perjantai 15. marraskuuta 2013

Välihuomio: Hamstrattuja laivakasseja ja mietteitä muovin olemuksesta

Silja Linen kassi on päätynyt edelleen merelliseen käyttöön.

Pula-ajan kokeneet ovat omanlaisiaan epeleitä. He ovat usein selkäydintään myöten epävarmaan huomiseen varautuvia ja hamstraavat vaistonvaraisesti sen mitä mahdollisesti voisi joskus tarvita. Välillä se menee överiksi, kuten edellisessä raportissamme Espoon metsissä huomasimme. Toisaalta sodanjälkeisen niukkuusjakson kokeneen nurkista voi monien tarpeellisten juttujen lisäksi löytyä hyvinkin mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia kerrostumia; pienen arjen hiirenharmaita paloja, joita törsärisukupolvet eivät ikimaailmassa olisi tulleet säästäneeksi. Näin he ovat tehneet museaalisia sankaritekoja jokapäiväisen esineistön saralla, vaikka heidän motiivinsa on ollut toisaalla.

Kirjoitelman somistuksena katsellaan erään pula-ajan lapsen, allekirjoittaneen äidin (s. 1941) komerosta kaivettuja muovikasseja. Tarjolla olleella mittavalla valikoimalla ei lukijaa kuormiteta, vaan esille (ja käyttöön) siististi viikatusta varannosta on maltillisesti valikoitu muutama reittilaivaliikenteen tax free -ostoksille tarkoitettu pussi takavuosikymmeniltä. Niissä kiinnostaa matkustamiseen nivoutuva historia, design ja ehkä odottamattomastikin koko. Jälkimmäinen on nimittäin yleisen kulutusvolyymin ja lisääntyneen haluamisen kasvusta kertova indikaattori. Nämä vanhat kantovälineet ovat suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin levyliikkeiden LP-levyille tarkoittamat pussit, eivät mitään 15 kilon kantokestävyydellä varustettuja megahyper-säkkejä.

Sylvi Kekkosen 1964 kastama Finnhansa-alus liikennöi Ruotsiin ja Saksaan. Heinäkuussa 1967 alukseen pelastettiin neljä DDR:stä paennutta purjehtijaa. Vuonna 1978 alus muuttui Princesa-nimiseksi ja 1987 Princesa Marissa -nimiseksi. Romutuksen hetki koitti Intiassa 2008 ja jostain syystä alusvanhus sai juuri sitä ennen Prince-nimen, koki siis sukupuolenvaihdon.

Finnhansa-kassin kääntöpuoli. Keväällä kuvattu kassi on nykyisin jo tervainen ja nokinen. Siinä säilytetään käpykeitintä. Kassin syntyessä tupakkaa sai ostaa vaikka nelivuotias, julkiset tilat ja kulkuvälineet olivat lähtökohtaisesti sauhusallittuja ja röökimainonta tykitti täysillä. Vuonna 1977 tulleen tupakkalain mainontakielto ja 16-vuoden ikäraja merkitsivät Euroopan tiukinta linjaa; kansainväliset tupakkayhtiöiden huomio keskittyi Suomeen, sillä pelkona oli tupakkakieltojen leviäminen lumipalloefektillä muihin maihin (niinhän sitten kävikin). Sosiaali- ja terveysministeriöön oli jopa soluttautunut tupakkabisneksen agentti, joka raportoi virkamiestyöskentelystä suoraan Amerikkaan.

Finnjet ajoi Finnhansan tavoin Länsi-Saksaan. Aikansa superalus kuljetti viisi miljoonaa matkustajaa ja senkin taru päättyi 2008. Itse tuli koettua legendaarinen Finnjet-matka vuonna 1987 Hampuriin, "vapaaseen maailmaan", kuten se kokemuksellisesti oli.

Silja on aina ollut Vikingiä hitusen fiinimpi. Ehkä näin myös pusseissa.

Rauhoittavan konstailematonta selkeyttä, jollaista nykyisenä kirkumisen aikana harvemmin tapaa.

Ajatuksenvirtamainen tekstimme siirtyy tässä kohdin käsittelemään muovikassien ja muiden muoviesineiden olemusta. Riippumatta siitä, että muovista tehdään myös laadukkaita esineitä (esimerkkinä vaikka maailmankuulun Sissipuukko m/95:n lukitusrullalla varustettu tuppi), muovi jos mikä mielletään kertakäyttökulttuurin ruumiillistumaksi. Aiheestako? Saadaksemme tähän vastausta on meidän aloitettava muovin raaka-aineesta, öljystä.

Filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén puivat uutuuskirjassaan Energia ja kokemus öljyn kaiken-kattavaa läsnäoloa elämäntavassamme - ja toisaalta vieraannuttavaa "katkosta", joka on kokemuksellisesti öljyn ja itsemme välillä. "Ylimuistoisten aikojen paineessa maan alle on tiivistynyt nestemäistä pimeyttä, jolla on valtava voima. Tällainen materia on perustavinta ja samalla arvaamattominta, se on ihmistarpeiden ja -halujen suhteen yhteismitatonta", filosofit muotoilevat.

Pointti on se, että tuo räjähtävän tehokas ja moneksi taipuva energianeste pysyy meille loppuun asti maanalaisena, toiseutena, salamyhkäisenä, näkymättömänä, "ala-aineena". Emme tiedä tai edes välitä tietää taloamme lämmittävän tai kehoamme liikuttavan nesteen alkuperää; rapistellessamme muovikassia emme ajattele Jamalin niemimaan tundraa ja poroja, emme Persianlahtea ja symbolivoimaltaan Eufrat- ja Tigrisjokien kanssa kilpailevia putkia autiomaiden paahteessa tai edes öljyjalosteita valmistavien työntekijöiden menetelmiä, työkaluja ja taitoa.

Esimerkiksi puulämmittäjän suhde energianlähteeseensä on paljon ymmärtävämpi ja osallisempi siinäkin tapauksessa, että hän ei itse halko klapejaan; koko kulttuuritausta, ylisukupolviset opit ja näkymä ikkunasta lähimpään puuhun tukevat tuota suhdetta, valottavat kausaaliketjuja. Sitä vastoin suhteemme öljyyn muistuttaa Salmisen ja Vadénin mukaan ilmiötä, jota Freud kutsui termillä die Isolierung (eristäminen). Heidän mukaansa yksityisautoiluun liittyvä lähes myyttinen vapaudentunne, jota populaarikulttuuri on taidokkaasti kuvannut, tukeutuu polttonesteen alkuperän merkitsemättömyyden kokemukseen - siihen, ettei meille ole eikä tarvitse olla "väliä" siitä mistä bensamme on peräisin. Kirja esittää, että näillä kokemuksilla on 1:1 -keskinäisriippuvuus: autoilun vapautta ei koettaisi, jos bensan alkuperällä olisi väliä.

Öljyn huumaava sumu, tyystin paikallisuuden ylittänyt, on kaikkialla ympärillämme, mutta samalla se on vaikea huomata. Puhtaasti tiedollisella tasolla voimme esimerkiksi olla selvillä elämäntapamme lähes totaalisesta öljyriippuvuudesta (Saksan puolustusvoimien tilaaman öljyhuippuraportin mukaan 95 prosenttia teollisesta tuotannosta - johon sisältyy sivumennen sanottuna myös elintarviketuotanto - on tavalla tai toisella riippuvaista nimenomaan öljystä), mutta arjen pyöriessä business as usual -rataansa tämä tieto ei mitenkään yllä meihin, hetkauta, havahduta. Miettimättä myös yleensä jää, miten perustava on öljyn ja siihen liittyvän kokemuksellisen katkoksen rooli kaupungistumisessa, globalisaation näennäispakossa ja modernin kokemuksessa itsessään, pyhyyden haipumisessa. Eikä ihme; öljyn tuoma vauhti on ollut kova, liian kova. Jos öljy on elämäntapamme sokea piste, on se myös vauhtisokeuden tuoja. Koko ilmiö on ajallisesti tavattoman nuori. Helposti saatava öljy astui kuvioon vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun sitä alettiin pumpata Pennsylvanian tuottoisilta kentiltä. Sille ei aluksi edes keksitty tarpeeksi käyttökohteita; valopetroliksi jalostettuna se sentään säästi joitakin valaita joutumasta lamppuöljyksi.

Palataksemme nyt muoviesineisiin, miten öljyyn liittyvä alkuperättömyyden kokemus näkyy ja tuntuu niissä? Annetaan Salmisen ja Vadénin päästellä parastaan seuraavassa pitkässä sitaatissa (s. 130):

Kulutusesineet kertovat öljyn kokemuksesta. Muoviset massatuotteet ovat sileitä, puhtaita, helppoja, "huoltovapaita". Ne eivät ruostu eivätkä lahoa, eivät kasva bakteereja. Muoviesinettä ei korjata - koska sitä ei voi korjata, ja koska tilalle on saatavissa toinen täsmälleen samanlainen. Muoviesine ylipäätään on harvoin tietty. Siltä puuttuu tämyys, koska se voitaisiin vaikka yön aikana salaa vaihtaa vastaavaan, eikä käyttäjä huomaisi asiaa. Vaihdettavuus, etäisyys, puhtaus eivät kuitenkaan pysy irti kokemuksesta vaan imeytyvät sen ominaisuuksiksi vierauttamisena. Muoviesineiden abstraktisuus ja alkuperättömyys on koettavissa toisinaan brutaalissa, toisinaan huolellisesti hiotussa ulkomuodossa. Näiden tuotteiden nihilistinen elinkaari öljylähteeltä kaatopaikalle on ilmeinen, mutta muovinen esineellisyys kaikessa hygieenisessä loistossaan pyrkii peittämään tämän itsestäänselvyyden historiattomana, muuttumattomana ja tulevaisuudettomana. Muoviesine on eräänlainen materiaalinen universaali ja esineellinen absoluutti, jolla ei ole suhdetta aikaan, paikkaan tai käyttäjäänsä. Se maailmallistuu ja yksilöityy lähinnä vain lopullisesti hajotessaan.

Toisaalta öljyesineiden estetiikkaan kuuluu myös niiden pysyvyys ja ajattomuus, osittain myös suorastaan myrkyllisyys - muoviesineitä ei voi olla ilman roskista, roska-autoa ja kaatopaikkaa. Aito muoviesine on jo roska, jäte. Hienoinkin petrokemiallinen tuote on ajallisesti katsoen hylätty. Öljyesinettä ei myöskään ole ilman liikettä, joka kuljettaa raaka-aineen ja puolijalosteet ympäri maailmaa. Liikenne, logistiikka kirjoittautuu esteettiseen kokemukseen edelleen vierauttamisena, jossa etäisyydet tuotannon, käytön ja hylkäämisen välillä eivät tunnu, vaan koostavat helppouden ja välittömyyden.

Ihminen perustellusti empii polttaa tyhjää muovikanisteria, hän kavahtaa siitä kiemurtelevaa myrkyllistä keltaista savua ja sähisten putoavia tulipisaroita. Samoin muovin maaduttaminen pihan perällä tekee tiukkaa niin puutarhurille kuin hajottajavoimille ja hukkamuovin sulattaminen talteen ja muoviraaka-aineen työstö uuteen muotoon ei kuulu yhdenkään tavallisen ihmisen taitoihin. Muovi on vieraampi kuin kiinalainen, vaikka Kiinasta moni muoviesine tuleekin.

Säröytyneen muoviesineen halkeama ulottuu sen olemuksen ytimeen saakka. Kenties japanilainen wabi-sabi -periaatteen harjoittaja voi nähdä rikkonaisessa muoviesineessä syvää merkitystä ja tyydyttävyyttä, ilmaiseehan epätäydellisyyden merkki universaalia pysymättömyysprinsiippiä ja siksi näennäisvirheettömyyttä totuudellisempaa esteettisyyttä. Useimmille meistä rikkoutunut muoviesine paljastaa kuitenkin liian selvästi kertakäyttöisyyden kasvot. Esine häiritsee, koska se on tavallaan pettänyt meidät - näytettyään aluksi syntymättömältä, aina-olleelta, ja siksi ajalle immuunilta.

Pula-ajan ihminen joutui jo kauan sitten hämmennyksen valtaan muovin kanssa. Toisin kuin aiempina vuosina, jossain vaiheessa materiaalia alkoi tulvia tupaan isoissa määrin. Ja kuten jo todettua, sen uudelleenmuokkaus tai edes omatoiminen purkaminen ja hävittäminen ei luonnistunut. Allekirjoittanut muistaa, että 1970-luvulla viilipurkit otettiin kotona talteen; ne pestiin ja kasattiin odottamaan jotain mahdollisesti kajastavaa käyttötarkoitusta. Yhteen purkkiin saattoi laittaa muttereita, toiseen kerätä prikkoja ja kolmannen käyttää pensselin liottamiseen päiväkodin vesiväritunnilla. Mutta kun purkkivyöry kasvoi, nosti pula-ajan sukupolvi kädet pystyyn ja aloitti - luonteelleen vieraan ja siksi tuskallisen - roskapussin täyttämisen tunnusmerkillisesti rapisevalla ja ritisevällä plastiikalla. Useat rintamamiestalotaloudet eivät Helsingissäkään 1970-luvulla olleet tehneet sopimusta jätehuoltofirman kanssa, vaan vanhaa tottumusta seuraten hyödyntämiseen, polttamiseen tai kompostointiin kelpaamaton jäte - kerran niin pienimääräinen - kipattiin kottikärryllä lähimetsän juoksuhautoihin ja pommikuoppiin. Tähän hommaan allekirjoittanutkin osallistui pienenä, pontevasti kottarin Kontionmäelle puskien. Toisin kuin metallin tai edes kumin, muoviroskan metsään dumppaaminen tuntui kuitenkin jokaisesta luonnottomalta: kuin jonkin diobolisen alienin laskemisesta irralleen. Vaihe jäi lyhyeksi.

Hämmennyksen tunne muovin suhteen jatkuu. Jokainen kerta muovia poisheitettäessä teko tuntuu vieraannuttavan nihilistiseltä ja samalla kohtalokkaan väistämättömältä, tilanteeseen ja esineeseen sisäänkirjoitetulta Joskus mielessä käy myös tieto siitä, että maailman merissä pyörii jo viisi valtavaa muovipyörrettä. Näistä suurin on Tyynemeren jätepyörre (Great Pacific Garbage Patch), joka sisältää muovia painossa mitattuna kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Mikroskooppiseksi jauhautuessaan muovi sisäistyy ravintoketjuun niin kuin hallitsemattomaksi päästetty ala-aine vain voi. Mikään luonnon eliöistä ei pysty hajottamaan muovia. Vain aurinko voi pilkkoa sen molekyylitasolle, mutta eliöt eivät pysty hajottamaan edes näitä molekyylejä. Vai ehkä sittenkin. Tutkijat löysivät Sargassomereltä 2011 bakteerin, joka pistelee muovia tyytyväisenä poskeen. Ehkä siinä on meille vielä arvaamattoman tärkeä pikkuystävä. Vähittäiskaupat nimittäin jakavat asiakkailleen vuodessa 100 miljardia muovikassia pelkästään EU-maiden alueella. Näitä käytetään keskimäärin yhden kerran, 20 minuuttia, jonka jälkeen ne ovat jätettä.

Tietyn ajattoman ja hauraan unohduksen, lämmönläikähdyksen, saa käyttämällä mahdollisimman pitkään muovipussia, joka on vuosikymmeniä odottanut vuoroaan palvelukseen. Pula-ajan hamstraaja tuskin kokisi, että se "paha päivä", jonka varalle tavaraa säästettiin, on nyt täällä, mutta ainakin voimme jakaa pyrkimyksen suunnasta parempaan - mitä kaikkea se sisältääkään.

Sitten kun Ruotsiin asti päästiin, ostettiin voita. Muovikassi otettiin totta kai, kun sellainen saatiin, mutta todennäköisesti se viikattiin heti kaupan ulkopuolella ja voipaketit laitettiin omaan kangaspussiin.

Jos muovi vielä kiinnostaa, niin jatkolukemiston paikka on tositarina siitä, mitä 28 000 leluankkaa voi opettaa:
http://www.mnn.com/earth-matters/wilderness-resources/stories/what-can-28000-rubber-duckies-lost-at-sea-teach-us-about-

6 kommenttia:

Juha Nyman kirjoitti...

Tämä oli kaikenkaikkiaan vaan niin osuva kirjoitus, että kommentoin vain kiittääkseni. Jaoin tekstiä eteenpäin Internetin ihmeellisessä maailmassa.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos, Juha, arvostan suuresti palautettasi.

Teratogenesis kirjoitti...

Siinä tuli paljon ajatuksia muovista, joita olen itse ajatellut, mutta jota en kuuna päivänä olisi osannut pukea sanoiksi. Kiitos.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos, Teratogenesis. Suuri osa kunniasta kuuluu Vadénin ja Salmisen kirjalle, joka Pandoran lippaana avasi yhteyden muovin omituisen olemuksen juurille.

Ilkka kirjoitti...

Minullakin on pinnallinen anekdootti kasseista ja säästäväisyydestä.

Olin pari vuotta sitten Viking Linen laivalla menossa Ruotsiin. Kävin tax free -myymälässä ostamassa suklaata. Maksettuani kortilla huomasinkin ettei minulla ollut kassia. Sanoin, ai katos vaan, teillä taitaa nämä kassit maksaa? Mulla on varmaan kolikoita... Jolloin myyjä, keski-ikäinen mies, vastasi: ota vaan yksi, niillä on se hinta nykyään kun ihmiset veivät niitä niin paljon kuin vain kehtasivat... Seitsemän tai kahdeksan kassia kotiin roskapusseiksi... Noiden kulutus tippui koko yhtiössä alle neljäsosaan entisestä, kun niille laitettiin se 40 sentin maksu.

Viking Linen iäkkäissä asiakkaissa varmasti siis oli vieläkin ihmisiä, joilla rahan arvo on kirkkaana mielessä.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos kommentista. Tämä on valaisevaa! Taitaa olla niin, että maksuttomat muovikassit olivat sellainen pieni luksusjuttu, joka kuului laivamaailmaan. Oltiinhan vähän niin kuin suuressa maailmassa, "lännessä", runsauden ja vapauden äärellä. Ei olisi ollut tyylikästä varustamolta olla niin pikkumainen, että olisi perinyt muovikassista maksua.

Ilmankos niitä kasseja on sitten omakin muori hamstrannut :)