Helsingissä on parhaillaan tarjolla kaksi mainiota valokuvanäyttelyä, jonne pääkaupungin muuttuvista kasvoista kiinnostuneen kannattaa rientää.
16.11.2008 asti Raimo Långin KI PUN KAU – [epätiloja] Lasipalatsin näyttelytilassa sekä palatsin ja entisen linja-autoaseman välisen ulkotilan vitriineissä.
4.1.2009 asti Kari Haklin Eteenpäin Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa.
Molempiin näyttelyihin on vapaa pääsy.
Långin näyttely on eräänlainen lokikirja miehen tutkimusretkiltä Helsingin seudun epäpaikkoihin. Kohteena on purettavia rakennuksia ja myllerrettyjä alueita, joiden entinen käyttötarkoitus on lakannut mutta uusi vielä tulematta. Välitiloissa ollaan niin kuin muinaissuomalaisen kekriä seuranneessa jakoajassa, jolloin luonnon voimat ovat "irrallaan" ja magia tehokasta. Hetken aikaa, ennen uutta kiinteytymistä, melkein kaikki on mahdollista. Sellainen tunnelma kuvista välittyy. Lång itse sanoo kokeneensa suurta vapauden tunnetta retkillään.
Kuvista huomaa, että Långilla on taustallaan klassisen luonto- ja maisemakuvauksen pohja. Sommittelu on usein kuin perinteisestä luontokuvasta. Jotain dramaattista ja näyttävää on nostettu esiin, ja tausta komppaa mukana luoden silmää miellyttävän ja kiintoisan kokonaisuuden. Romantiikan kuvaston vaikutus ja väkevyys tulee esiin monessa isommassa tai pienemmässä yksityiskohdassa, on sitten kyseessä lilliputtina näkyvä kaivinkone siirtoainesvuoren harjalla tai luodinjäljet betonissa tai sitten hallitseva muuri tai puoliksi siivutettu tehdas. Kuvien valot ja sävyt ovat hyvin kattavia iki-ihanasta sinisestä hetkestä apokalyptiseen valosaastehuuruun.
Jotain myyttistä on malmilaistalon kultaisessa hehkussa, absurdia pekkahalosmaisessa talvikoivikossa tönöttävässä värikkäässä torninrähjässä (Keimolan moottoristadionkummitus). Sortunut Kruunuvuoren hirsihuvila on kuin kiedottu solmuun, maagista naturalismia ajan kädeltä. Vuosaaren uuden sataman jättimuurin kyljessä kituuttava, purettavaksi määrätty kalastajatila on täysin tarkovskimainen löytö, eräs näyttelyn helmistä. Kyläsaaren lakkautetun jätevesipuhdistamon kartiomainen huone päästää kruunultaan valon sisään; tuhon näyissä on usein jotain toivoa antavaa, myönteistä. Myös dokumentaariselta kantilta näyttely puolustaa paikkaansa. Nopeasti katoavista näkymistä ei liene montaa kuvaa Långin ottamien lisäksi.
Myös Kari Haklin näyttelyn painopiste on muuttuvassa kaupungissa, mutta kuvat ovat vuosilta 1967-77. Silloin ei revitty vain väheksyttyjä teollisuusrakennuksia, vaan muun muassa jugendlinna, jossa Suomen itsenäisyys oli julistettu ja jossa eduskunta oli kokoontunut ensimmäisen vuosikymmenensä. Puhumme tietysti Heimolan talosta, jonka Hakli ikuisti tuhon aattona. Purkutahti oli kuulemma niin kovaa, että välillä kuvaaja ei yksinkertaisesti ennättänyt ennen puskutraktoreita kuumiin kohteisiin. Onneksi hän kierteli kameroineen myös Puu-Pasilassa. Se mitä tarttui filmille on sulaa hunajaa, jossa on partakoneenteriä. Täydellisen kauniin ja väärentämättömän elämänrouhean puutalokaupunginosan näkymät kutsuvat astumaan sisään kuviin ja kahliutumaan tuhoojien tielle. Niin ei voi valitettavasti tehdä, ja sellainen varoituksen sana seuratkoon menovinkkiä, että valmistautua sopii myös masennuksen ja ärtymyksen tunteisiin.
Hakli on osumissaan kuin A1-luokan uutiskuvaaja. Hänen otoksissaan näkyy rakennusten ohessa ihminen ja elämä, lavastamattomana, yleensä täysin spontaanisti ikuistettuna. Saunamuori, räntäsateen ohikulkijat, Perunatorin hipit, katusoittaja, linja-autorahastaja, purettavasta puutalokodistaan häädetty mummo, brankkareita seuraavat Tölikan skidit ja niin edespäin. Välillä mennään sisäpihalle, rappukäytäviin, aika usein päästään kurkkaamaan kotejakin. Arki ja elämänmeno välittyy alleviivaamatta mutta lujasti. Haklin kuvat ovat kaukana kuivakasta ja arvattavasta, ehkä siksi että hän on itseoppinut. Mustavalkokuvansa (kaikkiaan 7000) hän otti kaupunginmuseon pestaamana. Se mikä 1967-77 oli katutodellisuutta, on nyt aikamoinen nostalgiatrippi.
Haklin romanttinen maisemasuhde paljastuu hänen taannoisessa lausunnossaan Kirkko & Kaupunki -lehdelle: "Haluan kuvata kauhtuneita ympäristöjä, jotka ovat katoamassa. Pidän siitä, että rakennuksessa näkyy sen ikä ja historia. Korjattu rakennus ei herätä enää samanlaisia tunteita."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti