torstai 30. lokakuuta 2008

Kuvia Helsingin muutoksesta - kaksi näyttelyvinkkiä

Helsingissä on parhaillaan tarjolla kaksi mainiota valokuvanäyttelyä, jonne pääkaupungin muuttuvista kasvoista kiinnostuneen kannattaa rientää.

16.11.2008 asti Raimo Långin KI PUN KAU – [epätiloja] Lasipalatsin näyttelytilassa sekä palatsin ja entisen linja-autoaseman välisen ulkotilan vitriineissä.

4.1.2009 asti Kari Haklin Eteenpäin Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa.

Molempiin näyttelyihin on vapaa pääsy.

Långin näyttely on eräänlainen lokikirja miehen tutkimusretkiltä Helsingin seudun epäpaikkoihin. Kohteena on purettavia rakennuksia ja myllerrettyjä alueita, joiden entinen käyttötarkoitus on lakannut mutta uusi vielä tulematta. Välitiloissa ollaan niin kuin muinaissuomalaisen kekriä seuranneessa jakoajassa, jolloin luonnon voimat ovat "irrallaan" ja magia tehokasta. Hetken aikaa, ennen uutta kiinteytymistä, melkein kaikki on mahdollista. Sellainen tunnelma kuvista välittyy. Lång itse sanoo kokeneensa suurta vapauden tunnetta retkillään.

Kuvista huomaa, että Långilla on taustallaan klassisen luonto- ja maisemakuvauksen pohja. Sommittelu on usein kuin perinteisestä luontokuvasta. Jotain dramaattista ja näyttävää on nostettu esiin, ja tausta komppaa mukana luoden silmää miellyttävän ja kiintoisan kokonaisuuden. Romantiikan kuvaston vaikutus ja väkevyys tulee esiin monessa isommassa tai pienemmässä yksityiskohdassa, on sitten kyseessä lilliputtina näkyvä kaivinkone siirtoainesvuoren harjalla tai luodinjäljet betonissa tai sitten hallitseva muuri tai puoliksi siivutettu tehdas. Kuvien valot ja sävyt ovat hyvin kattavia iki-ihanasta sinisestä hetkestä apokalyptiseen valosaastehuuruun.

Jotain myyttistä on malmilaistalon kultaisessa hehkussa, absurdia pekkahalosmaisessa talvikoivikossa tönöttävässä värikkäässä torninrähjässä (Keimolan moottoristadionkummitus). Sortunut Kruunuvuoren hirsihuvila on kuin kiedottu solmuun, maagista naturalismia ajan kädeltä. Vuosaaren uuden sataman jättimuurin kyljessä kituuttava, purettavaksi määrätty kalastajatila on täysin tarkovskimainen löytö, eräs näyttelyn helmistä. Kyläsaaren lakkautetun jätevesipuhdistamon kartiomainen huone päästää kruunultaan valon sisään; tuhon näyissä on usein jotain toivoa antavaa, myönteistä. Myös dokumentaariselta kantilta näyttely puolustaa paikkaansa. Nopeasti katoavista näkymistä ei liene montaa kuvaa Långin ottamien lisäksi.

Myös Kari Haklin näyttelyn painopiste on muuttuvassa kaupungissa, mutta kuvat ovat vuosilta 1967-77. Silloin ei revitty vain väheksyttyjä teollisuusrakennuksia, vaan muun muassa jugendlinna, jossa Suomen itsenäisyys oli julistettu ja jossa eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen vuosikymmenensä. Puhumme tietysti Heimolan talosta, jonka Hakli ikuisti tuhon aattona. Purkutahti oli kuulemma niin kovaa, että välillä kuvaaja ei yksinkertaisesti ennättänyt ennen puskutraktoreita kuumiin kohteisiin. Onneksi hän kierteli kameroineen myös Puu-Pasilassa. Se mitä tarttui filmille on sulaa hunajaa, jossa on partakoneenteriä. Täydellisen kauniin ja väärentämättömän elämänrouhean puutalokaupunginosan näkymät kutsuvat astumaan sisään kuviin ja kahliutumaan tuhoojien tielle. Niin ei voi valitettavasti tehdä, ja sellainen varoituksen sana seuratkoon menovinkkiä, että valmistautua sopii myös masennuksen ja ärtymyksen tunteisiin.

Hakli on osumissaan kuin A1-luokan uutiskuvaaja. Hänen otoksissaan näkyy rakennusten ohessa ihminen ja elämä, lavastamattomana, yleensä täysin spontaanisti ikuistettuna. Saunamuori, räntäsateen ohikulkijat, Perunatorin hipit, katusoittaja, linja-autorahastaja, purettavasta puutalokodistaan häädetty mummo, brankkareita seuraavat Tölikan skidit ja niin edespäin. Välillä mennään sisäpihalle, rappukäytäviin, aika usein päästään kurkkaamaan kotejakin. Arki ja elämänmeno välittyy alleviivaamatta mutta lujasti. Haklin kuvat ovat kaukana kuivakasta ja arvattavasta, ehkä siksi että hän on itseoppinut. Mustavalkokuvansa (kaikkiaan 7000) hän otti kaupunginmuseon pestaamana. Se mikä 1967-77 oli katutodellisuutta, on nyt aikamoinen nostalgiatrippi.

Haklin romanttinen maisemasuhde paljastuu hänen taannoisessa lausunnossaan Kirkko & Kaupunki -lehdelle: "Haluan kuvata kauhtuneita ympäristöjä, jotka ovat katoamassa. Pidän siitä, että rakennuksessa näkyy sen ikä ja historia. Korjattu rakennus ei herätä enää samanlaisia tunteita."

perjantai 24. lokakuuta 2008

Kainuunkylä ja suvereniteettisaaret, Ylitornio


Osa 1. Kainuunkylä ja oudot legioonalaiset 1944

Lokakuussa 1944 Ylitornion Kainuunkylässä kävi tuttu kohina. Se oli kylän Ruotsista erottava Tornionjoki. Muuten oli äänetöntä ja autiota. Talot olivat tyhjillään, navetat vaiti. Jopa kaikki veneet ja lautat poissa tutuilta paikoiltaan rannasta. Yksi kissa sentään kulki liiterin viertä. Mutta äkkiä sekin puikki pois kuin jotain säikähtäneenä.

Rantatielle oli ilmaantunut kuin tyhjästä liikettä. Sinne kurvata rohautti useampi vihersävyinen maastoauto. Niissä oli Saksan armeijan valkomustat ristit ja niissä olevat sotilaat olivat täplikkäissä maastounivormuissa. Vakituinen armeija oli perääntynyt paikkakunnan läpi pohjoiseen päivää paria sitten, nämä olivat erikoistehtävissä liikkuvaa jälkijoukkoa.

Ovet paukkuivat ja joukko jalkautui. Kauempaa ei oikein kuullut, mitä kieltä tupakoivat ja kireän oloiset sotilaat puhuivat. Eri syistä värväytyneitä nuoria miehiä, seikkailijoita, luopioita, idealisteja, oli mukana lännestä ja idästä. Yhtä lailla Belgiasta, Norjasta ja Ranskasta kuin Kroatiasta, Ukrainasta ja Latviasta. ”Legioonalaiset”. Sanottiin, että heidät oli siirretty tänne Muurmannin rintamalta.

Konepistoolein ja liekinheittimin varustettu komennuskunta piti palaveria rantatöyräällä kulkevalla tiellä. Jos puutalot olisivat osanneet vapista, ne olisivat varmasti tehneet sen nyt. Jo muutaman viikon ajalta oli kautta Lapin läänin kuultu, mitä tällaiset joukkiot saivat aikaan. Kainuunkylän komeat peräpohjalaistalot olivat osin 1700-luvulta. Isot talot kielivät vauraudesta ja ylväydestä, antoisten kalavesien ja viljavan laakson suotuisuudesta elämälle. Mutta tulen edessä ne olivat avuttomia kuin vauva sonnin jaloissa.

Aurinko pilkahti matalalta ja kiireisesti. Sitten Huitaperin vaaralta pyyhkäisi hyinen tihkuviuhka. Etäiset metsät näyttivät koksinmustilta, juroilta ja talvea manaavilta. Ja tapahtui jotain odottamatonta. Sotilaat laskivat varusteensa maahan. Kiskoivat saapasta jalasta, ripustivat sadeviittaa ja asetakkia koivun oksille, pudottivat suikkaa tienposkeen. Nyt hekin olivat vaiti, kuten kylä. Joki jatkoi vain huokaamistaan, kun puolipukeinen, osin alaston joukko laskeutui heinäiseen vesirajaan. Ja pulahti uimasille. Oli tehty päätös joukkopaosta Ruotsiin. Saksan tappio oli ilmeinen ja väsyneiden legioonalaisten pestit venyneet vuosien mittaisiksi. Oli aika hypätä kelkasta. Mentiin kuin sopulit jokeen.

Tornionjoki on lokakuussa jääkylmä ja sen virtaama on syysateiden vuolastama. Kainuunkylän kohdilla joki on lyhyimmilläänkin kaksi kilometriä leveä. Keskellä jokea on ”suvereniteettisaariksi” kutsuttu kymmenisen niittyisen ja matalan saaren joukko. Uomasto niiden lomassa muodostaa monimutkaisen labyrintin. Pakenevat sotilaat laskivat saavansa saaristosta levähdyspaikkoja, etappeja. Mutta veden kylmyys viilsi veitsenä, puhkoi hengitystä ja lamaannutti raajoja. Virta iski kiviä päin. Välillä vesiraja nousi katseen yli ja virta ikään kuin käytti tilaisuutta vetää syvemmälle. Jotkut pyristelivät takaisin pintaan, joillakin lokakuisen päivän vähä valo kaikkosi kokonaan. Saarille päässeet hoippuivat hervottomina, suistuivat suulleen. Mutta jatkoivat jälleen veteen, länteen.

Ruotsin puolelta nähtiin hahmojen ilmaantuminen suvereniteettisaarille. Ehdittiin nähdä, että moni katosi kuohuihin. Jos joku heistä huusi jotain, siitä ei mitään kuultu. Epäröiden laskettiin vene vastaan. Jokunen ongittiin turvaan Hietaniemen eli Hedenäsetin kirkon töyräälle eikä heistäkään heti osannut sanoa, kannattaisiko kantaa saman tein kalmistoon.

Kainuunkyläläiset Suomen puolelta olivat paenneet lauttoineen ja veneineen Svea-mamman huomaan. Mutta niin kuin koti-ikäväinen vain voi, pian he palasivat suvereniteettisaariston halki omalle puolelleen. Sieltä ei ollut noussut savua eikä kantautunut räjähdyksiä. Taloja ei oltu tärvelty mitenkään, mikä suuri helpotus!

Kainuunkyläläinen talo nuokkuu autiona, mutta eipä tarvinnut pytingin kokea 'Verbrannten Erde' -taktiikkaa.

Ja sitten olivat ne maastoautot. Komeita kuin mitkä. Joku osasi ajaa automobiilia. Toinen luotti aitoihin hevosvoimiin vetoapuna. Yhtä kaikki, autot vietiin pois, pantiin kätköihin. Varjoilevan taivaan alla niitä vietiin monien kilometrien päähän suoladoille, Saarimaan Aliseenvuomaan ja muualle. Peitettiin heinillä ja oltiin hiljaa.

Ei tienneet japparaiset ja kätkäläiset mistään citymaasturi-muodista. Mutta että yhdellä oli jeeppi ja toisella ei, siinä oli 1944 aika helkkarinmoinen ero. Ja muhi kylässä muutakin kaunaa. Sellaista, mikä löysi ilmaisunsa politiikan avulla. Vuosikausia sorsitut ja henkipattoina luimistelleet kommunistit tulivat esiin voittajan, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tukemina. Heillä ei ollut saksalaisia maastoautoja. Ja he siteerasivat naama punaisina aselepopykälää, jonka mukaan kaikki saksalainen omaisuus Suomessa oli yksiselitteisesti Neuvostoliitolle kuuluvaa ”saksalaissaatavaa”.

Kainuunkylän isännät olivat siis varastaneet Neuvostoliitolta. Asiaa ei voinut mitenkään painaa villaisella. Poikkeusaikojen antamilla kuvitteellisilla valtuuksilla kommunistit alkoivat kuulustella isäntiä kaamoksen 1944-45 katkerassa hämärässä. Kiduttaakin heitä. Jotta viimeinenkin vararengas ja bensiinikanisteri saataisiin pois sieltä viimeisimmästäkin suoladosta.

Mitä saatiin, mitä jäi piiloon? Sitä tarina ei kerro. Ehkä jostain suoladosta voisi yhä löytää vaseliiniin muumioidun jeepin.

Yllä oleva vähän tunnettu historian episodi pohjautuu Kainuunkylässä heinäkuussa 2008 esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisekspedetion kirjaamaan selontekoon, jonka iäkäs nainen ja melko iäkäs mies antoivat. Ainakin muori oli itse silminnäkijöitä. Tarinan päälinja on alusta loppuun tositapahtumia vastaava, mutta olen dramatisoinut yksityiskohdat kaunokirjallisella vapaudella.

Osa 2. Suvereniteettisaaret: tulviva periferia ja rajankäynnin riiviö

Kainuunkylä vältti polttamisen ohella myös melko hyvin myöhempien aikojen purkuvimman. Sen Jäämerentieltä syrjään jäävä rantaraitti on Lapin vähemmän tunnettuja rakennusperintöhelmiä. Päätietä paahtava ei myöskään näe suvereniteettisaaria eli Kainuunkylän saaria, mikä lienee saarten virallinen nykynimi.

Tässä karttalinkki havainnollistamaan kohteen sijaintia:
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=80000&text=Suvereniteettisaaret&y=7347048&x=2488589&lang=FI

Puolitoista – kaksi ja puoli kilometriä leveä saariryhmä koostuu, kuten jo todettiin, noin kymmenestä vaikeakulkuisesta ja tulva-alttiista saaresta. Itse asiassa kunnon tulvakeväinä saarista näkyy vain puiden latvat. Saarien väliset vesireitit ovat sokkeloiset ja moni uoma päättyy umpikujaan. Saaret muodostavat yhden Suomen suurimmista tulvaniittyalueista, noin tuhat hehtaarisen, ja sitä on sanottu Pohjois-Euroopan edustavimmaksi lajissaan. Linnuista kätköisillä saarilla viihtyvät muun muassa lapintiira, laulujoutsen, liro, sinisuohaukka, suokukko, suopöllö ja vesipääsky. Märät niityt ovat pysyneet auki, kuivemmat ovat pajuttuneet laidunnuksen ja heinänteon lakattua noin 1960-luvulla. Näistä toimista ovat merkkinä useat vanhat hirsiladot. Suomen puolella ne nuokkuvat romahtamaisillaan, Ruotsin puolella kunto on parempi. Yhtä ruotsalaissaarista tiettävästi laidunnetaan yhä.

Siltapahaselle pääsy oli kiinni oikeasta hetkestä. Selittämätön vedennousu voi tapahtua äkkiä kesälläkin.

Sääskiverkotettu retkeläinen sai luomu-hyttyskarkoittimen kovasta tuulesta.

Välihuomiona naapurimaiden erosta eräs hämmentävästi silmiin pistävä seikka. Kun katsoo Ylitornion topografista maastokarttaa (1 : 50 000) huomaa heti, että Suomen puolen suot ovat aivan täynnä ojituksen viivatiheikköä. Siis aivan täynnä, tenniskentän kokoisia aaparippeitä ja vellovimpia rimpiä myöten. Näyttää kuin hulluksi tullut insinööri olisi piirustellut karttaa viivottimineen yötä päivää viikkoitolkulla. Ruotsin puolen soilla viivoja ei näy. Ah, no Ruotsin ojituksia ei ole tietenkään merkattu suomalaiseen karttaan, tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta kun katselee tarkemmin, niin onhan siellä lopulta pari hyttysenjalan mittaista ojitusmerkin pätkää kuin kuriositeettina. Raja aukenee railona, mitä tulee tunneperäiseen soidenvihaamiseen. Ja juuri mikään luontotyyppi ei ole niin perifeerinen kuin suo. Mielenkiintoista sinällään, että köyhemmällä Suomen puolella on riittänyt energiaa höyrypäisen mittakaavan saaneeseen jänkien möyrimiseen. Asian selvittäminen kuuluisi vähintään yhtä paljon psykiatreille, tai tarkemmin psykohistorioitsijoille, kuin ekologeille.

Palataan suvereniteettisaariin. Niillä on kiintoisia nimiä, kuten Pappilanhieta, Roomisaari, Suomalainen, Pukulmi, Puittamonsaari ja Vyönisaari. Roomisaaren pohjoiskärjessä sijaitsee ehkä maailman ainoa rajajoen saaressa oleva laavupaikka. Siellä voisi ehkä toteuttaa ilkikurisen ohjeen, jonka muistan olleen 1980-luvulla Kehä I:n varren kallioon maalattuna: ”Pidä Suomi siistinä. Heitä roskat Ruotsin puolelle.”

Suvereniteettisaaret ovat kukkakeidas.

Ladoilla ei mene lujaa, mutta kauniita ne ovat.

Nimitys suvereniteettisaaret johtuu siitä, että valtakunnan raja oli täällä epäselvä vuoteen 1981 asti, jolloin tehtiin perusteellinen rajankäynti. Raja kulkee nyt, kuten kulki ennenkin, joen syväväylän mukaan. Hieta elää omaa elämäänsä veden alla, joten syväväylä tuppaa siirtyä aikojen myötä.

Näin anonyymi kirjoittaja kirjoitti suvereniteettisaarten synnystä rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä 1/2001 (Jes, mikä nimi!). Artikkelin otteen alku viittaa Ruotsin ja Venäjän väliseen rajajärjestelyyn, jota käytiin Haminan 1809 rauhan jälkeen.

Jotain poikittaista oli tehtävä myös kahden puolen rajaa jakautuneitten tilusten välillä. Ne oli luonnollisesti kerättävä samaan valtakuntaan. Tähän päästiin tilusjärjestelyillä. Tornion- ja Muonionjoen lukemattomat saaret jäivät kuitenkin järjestämättä.

V. 1823 tyydyttiin toteamaan tilanne ja tehtiin luettelo saarista, jotka jäivät toiseen valtakuntaan. Suomalaisten Ruotsissa omistamat saaret olivat suurimmaksi osaksi Muonionjoessa, kun taas ruotsalaisten Suomen puolella omistamat saaret olivat enimmäkseen Tornionjoessa. Tilanteeseen alistuttiin pitkiksi ajoiksi.

Jotta saarien sijaintimaan määräysvallasta ei tulisi epäselvyyttä, oli omistajien isäntämaan suvereniteetin tunnustamiseksi maksettava erityinen suvereniteettimaksu. Tästä johtuu saarista käytetty nimi, suvereniteettisaaret.

Vuosien varrella suvereniteettimaksu aleni inflaation vuoksi niin mitättömäksi, että maksua ei kannattanut enää kantaa. Kerrotaan, että joku nimismies keräysvaivoja välttääkseen maksoi piirinsä maksut omasta taskustaan ja oli ratkaisuunsa tyytyväinen. Käytännössä maksun perimisestä luovuttiin heti toisen maailmansodan jälkeen.

Vuodesta 1823 lähtien suvereniteettisaaret ovat jatkaneet hiljaista olemassaoloaan. Alkuaikoina niiden arvo mitattiin lähinnä niittyinä. Useimmat saaret jäivät kevättulvien alle, jotka lisäsivät hyvin heinän kasvua. Vähitellen niittyjen käyttö väheni, ja samaan aikaan pulmat lisääntyivät.

Ruotsissa suvereniteettisaariin suhtauduttiin virallisesti aivan eri tavalla kuin Suomessa. Ruotsissa oikeuksia pidettiin omistusoikeuksina ja Ruotsin lainsäädäntöä sovellettiin surutta Suomeen kuuluvilla alueilla. Niinpä suvereniteettisaaret otettiin maarekisteriin kiinteistöinä, niihin annettiin lainhuutoja ja kiinnityksiä ja tehtiin maanmittaustoimituksia.


Ja niin edespäin. Artikkeli jatkaa ja kertoo, että Suomessa suvereniteettisaariin suhtauduttiin varovaisesti: kuin niitä ei olisikaan. Se oli vähäinen sivunoro suomettumisen vuoksessa.

Esoteerisen maantieteen vinkkelistä kyseiset villin vihreät rajatilasaaret muodostavat vahvan perifeerisen polariteettinavan noin kymmenen kilometrin päässä olevalle Ylitornion keskustalle. Toivottoman kosteat, upean kamalat ja torjuvan kutsuvat suvereniteettisaaret saavat olla rauhassa reippailupolkujen muun infrastruktuurin vetäjiltä, puhumattakaan isommista muokkaushankkeista. Nehän voivat pian taas joen, elävän prosessin ja muutoksen symbolin, kujeillessa mennä toiselle valtiolle.

torstai 23. lokakuuta 2008

Silmäys Sipoonkorpeen


Kuluvana syksynä on uutisoitu, että Nuuksion kansallispuisto kärsii ruuhkasta. Kauniina päivänä puistossa saattaa tungeksia 10 000 kävijää. Autot kiipeilevät puihin parkkipaikantuskassaan ja joka toisesta pusikosta kuuluu kännykän lirkutus. Varvut ja jäkälät huutavat ”ei, ei olla masokisteja”, mutta tulevat silti tuhannen Tunturisuden tallaamaksi.

Nuuksio on virallista Luontoa. Trademark-luontoa.

Samaan aikaan kun Nuuksion kiistatonta ihanuutta jaetaan kyynerpäätaktiikalla, viiden tuhannen hehtaarin Sipoonkorvessa voi samoilla kokonaisen päivän törmäämättä ainoaankaan ihmiseen. Linnuntietä Senaatintorilta on Sipoonkorven ytimeen 20 kilometriä, mikä on kolmanneksen vähemmän kuin Nuuksion saloille. Helsingin keskustasta Sipoonkorpeen pääsee bussilla (no. 742 Sotunkiin, tämä on hyvä vinkki) noin puolessa tunnissa. Nuuksioon matka vie pakollisine vaihtoineen helposti puolitoista tuntia. Silti Sipoonkorvessa toisen kulkijan kohtaaminen on pienoinen tapaus.

Sipoonkorpi ei ole virallista, tuotemerkkirekisteröityä Luontoa.

Ei ainakaan vielä. On todennäköistä, että siitä tulee tulevaisuudessa kansallispuisto kaikkine palveluineen, pysäköintialueineen ja viitoituksineen. Enemmistön vinkkelistä se on tietenkin hyvä; metsä tulee sille olemassa olevaksi. Nykyisellään Sipoonkorvessa ei ole muita merkittyjä reittejä kuin 4,5 kilometrinen Kalkkiruukin luontopolku ja 1,4 kilometrinen Byabäckenin luontopolku. Ne vain hipaisevat korpea. Sipoonkorpi on hämmästyttävän perifeerinen sijaintiinsa nähden, metropolin takametsänä.

”Metsämanner” on hieman korskea sana, mutta sopii tietyin kompromissein Sipoonkorpeen. Metsäalue on aika yhtenäinen ja vain parin pikkutien leikkaama. Korven ydinalueet ovat suunnistajien arvostamia hankalan paikantamisen vuoksi. Sipoonkorvessa onnistuu aika helposti eksymään. Ja vaikka city-sienestäjän metsäkulkemistaidot eivät välttämättä mikään mittari olekaan, niin eräs pimeän yllättämä parivaljakko Sipoonkorvesta piti tänäkin syksynä pelastaa rajavartiolaitoksen helikopterilla. Kännykkä on hyvä: sillä voi paitsi soittaa helikopterin, myös osoittaa sijaintinsa sen pimeännäkölaitteille.

Perifeerisyytensä vuoksi Sipoonkorpi on saanut ottaa vastaan keskuksen brutaalioperaatioita, jotka eivät missään tapauksessa olisi käyneet päinsä kaikkien yhteisessä lemmikissä, Nuuksiossa. Emme keskity nyt pieneen romun kippaamiseen, millä voi olla parhaimmillaan pikantti vaikutus. 1990-luvulla koko korven länsipuolen läpi vedettiin maakaasuputki, jonka jälkeen maisemaa halkoo nyt pysyvä avohaava. Siihen haavaan upposi Rorbäckenin purolaakso, jonka lempeä salaperäisyys oli kuin unen maisema keskellä valvetilaa. Samalla vuosikymmenellä puolustusvoimat keksi sijoittaa ammusvaraston keskelle Sipoonkorven pohjoisosassa olevaa laajaa ja jylhää Hindsbyn metsää. Sinne rakennettiin tietysti tie. Korven itäosa ei saanut olla rauhassa sekään: muutama hassu Immersbyn asukas ei halunnut voimalinjaa pelloilleen, joten se vedettiin Sipoonkorven halki. Etelään bygattiin asuinalueiden anomalia: Landbo pömpöösisiirappisine uuskartanoineen.

Sipoonkorpi on silti kaunotar. Sen pallerojäkälän valkaisemien ja kilpikaarnahonkien kruunaamien vuorten välissä puikkelehtivat suojuotteet ovat paratiisillisen vihreitä. Hindsbyn kiharainen puro, melkein pikkujoki, jossa viihtyy erittäin uhanalainen meritaimen, on niin viehättävä että sen mutkien perässä mielisi vaeltaa vaikka maan ääriin. Uljas on Högbergetin avokalliomassiivi keskiaikaiseen viljelysmaisemaan pudottavine äkkijyrkkine rinteineen, rikas vaahteraisten ja pähkinäpensaisten lehtojen mustamultainen rehevyys, viehkon suloista mutta antautumattoman salaperäistä suolampien hiljainen juro lumo.

Metsähallitus on tajunnut, että näin lähellä pääkaupunkia sijaitsevassa suurmetsässä olisi jo PR-syistä tyhmä hakata. Se on viime vuosina suojellut Sipoonkorvesta omistamansa 1700 hehtaaria. Näistä alueista tulee ennen pitkää oikeita ikimetsiä, monin paikoin ne ovatkin jo edustavia. Helsingin kaupunki, joka omistaa jo ennen vuodenvaihteen alueliitosta 900 hehtaaria korpea, ei ole ihan yhtä valistunut. Stadilla on hakkuusuunnitelmat takataskussaan.

Metso ja teeri viihtyvät vielä Sipoonkorven salosuojissa, kehrääjä surraa kesäöisillä mäntykankailla, kalasääski kiertää pesäpuutaan, ruisrääkkä narisee peltolaikuilla tieteellisen nimensä Crex crex mukaista ääntä, kaakkuri päästää usvaisella mustavetisellä lammella räyhähenkimäisen metelin. Paikallisen hevosmiesten tietotoimiston mukaan ”on yleisesti tiedossa”, että Sipoonkorvessa asustelee ”kolmisen karhua”. Ilves on merkitty viralliseen luontoselvitykseenkin ja Sotungissa nähtiin kolme sutta 2006. Yksi lammashakaa lähestynyt pysähtyi vasta, kun paikallinen jyväjemmari huutaa möläytti kekälesilmäiselle hukalle: ”Lämna fåren i fred!” Koko hauska stoori löytyy Hesarin arkistosta: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Susi+her%C3%A4tti+pelkoa+Vantaan+Sotungissa/1135220739579

Oma suhteeni Sipoonkorpeen syntyi ala-asteen perhostusvillityksen aikana 1980-luvun alussa. Korpeen mentiinn Vartiokylästä fillaroimalla Porvoontien laitaa ja Östersundomin kartanon jälkeen pohjoiseen hiekkatietä aina noin Helgträskin tasalle. Joskus tiellä oli armeijan harjoitusten jäljiltä paljon rynnäkkökiväärin hylsyjä. Hiekkatie oli kapeampi kuin nykyisin. Kerran yhden kaverin pyörästä puhkesi kumi. Aika kaukaa sai hakea talon, josta saattoi soittaa. Sieltä tuli sitten tyypin mummo, ei helikopterilla vaan punaisella Ford Anglialla pelastamaan epäonnisen retkeläisen. Emme poikenneet retkillämme kovin syvälle metsään tieltä. Lapsina meillä oli vielä mielessämme satujen myyttinen mielikuva metsästä, joka on suuri humiseva raja. Portti, josta ei käydä noin vain.

Tänä syksynä esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhdistetty retkikunta on samoillut pari kertaa Sipoonkorvessa. Retkimaistiaisina alla oleva kuvasikermä. Se ei pyri olemaan edustava postikorttisarja, mutta informatiivinen ja vähän vino tunnelmatunneli kuitenkin.


Tyypillistä ja parasta Sipoonkorpea: vanhenevaa sammaleista metsää, jossa on suojaisa hämäryys.

Metsälehmus eli niinipuu viihtyy korven rehevissä osissa, mutta jää varjossa pensasmaiseksi.

Alueella on monia hienoja jyrkänteitä.

Kääpätutkijan sanoin, Sipoonkorpi on valtakunnan ykkösalue yli 130 lajillaan.

Järviä ja lampia on Sipoonkorvessa vain toistakymmentä ja monet niistä on soisia.

Juomaveden saantimahdollisuudet ovat korvessa rajalliset, mutta toisinaan kulkija kohtaa purosen.

Negatiivisessa kulmassa kohoavat kallioseinät muodostavat suojaavan räystään leiripaikalle.

Jos kohta voikukka voittaa asfaltin, joutuu koivu niiaamaan vuorelle.

Leiri edestä. Joku on tuonut paikalle kokoontaitettavan puutarhapöydän.

Sammalpehmuisteinen palli ja kuivat puut odottavat vaeltajaa (sori epätarkka kuva).

Jatkuva mäkien ja painanteiden mosaiikki on säästänyt Sipoonkorven raivaamiselta.
Vanha tervaskanto, josta on veistetty sytykkeitä, kielii eräperinteistä.

Korven sydänalueilla Grytbergetillä nuotiopaikka on sammaloitunut suppilovahveroille mieleiseksi.

Laavun kehikko Gillerbergetin rikkonaisen kallioylängön länsipuolella.

Tuoksun täytyy olla huumaava, kun suopursutiheikkö kukkii.

Rapid-liesi vilvottelee korven pohjalla.

Oli pannu käynyt turhaksi, oli metsä lähellä, oli huoli poissa.

Asuttu pihapiiri Hyppjaskärrin avosuon lähellä. Näillä perillä ei fiinistellä.

Kiitos, mutta varoitus tulee liian myöhään. Putki myllättiin korpeen vaivihkaa jo 1990-luvulla.

Tämä paikka on tunnettu taatusti jo kivikaudella. 60-70 senttiä syvä geometrisen pyöreä hiidenkirnu tasaisella kalliopöydällä Holmmossenin itäpuolisella mäellä.

Toinen hopeasilmä, paikkana Gillermossarna.

Kyllä metsän kelpaa, kun sitä hoidetaan.

Metsätraktorien urat ovat goljattimaiset vuosikymmenienkin jälkeen. Reppu mittakaavana.

Eläimiä ruokitaan, mutta tuskin pyyteettä. Sipoonkorvessa väijyy noin 200 metsästäjää.

Pitkät rehevät suojuotteet seurailevat tuhansien vuosien takaisia merenlahtia etelä-pohjoissuunnassa.

Hindsbyn metsässä solisee raikas virta, jossa viihtyy myös meritaimen.

Olis niinku tauon paikka.

Syyskohmeinen suruvaippa hyväksyi lämmittelypaikan. Aikuisena talvehtivan otuksen kermankeltaiset siivensivut haalistuvat vitivalkoisiksi kevääseen mennessä.

Esoteerinen maantieteilijä piirtyy vihreään sammaleeseen auringon pilkistäessä salokaton läpi.