tarkoitettu pussi takavuosikymmeniltä. Niissä kiinnostaa matkustamiseen nivoutuva historia, design ja ehkä odottamattomastikin koko. Jälkimmäinen on nimittäin yleisen kulutusvolyymin ja lisääntyneen haluamisen kasvusta kertova indikaattori. Nämä vanhat kantovälineet ovat suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin levyliikkeiden LP-levyille tarkoittamat pussit, eivät mitään 15 kilon kantokestävyydellä varustettuja megahyper-säkkejä.

Sylvi Kekkosen 1964 kastama Finnhansa-alus liikennöi Ruotsiin ja Saksaan. Heinäkuussa 1967 alukseen pelastettiin neljä DDR:stä paennutta purjehtijaa. Vuonna 1978 alus muuttui Princesa-nimiseksi ja 1987 Princesa Marissa -nimiseksi. Romutuksen hetki koitti Intiassa 2008 ja jostain syystä alusvanhus sai juuri sitä ennen Prince-nimen, koki siis sukupuolenvaihdon.

Finnhansa-kassin kääntöpuoli. Keväällä kuvattu kassi on nykyisin jo tervainen ja nokinen. Siinä säilytetään käpykeitintä. Kassin syntyessä tupakkaa sai ostaa vaikka nelivuotias, julkiset tilat ja kulkuvälineet olivat lähtökohtaisesti sauhusallittuja ja röökimainonta tykitti täysillä. Vuonna 1977 tulleen tupakkalain mainontakielto ja 16-vuoden ikäraja merkitsivät Euroopan tiukinta linjaa; kansainväliset tupakkayhtiöiden huomio keskittyi Suomeen, sillä pelkona oli tupakkakieltojen leviäminen lumipalloefektillä muihin maihin (niinhän sitten kävikin). Sosiaali- ja terveysministeriöön oli jopa soluttautunut tupakkabisneksen agentti, joka raportoi virkamiestyöskentelystä suoraan Amerikkaan.

Finnjet ajoi Finnhansan tavoin Länsi-Saksaan. Aikansa superalus kuljetti viisi miljoonaa matkustajaa ja senkin taru päättyi 2008. Itse tuli koettua legendaarinen Finnjet-matka vuonna 1987 Hampuriin, "vapaaseen maailmaan", kuten se kokemuksellisesti oli.

Silja on aina ollut Vikingiä hitusen fiinimpi. Ehkä näin myös pusseissa.

Rauhoittavan konstailematonta selkeyttä, jollaista nykyisenä kirkumisen aikana harvemmin tapaa.

Ajatuksenvirtamainen tekstimme siirtyy tässä kohdin käsittelemään muovikassien ja muiden muoviesineiden olemusta. Riippumatta siitä, että muovista tehdään myös laadukkaita esineitä (esimerkkinä vaikka maailmankuulun Sissipuukko m/95:n lukitusrullalla varustettu tuppi), muovi jos mikä mielletään kertakäyttökulttuurin ruumiillistumaksi. Aiheestako? Saadaksemme tähän vastausta on meidän aloitettava muovin raaka-aineesta, öljystä.

Filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén puivat uutuuskirjassaan Energia ja kokemus öljyn kaiken-kattavaa läsnäoloa elämäntavassamme - ja toisaalta vieraannuttavaa "katkosta", joka on kokemuksellisesti öljyn ja itsemme välillä. "Ylimuistoisten aikojen paineessa maan alle on tiivistynyt nestemäistä pimeyttä, jolla on valtava voima. Tällainen materia on perustavinta ja samalla arvaamattominta, se on ihmistarpeiden ja -halujen suhteen yhteismitatonta", filosofit muotoilevat.

Pointti on se, että tuo räjähtävän tehokas ja moneksi taipuva energianeste pysyy meille loppuun asti maanalaisena, toiseutena, salamyhkäisenä, näkymättömänä, "ala-aineena". Emme tiedä tai edes välitä tietää taloamme lämmittävän tai kehoamme liikuttavan nesteen alkuperää; rapistellessamme muovikassia emme ajattele Jamalin niemimaan tundraa ja poroja, emme Persianlahtea ja symbolivoimaltaan Eufrat- ja Tigrisjokien kanssa kilpailevia putkia autiomaiden paahteessa tai edes öljyjalosteita valmistavien työntekijöiden menetelmiä, työkaluja ja taitoa.

Esimerkiksi puulämmittäjän suhde energianlähteeseensä on paljon ymmärtävämpi ja osallisempi siinäkin tapauksessa, että hän ei itse halko klapejaan; koko kulttuuritausta, ylisukupolviset opit ja näkymä ikkunasta lähimpään puuhun tukevat tuota suhdetta, valottavat kausaaliketjuja. Sitä vastoin suhteemme öljyyn muistuttaa Salmisen ja Vadénin mukaan ilmiötä, jota Freud kutsui termillä die Isolierung (eristäminen). Heidän mukaansa yksityisautoiluun liittyvä lähes myyttinen vapaudentunne, jota populaarikulttuuri on taidokkaasti kuvannut, tukeutuu polttonesteen alkuperän merkitsemättömyyden kokemukseen - siihen, ettei meille ole eikä tarvitse olla "väliä" siitä mistä bensamme on peräisin. Kirja esittää, että näillä kokemuksilla on 1:1 -keskinäisriippuvuus: autoilun vapautta ei koettaisi, jos bensan alkuperällä olisi väliä.

Öljyn huumaava sumu, tyystin paikallisuuden ylittänyt, on kaikkialla ympärillämme, mutta samalla se on vaikea huomata. Puhtaasti tiedollisella tasolla voimme esimerkiksi olla selvillä elämäntapamme lähes totaalisesta öljyriippuvuudesta (Saksan puolustusvoimien tilaaman öljyhuippuraportin mukaan 95 prosenttia teollisesta tuotannosta - johon sisältyy sivumennen sanottuna myös elintarviketuotanto - on tavalla tai toisella riippuvaista nimenomaan öljystä), mutta arjen pyöriessä business as usual -rataansa tämä tieto ei mitenkään yllä meihin, hetkauta, havahduta. Miettimättä myös yleensä jää, miten perustava on öljyn ja siihen liittyvän kokemuksellisen katkoksen rooli kaupungistumisessa, globalisaation näennäispakossa ja modernin kokemuksessa itsessään, pyhyyden haipumisessa. Eikä ihme; öljyn tuoma vauhti on ollut kova, liian kova. Jos öljy on elämäntapamme sokea piste, on se myös vauhtisokeuden tuoja. Koko ilmiö on ajallisesti tavattoman nuori. Helposti saatava öljy astui kuvioon vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun sitä alettiin pumpata Pennsylvanian tuottoisilta kentiltä. Sille ei aluksi edes keksitty tarpeeksi käyttökohteita; valopetroliksi jalostettuna se sentään säästi joitakin valaita joutumasta lamppuöljyksi.

Palataksemme nyt muoviesineisiin, miten öljyyn liittyvä alkuperättömyyden kokemus näkyy ja tuntuu niissä? Annetaan Salmisen ja Vadénin päästellä parastaan seuraavassa pitkässä sitaatissa (s. 130):

Kulutusesineet kertovat öljyn kokemuksesta. Muoviset massatuotteet ovat sileitä, puhtaita, helppoja, "huoltovapaita". Ne eivät ruostu eivätkä lahoa, eivät kasva bakteereja. Muoviesinettä ei korjata - koska sitä ei voi korjata, ja koska tilalle on saatavissa toinen täsmälleen samanlainen. Muoviesine ylipäätään on harvoin tietty. Siltä puuttuu tämyys, koska se voitaisiin vaikka yön aikana salaa vaihtaa vastaavaan, eikä käyttäjä huomaisi asiaa. Vaihdettavuus, etäisyys, puhtaus eivät kuitenkaan pysy irti kokemuksesta vaan imeytyvät sen ominaisuuksiksi vierauttamisena. Muoviesineiden abstraktisuus ja alkuperättömyys on koettavissa toisinaan brutaalissa, toisinaan huolellisesti hiotussa ulkomuodossa. Näiden tuotteiden nihilistinen elinkaari öljylähteeltä kaatopaikalle on ilmeinen, mutta muovinen esineellisyys kaikessa hygieenisessä loistossaan pyrkii peittämään tämän itsestäänselvyyden historiattomana, muuttumattomana ja tulevaisuudettomana. Muoviesine on eräänlainen materiaalinen universaali ja esineellinen absoluutti, jolla ei ole suhdetta aikaan, paikkaan tai käyttäjäänsä. Se maailmallistuu ja yksilöityy lähinnä vain lopullisesti hajotessaan.

Toisaalta öljyesineiden estetiikkaan kuuluu myös niiden pysyvyys ja ajattomuus, osittain myös suorastaan myrkyllisyys - muoviesineitä ei voi olla ilman roskista, roska-autoa ja kaatopaikkaa. Aito muoviesine on jo roska, jäte. Hienoinkin petrokemiallinen tuote on ajallisesti katsoen hylätty. Öljyesinettä ei myöskään ole ilman liikettä, joka kuljettaa raaka-aineen ja puolijalosteet ympäri maailmaa. Liikenne, logistiikka kirjoittautuu esteettiseen kokemukseen edelleen vierauttamisena, jossa etäisyydet tuotannon, käytön ja hylkäämisen välillä eivät tunnu, vaan koostavat helppouden ja välittömyyden.

Ihminen perustellusti empii polttaa tyhjää muovikanisteria, hän kavahtaa siitä kiemurtelevaa myrkyllistä keltaista savua ja sähisten putoavia tulipisaroita. Samoin muovin maaduttaminen pihan perällä tekee tiukkaa niin puutarhurille kuin hajottajavoimille ja hukkamuovin sulattaminen talteen ja muoviraaka-aineen työstö uuteen muotoon ei kuulu yhdenkään tavallisen ihmisen taitoihin. Muovi on vieraampi kuin kiinalainen, vaikka Kiinasta moni muoviesine tuleekin.

Säröytyneen muoviesineen halkeama ulottuu sen olemuksen ytimeen saakka. Kenties japanilainen wabi-sabi -periaatteen harjoittaja voi nähdä rikkonaisessa muoviesineessä syvää merkitystä ja tyydyttävyyttä, ilmaiseehan epätäydellisyyden merkki universaalia pysymättömyysprinsiippiä ja siksi näennäisvirheettömyyttä totuudellisempaa esteettisyyttä. Useimmille meistä rikkoutunut muoviesine paljastaa kuitenkin liian selvästi kertakäyttöisyyden kasvot. Esine häiritsee, koska se on tavallaan pettänyt meidät - näytettyään aluksi syntymättömältä, aina-olleelta, ja siksi ajalle immuunilta.

Pula-ajan ihminen joutui jo kauan sitten hämmennyksen valtaan muovin kanssa. Toisin kuin aiempina vuosina, jossain vaiheessa materiaalia alkoi tulvia tupaan isoissa määrin. Ja kuten jo todettua, sen uudelleenmuokkaus tai edes omatoiminen purkaminen ja hävittäminen ei luonnistunut. Allekirjoittanut muistaa, että 1970-luvulla viilipurkit otettiin kotona talteen; ne pestiin ja kasattiin odottamaan jotain mahdollisesti kajastavaa käyttötarkoitusta. Yhteen purkkiin saattoi laittaa muttereita, toiseen kerätä prikkoja ja kolmannen käyttää pensselin liottamiseen päiväkodin vesiväritunnilla. Mutta kun purkkivyöry kasvoi, nosti pula-ajan sukupolvi kädet pystyyn ja aloitti - luonteelleen vieraan ja siksi tuskallisen - roskapussin täyttämisen tunnusmerkillisesti rapisevalla ja ritisevällä plastiikalla. Useat rintamamiestalotaloudet eivät Helsingissäkään 1970-luvulla olleet tehneet sopimusta jätehuoltofirman kanssa, vaan vanhaa tottumusta seuraten hyödyntämiseen, polttamiseen tai kompostointiin kelpaamaton jäte - kerran niin pienimääräinen - kipattiin kottikärryllä lähimetsän juoksuhautoihin ja pommikuoppiin. Tähän hommaan allekirjoittanutkin osallistui pienenä, pontevasti kottarin Kontionmäelle puskien. Toisin kuin metallin tai edes kumin, muoviroskan metsään dumppaaminen tuntui kuitenkin jokaisesta luonnottomalta: kuin jonkin diobolisen alienin laskemisesta irralleen. Vaihe jäi lyhyeksi.

Hämmennyksen tunne muovin suhteen jatkuu. Jokainen kerta muovia poisheitettäessä teko tuntuu vieraannuttavan nihilistiseltä ja samalla kohtalokkaan väistämättömältä, tilanteeseen ja esineeseen sisäänkirjoitetulta Joskus mielessä käy myös tieto siitä, että maailman merissä pyörii jo viisi valtavaa muovipyörrettä. Näistä suurin on Tyynemeren jätepyörre (Great Pacific Garbage Patch), joka sisältää muovia painossa mitattuna kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Mikroskooppiseksi jauhautuessaan muovi sisäistyy ravintoketjuun niin kuin hallitsemattomaksi päästetty ala-aine vain voi. Mikään luonnon eliöistä ei pysty hajottamaan muovia. Vain aurinko voi pilkkoa sen molekyylitasolle, mutta eliöt eivät pysty hajottamaan edes näitä molekyylejä. Vai ehkä sittenkin. Tutkijat löysivät Sargassomereltä 2011 bakteerin, joka pistelee muovia tyytyväisenä poskeen. Ehkä siinä on meille vielä arvaamattoman tärkeä pikkuystävä. Vähittäiskaupat nimittäin jakavat asiakkailleen vuodessa 100 miljardia muovikassia pelkästään EU-maiden alueella. Näitä käytetään keskimäärin yhden kerran, 20 minuuttia, jonka jälkeen ne ovat jätettä.

Tietyn ajattoman ja hauraan unohduksen, lämmönläikähdyksen, saa käyttämällä mahdollisimman pitkään muovipussia, joka on vuosikymmeniä odottanut vuoroaan palvelukseen. Pula-ajan hamstraaja tuskin kokisi, että se "paha päivä", jonka varalle tavaraa säästettiin, on nyt täällä, mutta ainakin voimme jakaa pyrkimyksen suunnasta parempaan - mitä kaikkea se sisältääkään.

Sitten kun Ruotsiin asti päästiin, ostettiin voita. Muovikassi otettiin totta kai, kun sellainen saatiin, mutta todennäköisesti se viikattiin heti kaupan ulkopuolella ja voipaketit laitettiin omaan kangaspussiin.

Jos muovi vielä kiinnostaa, niin jatkolukemiston paikka on tositarina siitä, mitä 28 000 leluankkaa voi opettaa:
http://www.mnn.com/earth-matters/wilderness-resources/stories/what-can-28000-rubber-duckies-lost-at-sea-teach-us-about-

perjantai 1. marraskuuta 2013

Marrasmobiileita: tuokiokuva eräästä romuautoryteiköstä

Syksy on ollut vähäsieninen, mutta aarnimaisella metsällä oma kumma satonsa.

Erään läheisen ihmisen isoäiti oli ihmetellyt, kun lapsenlapsi ei ajokortti-ikään varttuessaan ollut innoissaan autoista. "Voi lapsiraasu, en kyllä ymmärrä sinua. Sehän on niin hienoa ja ihmeellistä, että Suomessa nykyisin pääsee autojen avulla joka paikkaan, sen kun ajaa perille", oli isoäiti tuumannut. Ikänsä puolesta hän oli ehtinyt kokea ajan, jolloin autoja todellakin oli vain harvoilla ja valituilla ja hevospelit olivat Helsingissäkin niitä verrattomasti yleisempiä. Tuolloin autoja tervehdittiin kaupungin katusaasteongelman, lantaläjien, poistajana.

Auto on esine muiden joukossa, mutta todellisuuspiirimme räjäyttäjänä, potentiaalisesti tappavana ohjuksena, viranomaispikkutarkkuuden ja veronlypsyn loppumattomana aarreaittana sekä muotoilun, kulttuurihistorian ja teknologisen innovoinnin dynaamisena ilmentäjänä sillä on ollut aivan erityinen hohteensa ja merkityksensä. Latausta lisää auton kaksiteräinen asema ympäristökatastrofin symbolina ja toisaalta elämäntapamme välttämättömäksi muodostuneena mahdollistajana.

Uusia automalleja kuolataan yhä ja kilpavarustelumentaliteetti jyllää, mutta silti viime vuosina suhde autoon on entiseen verrattuna arkipäiväistynyt ja kertakäyttöistynyt. Tämä näkyy esimerkiksi siitä, että autoyksilöille ei olla enää niin uskollisia kuin joskus. Ennen ei ollut ihme eikä mikään, jos omistajalla oli sama hellyydellä puunattu auto kaksikymmentä vuotta - se oli milteipä perheenjäsenen asemassa. Samalla oma vähentynyt kansanperinteensä on ruohonjuuritason jobbarihenkinen autojen kerryttäminen. Kaikki ovat nähneet pihanlaitojen kirjavia peltinäyttelyitä, joissa autot seisovat sijoillaan vuosia, täyttävät tontin ja pursuavat metsän puolelle.

Eräässä espoolaismetsikössä herättää liikutusta autokertymä, jonka "parasta ennen" -päiväys on mennyt vuosikymmeniä sitten. Tapauksen taustalla saattaa vaikuttaa vanhan kansan miehen ehkäpä pula-ajalta periytyvä halu laittaa tavaraa syrjään "pahan päivän varalta". Jossain vaiheessa homma vaan luisui lapasesta. Autot röykkiöityivät ja rönsyilivät, mies asumuksineen jäi pieneksi niiden keskelle. Sijansa pelleiltä löysi jäkälä, vihertävä sienikerros ja maatuvien neulasten pronssijuonteet. Ja joka vuosi autot olivat entistä kauempana käyttökelpoisuudesta tai siitä, että joku olisi mahdollisesti kiinnostunut niistä. Kuntakin keksi aloittaa autoista kiusaamisen, vaikka ne eivät ulkopuolisten alueille näkyneetkään isolla metsäpalstalla. Singottiin sana "ympäristörikos" eikä ehkä aiheetta. Miehen voimat eivät enää riittäneet tällaisiin matseihin eikä myöskään autojen haihduttamiseen. Mies meni, autot jäivät.

Aamu oli kuurainen ja kirkas, kun vaelsimme haipuvan pellin metsään. Retkestä jokunen kuva ohessa.

Metsikkötien yläpäässä alkaa hylkyvyöhyke.

Postibussi on puiden tiukassa halauksessa.

Lisää busseja ja paku. Ajoneuvojen maakontakti on täydellinen.

Miltei mikä tahansa yksityiskohta tuntuu sanovan "parempi eilinen".

Puita katkonut myrsky on pyyhkäissyt alueen ylitse.

Mies ei kerännyt ainoastaan autoja, vaan muutakin hyötytavaraa.

Bussi on perustettu huoltoa varten vai ollakseen rakennus, vaikea sanoa. Kaasupullot näyttävät potentiaalisen hazardilta romulta.

Jännä tynnyriviritelmä.

Renkaista ei ole pulaa.

Jos pyörisi silmät kiinni ympyrää ja heittäisi umpimähkään jonnekin kiven, kilahtaisi se lähes varmasti romppeeseen.

Kevyen kuorma-auton raskas lepo.

Tämä postibussi on jo kunnolla metsittynyt.

Vuosina 1942-1989 toiminut tamperelainen Ajokki Oy teki paljon koreja postibusseihin.

"Matkustamme Energiansäästölinjalla. Tule sinäkin!"

FSO Polonezin maatumista on hidastanut paikka jalustalla.

Myrskynkaatojen takana on miehen talo.

Kantoveden varassa olleessa kodissa on kylppäri ollut pihalla.

Onko talossa ollut virastoissa hyväksytetyt rakennuspiirustukset ja kaikki muut nykyaikaisen kunnan hienot luvat - se on kysymys, jolle nauraisivat harakatkin.

Makuuhuone on mullin mallin ja ikkuna rikki.

Tyylistä on pidetty huolta, vaikka olot olivat vaatimattomat. Ruskeat kravatit uhkuvat 1970-lukua. Sängyn laidalla oli lukemistona Lada 1200:n ohjekirja. Henkilökohtaiset dokumentit kertoivat asukkaan synnyinvuodeksi 1928. Pula-aikana hän oli siis jo miehen iässä.

Lisää rengasvarantoa.

Elektroniikkaa.

Oma vartiotorni.

Tämä Polonez on haalittu pahasti kolaroituna - tai sitten se on viime hetkellä kiskaistu syrjään romuttamon käsittelystä: "Seis! Tuon haluan."

Mäki kohoaa ja sen päällä on lisää autoja. Näidenkin peltikuorien sisällä on koettu käsittämätön määrä ajatuksia ja tunteita kautta elämänkirjon.

Lehdetön vuodenaika auttaa suuresti muotojen juhlaa paljastumaan silmälle.

Ei kiirettä enää.

Ken muistaa Toyota Coronan...

... tai kun autot näyttivät sisältä tältä eivätkä miltään avaruusaluksen ja viihdekeskuksen hybridiltä.

Tulipunainen Kupla kunnolla kumollaan.

Rinteen pitkulaiset parakit seisoivat kerran suorassa, mutta takatuenta on pettänyt. Sisällä lattia viettää jyrkästi kuin Linnanmäen klassikossa Vekkula-talossa.

Yhä uusia renkaita.

Kokonainen tiheikkö rautaisia sänkyjä. Ehkä ne ovat peräisin jostain sairaalasta, asuntolasta tai armeijasta.

Mosa on napattu.

Tämä on niitä japsikärryjä, joissa tavoiteltiin amerikkalaista henkeä.

Eräs bussin luuranko.

Iso ja pieni kylki kyljessä.

Ruttuisia naamatauluja.

Pitkitetty kohtaaminen matkalla eri suuntiin.

Bussin sisäosa on muutettu pajaksi ja nippelivarastoksi.

HKL:n dösää käytettiin viimeksi 1971. Koululais- ja lastenliput eivät oikeuttaneet istumapaikkaan.

Bussin rattoisassa tunnelmassa on harrastettu myös kirjallisuutta.

Olisiko ympäristöesteettinen tappio, jos nämä raahattaisiin kaiken maastoon-tekeytymisensä jälkeen kaatopaikalle, uuteen tylyyn ympäristöön, äkkituhoon? Ne inhottavat liemet mitä romuista on voinut luontoon valua, ovat jo sen tehneet - nyt jäljellä on viattomuus ja tilapäisyyden hartaus.

Tässä kohtaa pysähdymme ja nousemme kyydistä.

Syrjäseutu-blogin uusimmassa artikkelissa haastatellaan vanhoihin koneisiin erikoistunutta urbaania tutkimusretkeilijää:
http://syrjaseutu.blogspot.fi/2013/10/haastattelu-joona-hamm-vanhat-koneet.html

Kahden vuoden takainen autokuvastomme löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/11/puskabilikoita-ja-muita-automobiileja.html