Säihkyvät säikeet: Helsingin vanhan latukartan kirvoittamaa

Vuoden 1959 Helsingin latukartta. Tuolloin oli tarjolla esimerkiksi yhtenäinen latuyhteys Pasilasta Solvallaan, noin 38 kilometriä suuntaansa. Kartan kääntöpuolella on kuvattu latuverkosto Espoon osalta.

Uutisoitiin, että Helsinki lopettaa koulujen väliset urheiluskabat. Tilalle tulee kilpailua kännykkäpeleissä.

Aivojen hermoyhteydet kehittyvät nousevalla sukupolvella uudenlaisiksi. Plastisena elimenä aivot mukautuvat ulkomaailman lisääntyvään informaatiosyöttöön. Syntyvästä uudesta ihmistyypistä tiedetään sen verran, että se reagoi nopeasti ja vaihtaa jatkuvasti fokusta. Se leikkaa huomion useaan siivuun lähes samanaikaisesti ja turhautuu impulssivirran suvannoissa. Millainen uusi ihmistyyppi on kehityskaarensa huipulla, sen kertovat vasta tulevat vuosikymmenet. Kännykkäpelit ovat joka tapauksessa sellaista mentaalista ruokaa, jota se haluaa kasvaakseen. Ja urheilukisoja ja kännykkäpelejä yhdistää ainakin kilpailuvietti.

Ainoa urheilukilpailu mihin allekirjoittanut on itse tullut osallistuneeksi oli monen koulun välinen hiihtokisa. Se käytiin joskus 1970-80 -luvun taitteessa Vesalan ja Mellunkylän välisellä soisella ja metsäisellä alueella, johon myöhemmin kohosi kaupunginosa nimeltä Länsimäki. Numerolaput olivat kaulassa ja ilmapiiri vakava kunnian puolueellisen viitan varjossa. Tiedä sitten, miten moiseen tilanteeseen tuli jouduttua, koska kisoihin koottiin liikkujien eliittiä, vauhkon hirven lailla rynnistäviä atleetteja. Verkkaiseen tunnelmointiin jo snadina mieltynyt kertojanne ei muista sijoittumistaan, mutta se oli epäilemättä jostain häntäpäästä.

Muisto hiihtokisasta on huvittava unenkaltaisessa hämäryydessään. Se nousi, kun käteen sattui pari karttaa Helsingin ammoisesta latuverkostosta.

Kartat vievät kauas kännykkäpeleistä. Eri maailmankauteen, aina 1950-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Suomessa oli ehkä pari huoneen kokoista tietokonetta. Helsingissä oli kunnon kaupungin tavoin nokista ja rosoista, niin kronikat kertovat, mutta vastapainoksi luksukseen asti luonnonympäristöä. Sen villi kosketuspinta hamusi kaupunkia heti raitiokiskon päässä. Talven tullen säihkyvät ladut avasivat periferian oven. Taianomaisesti ne lennättivät ihmisen halki sankkojen metsien, viehkeiden hakamaiden ja laajojen peltojen. Ylitse upottavien rämeiden, tummakuusisten lähteikköjen ja ruovikkoisten sisälahtien ne veivät - taa kalliojyrkänteiden ja harjujen, horisonttiin.

On syytä huomata, ettei tuolloin ollut olemassa erityisiä ulkoilutieverkostoja, jotka olisivat sulan maan aikana houkutelleet tallustelijoiden suuria joukkoja Stadin tiheäharsoiselle ulkokehälle. Tykkiteiden, kaatopaikkojen, lehmälaumojen, kuralammikoiden ja haulikkoa heiluttavien jyväjemmareiden takana levisi vihreä autenttinen laajuus. Harva sen kunnolla tunsi. Se vaati löytäjältään vihkiymyksen. Talvi myönsi tuon vihkimyksen kollegoitaan helpommin.

Toki talvi kisailutti ihmistä myös keskellä kaupunkia. Posket ovat punaisimmat ja nenät räkäisimmät talvella. Kirjailija Toivo Pekkasen sanoin: "Pohjolan ihminen ei tunne itseään koskaan niin reippaaksi kuin talvella pakkassäillä ulkona liikkuessaan. Talvi on hänen vuodenaikansa, hänen elämänsä oikea kehys. Talvella hänen voimansa ja arvonsa punnitaan."

Katsokaamme karttaa vuodelta 1959. Siitä on kokokuva artikkelin ylälaidassa.

Pasilassa ja Laaksossa huomaamme hiihtomajat, puhumattakaan kaukaisemmista alueista. Mustikkakeittoa ja lieden lämpöä tarjoavien huoltoasemien verkosto on ollut inhimillinen edellytys sille, että ihmisiä on voitu lähettää sokaisevan valkeisiin etäisyyksiin. Pasilan asemalta on ollut varmasti juhlavaa asettua ladulle, joka vei Taivaskallion, Pikkukosken, Viikin ja Paukkulan (Malmin ampumarata) kautta aina etäällä Westerkullan kartanon takana sijainneeseen Leirikallioon (aikoja sitten tyhjiin kadonneeseen lomakylään). Sieltä saattoi palata - jos lumimyrskyiltä ja eksymisiltä selvisi - Mellunkylän, Vartiokylän ja Herttoniemen kautta Kulosaaren kartanolle. Tällöin takana oli noin 32 kilometrin kierros. Jos pimeä ehti yllättää, oli se oikeasti pimeää - ja Linnunradan timanttiharso ja kuutamoiden kylmä palo matkan seuralainen.

Lisää huomioita seuraavissa kuvateksteissä.

Vartiokylään on merkitty hiihtomaja, josta ainakaan allekirjoittanut ei ole kuullut. Jos tarkoitus on ollut osoittaa Kontionmajaa, on merkintä pahasti poissa kohdaltaan.

Pikkulatuja kantakaupungin länsilaidalla. Myös aivan keskustassa saatettiin yhä hiihtää, katoavana muistumana käytännössä autottomilta lähivuosikymmeniltä. Huomattakoon, että vielä 1920-30 -luvuilla esimerkiksi Simonkatu tiedettiin hyväksi kelkkamäeksi, jota pitkin lasketeltiin Heikinkadun (Mannerheimintie) yli Rautatieasemalle.

Laajasalossa on oma 7,5 kilometrin latunsa. Huomionarvoista on, ettei öljysataman aluetta oltu suljettu hiihtämiseltä vaan latu tekee teollisuusaluekierroksen.

Tämä latukartta on vuodelta 1955.

Pukinmäen hyppyrimäki on merkitty villasukan kaltaisella symbolilla. Hyndan vaikuttava lahoraunio näkyi Kehä I:lle 1980-luvulle saakka.

Lauttasaaresta on voinut suunnata Mankkaalle ja siellä Kilon turvepehkusuolle, jolla oli turvepehkutehdas kapearaiteisen rautatien kera ja myöhemmin väkirikas irtolaiskylä. Latu jatkui sieltä edelleen kymmeniä kilometrejä maaseutu-Espoon iltaruskossa polveillen.

Myös Kallioon ja Vallilaan on merkitty hyppyrimäet. Katkoviivat ovat niin sanottuja koululaislatuja.

Lisää kadonneita hyppyrimäkiä...

... ja vielä yksi. Kaivarissa.

Keskuspuisto oli tuolloin nykyistä paljon pulskempi keskiosiltaan. Maunulan hyppyrimäki kummastuttaa kartasta (1959) puuttumisellaan.

Aluehengeltään Helsinki eli kultakauttaan 1950-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen kaupungin ilme ja luonne ovat pääpiirteissään degeneroituneet, prosessin ajajana - Waltarin sanoin - "kehityksen sokea pakko". Katsaus menneisiin hiihtomahdollisuuksiin ei hälvennä näkemystä. Lähiluonnon ja muun vapaan tilan jatkuva huvennuttaminen metropoliutopian suihin näyttäytyy entistä kestämättömämpänä heijastuessaan menneisyyden peilipintaa vasten. Se uhraus ei voi mitenkään tuottaa arvoltaan vastaavaa määrää onnellisuutta, kukoistusta ja hyvinvointia.

Yhä pääkaupungissa on kuitenkin hienoa, vahvaa ja kannattelevaa ympäristöä. Siivu siellä, siivu täällä. Ne siivut ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Jopa kännykkäpeli voi olla kompassi niiden löytämiseen, jos niin halutaan. Metodistahan on kyse - ja voi sitä, joka tekee siitä itsetarkoituksen.

Helsingin latukartan 1959 kääntöpuolta eli Espoon latukarttaa toivoi lukija näytille. Tässäpä vielä tämä.

Lisää hiihtoaiheista nostalgointia:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/03/kansanhiihto-kun-suksittiin-suurin.html

Stadin hyndat ennen ja nyt:

http://www.kotikaupunkipolut.fi/hyddat/kartta/

Lukunurkka: "Helsingin seutu kartoin" avaa totaalimuutokselle

Mikään ei tarjoa yhtä tehokasta kiteytystä alueellisista muutoksista kuin kartat. Ne yhdistävät mikro- ja makrotason, ja toimivat välittömänä visuaalisena esityksenä jopa ohitse käsitteellisen mielen.

Syksyn uutuuskirjoihin kuuluu eräs, joka ainakin allekirjoittaneelle on eräänlainen haaveen täyttymys. Kyseessä on maantieteilijä, historioitsija Mika Mäkelän laatima Helsingin seutu kartoin 1930- ja 2010-luvuilla (AtlasArt, 2014).

Vuosien varrella on tullut laskemattomat kerrat tiirattua vanhoja karttoja. Niistä on voinut kummastella miltä pääkaupunkiseutu näytti isoisän aikana. Tällaisia karttoja on onneksi ollut ulottuvilla ja samoin niiden rinnalla kulloisenkin ajankohdan uusimpia painoksia.

Menneen vertaaminen nykyisyyteen ja kehityskulkujen pohdiskelu on ajanviete, jossa on poikkitieteellistä ja -taiteellista sytytysipintaa. Yksi ehkä havainnoi autojen linjoja, toinen arkkitehtuuria tai vaatemuotia. Mutta kartat ovat avainasemassa kun kyse on kuningastason muutoksesta: alueiden ikuisesta liikkeestä.

Aivan viimeisen parin vuoden aikana karttojen tutkailu on käynyt helpoksi, kun vanhat kartat ovat laajalti tulleet vapaaseen selailuun netissä. Liiankin helpoksi, sillä aineiston runsaudenpula voi uuvuttaa kuin satojen juustosorttien markettihylly. Ei muutenkaan ole tunnelmaltaan ja käyttömukavuudeltaan paperiversion voittanutta. Kun Elvis Presley 1974 ampui sviitissään television säpäleiksi, ei kukaan voinut aavistaa millaisiin mittasuhteisiin kuvaruudun tuijottaminen olisi tietokoneteknologian myötä vielä kasvava. Nytkin olemme ruudulla. Sinä ja minä.

Siirtykäämme uuteen karttateokseen.

Kirjan sisältämä kartta-aineisto kattaa yhdeksän kunnan alueita: Espoon, Kauniaisten, Helsingin, Vantaan, Tuusulan, Keravan, Sipoon, Nurmijärven ja Järvenpään. Määritelmää "Helsingin seutu" on täten tulkittu hyvin väljästi, mille on omat perustelunsa. Rinnan ovat vanhat 1:20 000 topografiset kartat ja uudet Maanmittauslaitoksen Maastotietokannasta tulostetut kartat; samalla aukeamalla on 1930-luvun ja 2010-luvun kartat. Ne ovat yhteneväisessä mittasuhteessa.

Puitteet ovat valmiit, loppu tapahtuu katselijan mielessä.

Jos silmäilisi Manamansalon, Läyliäisen, Munapirtin, Jomalan tai Hetan karttoja - muutaman esimerkikn heittääksemme - ei usemmankaan vuosikymmenen muutos saisi pitelemään kiinni penkistä. Jossakin olisi oiottu teitä, jossain noussut huvilarypäs, jossain ojitettu suo. Mutta kun valokeilassa on tasavallan ydinalue, on muutos intensiteetissään iskevä.

Maalaisväestön Helsingin seudulle pakannut suuri rakennemuutos oli Euroopan nopein. Sittemmin väkikeskitys on jatkunut entistä kyseenalaisemmin piirtein. Todellisuuden tietävät kaikki pääkaupunkiseudulla ikänsä asuneet.

Aihetta on huomata, että itse Helsinkiäkin suurempi muutos on kohdannut Espoota ja Vantaata. Jos näiden kuntien alueelta valittujen karttaparien herättämän tuntemuksen kiteyttää, voi sanoa: kammottavan vaikuttava. Mistään muualta Suomesta ei löydä vastaavan voimakkuuden infrahyökyä, missään eivät ole laajat maisemakokonaisuudet käyneet niin totaalisen tunnistamattomiksi yhden ihmisiän aikana.

Karttoja katsellessa ei kuitenkaan ole tarpeen ottaa kantaa rakentamisen laatuun, väestön onnellisuuteen, fossiilivetoisen kulutuselämäntavan kestävyyteen tai sosio-poliittisten kehityskulkujen välttämättömyyteen. Niitä voi miettiä myöhemmin. Kartan äärellä voi antautua puhtaasti visuaalisille impulseille, niiden synnyttämään kokonaisvaikutelmaan ja tuntemuksiin. Se on lumoa, ei-käsitteellinen tila.

Jos yksittäinen kartta on vahva, merkitsee riittävällä ajallisella eriävyydellä viritetyn karttaparin kohtaaminen samaa kuin sähkövirta kytkeytyisi plus- ja miinusnavan kontaktista. Kun katsee liukuu nykykartasta menneisyyden karttaan ja taas takaisin, historia tarjoaa ylenpalttisesti pieniä pirttejä ja suuria sateenkaaria joiden päässä piti oleman aarre. Yksityiskohdat ja valtamuutokset kietoutuvat mielessä kudelmaksi, jota voidaan sen kokonaisvaltaisuuden vuoksi kutsua - termin syvässä merkityksessä - ymmärrykseksi.

Tämä teksti ei pyri olemaan kattava kirjaesittely. Silti on mainittava, että Mäkelä on tehnyt arvostettavan työn paitsi kootessaan systemaattisesti karttaparit, myös taustoittamalla jokaisen parin alueella tapahtuneet muutokset napakoilla historiallisilla huomioilla. Iso vaiva ja perehtyneisyys on näiden tiedollisten täsmäiskujen takana. Lopuksi lukijaa suoranaisesti hellitellään, sillä kirjan päättää toukokuun 1943 Helsinki-ilmakuvien laaja sarja; pitkään saavuttamattomissa ollut harvinaisuus, joka on teknisesti poikkeuksellisen korkeatasoinen.

Oheisissa kuvissa eräitä satunnaisen suloisia sirpaleita Helsingin seutu kartoin kirjasta.

Rinnakkaisuus avaa kahdensuuntaisesti pendelöivän aikakonematkan.

Etelä-Espoota vain tuokio sitten...

... ja sama alue tällä hetkellä.

Tienoota Helsingin pitäjän kirkolla jokseenkin keskiaikaisessa asussa...

... ja samat kunnaat 80 vuotta myöhemmin jälkiteollisena logistiikkakimppuna.

Kilon kartanon seutuja, jossa jokainen maatila pihapiireineen on saanut kartassa suuren painoarvon...

... rinnallaan nykynäkymä.

Vuosisatoja vanha Porvoontie kiemurtelee Hakunilan kartanon lähistöllä kartografilta vahvan korostuksen saaneenaa paksuna viivana...

... ja on osin löydettävissä tänäänkin.

Kauempana kehyskunnissakin on tapahtunut. Tässä Klaukkala maalaisasussa...

... ja tässä haluttuna asuinalueena.

Karttamatka jatkuu yksityiskohtien tasolla. Kuka muistaa Malminkartanon pahamaineisen vankilan tai kokonaiselle kaupunginosalle sittemmin nimen antaneen Kaarelan tilan?

Päätämme kevään 1943 ilmakuvaan, joka tässä tapauksessa on Sörnäisistä. Nykykartalle voi hahmottaa itsensä lähinnä Suvilahden kaasukellojen avulla.

Karttojen katselun vaikutuksia mieleen pohdimme myös viime talvena:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2014/02/kartoista-ja-niiden-katselusta.html

Kartoista ja niiden katselusta

Pala paperia - vai paljon enemmän? Kuvat kartoista palvelevat tämän kirjoituksen kuvituksena.

Jotkut tuijottavat tulta, jotkut järvenselkää, jotkut rakastetun silmiä tai taivaan äärtä.

Mistäpä muusta siinä on kyse kuin rauhaisasta lumoutumisesta, spontaanista meditaatiosta. Jopa hätkähtäen saattaa ihminen tällaisesta palata tavanomaisen pienen minän piiriin, elpyneisyyden kirkkautta vielä hetken kasvoillaan kantaen.

Saattaisiko sama autuuden ja laajuuden koitto sarastaa myös niiden keskuudessa, jotka uppoutuvat karttoihin? Voisivatko kartat palvella mielen ruokana ja balsamina? Voisiko joidenkin ihmisten aivoilla olla poikkeuksellinen yhteenkytkeytymistaipumus nimenomaan karttoihin?

Vastauksemme on myönteinen. Tunnemme niitä, jotka aidosti voivat menettää ajantajunsa kartografian äärellä ja ammentaa siitä jopa eräänlaisen uskonnollisen kokemuksen.

Eräs koulullemme tuttu maantieteilijä kiinnitti lapsena kaikki puhelinluettelon karttaosion sivut seinälle järjestykseen (tähän tarvittiin tietenkin kahden luettelon sivut) ja vietti illat astuneena karttojen sisäuniversumiin. Lopulta hän täytti koko seinänsä kartoilla - omalaatuinen valinta kaveripiirissä, jossa muut tapetoivat huoneensa pop-idolien posterein - ja kun seinätila loppui, jatkoi hän jopa katon valtaamista karttalehdin! Iän karttuessa taivalsi hän yhä varmemmin askelin kartoille piirrettyjen maisemien halki, mielessään samosi niiden metsiä ja kolusi niiden kaupunkeja. Kun hän sitten ensi kertaa fyysisesti kävi näissä paikoissa, huomasi hän osaavansa kulkea niissä. Oli kuin hän olisi käynyt paikalla aiemmin, kuin unessa tai edellisessä elämässä, vaikka toisaalta lukemattomat yksityiskohdat luonnollisesti ryöppysivät ensiavautumisensa tuoreutta. Joskus hänen ennalta koodattu paikallistuntemuksensa johti sellaisiin tilanteisiin, että hän päätyi opastamaan tiestä epävarmoja paikallisia heidän omassa kotikaupungissaan.

Pasila ja sen suo kutsuu tekemään tuttavuutta.

Rauniot ovat saaneet kartalta huomionosoituksen.

Itäistä Uusimaata tiheine liikenneväylineen. Keskellä tietön metsäalue, joka viimeiset parikymmentä vuotta on tunnettu nimellä Sipoonkorpi.

On myös sellaisia karttojen ystäviä, joita kiehtoo kirjavien pergamenttiensa esittämä ajallinen jatkumo, muutoksen ratas. Heidän keskittymisensä kohteena palvelevat usein paikkakunta- ja kaupunginosatason kartat, joissa yksityiskohtaisuus on riittoisaa. Nähdä saman alueen karttoja laajalta aikaskaalalta, vertailla niitä, astua nostalgian "kadotettuun paratiisiin"; löytää kehityskulkujen suuria linjoja ja hauskoja kuriositeetteja, oivaltaa niiden heijastamia suuremman yhteiskunnallisen tason tekijöitä - se voi avartaa enemmän kuin mikään historiankirja. Se on herkuttelevainen hengenteko.

Vähäistä ei ole sekään, että kotiseututuntemus ja sitä kautta -rakkaus terästyy karttojen kautta, ellei suorastaan vaadi niitä. Kartat ovat juuret. Jos juureton uppoutuu karttaan ja sitten vielä fyysisesti vierailee kartalta löytämässään kiinnostavassa paikassa, on kartta initioinut hänet yhteen juuririhmoistaan: sitä kautta tuntuu virtaavan hengelle ravintoa koko kartalla esitetystä seudusta.

Allekirjoittanut kuuluu niihin, jotka lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa piirsivät omia karttoja. Paikat olivat mielikuvitusta, mutta sisältömuodot olivat sinällään realistisia ja symbolit - vaikkapa suo, kuusimetsä ja rautatie - samoja kuin oikeissa kartoissa. Kartan piirtäminen kävi aikakoneesta: lähtökohdaksi jääkauden muovaama kamara havumetsineen ja vesistöineen, siihen sitten pienviljelystä, maanteitä, orastavaa teollistumista, asutuskeskittymiä, yleistä volyymien kasvua aina nykypäivään. Kaatopaikka sijoittui suolle, koska niin soita oikeastikin kohdeltiin ympäröivässä todellisuudessa. Toisaalta metsät olivat laajempia, kalliot jyrkänteisempiä ja joet mutkaisempia kuin ulkoisessa. Paikoissa oli salaisuutta, kaikkea ei tunnettu.

Soistuman symboli on voimakas merkki, sillä tiedämme sen osoittaman kohteen luonteeltaan epämääräiseksi.

Vain vähän tässä nähdystä on jäljellä. Valtavasti on muutettu jo kertaalleen rakennettuja kohteita.

Suunnistuskartta ei niin kaukaiselta ajalta, jolloin Rastilassa oli joukko torppia takaniittyineen ja kärrypolkuineen.

Oma ehkä jo harveneva seurakuntansa on karttapallon pyörittelijät, lämminsävyisten olohuoneiden kaukokaipuiset. Keskuuteemme mahtuu myös karttoja taideteoksina katselevia esteetikkoja, joiden huomio usein hakeutuu kallisarvoisiin vanhoihin karttoihin. Mutta onpa niitäkin, jotka piirtävät taiteen nimissä karttoja. Suomessa tällainen on ainakin kuvataiteilija Jussi Kivi.

Ehkä kartalla on aina taideteoksen ominaisuuksia. Kartta on kuva, jolla on mittaamaton pinnanalaisuutensa, se on ilmeinen portti. Eräällä tavalla kartta on kuin Platonin ideoiden maailma: se on esittää lian, melun ja kulumisen todellisuudessa sijaitsevia asioita täydellisinä ja virheettöminä, ylimaallisina. Kartassa on kuitenkin se nöyryys, että se tyypillisimmin seuraa – ei edellä – sitä, mitä kentällä tapahtuu. Kärsivällisesti se toisintaa luonnon ja ihmisen teot, hyväksyväisenä, viisaan vanhuksen vakaudella.

Kuunelkaamme tässä kohtaa, mitä lausuu karttojen katselusta Akseli Gallen-Kallela "iltapuhde-jutelmia" sisältävässä Kallela-kirjassa:

"Maantieteellisiä karttoja olen pitänyt aina kauneina, vaikka nämä nykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat menettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan... Karttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin taideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se siivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin, näkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä tietää tai luulee niissä olevan... Kotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla. Silloin en katsele karttoja niiden kuviokauneuksista, vaan tyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on milläkin paikkakunnalla - tahi maanosassa, johon mielenkiintoni kulloinkin kohdistuu. Silloin olen täynnä 'reppusällin' retkeilyintoa."

Kartta kohtaa meidät yksilöinä, vastaa kunkin tarpeeseen. Kartalla on silti aina tunnelmansa, jonka se saa kohdealueensa aluehengeltä. Levottomuus ja raskaus uhkuu kartasta, jonka täyttävät moottoritierampit ja vailla väljyyden vastanapaa levittäytynyt asutusmatto; virvoitus kulkee puron mutkittelevassa sinisessä rimpsussa; luontoon mukautumista henkii metsän ja pellon rajapintaan sijoitettu, etelään katsova maatila; rauha asuu isojen niemien umpiperissä ja poluttomissa laaksoissa; yksinäinen metsämökki kuiskii vetäytymistä; kumpuileva viljelysaava ylistää kulttuurin vuosisataista läsnäoloa; meressä on silta maailmaan ja mäkien huipuilla, korkeuskäyrästön pyramidin päällä, väikkyy lupaus vapaudesta.

Sukupolvien merkkejä: tähän merkitsi isoisä paikan tulevalle telakalle.

Kiinteistökartan selkeyttä.

Merikartta eli -kortti, johon Lohja-yhtiön työntekijä rajasi firman muinaiset kalastusalueet.

Jos kaikki kartoilla meditoivat tulisivat ulos kaapista, yllättyisimme luultavasti heidän lukuisuudestaan. Useimmat eivät kuitenkaan koskaan tule ajatelleeksi, kuinka paljon kartat heille merkitsevät. Karttoihin tukeutuminen on hyvin luontevaa ja nykyteknologia vain monipuolistaa tätä. Eikö ole sentään ihmisissä toivoa, kun olemme ryhtyneet tien näyttäjiksi ja sen löytäjiksi? Kartan laatiminen on omassa erityissarjassaan äärimmäisen ystävällinen teko. Kavaluus ja ihmisyyden alennus onkin vääristelty kartta. Vainoharhaisuuksissaan Neuvostoliitto tuotti alueistaan karttoja, joiden sijaintitiedoissa oli tarkoituksella virheitä: vakoojat, sabotöörit ja ulkovaltain sotajoukot joutuisivat eksyksiin. Niin joutui koko järjestelmä.

Kun katsoja antautuu kartalle ja antaa sen vietellä itsensä, vaihettuu ero hänen ja kartan välillä pienemmäksi, jopa suorastaan hälvenee. Ehkä hänelle silloin sarastaa myhäilyttävän kokonaisuudentunteen sävyttämänä "luonnon moninaiset, odottamattomat, iänkaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut ja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön johdonmukaisuus", kuten Gallen-Kallela asian sanoiksi puki.

Jossain karttamerkityksellisyyden portaikon yläpäässä törmäämme eksoottiseen termiin mandala. Sillä tarkoitetaan hindulaisuuden ja buddhalaisuuden piirissä käytettävää pyhää symbolikarttateosta, meditaatioinstrumenttia. Sektoreilla, kehillä, väreillä, kuvilla ja perimyslinjan siunauksilla lastattu mandala ei ole enempää eikä vähempää kuin kartta kaikkeudesta; sekä mikro- että makrokosmoksesta. Mandala voidaan tehdä maalaten tai erivärisistä hiekoista sirotellen. Joka tapauksessa se tehdään äärimmäisen kärsivällisesti ja tarkasti. Mandalan katsoja terävöityy sen näkemisestä. Parhaimmillaan hän on uppoutuva kuvioon sillä intensiteetillä, että se muodostuu hänelle kirkkaaksi ja eläväksi; hän pääsee kaksiulotteisen ilmipinnan taa. Perinteelleen vihkiytyneenä hän lujasti luottaa mandalan olevan täydellistymistä merkitsevien puhtaiden maiden tyyssija. Kun kuva – tai pikemminkin sen ”maku” – sisäistyy kotiseutumaisen tutuksi, voi matkalainen olla lähellä päämäärää, joka sijaitsee hänessä itsessään eikä ole saavutuksena vähäinen.

Tässä pohdimme eräitä seikkoja kartoista ja niiden katselusta. Aihetta ei voi pitää tyhjennettynä, mutta muodostakaamme silti jokin kiteytys. Kenties se voisi olla, että olipa suhteemme karttoihin syvä tai ohut tai jotain siltä väliltä, sitä ei ole koskaan haitaksi arvostaa ja vaalia, avata sille tilaa ja suunnata siihen tietoisuutta. Kartta jota katsomme, katsoo myös meihin.

Paluu Steissille. Kartta voi niin sytyttää retkeilyinnon kuin antaa sille täyttymyksen.

Korkealla ja keskellä: kaupunkia Kallion kirkon tornista

Urbaanien meridiaanien leikkauspisteessä.

Kunnollista kaupunkimaisemaa on vaikea kuvitella ilman sieltä täältä talomassan ylitse kurkottavia torneja. Nykyisin tornit tarkoittavat lähinnä tornitaloja tai tv-torneja, mutta ennen muinoin kun asiat tehtiin tyylillä ja arvokkaasti, ei tornien olemisen tarkoitus ollut taloudellis-tekninen, vaan ensisijaisesti esteettinen ja sakraali, juhlistava ja ylevöittävä - poikkeuksena kuitenkin letkujen kuivatukseen ja palonvalvontaan tarkoitetut paloasemien tornit. Jotain ihailtavaa on siinä, että nähtiin suurta vaivaa ja uhrattiin paljon resursseja vain siksi, että rakennus näyttäisi hyvältä ja näkyisi pitkälle. Paljon helpompaahan ja halvempaahan olisi ollut tehdä ne tornittomiksi.

Oswald Spengler sanoi länsimaisen (eli "faustisen") kulttuurin ja sen piirissä etenkin gotiikan suosimien korkeuksiin kohoavien tornien ilmaisevan tahtoa kohti ääretöntä. Tähän voinee hyvin lisätä tiibetinbuddhalaisen näkemyksen, jonka mukaan kaikesta ulkoisesta todellisuudesta kirkkaan taivaan tuhoutumaton rajattomuus kuvaa lähimmin oman mielemme luontoa ja vetää siksi meitä puoleensa.

Kälviällä 1870 syntynyt Lars Sonck oli joka tapauksessa vanhan koulukunnan arkkitehti, jolle tornien merkitystä ei tarvinnut erikseen selittää. Hän piirsi niitä moniin suunnittelemiinsa rakennuksiin, kuten Kulosaaren Rantahotelliin ("Wihurin linna"), Tampereen Tuomiokirkkoon, Turun Mikaelinkirkkoon, Helsingin Mikael Agricolan kirkkoon, Naantalin Kultarantaan, Helsingin Puhelinyhdistyksen toimitaloon ja moniin asuintaloihin. Sonckin piirtämä on myös Kallion kirkko, joka valmistumisesta tulee vierähtäneeksi tänä vuonna sata vuotta. Sinne mekin kohta "vierähdämme". No, termi on kyllä mahdollisimman väärä, sillä luvassa on tiukkaa kapuamista.

Uudenkaupungin graniitilla ulkoverhoiltu Kallion kirkko kohoaa taivaisiin kuin avaruusraketti, fallos tai toteemi. Tolkuttoman hieno eikä mitenkään hempeilevä ilmestys.

Maantieteellisesti kiinnostavaa on, että Kallion kirkon torni on Helsingin paikkatietojärjestelmän nollapiste eli origo. Tämä tarkoittaa, että kaikkien Helsingin karttojen paikkatiedot on määritetty suhteessa siihen. Mutta ei vähä mitään. Kallion kirkon torni oli myös 1920-luvulla aloitetun koko maata kattavan maanmittauksen lähtöpiste; kaikki ympäri Suomen metsiä kohonneet kolmiomittaustornit seisoivat sijoillaan suhteessa Kallion kirkkoon. Kuluvana vuonna tornin huipulla olevaa ristiä aiotaan korottaa 30 sentillä. Syynä on siirtyminen yleiseurooppalaiseen tasokoordinaatti- ja korkeusjärjestelmään. EU-direktiivin mukaisen korkeusmittauksen lähtöarvo on Amsterdamin tulvavuoksen huippu vuodelta 1648 - ihan kuin sen pitäisi meitä liikuttaa.

Kallion kirkon tornilla on ollut osansa historian myrskyöissä. Huhtikuussa 1918 punaiset laskivat sen eteläparvekkeelta antautumisen merkiksi valkoisen lipun, minkä saksalaisjoukot saattoivat selvästi havaita asemistaan Pitkänsillan takaa. Toisen maailmansodan aikana tornia hyödynnettiin ilmavalvontaan. Syy on helppo ymmärtää. Kallion kirkon tornin kokonaiskorkeus on 64 metriä ja se sijaitsee noin 30 metriä merenpinnasta, eli lähelle sataa metriä päästään Suomenlahden aalloista (Vironkin pitäisi näkyä, totta kai). Helsingin tunnetuin näköalatorni Stadionin torni (72 m) jää maisemineen reippaasti vaatimattomammaksi.

Aivan ensimmäinen osuus kavutaan näin sivistynyttä portaikkoa.

Parin palo-oven jälkeen tunnelma muuttuu rouhevammaksi.

Tilat ovat kylmät, laasti rapisee seiniltä. Tämäkin on hienoa vanhojen rakennusten torneissa: ne ovat ydinosiltaan keskuslämmitettyjen ja modernisoitujen rakennusten syrjäkolkkia, joissa vallitsee oma villimpi todellisuutensa.

Seuraavaksi tullaan isoon tilaan, jossa sijaitsevat Saksassa valetut seitsemän pronssikelloa. Sibelius sävelsi niille oman sävelmän, jota ne yhä soittavat kello 12 ja 18.

Kun tällainen kajahtaa, ei parane olla hollilla.

Nousu jatkuu. Puuportaat vaihtuvat metalliverkkorappusiksi.

Viimein saavutaan tornin sisäkammioon, jossa on neljä tällaista ovea. Ne johtavat kukin eri parvekkeelle, jotka on sijoitettu ilmansuunnittain.

"Go West, young man", kuuluu lentävä sanonta - ja länteen mekin ensimmäisenä tähystimme. Töölönlahti ja Eläintarhanlahti hohtavat vielä jääpeitteisinä.

Idässä hallitsevat Merihaan laatikkotalot...

... ja katsetta hieman kääntämällä Karhupuisto ja Agricolankatu.

Unioninkatu (jota on typerästi nimetty eri osuuksilla eri nimin) lähtee hienona meridiaanina suoraan Kallion kirkosta.

Tässä katsetta on käännetty Kruununhaan ja Suomenlinnan suuntaan.

Zoomaamalla näkymiin tulee merelle Harmajan ohitse katoava ruotsinlaiva.

Näkymä pohjoiseen on tasapaksuin.

Itä-Pasilan lähiön DDR-tyyliä.

Tornin katolla olevalle ristille käy tästä kulku.

Pois lähtiessämme huomaamme tällaisen puumerkin tornisydämestä.

Ja sen aktuaalisen tapin, joka oli "kaiken" keskipiste.

Kallion kirkko maanmittauskäyttöön laaditussa scifi-kartassa.

Kellopatteristo on vaikuttava yläpuoleltakin.

Koska Kallion kirkon tornista avautuvat näkymät paljastavat yhdellä vilkaisulla valtavasti kaupunkikuvaa, ovat paikkaa käyttäneet maisemkuvaukseen muun muassa Signe Brander 1910-luvulla sekä Eeva ja Simo Rista 1970-luvulla.

Branderin panoraamoja voi katsella täältä:
http://www.hel2.fi/kaumuseo/panoraamat/kallionkirkko/kallionkirkko_1.html

Eeva ja Simo Ristan kuvia:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/linja

Turun Tuomiokirkon torniin kapusimme vuonna 2008:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2008/09/retkiraportti-turun-tuomiokirkon.html