Lukunurkka: "Helsingin seutu kartoin" avaa totaalimuutokselle

Mikään ei tarjoa yhtä tehokasta kiteytystä alueellisista muutoksista kuin kartat. Ne yhdistävät mikro- ja makrotason, ja toimivat välittömänä visuaalisena esityksenä jopa ohitse käsitteellisen mielen.

Syksyn uutuuskirjoihin kuuluu eräs, joka ainakin allekirjoittaneelle on eräänlainen haaveen täyttymys. Kyseessä on maantieteilijä, historioitsija Mika Mäkelän laatima Helsingin seutu kartoin 1930- ja 2010-luvuilla (AtlasArt, 2014).

Vuosien varrella on tullut laskemattomat kerrat tiirattua vanhoja karttoja. Niistä on voinut kummastella miltä pääkaupunkiseutu näytti isoisän aikana. Tällaisia karttoja on onneksi ollut ulottuvilla ja samoin niiden rinnalla kulloisenkin ajankohdan uusimpia painoksia.

Menneen vertaaminen nykyisyyteen ja kehityskulkujen pohdiskelu on ajanviete, jossa on poikkitieteellistä ja -taiteellista sytytysipintaa. Yksi ehkä havainnoi autojen linjoja, toinen arkkitehtuuria tai vaatemuotia. Mutta kartat ovat avainasemassa kun kyse on kuningastason muutoksesta: alueiden ikuisesta liikkeestä.

Aivan viimeisen parin vuoden aikana karttojen tutkailu on käynyt helpoksi, kun vanhat kartat ovat laajalti tulleet vapaaseen selailuun netissä. Liiankin helpoksi, sillä aineiston runsaudenpula voi uuvuttaa kuin satojen juustosorttien markettihylly. Ei muutenkaan ole tunnelmaltaan ja käyttömukavuudeltaan paperiversion voittanutta. Kun Elvis Presley 1974 ampui sviitissään television säpäleiksi, ei kukaan voinut aavistaa millaisiin mittasuhteisiin kuvaruudun tuijottaminen olisi tietokoneteknologian myötä vielä kasvava. Nytkin olemme ruudulla. Sinä ja minä.

Siirtykäämme uuteen karttateokseen.

Kirjan sisältämä kartta-aineisto kattaa yhdeksän kunnan alueita: Espoon, Kauniaisten, Helsingin, Vantaan, Tuusulan, Keravan, Sipoon, Nurmijärven ja Järvenpään. Määritelmää "Helsingin seutu" on täten tulkittu hyvin väljästi, mille on omat perustelunsa. Rinnan ovat vanhat 1:20 000 topografiset kartat ja uudet Maanmittauslaitoksen Maastotietokannasta tulostetut kartat; samalla aukeamalla on 1930-luvun ja 2010-luvun kartat. Ne ovat yhteneväisessä mittasuhteessa.

Puitteet ovat valmiit, loppu tapahtuu katselijan mielessä.

Jos silmäilisi Manamansalon, Läyliäisen, Munapirtin, Jomalan tai Hetan karttoja - muutaman esimerkikn heittääksemme - ei usemmankaan vuosikymmenen muutos saisi pitelemään kiinni penkistä. Jossakin olisi oiottu teitä, jossain noussut huvilarypäs, jossain ojitettu suo. Mutta kun valokeilassa on tasavallan ydinalue, on muutos intensiteetissään iskevä.

Maalaisväestön Helsingin seudulle pakannut suuri rakennemuutos oli Euroopan nopein. Sittemmin väkikeskitys on jatkunut entistä kyseenalaisemmin piirtein. Todellisuuden tietävät kaikki pääkaupunkiseudulla ikänsä asuneet.

Aihetta on huomata, että itse Helsinkiäkin suurempi muutos on kohdannut Espoota ja Vantaata. Jos näiden kuntien alueelta valittujen karttaparien herättämän tuntemuksen kiteyttää, voi sanoa: kammottavan vaikuttava. Mistään muualta Suomesta ei löydä vastaavan voimakkuuden infrahyökyä, missään eivät ole laajat maisemakokonaisuudet käyneet niin totaalisen tunnistamattomiksi yhden ihmisiän aikana.

Karttoja katsellessa ei kuitenkaan ole tarpeen ottaa kantaa rakentamisen laatuun, väestön onnellisuuteen, fossiilivetoisen kulutuselämäntavan kestävyyteen tai sosio-poliittisten kehityskulkujen välttämättömyyteen. Niitä voi miettiä myöhemmin. Kartan äärellä voi antautua puhtaasti visuaalisille impulseille, niiden synnyttämään kokonaisvaikutelmaan ja tuntemuksiin. Se on lumoa, ei-käsitteellinen tila.

Jos yksittäinen kartta on vahva, merkitsee riittävällä ajallisella eriävyydellä viritetyn karttaparin kohtaaminen samaa kuin sähkövirta kytkeytyisi plus- ja miinusnavan kontaktista. Kun katsee liukuu nykykartasta menneisyyden karttaan ja taas takaisin, historia tarjoaa ylenpalttisesti pieniä pirttejä ja suuria sateenkaaria joiden päässä piti oleman aarre. Yksityiskohdat ja valtamuutokset kietoutuvat mielessä kudelmaksi, jota voidaan sen kokonaisvaltaisuuden vuoksi kutsua - termin syvässä merkityksessä - ymmärrykseksi.

Tämä teksti ei pyri olemaan kattava kirjaesittely. Silti on mainittava, että Mäkelä on tehnyt arvostettavan työn paitsi kootessaan systemaattisesti karttaparit, myös taustoittamalla jokaisen parin alueella tapahtuneet muutokset napakoilla historiallisilla huomioilla. Iso vaiva ja perehtyneisyys on näiden tiedollisten täsmäiskujen takana. Lopuksi lukijaa suoranaisesti hellitellään, sillä kirjan päättää toukokuun 1943 Helsinki-ilmakuvien laaja sarja; pitkään saavuttamattomissa ollut harvinaisuus, joka on teknisesti poikkeuksellisen korkeatasoinen.

Oheisissa kuvissa eräitä satunnaisen suloisia sirpaleita Helsingin seutu kartoin kirjasta.

Rinnakkaisuus avaa kahdensuuntaisesti pendelöivän aikakonematkan.

Etelä-Espoota vain tuokio sitten...

... ja sama alue tällä hetkellä.

Tienoota Helsingin pitäjän kirkolla jokseenkin keskiaikaisessa asussa...

... ja samat kunnaat 80 vuotta myöhemmin jälkiteollisena logistiikkakimppuna.

Kilon kartanon seutuja, jossa jokainen maatila pihapiireineen on saanut kartassa suuren painoarvon...

... rinnallaan nykynäkymä.

Vuosisatoja vanha Porvoontie kiemurtelee Hakunilan kartanon lähistöllä kartografilta vahvan korostuksen saaneenaa paksuna viivana...

... ja on osin löydettävissä tänäänkin.

Kauempana kehyskunnissakin on tapahtunut. Tässä Klaukkala maalaisasussa...

... ja tässä haluttuna asuinalueena.

Karttamatka jatkuu yksityiskohtien tasolla. Kuka muistaa Malminkartanon pahamaineisen vankilan tai kokonaiselle kaupunginosalle sittemmin nimen antaneen Kaarelan tilan?

Päätämme kevään 1943 ilmakuvaan, joka tässä tapauksessa on Sörnäisistä. Nykykartalle voi hahmottaa itsensä lähinnä Suvilahden kaasukellojen avulla.

Karttojen katselun vaikutuksia mieleen pohdimme myös viime talvena:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2014/02/kartoista-ja-niiden-katselusta.html