maanantai 28. helmikuuta 2011

Mistä Väinämöinen suuttui ja minne hän häipyi?

Väinämöinen purjehtimassa pois (kuva Akseli Gallen-Kallelan kuvittamasta Kalevalasta).

Näin Kalevalan päivänä muistuu mieleen, että eepoksen päätös kovin surullinen. Kuten tunnettua, sen 50. luvussa Väinämöinen hylkää tylysti Suomen suvun. Hän saa kerta kaikkiaan tarpeeksi, kun Marjatan arveluttava poikavauva kastaa kapsahutetaan Karjalan kuninkaaksi. Suivaantunut Väinämöinen laulaa itselleen ”vaskisen venehen, kuparisen umpipurren”, nostaa purjeet, tarttuu peräsimeen ja seilaa taakseen katsomatta horisonttiin.

”Yläisihin maa-emihin, alaihisin taivosihin” häipyi tietäjä iänikuinen kuin laskevaan aurinkoon ratsastava cowboy. Lähtiessään hän lausui ennustuksen, jonka mukaan häntä tultaisiin vielä kaipaamaan. Lupausta tulla takaisin ei riveiltä kuitenkaan löydy. Näin tyytyi ukko uljas virkkomaan: ”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan, uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi. Kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.”

Tuosta kohtalokkaasta päivästä lukien Väinämöinen on pysynyt poissa. Hänestä ei ole havaintoja niin kuin esimerkiksi Elviksestä, joka on kuolemansa jälkeen bongattu ties kuinka monessa paikassa. Missä Väinämöinen luuhaa ja mikä hänet lopulta oikeastaan suututti, nämä kysymykset ovat kiduttaneet vuosisadasta toiseen katajaista kansaamme mi' orpona hakee korvikeisäkseen milloin mitäkin ideologiaa, innovaatiota tai ulkopuolista keskusmahtia. Ehkä puutalokaupunkiemme omintakeinen rakennusperintökin jyrättiin matalaksi 1960-70 -luvuilla Väinömöis-vajareiden oireena.

Puolukasta mystisesti raskaaksi tulleen Marjatan pojassa on nähty viittaus kristinuskon saapumiseen laulumaille. Sen johdosta vanhat tietäjät olivat pakotettuja väistymään. Olisi eepoksen turhaa vähättelyä tyytyä kuitenkaan vain yhteen ja kovin ilmeiseen selitykseen. Marjatan pojan monitulkinnallisuus ilmenee jo alkuperäistekstistä: "Ei tietä nimeä tuolle, millä mainita nimellä: emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi."

Tietäjä Virokannasta pyydettiin ristimään Marjatan poikanen. Näin kuitenkin urahti mahtimies, näin pakisi partasuu: "En mä risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane." Virokannas toimi niin tietoa kunnioittavalta voi odottaa: hän vaati, että tuli ensin tutkia, mistä uutukaisessa oli kyse. Oliko se terveen puun kelpo omena - vaiko huono hedelmä, vaivain lähde; tulisiko se ottaa vai jättää. Tutkijaksi pyydettiin ei enempää eikä vähempää kuin itse vaka vanha Väinämöistä. Tiedämme, että hän ei ollut juurikaan tyytyväinen havaitsemaansa ja ehdotti perin radikaaliterapeuttista lähestymistapaa: "Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!" Tätä ei kuunneltu, vaan Marjatan poika nostettiin enempää tutkimatta jalustalle.


Vennon joutio vaiko kukkanen, mikä se on?

Tarinan opetuksen kannalta oleelliset ja tulkintaa vaativat avainsanat lausuttiin jo edellä; nämä ovat kukkanen ja vennon joutio. Mikä voisi olla feminiinisen tunteenomaiselle puolellemme jotain sellaista, missä on kukkasen tavoin värikkyyttä ja kiehtovuutta - ja mikä samalla on maskuliinisen rationaaliselle puolellemme jotain missä ilmenee ventovieraus sekä joutilaisuuden aspekti, tarpeettomuus? Mitä kaikkea uutta ja eksoottista kiirehditään kumartamaan ja kuninkaaksi kruunaamaan, vaikka kyseessä olisi oloihimme soveltumaton tai jopa aktiivisen vahingollinen elementti? Mitä kaikkea sellaista teemme ja omaksumme - yksilön ja yhteisön tasolla - mikä saa sisäisen tietäjämme kerrassaan toivottomaksi? Sopivia vastauksia on monia, niitä ei todellakaan puutu ajastamme.

Väinämöinen on ja pysyy poissa. Lohdullista sentään on olemassa lähde, joka antaa selvää vihiä hänen olinpaikastaan. Suomen niemen väkeä syvästi ymmärtävä Zacharias Topelius paljasti kertomuksessaan Turun linnan tonttu-ukko, että mahtitietäjä oleilee syvällä Turunlinnan alla sijaitsevassa huippusalaisessa kallioholvissa. Näin kirjoitti Topelius (joka myöhemmin tarinassaan paljasti, että puhe on tosiaan Väinämöisestä itsestään):

"Syvältä kallion sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton kaukainen kaiku, niin sanomattoman suloinen, ettei sen vertaista koskaan kuulu maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan; soitto oli enemmän kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle. - Kuuletteko? kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikään kuin peläten muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. - Kuuletteko? Se on vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua. Vielä ei ole Suomen tulevaisuus koittanut, sentähden hän laulaa niin suruisesti. Mutta kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän iloisemmin."

Vastaus Väinämöisen sijaintiin löytyy tästä merkittävästä opuksesta.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kun SS:n kirves kirkkoraamattuun mätkähti - synkronisiteetin oivalluttava leikki


Kyltissä oli SS:n pääkallologo ja siinä luki “Als Dank für nicht bewiesene Waffenbrüderschaft" eli “Kiitokseksi osoittamatta jääneestä aseveljeydestä”.

Tämä oli suomalaisten joukkojen tervetuliaistoivotus, kun ne apeina marssivat Muonion kirkonkylään loka-marraskuun taitteessa 1944. Kirkonkylästä oli jäljellä ainoastaan kirkko, kaikki muut rakennukset oli poltettu kivijalkaan taajamaa viimeksi isännöineen saksalaisen 6. SS-vuoristodivisioona Nordin toimesta. Sitä komensi Obergruppenführer Karl Brenner eli sananmukaisesti Karl Polttaja.

Kirkkoon varovaisesti mentyään suomalaiset näkivät, että se oli häpäisty. Sitä oli käytetty tallina hevosille ja penkit oli pantu päreiksi. Muinaisgermaanisia riittejä ja uskomusjärjestelmää elvyttävät SS-joukot olivat avoimesti anti-kristillisiä. Niillä ei ollut kristillisiä kenttäjumalanpalveluksia ja ne halveksivat vakinaista armeijaa moisten pitämisestä. Muonion kirkkokin oli jätetty polttamatta vain siksi, että sen säästäminen oli Hitlerin käsky. Ruotsin puolella Muoniovaaralla kyyhöttävät muoniolaiset olivat tosin luulleet kirkonkin olevan tulessa, sillä sen ikkunoista oli heijastunut raivoisana kirkonkylän palo.

Eräs Nord-divisioonan sotilaista oli iskenyt alttarilla lepäävään julmetun isoon ja vanhaan kirkkoraamattuun kaikin voimin kirveellä. Terä oli läpäissyt kannen ja 187 sivua. Se oli pysähtynyt Mooseksen 5. kirjan luvun 28 kohtaan, jossa lukee näin:

Ettes palvellut Herraa sinun Jumalaas iloisella ja riemuisella sydämellä, koska sinulla kaikkinaista kyllä oli. Ja sinun pitää palveleman vihollisias, jotka Herra lähettää sinun päälles, nälässä ja janossa, alastomuudessa ja kaikkinaisessa puutteessa. Ja hän panee sinun kaulaas rautaisen ikeen, siihenasti että hän sinun hukuttaa. Herra lähettää kansan sinun päälles taampaa maailman äärestä, niinkuin kotka lentäis, kansan, jonka puhetta et sinä ymmärrä, häpeemättömän kansan, joka ei karta vanhaa eikä armaitse nuorukaista, Ja syö karjas hedelmän ja maas hedelmän, siihenasti ettäs hukut, eikä jätä sinulle mitäkään jyvistä, viinasta, öljystä, karjan eli lammasten hedelmästä, siihenasti että hän sinun kadottaa, ja ahdistaa sinua kaikissa porteissas, siihenasti että hän kukistaa maahan korkiat ja vahvat muuris, joihin sinä luotat, kaikissa maakunnissas; ja sinä ahdistetaan kaikissa porteissas, koko sinun maassas, jonka Herra sinun Jumalas sinulle antanut on... Elles pidä ja tee kaikkia näitä lain sanoja, jotka tässä kirjassa ovat kirjoitetut, niin että pelkäät tätä kunniallista ja peljättävää nimeä, Herraa sinun Jumalaas; Niin Herra ihmeelliseksi tekee sinun ja sinun siemenes rangaistukset, suurilla ja pitkällisillä vitsauksilla, pahoilla ja pitkällisillä taudeilla, ja kääntää sinun päälles kaikkinaiset Egyptin taudit, joita pelkäsit, ja ne pitää sinuun tarttuman.

Sisältö aukeaa ehkä selvemmin Raamatun vuoden 1992 (dynaamisen ekvivalenssin eli ajatuksellisen vastaavuden periaatetta noudattavasta ja täten kylläkin alkulähteelle vähemmän uskollisesta) käännöksestä:

Koska te ette palvelleet Herraa, Jumalaanne, iloisin mielin ja sydämen halusta, vaikka teillä oli kaikkea yltäkyllin, te joudutte nälissänne ja janoissanne, alastomina ja kaikkea puutetta kärsien palvelemaan vihollisianne, jotka Herra lähettää kimppuunne. Hän panee teidät kantamaan rautaista iestä, kunnes tuhoudutte. Kaukaa maan äärestä Herra lähettää kansan, jonka kieltä te ette ymmärrä. Kotkan lailla sen soturit hyökkäävät teidän kimppuunne. He ovat häikäilemätöntä kansaa, joka ei kunnioita vanhusta eikä sääli poikasta. Heidän joukkonsa syövät teidän karjanne ja satonne, niin että näännytte nälkään. Teille ei jää mitään, ei viljaa, ei viiniä eikä öljyä, ei vasikoita eikä karitsoita, ja niin te tuhoudutte. He piirittävät kaupunkejanne joka puolella maatanne, kunnes niiden korkeat muurit, joiden vahvuuteen luotitte, ovat sortuneet... Jos ette tarkoin noudata tähän kirjaan kirjoitetun lain määräyksiä ettekä kunnioita Herran, Jumalanne, suurta ja pelottavaa nimeä, Herra saattaa teidät ja teidän jälkeläisenne kärsimään ankarista ja pitkällisistä vitsauksista ja pahoista, parantumattomista sairauksista...

Kirveenterän Raamatusta löytämä kohta tuntuu kuvaavan pelottavan tarkkaan sitä hirvittävää jamaa, johon Muonion tuhonneiden sotilaiden oma maa oli hyvää vauhtia joutumassa. Kaukaa tulee vierasta kieltä tulevia sotilaita, jotka käyvät häikäilemättä (”kotkan lailla” = myös ilmasta) kimppuun eivätkä kaihda edes vanhuksien ja lapsien vahingoittamista. Kaupungit piiritetään, kunnes puolustus romahtaa. Nälkä ja kurjuus pyyhkivät yli maan, joka oli vielä hetkeä aiemmin niin yltäkylläinen. Rautainen ies tulee kansan kannettavaksi. Juuri näin kävi Saksalle 1945.

Tässä ei ole tarkoitus ottaa kantaa Raamatun ominaisuuksiin ”voimakirjana”, vaan nostaa esille ilmiötä, jota Jung kutsui synkronisiteetiksi. Kun SS:n kirves iskeytyy kirkkoraamattuun ja terä pysähtyy kaikista mahdollisista sivuista yllä toistetun tekstin kohdalle ja kulmakarvamme siitä kohoavat, ei kyse ole loogisesta syys-seuraus-suhteesta (kuten olisi jousiampujan tähdätessä ja osuessa napakymppiin), vaan havainnoitsijan kannalta ”merkityksellisestä sattumasta”. Muonion uskovaiset ovat ehkä kutsuneet sitä ”armon väliintuloksi”, kun ovat aikoinaan kirkkoaan siivonneet ja huomanneet kirkkoraamatun haavasta pulppuavat sanat - ehdan vanhatestamentilliset uhkaukset.

Synkroninen ilmiö voi kummastuttaa, huvittaa tai kauhistuttaa riippuen tapahtuman luonteesta. Monilla meillä on tällaisesta omakohtaisia kokemuksia. Kliseisen yleinen on tapaus, jossa ajattelemme jotakuta - ja saman tien hän soittaa tai pöllähtää vastaan kadunkulman takaa. Allekirjoittanut muistaa nuorena opiskelijanriiviönä sanoneeni kaverille, kun veimme laukkuja ennen luennon alkamista luentosaliin, että ”tuohon taululle pitäisi kirjoittaa ’luento on peruttu’”; mistä lie ajatus tullut mieleen, mutta kun varttia myöhemmin tulimme takaisin, luki taulussa juuri niin – vahtimestarin kirjoittamana totisena totena. Lähes noituudelta tuntunut oli tapaus, jossa opiskelijatoverin kanssa satuimme puhumaan Freak Brothers -sarjakuvista - ei mikään tavanomainen puheenaihe - kun menimme kopiokoneelle, ja kuinka ollakaan, kaikista maailman mahdollisista dokumenteista koneessa lepäsi Freak Brothers -sarjakuvalehti, jonka joku piruparka oli sinne unohtanut. Esoteerisen maantieteen koulu puolestaan sai taannoin yhteydenoton ihmiseltä, joka harrastaa eräänlaista karttojen äärellä mietiskelyä ja saa toisinaan vahvan tunteen, että jossain tietyssä kartassa näkyvässä paikassa – ne ovat usein perifeerisiä – on jotain erikoista. Ja usein niissä sitten onkin. Kuvin todistettu esimerkki koski syrjäistä metsäautotietä, joka kartalta oli tuntunut jostain syystä erityiseltä ja jossa sitten olikin vanha auto ja miehen ruumis.

Sinällään tällaisen ei voi mitenkään todistaa olevan sattumaa kummempaa, mutta niin tai näin, olennaista on kokemuksen vaikutus yksilöön. Jungin mukaan synkronisten ilmiöiden evolutiivis-psykologinen tarkoitus on sysätä meitä irti egokeskeisyydestä kohden laajempaa perspektiiviä. Ne huojuttavat materian ja mielen ehdottomaksi koettua raja-aitaa, ne nostavat mieleen hermeetikkojen näkemykset mikro- ja makrokosmoksen peilaavuussuhteesta ja vastaavat taolaiset prinsiipit. Jung näkee, että niissä ilmenee piilotajunnan rakentava viisaus ja parhaimmillaan ne voivat viedä yksilöä lähemmäksi useissa henkisissä traditioissa peräänkuulutettua kokonaisuuden oivallusta, jonka merkityksestä Albert Einstein (Jung muuten pohdiskeli hänen kanssaan synkronisiteetin ja suhteellisuusteorian kytköksiä) kirjoitti näillä sanoin:

Ihminen on osa kokonaisuutta nimeltä universumi; osa, joka on rajoittunut aikaan ja paikkaan. Hän kokee itsensä, ajatuksensa ja tunteensa jonakin erillisenä muusta – eräänlainen tajunnan harha. Tuo harha on vankila meille, rajoittaen meidät henkilökohtaisiin haluihimme ja mieltymykseemme muutamaan läheisimpään henkilöön. Tehtävämme täytyy olla vapautuminen tästä vankilasta laajentamalla myötätuntomme piiriä koskemaan kaikkia luontokappaleita ja koko luontoa kaikessa sen kauneudessa.

Tieto kirveeniskusta kirkkoraamattuun ja Mooseksen 5. kirjan 28. lukuun on peräisin niinkin esoteerisesta lähteestä kuin muoniolaiskoululainen Jukka Lankisen ainekirjoituksesta ”Oma kirkkoni”, jolla hän osallistui 1967 Suomen itsenäisyyden 50-juhlavuoden kirjoituskilpailuun. Uskomme, että tarina on tosi – opettaja ei olisi muuten päästänyt tuotosta omaa työpöytäänsä pidemmälle. Mutta vaikka se ei olisikaan, olisi se silti suorastaan elokuvallisen hieno esimerkkitarina synkronisiteetista.

torstai 17. helmikuuta 2011

Ympyrätalon tyhjää myyvät kioskit

Saisiko olla merirosvorahoja, rivi lottoa, pilsneri tahi nakkeja? Niitä ei enää täältä saa, mutta lasipinnoista sopii peilata kampaus kuntoon maksutta.

Joskus keskeiselle ja kalliillekin paikalle kaupunkia saattaa "unohtua" jokin tarpeeton rakennus, rakennelma, laite, kadunkaluste tai laitos, joka seisoo tyhjillään tai muuten käyttämättömänä vuodesta toiseen. Purkuhanakassa ja huippuhintaisten neliöiden Helsingissä tämä on erityisen harvinaista, mutta Hakaniemen Ympyrätalon takaa löydämme kiintoisan esimerkin. Siellä olla möllöttää saman katoksen suojaamana kolme kioskia, jotka ovat olleet vuosikaudet tyhjillään.

Estävätkö nykystandardit - kioskissa pitää ilmeisesti olla suihkut ja ties mitkä sosiaalitilat - rakennuksien käytön vai mistä on kyse? Ainakaan allekirjoittanut ei muista nähneensä kioskeissa eloa kuin joskus tyyliin Kekkosen päivinä. Kioskien ympäristö oli jo silloin varsin nuhjuinen paikka, jossa luuhasi karskia porukkaa ja vibat olivat sen mukaiset. Edelleen pari vuotta sitten samainen Ympyrätalon tausta oli kovan denamestan maineessa ja kioskit toimivat jengin käymäläseinustana ja sadekatoksena. Talvella kun juopot kokoontuvat muualla, ovat kummituskioskit ja niiden takainen alue omituinen kuollut saareke kiireisen elämänmenon keskellä. Kioskit saavat olla sijoillaan, ja hyvä niin - niissä on kiehtovuutensa ja niiden tyhjyydessä sanomaa (jatkotutkimukset voi aloittaa vaikkapa Kimmo Pasasen kirjasta Tyhjyys itämaisessa taiteessa ja ajattelussa, Teos 2008). Mistään avarakatseisesta ja rennosta röttelösuopeudesta niitä ei ole tokikaan säästetty, vaan koska ne ovat arkkitehtuurisesti oleellinen yksityiskohta Ympyrätalo-luomuksessa.

Kioskin ikkunat on tökerösti peitetty. Kulahtanut ja likainen metallipinta sopii totaalifunktionalistiseen muotokieleen.

Puupaneloitu sisäkatto osoittaa, että tästä yritettiin oikeasti tehdä hieno. Kattoon on upotettu pyöreät valaisimet, minkä lisäksi katoksen alalaitoja kiertävät yhtenäiset nauhamaiset valaisinpinnat. Viimeinen asia mitä kioskeista on "myyty" onkin itse asiassa valo; marraskuussa 2008 Nina Joonika Kaukoranta valaisi kioskit sisältä vaaleanpunaisella valolla Valon voimat -tapahtuman valoinstallaatiossa Usko, toivo, rakkaus. Yhdellä "valohoitokioskin" luukulla oli myös ihqu sydänkuvio.

Ympyrätalon kioskit edustavat samaa futuristista ja teknologiauskoista optimismia kuin isoveljensä. Alunperin niihin liittyi oma ajokaistansa, ne siis tehtiin autokioskeiksi. Valmistuessaan vuonna 1968 autokuume oli kuumimmillaan ja valmistui myös liikennesuunnitelma Helsingin keskustaan raivattavasta moottoritieverkostosta (Smith & Polvinen). Olivatko Ympyrätalon kioskit Suomen ensimmäisiä lajissaan, jotka oli suunniteltu kaarasta asioitaviksi? Ehkä olivat - tai sitten ei, sillä samana vuonna valmistui porilaisten omaan kaupunkiin Poriin myös autoilijoille suunnattu nakkikioski.

Suomessa autokioskeja alettiin kutsua viimeistään 1990-luvulla nimikkeellä drive-in, mikä hieman särähtää korvaan. Jos hienoja enkku-termejä halutaan lainata, niin niitä kannattaisi käyttää oikein. Ei Suomen autonakkikioskeille ajeta mihinkään sisään, vaan ne ovat drive-through (eli drive-thru) tyypin paikkoja, joissa jonotetaan autolla luukulle ja jatketaan eväät saatua sen ohitse. Drive-in -paikassa pysäköidään haluttuun kohtaan ja asiakaspalvelija tulee auton luo - tai aletaan katsoa leffaa niin kuin amerikkalaisista filmeistä tiedämme.

Kioskien katoksen kaari kulkee samassa linjassa Ympyrätalon kanssa. Autokaista on nykyisin rauhoitettu jalankulkijoille. Taustalla Kallion virastotalo, jonka fatta on yksi seudun tärkeitä kiintopisteitä.

Heikki ja Kaija Sirenin luomus katsoo jälleen kirkkaasti tulevaisuuteen, kun asbestipommin peruskorjaukseen upotettiin 30 miljoonaa euroa. Arkkitehdeille kaikin mokomin vapaat kädet visioidensa piirtämiseen, mutta eikö olisi moraalista kieltäytyä työstä, kun oman rakennuksen alta aiotaan hävittää laadukkaampia taloja ja kaupunkikuvaan leimallisesti kuuluvaa rakennusperintöä? Ympyrätalon kohdalta purettiin useita kauniita puutaloja ja pari komeaa kivitaloa, muun muassa Gustaf Estlanderin niin kutsuttu Wendtin talo (1903). Monilla 1960-luvun hulppeiksi käyntikorteiksi aioituilla liikerakennuksilla tuntuu jostain syystä olevan "paha karma"; vaikka ne sijaitsevat keskeisillä paikoilla, ne eivät saa kummoisia vuokralaisia tai elävät suorastaan kituelämää. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi niin sanottu Metallitalo, "uusi Heimola" ja Kansan talo. Ympyrätalo on saanut sentään remontin jälkeen muun muassa Alkon, S-marketin ja Tiimarin käyttäjikseen.

Ympyrätalon kioskien eräänlainen henkinen sukulainen on Alvar Aallon niin sanottu Erottajan paviljonki: vihertäväksi hapettuneesta kuparista ja lasista koostuva sisäänkäyntirakennus, joka rakennettiin alkujaan pommisuojan porrashuoneeksi 1951. Kadun alla olevassa tilassa oli pitkään nuhjuisia kioskeja. Muistan kerran erään ystävän luonnehtineen luolan atmosfääriä, että "se on sellainen, johon mennään jos ostetaan pornolehti". Helsinki suojeli Erottajan paviljongin 2006 - onhan se itse mestarin kynästä. Nykyisin rakennelma palvelee tylsästi parkkihallin sisäänkäyntinä.

maanantai 7. helmikuuta 2011

"Valtasuomen" jälkiä pyramideilla - Wettenhovi-Aspan fenno-egyptiläinen kieliteoria

Tämä on aikamoinen opus.

Viime aikoina olemme saaneet seurata Egyptin poliittisia mellakoita. Yksi huolenaihe muiden joukossa on ollut muinaisen ja mittaamattoman arvokkaan kulttuuriaarteiston säästyminen varkaiden ja vandaalien iskuilta. Mutta mistä Egypti itse sai muinoin kulttuurinsa?

Tähän kysymykseen tarjoaa oman vastauksensa kielentutkija Sigurd Wettenhovi-Aspa. Vuonna 1935 - Kalevalan ensipainoksen suurena juhlavuotena - ilmestyneessä kirjassaan "Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II" hän esittää "fennoegyptologisen" teoriansa, jonka mukaan muinaisen Egyptin kulttuuri muovautui sinne vaeltaneiden suomalaisten vaikutuksesta. Muinaissuomalaiset lähtivät Wettenhovi-Aspan mukaan liikkeelle Indonesian suunnalta, josta he Intian ja Egyptin kautta saapuivat Eurooppaan ja viimein asettuivat siihen parhaimmalta tuntuneeseen lintukotolaan, josta heidät vieläkin löydämme.

Wettenhovi-Aspa havaitsee huomattavasti yhtäläisyyksiä egyptin ja suomen kielistä. "Eihän voi olla pelkkä sattuma, että muinaisegyptiläisiä paikannimiä tavataan Suomessa ja suuret joukot suomalaisia paikannimiä Egyptissä", hän kirjoittaa vakuuttuneena ja aloittaa kautta kirjan jatkuvan esimerkkivyörytyksen "valtasuomen" jäänteistä aavikoiden mailla ja muualla. Egypti tulee nimestä "Äijäkupittaa", Kairo sanasta "kaira", Sahara sanasta "sakara", Tunisia "tuonensijasta" ja Sudan "sydämestä". Kaikille löydöilleen hän toki esitttää evidenssiä: esimerkiksi Libya tulee "lipeästä", koska egyptiläiset saivat Libyan aavikon suolajärvistä muun muassa balsamointiin tarvittavaa natronia eli soodaa eli lipeää, jota on suolajärvien veden koostumuksessa yli viidennes. Arabien antaman Wadi Natrum -nimen pohjalta suolajärviä on kutsuttu Natronjärviksi, mutta Wettenhovi-Aspan mukaan egyptiläiset nimittivät muinoin koko laaksoa ja niiden ympärillä levittäytyvää maata lipeäveden johdosta "Libeä":ksi, josta kehittyivät muodot "Libia" ja nykyinen Libya - mikä onkin lausuttuna jo lähellä Lönnrotin lipeälle toisintamaa "lipiä"-versiota. Aukkoja perusteluissa ei ole - ja jos onkin, niin kyllä niihin aina jokin paikkalappu löytyy.

Egyptiläiset kirjainmerkit ja niiden foneettiset asut oli saatu tutkija-apuna Berliinistä. Siellä päin oli Wettenhovi-Aspan teorioiden suosijoita, kuten esimerkiksi muuan Heinrich Himmler. Tässä kohtaa pyritään osoittamaan viiniä, kylpyhuonetta, sadetta ja sataa tarkoittavien sanojen elimellinen yhteys suomen ja muinaisegyptin välillä.

Suomalaisten talonpoikien puuesineisiin kaivertamat puumerkit ja Egyptin hieroglyfit paljastavat samanjuurisuutensa. Sama juttu perinteisten ompelukuvioiden ja hieroglyfien kanssa.

Sana "kulttuuri" on Wettenhovi-Aspan mukaan takalaina latinasta - latina on lainannut sen puolestaan sanasta "kulta-ura" tai "kulta-aura". Muumio tulee sanasta "muu-mies", pyramidi sanaparista "pyhät raamit", labyrintti "läpiriennosta". Eri kielissä esiintyvä prinssi-sana variaatioineen on itse asiassa "piirinseppä", seepra "seurahepo" ja maantieteellinen sana "meridiaani" tulee "meritiestä". Sanomattakin on selvää, että vasta Egyptiä myöhemmin sivistyneet Euroopan kansat imivät kukin juurisuomalaisuudesta ydinmehuja kulttuurilleen. Esimerkiksi muinaisgermaaniset kirjoitukset ovat Wettenhovi-Aspasta ainoastaan vanhempien suomalaisten esikuvien käännöksiä tai mukaelmia.

Suomalaisnimet tarttuivat myös paikkoihin kaikissa Euroopan maissa. "Vaskilaiset" eli "vaskit" ovat baskeja ja Malagassa "maa lakkaa". Pyrenneitten vuoriston nimi juontuu sääoloista: ne ovat "pyryäväiset" tai "pyrynnäiset" vuoret. Laaksossa oleva Andorra tulee puolestaan "anturasta", Venetsia "veneen sijasta", Berkeley "perkeleestä" ja Berliini "perälinnasta". Jopa nimi "Kalevala" päätyi roomalaiselle kartalle, Etelä-Englantiin ja Etelä-Skotlantiin paikannimiin Calleva ja Galloway. Suomessa fenno-egyptiläiset jumalat Apis, Horus, Isis ja Tott (eli "totta") ovat puolestaan siirtyneet paikannimiin Apistunturi, Huruskoski, Iisijoki ja Tottijärvi. Niilikin esiintyy nimissä Nilijärvi, Nilunti, Nilsiä ja niin edespäin.

Tässä on mahdollista esitellä vain pintaraapaisu 150-sivuisen Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II:n Himalajankorkeasta ja valtamerensyvästä annista. Miellytämme kuitenkin kaikkia tulevia ja nykyisiä kitarasankareita ja kerromme mistä sana "kitara" ja sen versiot eri Euroopan kieliin ovat peräisin. Wettenhovi-Aspa - joka näki suorat yhtäläisyydet kaikkien Kalevalan sankareiden ja egyptiläis- tai kreikkalaisjumalien välillä - selventää, että kyseisen instrumentin keksijä on "Apollo-Väinämöinen". Hän nimittäin laati kielisoittimen jättimäisen hauen (Egyptissä olonsa aikana krototiilin) leuoista, kitahaarasta, ja tästä juontuu nimi "kithara" kreikkaan, "gitar" espanjaan, "guitar" englantiin ja niin edespäin.

Wettenhovi-Aspan päivinä ei juuri harrastettu poliittista korrektiutta. Tässä todistellaan sanan "neekeri", joka kuului muinais-egyptiksi lausuttuna "ne hahsi kus", juontuvan Egyptissä puhutusta suomesta, sanan etymologisen juuren ollessa "ne haise(vat) kus(elle)". "Autiomaan poikia" eli todennäköisesti beduiineja tarkoittava "le'ha-bim" tulee puolestaan "laihasta ja pimeästä".

Kirjailija on piirtänyt Kalevalan sankarit samaan jengiin egyptiläistyylisen soturin kanssa.

Euroopan tulevaisuuden suhteen Wettenhovi-Aspa edustaa samaa linjaa kuin Georg Wilhelm Friedrich Hegel ja Oswald Spengler, ja näkee johtokipinän jo siirtyvän muualle ensin maailmantuskan ja sitten maailmansodan heikentäneeltä mantereelta. Tekninen ylivertaisuus vain alleviivaa perikatoa merkitessään perustavanlaatuista vieraantumista. "Kaikki teknilliset uudistukset giljotiinista ja höyrykoneesta alkaen hamaan autoon ja lentokoneeseen asti tuntuvat vain osaltaan kiirehtivät ja jouduttavan Euroopan itsemurha-tuhoa", hän manailee (vaikka tosin itse sijoitti rahaa utopiahankkeeseen tehdä rautatiesilta Siperian ja Alaskan välille). Hän jatkaa: "Suomalainen sananlasku sanoo: 'ihmisen elämä on kuin hanhen sonta meren rannalla, alku valkoista, loppu mustaa' - ja sellaiselta näyttää myös Euroopan horoskooppi." Kulta-auran pelastajaksi hän toivoo Japania. Ja - tietysti - myös kiinan ja japanin kielestä hän löytää "valtasuomen" sanoja.

Mitä tuumasivat Wettenhovi-Aspan teorioista hänen aikalaisensa? E.N. Setälä kirjoitti Jean Sibeliukselle: "Voihan olla mahdollista, että Aspa on sikäli oikeassa, että muinaisegyptiläiset ovat olleet kosketuksissa jonkun suomalais-ugrilaisen heimon kanssa." Ja Robert Kajanus sanoi fennoegyptologille itselleen: "Tämä sinun uusi fenno-egyptiläinen hypotheesisi tuntuu kai meidän kielimiestemme mielestä niin oudolta, että vaikkakin se olisi oikea niin täytyy sen tulla ulkomailta, ennen kuin se kelpaa." Nämä varovaisen myötämieliset joskin kiertelevät lausunnot eivät tokikaan riittäneet Wettenhovi-Aspalle, vaan hän tuhahti niille. Kovempi sota lienee käyty kärkevämpien kriitikkojen kanssa.

Wettenhovi-Aspan kovalle tahdolle osoittaa "valtasuomi" ja "fenno-egyptin kieli" ikivanhaksi maailmankieleksi, kaikkien indo-eurooppalaisten murteiden äidiksi ja suorastaan ihmiskunnan alkukieleksi on syynsä. Ruotsalaiset eivät olleet koko 700-vuotisen Suomen valtansa aikana mahdollistaneet suomenkielistä alkeisopetusta, puhumattakaan korkeammasta opista. Sen sijaan kieltä oli systemaattisesti pantu maan rakoon, ja niin jatkui vielä myös Wettenhovi-Aspan päivinä ruotsinkielisen eliitin toimesta. Heiluria oli painettu niin pitkään yhteen ääriasentoon, jotta sen ponnahti sieltä oikein reippaasti toiseen äärilaitaan. Kuvaavaa on, että Wettenhovi-Aspa selitti ruotsalaisen ihmistä tarkoittavan sanan "människa" juontavan juurensa "maannussijasta". Oman Wetterhoff-Asp nimensä suomalaisuusmies oli tietenkin suomentanut ja Carl Gustav Mannerheiminkin nimen hän tahtoi suomentaa: se olisi ollut Kaarle Kustaa Mannerheimo.

Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870-1946) hengaili aikansa ykkösäijien kanssa - tässä Sibeliuksen. Hän oli monialainen originelli, joka toimi muun muassa kuvanveistäjänä, kirjailijana, näyttelijänä, muusikkona, säveltäjänä, runoilijana, keksijänä, arkkitehtinä, astronomina, kielentutkijana, suojeluskuntapäällikkönä, harrastaja-egyptologina ja vapaamuurarina.

Wettenhovi-Aspalla on hengenheimolaisensa. Ior Bock väänteli sanoja ja löysi niistä uusia merkityksiä ja yhteyksiä, joilla todistaa muinaisaikaan liittyviä teorioitaan. Samaten italialainen ydinvoimainsinööri ja amatöörihistorioitsija Felice Vinci päätyi 1990-luvulla näkemykseen, että Odysseuksen harharetkissä kuvattu Troijan sota tapahtuikin Suomessa, Kiskon kunnan Toijassa. Jopa Odysseian kirjoittanut Homeros oli kotoisin Suomesta, Someron poikia. Perusteena näkemyksilleen Vincillä on Odysseian paikannimistön samankaltaisuus suomalaisten paikannimien kanssa (muun muassa Aijala = Aigialos, Askainen = Ascanius, Padova = Padva, Espoo/Esbo = Lesbos, Turku = Traakia) ja muut maantieteelliset yksityiskohdat, kuten taisteleminen yli vuorokauden "auringon laskematta", mikä ei viittaa pimeiden öiden Välimerelle, vaan pohjolan juhannustienooseen. Vinci esittelee teoriansa kirjassa, joka on ilmestynyt englanniksi nimellä The Baltic Origins of Homer’s Epic Tales - The Iliad, the Odyssey, and the Migration of Myth.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Toppilan sinisessä hetkessä - erään oululaissataman epilogi


Pohjoisten alueiden tutkimusosastomme nautti talvi-illan laskeutumisesta tekemällä Oulun Toppilan satamaan pienen kävelyretken. Sininen hetki oli lumoava hyytävästä pakkasesta huolimatta. Toppila on kaikkiaan sovelias paikka rauhaisaan tunnelmointiin, sillä hyörinnän vuosikymmenet ovat enää etäinen taustakaiku sen autioilla kentillä, joissa isot rakennukset tuntuvat yksinäisiltä ja kummastelevilta. Toppilan sataman kauppamerenkulku hiipui nykyaikaiselle laivakalustolle liian vähäisen (kuuden metrin) syvyyden vuoksi. Vain sementinkuljetusalus m/s Ballerinan tiedetään vierailleen laiturissa vielä satunnaisesti. Sementti ja vilja ovatkin olleet viimeisiä Toppilan satamassa liikkuneita tuotteita.

Toppilan hiljaiselo ei jatku silti ikuisesti. Alueen omistava Oulun kaupunki aikoo yhteistyötahoineen rakentaa sinne asuntoja parilletuhannelle ihmiselle. Asemakaava on jo olemassa, kohta tulevat maanperkauskoneet ja monet rakennukset maistavat purkukuulaa. Nyt on oikea hetki Toppilan kokemiseen. Se elää vielä suvantovaihetta, jossa sen aiempi käyttö on päättynyt mutta uusi vielä alkamatta. Sellainen vaihe on, kuten olemme huomanneet, usein kiintoisa sekä kulkijan mielikuvitusta kiihottava.

Saapumistie Toppilan satamaan on avartava.

Lähettämö ei enää lähetä, mutta lähtee pian itse.

Tyhjillään torkkuva puinen konttorirakennus ja käyttämätön rautatie.

Ihminen tuntee pienuutta siilojen äärellä.

Näillekin lastauslaitureille on tullut aikoinaan junakiskot. Kuka ties ne ovat vielä lumen alla.

Mökkerön väritys natsaa siniseen hetkeen.

"Haluakko nää asua möljän kuppeessa?", kysyy grynderi mainoksessaan, joka markkinoi Vaasan Höyrymyllyn rakennukseen lähivuosina valmistuvia uudisasuntoja.

Raision funktionaalinen siilotorni. Rajallisen aikamme vuoksi emme pyrkineet sisään tähän komeaan rakennukseen, kuten emme muihinkaan. Pelkät fasaditkin tekivät silti vaikutuksen.


Höyrymylly takapuolelta. Punatiilikomistus rakennettiin 1920-luvulla.

Hauska valopilkku laiturissa: Alpo.

Toppilan sataman syrjänurkissa on myös vanhoja hirsi- ja lautarakenteisia makasiineja. Vanhimmat lienevät tervakaupan ajoilta.

Toppilan satama syntyi harvinaisesta luonnonmullistuksesta. Marraskuussa 1724 Oulujoen suu oli jäätynyt tukkoon, mutta Pohjanmaalta valui vielä vuolas syyssateiden vesimassa. Joki syöksyi paineitaan helpottaakseen vähäisen Toppilanpuron uomaan, josta kuoriutui päiväkausia jatkuneessa ryöpytyksessä ihkaoikea merensalmi. Tarkkavainuiset kauppiaat eivät pitkään kummastelleet uutta maisemaa, vaan kiirehtivät varaamaan salmen rannoilta laituripaikkoja Jacob Toppila nimiseltä talonpojalta. Paikasta muodostui pian merkittävä tervan varastointi- ja lastauskeskus, "Tervahovi", josta tuota purjelaivastojen haluamaa mönjää vietiin ympäri maailmaa. Häpeämättömät englesmannit polttivat tervasataman Krimin sodassa 1854 ja uudemman kerran punakukko riehui Toppilassa 1901. Tervan kultakausi oli muutenkin lopuillaan ja Toppilaan alkoi nousta teollisuuslaitoksia, kuten höyrysaha, sulfiittiselluloosatehdas ja olutpanimo. Pian perässä seurasivat viljasiilot ja myllyt.

Toisen maailmansodan aikana Toppila oli saksalaisten joukkojen huoltosatama, joka eristettiin aidoin ja varustettiin asuinparakein. Samasta satamasta suomalaiset joukot nousivat laivoihinsa lokakuun 1. 1944 toteutettua, Lapin sodan käytännössä aloittanutta Tornion maihinnousua varten (kuva kirjasta Lapin sota 1944-1945, Teospiste 1989). Uhkarohkeassa operaatiossa palvelivat aseistamattomat kauppalaivat s/s Fritz, s/s Hesperus ja s/s Norman. Taustalla näkyy Vaasan höyrymyllyn rakennus ja siitä erkaneva viljankuljetusputki.

Toppilan myötä Oulun satamatoiminta siirtyy lopullisesti pois kaupunkilaisten näköpiiristä, Vihreäsaaren ja Oritkarin satamiin. Sama etääntymiskehitys on tuttu muistakin kaupungeista, kuten Helsingistä. Nykyaikaiset satamat ovat joka tapauksessa tiukasti eristettyjä ja umpitylsiä konttikenttiä, joihin ei ole mitään asiaa kaukokaipuisille haaveilijoille. Ties vaikka terroristiksi luultaisiin.

Kovin montaa vuosikymmentä ei silti ole siitä kun satamat olivat kaupunkilaisten suosimia kävelyretkien kohteita. Niissä kiteytyi oikean kaupungin tuntu ja niissä saattoi konkreettisesti haistella kaukomaiden tuulahduksia. Lastaus- ja purkamistoimintaa oli jännittävää seurata, ja laivoissa saattoi päästä jopa käymään. Satamien varjoisampi ja villimpi aspekti ei vähentänyt niiden suosiota - päinvastoin. Laiton ja laillinen tavara vaihtoivat omistajaa, ja merimiehet saivat viikkojen purjehduksen jälkeen kaipaamansa daamiseuran. Laivan torven törähdys vei näyttämöltä yhdet näyttelijät ja toi toiset tilalle.

Päivitys 30.9.2013:

Toppilassa tapahtui lopulta aivan kuten Järvenpäässä. Niin sanottuina loft-asuntoina uusiokäyttöön ajatellut siilot todettiin - yllättäen - liian huonokuntoisiksi ja päätettiin räjäyttää:

http://yle.fi/uutiset/oulun_toppilan_siilot_rajaytettiin_uusien_tielta_-_katso_video/6316709