perjantai 24. lokakuuta 2008

Kainuunkylä ja suvereniteettisaaret, Ylitornio


Osa 1. Kainuunkylä ja oudot legioonalaiset 1944

Lokakuussa 1944 Ylitornion Kainuunkylässä kävi tuttu kohina. Se oli kylän Ruotsista erottava Tornionjoki. Muuten oli äänetöntä ja autiota. Talot olivat tyhjillään, navetat vaiti. Jopa kaikki veneet ja lautat poissa tutuilta paikoiltaan rannasta. Yksi kissa sentään kulki liiterin viertä. Mutta äkkiä sekin puikki pois kuin jotain säikähtäneenä.

Rantatielle oli ilmaantunut kuin tyhjästä liikettä. Sinne kurvata rohautti useampi vihersävyinen maastoauto. Niissä oli Saksan armeijan valkomustat ristit ja niissä olevat sotilaat olivat täplikkäissä maastounivormuissa. Vakituinen armeija oli perääntynyt paikkakunnan läpi pohjoiseen päivää paria sitten, nämä olivat erikoistehtävissä liikkuvaa jälkijoukkoa.

Ovet paukkuivat ja joukko jalkautui. Kauempaa ei oikein kuullut, mitä kieltä tupakoivat ja kireän oloiset sotilaat puhuivat. Eri syistä värväytyneitä nuoria miehiä, seikkailijoita, luopioita, idealisteja, oli mukana lännestä ja idästä. Yhtä lailla Belgiasta, Norjasta ja Ranskasta kuin Kroatiasta, Ukrainasta ja Latviasta. ”Legioonalaiset”. Sanottiin, että heidät oli siirretty tänne Muurmannin rintamalta.

Konepistoolein ja liekinheittimin varustettu komennuskunta piti palaveria rantatöyräällä kulkevalla tiellä. Jos puutalot olisivat osanneet vapista, ne olisivat varmasti tehneet sen nyt. Jo muutaman viikon ajalta oli kautta Lapin läänin kuultu, mitä tällaiset joukkiot saivat aikaan. Kainuunkylän komeat peräpohjalaistalot olivat osin 1700-luvulta. Isot talot kielivät vauraudesta ja ylväydestä, antoisten kalavesien ja viljavan laakson suotuisuudesta elämälle. Mutta tulen edessä ne olivat avuttomia kuin vauva sonnin jaloissa.

Aurinko pilkahti matalalta ja kiireisesti. Sitten Huitaperin vaaralta pyyhkäisi hyinen tihkuviuhka. Etäiset metsät näyttivät koksinmustilta, juroilta ja talvea manaavilta. Ja tapahtui jotain odottamatonta. Sotilaat laskivat varusteensa maahan. Kiskoivat saapasta jalasta, ripustivat sadeviittaa ja asetakkia koivun oksille, pudottivat suikkaa tienposkeen. Nyt hekin olivat vaiti, kuten kylä. Joki jatkoi vain huokaamistaan, kun puolipukeinen, osin alaston joukko laskeutui heinäiseen vesirajaan. Ja pulahti uimasille. Oli tehty päätös joukkopaosta Ruotsiin. Saksan tappio oli ilmeinen ja väsyneiden legioonalaisten pestit venyneet vuosien mittaisiksi. Oli aika hypätä kelkasta. Mentiin kuin sopulit jokeen.

Tornionjoki on lokakuussa jääkylmä ja sen virtaama on syysateiden vuolastama. Kainuunkylän kohdilla joki on lyhyimmilläänkin kaksi kilometriä leveä. Keskellä jokea on ”suvereniteettisaariksi” kutsuttu kymmenisen niittyisen ja matalan saaren joukko. Uomasto niiden lomassa muodostaa monimutkaisen labyrintin. Pakenevat sotilaat laskivat saavansa saaristosta levähdyspaikkoja, etappeja. Mutta veden kylmyys viilsi veitsenä, puhkoi hengitystä ja lamaannutti raajoja. Virta iski kiviä päin. Välillä vesiraja nousi katseen yli ja virta ikään kuin käytti tilaisuutta vetää syvemmälle. Jotkut pyristelivät takaisin pintaan, joillakin lokakuisen päivän vähä valo kaikkosi kokonaan. Saarille päässeet hoippuivat hervottomina, suistuivat suulleen. Mutta jatkoivat jälleen veteen, länteen.

Ruotsin puolelta nähtiin hahmojen ilmaantuminen suvereniteettisaarille. Ehdittiin nähdä, että moni katosi kuohuihin. Jos joku heistä huusi jotain, siitä ei mitään kuultu. Epäröiden laskettiin vene vastaan. Jokunen ongittiin turvaan Hietaniemen eli Hedenäsetin kirkon töyräälle eikä heistäkään heti osannut sanoa, kannattaisiko kantaa saman tein kalmistoon.

Kainuunkyläläiset Suomen puolelta olivat paenneet lauttoineen ja veneineen Svea-mamman huomaan. Mutta niin kuin koti-ikäväinen vain voi, pian he palasivat suvereniteettisaariston halki omalle puolelleen. Sieltä ei ollut noussut savua eikä kantautunut räjähdyksiä. Taloja ei oltu tärvelty mitenkään, mikä suuri helpotus!

Kainuunkyläläinen talo nuokkuu autiona, mutta eipä tarvinnut pytingin kokea 'Verbrannten Erde' -taktiikkaa.

Ja sitten olivat ne maastoautot. Komeita kuin mitkä. Joku osasi ajaa automobiilia. Toinen luotti aitoihin hevosvoimiin vetoapuna. Yhtä kaikki, autot vietiin pois, pantiin kätköihin. Varjoilevan taivaan alla niitä vietiin monien kilometrien päähän suoladoille, Saarimaan Aliseenvuomaan ja muualle. Peitettiin heinillä ja oltiin hiljaa.

Ei tienneet japparaiset ja kätkäläiset mistään citymaasturi-muodista. Mutta että yhdellä oli jeeppi ja toisella ei, siinä oli 1944 aika helkkarinmoinen ero. Ja muhi kylässä muutakin kaunaa. Sellaista, mikä löysi ilmaisunsa politiikan avulla. Vuosikausia sorsitut ja henkipattoina luimistelleet kommunistit tulivat esiin voittajan, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tukemina. Heillä ei ollut saksalaisia maastoautoja. Ja he siteerasivat naama punaisina aselepopykälää, jonka mukaan kaikki saksalainen omaisuus Suomessa oli yksiselitteisesti Neuvostoliitolle kuuluvaa ”saksalaissaatavaa”.

Kainuunkylän isännät olivat siis varastaneet Neuvostoliitolta. Asiaa ei voinut mitenkään painaa villaisella. Poikkeusaikojen antamilla kuvitteellisilla valtuuksilla kommunistit alkoivat kuulustella isäntiä kaamoksen 1944-45 katkerassa hämärässä. Kiduttaakin heitä. Jotta viimeinenkin vararengas ja bensiinikanisteri saataisiin pois sieltä viimeisimmästäkin suoladosta.

Mitä saatiin, mitä jäi piiloon? Sitä tarina ei kerro. Ehkä jostain suoladosta voisi yhä löytää vaseliiniin muumioidun jeepin.

Yllä oleva vähän tunnettu historian episodi pohjautuu Kainuunkylässä heinäkuussa 2008 esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisekspedetion kirjaamaan selontekoon, jonka iäkäs nainen ja melko iäkäs mies antoivat. Ainakin muori oli itse silminnäkijöitä. Tarinan päälinja on alusta loppuun tositapahtumia vastaava, mutta olen dramatisoinut yksityiskohdat kaunokirjallisella vapaudella.

Osa 2. Suvereniteettisaaret: tulviva periferia ja rajankäynnin riiviö

Kainuunkylä vältti polttamisen ohella myös melko hyvin myöhempien aikojen purkuvimman. Sen Jäämerentieltä syrjään jäävä rantaraitti on Lapin vähemmän tunnettuja rakennusperintöhelmiä. Päätietä paahtava ei myöskään näe suvereniteettisaaria eli Kainuunkylän saaria, mikä lienee saarten virallinen nykynimi.

Tässä karttalinkki havainnollistamaan kohteen sijaintia:
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=80000&text=Suvereniteettisaaret&y=7347048&x=2488589&lang=FI

Puolitoista – kaksi ja puoli kilometriä leveä saariryhmä koostuu, kuten jo todettiin, noin kymmenestä vaikeakulkuisesta ja tulva-alttiista saaresta. Itse asiassa kunnon tulvakeväinä saarista näkyy vain puiden latvat. Saarien väliset vesireitit ovat sokkeloiset ja moni uoma päättyy umpikujaan. Saaret muodostavat yhden Suomen suurimmista tulvaniittyalueista, noin tuhat hehtaarisen, ja sitä on sanottu Pohjois-Euroopan edustavimmaksi lajissaan. Linnuista kätköisillä saarilla viihtyvät muun muassa lapintiira, laulujoutsen, liro, sinisuohaukka, suokukko, suopöllö ja vesipääsky. Märät niityt ovat pysyneet auki, kuivemmat ovat pajuttuneet laidunnuksen ja heinänteon lakattua noin 1960-luvulla. Näistä toimista ovat merkkinä useat vanhat hirsiladot. Suomen puolella ne nuokkuvat romahtamaisillaan, Ruotsin puolella kunto on parempi. Yhtä ruotsalaissaarista tiettävästi laidunnetaan yhä.

Siltapahaselle pääsy oli kiinni oikeasta hetkestä. Selittämätön vedennousu voi tapahtua äkkiä kesälläkin.

Sääskiverkotettu retkeläinen sai luomu-hyttyskarkoittimen kovasta tuulesta.

Välihuomiona naapurimaiden erosta eräs hämmentävästi silmiin pistävä seikka. Kun katsoo Ylitornion topografista maastokarttaa (1 : 50 000) huomaa heti, että Suomen puolen suot ovat aivan täynnä ojituksen viivatiheikköä. Siis aivan täynnä, tenniskentän kokoisia aaparippeitä ja vellovimpia rimpiä myöten. Näyttää kuin hulluksi tullut insinööri olisi piirustellut karttaa viivottimineen yötä päivää viikkoitolkulla. Ruotsin puolen soilla viivoja ei näy. Ah, no Ruotsin ojituksia ei ole tietenkään merkattu suomalaiseen karttaan, tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta kun katselee tarkemmin, niin onhan siellä lopulta pari hyttysenjalan mittaista ojitusmerkin pätkää kuin kuriositeettina. Raja aukenee railona, mitä tulee tunneperäiseen soidenvihaamiseen. Ja juuri mikään luontotyyppi ei ole niin perifeerinen kuin suo. Mielenkiintoista sinällään, että köyhemmällä Suomen puolella on riittänyt energiaa höyrypäisen mittakaavan saaneeseen jänkien möyrimiseen. Asian selvittäminen kuuluisi vähintään yhtä paljon psykiatreille, tai tarkemmin psykohistorioitsijoille, kuin ekologeille.

Palataan suvereniteettisaariin. Niillä on kiintoisia nimiä, kuten Pappilanhieta, Roomisaari, Suomalainen, Pukulmi, Puittamonsaari ja Vyönisaari. Roomisaaren pohjoiskärjessä sijaitsee ehkä maailman ainoa rajajoen saaressa oleva laavupaikka. Siellä voisi ehkä toteuttaa ilkikurisen ohjeen, jonka muistan olleen 1980-luvulla Kehä I:n varren kallioon maalattuna: ”Pidä Suomi siistinä. Heitä roskat Ruotsin puolelle.”

Suvereniteettisaaret ovat kukkakeidas.

Ladoilla ei mene lujaa, mutta kauniita ne ovat.

Nimitys suvereniteettisaaret johtuu siitä, että valtakunnan raja oli täällä epäselvä vuoteen 1981 asti, jolloin tehtiin perusteellinen rajankäynti. Raja kulkee nyt, kuten kulki ennenkin, joen syväväylän mukaan. Hieta elää omaa elämäänsä veden alla, joten syväväylä tuppaa siirtyä aikojen myötä.

Näin anonyymi kirjoittaja kirjoitti suvereniteettisaarten synnystä rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä 1/2001 (Jes, mikä nimi!). Artikkelin otteen alku viittaa Ruotsin ja Venäjän väliseen rajajärjestelyyn, jota käytiin Haminan 1809 rauhan jälkeen.

Jotain poikittaista oli tehtävä myös kahden puolen rajaa jakautuneitten tilusten välillä. Ne oli luonnollisesti kerättävä samaan valtakuntaan. Tähän päästiin tilusjärjestelyillä. Tornion- ja Muonionjoen lukemattomat saaret jäivät kuitenkin järjestämättä.

V. 1823 tyydyttiin toteamaan tilanne ja tehtiin luettelo saarista, jotka jäivät toiseen valtakuntaan. Suomalaisten Ruotsissa omistamat saaret olivat suurimmaksi osaksi Muonionjoessa, kun taas ruotsalaisten Suomen puolella omistamat saaret olivat enimmäkseen Tornionjoessa. Tilanteeseen alistuttiin pitkiksi ajoiksi.

Jotta saarien sijaintimaan määräysvallasta ei tulisi epäselvyyttä, oli omistajien isäntämaan suvereniteetin tunnustamiseksi maksettava erityinen suvereniteettimaksu. Tästä johtuu saarista käytetty nimi, suvereniteettisaaret.

Vuosien varrella suvereniteettimaksu aleni inflaation vuoksi niin mitättömäksi, että maksua ei kannattanut enää kantaa. Kerrotaan, että joku nimismies keräysvaivoja välttääkseen maksoi piirinsä maksut omasta taskustaan ja oli ratkaisuunsa tyytyväinen. Käytännössä maksun perimisestä luovuttiin heti toisen maailmansodan jälkeen.

Vuodesta 1823 lähtien suvereniteettisaaret ovat jatkaneet hiljaista olemassaoloaan. Alkuaikoina niiden arvo mitattiin lähinnä niittyinä. Useimmat saaret jäivät kevättulvien alle, jotka lisäsivät hyvin heinän kasvua. Vähitellen niittyjen käyttö väheni, ja samaan aikaan pulmat lisääntyivät.

Ruotsissa suvereniteettisaariin suhtauduttiin virallisesti aivan eri tavalla kuin Suomessa. Ruotsissa oikeuksia pidettiin omistusoikeuksina ja Ruotsin lainsäädäntöä sovellettiin surutta Suomeen kuuluvilla alueilla. Niinpä suvereniteettisaaret otettiin maarekisteriin kiinteistöinä, niihin annettiin lainhuutoja ja kiinnityksiä ja tehtiin maanmittaustoimituksia.


Ja niin edespäin. Artikkeli jatkaa ja kertoo, että Suomessa suvereniteettisaariin suhtauduttiin varovaisesti: kuin niitä ei olisikaan. Se oli vähäinen sivunoro suomettumisen vuoksessa.

Esoteerisen maantieteen vinkkelistä kyseiset villin vihreät rajatilasaaret muodostavat vahvan perifeerisen polariteettinavan noin kymmenen kilometrin päässä olevalle Ylitornion keskustalle. Toivottoman kosteat, upean kamalat ja torjuvan kutsuvat suvereniteettisaaret saavat olla rauhassa reippailupolkujen muun infrastruktuurin vetäjiltä, puhumattakaan isommista muokkaushankkeista. Nehän voivat pian taas joen, elävän prosessin ja muutoksen symbolin, kujeillessa mennä toiselle valtiolle.

Ei kommentteja: