perjantai 16. huhtikuuta 2010

Maalaukseen astuminen - Haavoittunut enkeli Eläintarhassa


Haluaisitko astua tähän maalaukseen? Se on mahdollista.

Eräs helsinkiläisten vakiintuneista rituaaleista ja kaivatuista elvyttäytymiskeinoista on kiertää Töölönlahtea. Sunnuntaikävelijät voivat vetäistä kaksi tai useampiakin kierroksia, arkisin useimmille riittää yksi. Mutta harva kiertäjä tiedostaa askeltavansa erään kaikkien tunnetuimman ja riipaisevimman kotimaisen maalauksen lävitse.

Puhumme Hugo Simbergin (1873-1917) maalauksesta Haavoittunut enkeli. Vaikka Haavoittunut enkeli edustaa niukkaa symboliikka, sen "tapahtumapaikka" sijoittuu reaalimaailmaan, ja voimme varmuudella tunnistaa ja löytää sen vielä nykypäivänäkin. Simberg asetti Enkelin kantajapoikineen maisemaan, joka on peräisin Eläintarhan puistosta, kohdasta, jossa Töölönlahteen sen koillisnurkkauksesta laskeee Töölönjoki.

Joki-termi oli reilusti liioitteleva jo Simbergin aikana, saatikka nykyään sadevesiviemäröinnin hotkaistessa seudun lähes kaikki pintavedet. Tämän päivän Töölönjoki on yleensä kuivillaan oleva oja, joka on sitä paitsi pitkiltä osuuksilta pakotettu putkiin. Alkujaankin vaatimaton joki tyrehtyi kun nykyisen Keski-Pasilan ratapihan kohdalla ollut, Ilmalan soilta vetensä saanut Töölönjärvi kuivattiin 1870-luvulla.

Töölönjoen uoma, sen ylittävä kävelytie, aukea ranta, pajupensas ja uoman ylitse heitetyt kepakot siirtivät monivaiheisen luomisprosessin myötä erilaisiin luonnoksiin, esiteoksiin ja lopulta viimeisteltyyn Haavoittuneeseen enkeliin. Havainnollistamme tätä seuraavissa kuvissa, joita voi verrata yllä olevaan lopulliseen maalaukseen.


Maisemaluonnos vuodelta 1902. Ateneum.


Ja sama paikka luonnossa 108 vuotta myöhemmin.


Simbergin ottama valokuva Töölönjoella leikkivistä lapsista. Kadonneen joen uomaan riitti vielä keväisin tarpeeksi vuolas virta kaarnaveneiden uittamiseen.


Sama töyräs löytyy helposti nykyisinkin.

Kauppaneuvos ja tupakkatehtailija Henrik Borgströmin (1799-1883) kustantamana ja Zacharias Topeliuksen aloitteesta 1850-luvulla perustettu Eläintarhan puisto oli Simbergin päivinä tärkeä virkistyspaikka Pitkänsillan pohjoispuoliselle työväestölle, eräänlainen Kaivopuiston rahvaampi vastine. Puiston nimi tuli suunnitellusta eläintarhasta, joka kuitenkin sijoitettiin eräälle Helsingin itäpuoliselle saarelle nimeltään Högholmen.

Eläintarha oli alkujaan hyvin laaja. Se uloittui pohjoisessa nykyiselle Nordenskiöldinkadulle ja siihen kuului myös sittemmin Alppipuistona tunnettu alue, samoin kuin Linnunlaulu ja Tokoinrannan puistoalue. Puiston pohjoisosat olivat melko luonnontilaisia lukuun ottamatta kuivatettuja soita ja rakennettuja kävelyteitä. Tämä puoli puistoa joutui vähitellen urheiluharrasteiden valtaamiksi. Sinne rakennettiin Eläintarhan yleisurheilukenttä, Olympiastadion, Uimastadion, Helsingin jäähalli, Töölön pallokenttä sekä vihoviimeisimpinä Finnair Stadium (jalkapallo) ja Micropolis (skeittipuisto). Eltsun kuuluisat kilpa-ajot kiellettiin 1963 onnettomuuksien jälkeen.

1890-luvulla Eläintarhan maaseutumaiseen rauhaan oli alettu sijoittaa erilaisia hoitokoteja, sairaaloita ja asuntoloita. Oli Sokeainkoulu, koti sokeille tytöille, Diakonissalaitos ja Raajarikkojen kartano. Koko kulmakunta oli saanut "eräänlaisen ihmisystävällisen luonteen", kuten rahatoimikamarin esitys vuodelta 1895 asian ilmaisi. Eläintarhan halki työnnettiin pyörätuoleja ja ohjattiin sokeiden tyttöjen saattueita, joita puistossa liikkunut Simbergkin varmasti usein näki. Parvittain hentoja olentoja, joilta seuraavan askeleen sija ja itse sinitaivas oli kätkeytynyt. Keväisen Töölönjoen kohdalla he läpäisivät poikien vyöhykkeen; vesileikkien mekkala saattoi hieman madaltua sokeiden tyttöjen läsnäolon hetkellä. Kenties viikareissa pilkahti jokin hahmoton auttamisenhalukin, myötätunto.


Niin Kaivopuiston kuin Eläintarhan aluille panneen puistomesenaatti Henrik Borgströmin patsas on tuntematon useimmille helsinkiläisille. Se sijaitsee hyvin perifeerisessä kolkassa Eläintarhaa, jyrkällä aitaan rajautuvalla mäellä Talvipuutarhan itäpuolella.

Haavoittuneen enkelin luodakseen Simbergin täytyi haavoittua itse. Hänen mielenterveytensä luhistui marraskuussa 1902. Hän joutui Diakonissalaitoksen sairaalaan, jossa hänelle diagnosoitiin maanis-depressiivisyyttä sekä ajoittaisia näkö- ja kuulohallusinaatioita. Noin viiden kuukauden sairaalajakson jälkeen pitkä raskas talvi oli ohitse, kevät loisti kirkkaana akkunoiden takana ja taiteilija tunsi itsenä viimein toipuneeksi. Mutta sairastamisen loppusuoralla häntä odotti vielä yksi mieltä kuormittava kokemus, jonka hän kohtasi Diakonissalaitoksen kalliolla, siis Töölönlahden perukan ja rautatien yläpuolella. Näin hän kuvasi sitä:

Eilen iltapäivällä koin järkyttävän hetken ulkona kallioilla, siellä missä nti Stark seisoi, kun sinä matkustit junalla. Maastakarkoitetut matkustivat ohi. Meitä oli kokoontunut joukko sairaanhoitaja sekä tohtorinna Snellman ja allekirjoittanut heiluttamaan matkalaisille viimeisiä jäähyväisiä loputtoman surulliselle matkalle. Kun juna sitten hyvin hitaasti ajoi ohi ja viimeinen vaunu lopulta tuli näkyviin, se missä kaikki emigrantit seisoivat kukitettuina, me aloimme kalliolla vilkuttaa. Se havaittiin heti junasta, ja tuon ohitushetken aikana meidän välillemme syntyi äärettömän voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, ja meidän puoltamme jäi tuskin yksikään silmä kuivaksi! -- En ollut koskaan kuvitellut, että saattaisi tuntua näin järkyttävältä seisoa toisenlaisen todellisuuden edessä. (Kirje kotiin sisarelle Blenda Simbergille 28.4.1903)

Simberg oli siis saanut kallioltaan kuin salamana iskeneen yhteyden Siperiaan karkoitettaviin, tuntemattomaan kohtaloon ja repivään koti-ikävään pakotettuihin ihmisiin. Heidän anonyymeytensä luultavasti vain puhdisti kokemuksen, teki siitä suoran sisäisen järistyksen ja sairastamisen kiirastulen huipennuksen. Pian seurasi paluu maailmaan. Simberg passitettiin kesäksi tervehtymään perheen kesäpaikkaan Niemenlautalle Viipurinlahden rannalle. Haavoittunut enkeli, jota taiteilija oli pyöritellyt luonnosvihollaan jo edellisenä vuonna, sai tuona suvena nopeasti lopullisen muotonsa. Simbergillä oli mukanaan valokuvia Eläintarhan puistosta. Niitä hän oli ottanut toipilaana keväisillä kävelyretkillään. Nyt niiden maisema siirtyi merkilliseen, maallisen ja ylimaallisen kohtaamispintaa kuvaavaan maalaukseen.


Trafiikkia Töölönjoen ylitse silloin (Eläintarhan kevättä 1901. Ateneum)...


... Ja nyt.

Syyskuussa 1903 Simberg kantoi Haavoittuneen enkelin seitsemän muun työn ohella Suomen Taiteilijain näyttelyyn Ateneumiin. Hän sai taiteilijatovereilta heti innostutta palautetta. Näin Simberg kuvaili Gallen-Kallelan kommentteja:

Hän sanoo, että se tekee sellaisen vaikutelman, kuin minä olisin seisonut suuren metsän keskellä pienessä tuvassa, jonne puut kasvavat aivan nurkkiin saakka, ja maalannut lainkaan välittämättä muusta maailmasta. Hänestä siinä on sellaista rauhaa ja sopusointua, jota ei ole missään muussa näyttelyn työssä. Maalaukseni näyttää sitä paitsi vaikuttavan voimakkaasti kaikkiin tovereihini, ja jokainen pitää sen ideasta. Olen aika hämmästynyt, sillä en voinut uskoa, että niin henkilökohtainen tunne voisi saada siinä määrin ymmärrystä osakseen.

Seuraavana keväänä Simberg asetti maalauksen Suomen Taideyhdistyksen kevätnäyttelyn valtionpalkintokilpailuun - ja korjasi voiton henkilömaalauksen sarjassa. Taiteilija odotti työstään kuumeisesti lehdistökritiikkejä, mutta niitä ei juuri kuulunut. "Kummallinen", tyydyttiin toteamaan. Vaikenemisen muurin rikkoi vain Helsingforsposten arviollaan, joka kuului seuraavasti: Mielenkiinnolla näkee uudelleen syvän tunteen leimaaman taulun, jonka ylevä ajatus ei varmaan jätä ketään koskettamatta. Sen edessä joutuu yksiselitteisesti surumielisyyden valtaan särkyneen illuusion edessä, tunteen joka valtaa silloin kun jotain kaunista, jotain puhdasta omassa sisimmässä on murskattu.

Sittemmin Enkeli on lunastanut paikkansa suuren yleisön sydämissä. Se voitti vuonna 2006 Ateneumin taidemuseon (nykyisen omistajansa) järjestämän Maamme Taulu -äänestyksen.


Simbergin Tampereen tuomiokirkon freskoihin 1905-1906 tekemässä Enkeli-versiossa on mukana vastarannan tehtaanpiiput. Nekin tulivat Töölönlahden todellisuudesta: kuuluivat vuonna 1965 purettuun sokeritehtaaseen.


Lontoolainen kustannusyhtiö Gerald Duckworth & Co Ltd. pölli Enkelin vuoden 2000 painokseen Friedrich Reck-Malleczewenin kirjasta Diary of a Man in Despair. Natsi-Saksasta kertovan päiväkirjan kanneksi valittu maalaus käännettiin peilikuvaksi ja kantajille lisättiin hakaristit. Huomattakoon, että Simbergin kantajat kiersivät lahtea nimenomaan myötäpäivään; aivan kuten esimerkiksi tiibetiläiset kiertävät pyhää stupaa tai muinaisen suomalaisen luonnonuskon harjoittaja tapionpöytää. Vetoomuksista huolimatta yhtiö ei ole luopunut kansikuvasta.

Haavoittunutta enkeliä on tulkittu monin tavoin. Ehkä liiankin ilmeisesti siinä on nähty sortokauden venäläistämisen vahingoittama Suomi-neito. Kun Simberg antoi sen ensi kertaa näytille Ateneumiin 1903, merkitsi hän sen nimen vain pitkällä ajatusviivalla. Minkäänlaista tulkinta-apua häneltä ei myöhemminkään saatu, vaikka moni tenttasi, mitä enkelille oli tapahtunut, mihin häntä vietiin, keitä pojat ovat, mistä ylipäätään oli kyse.

Taidehistorioitsijoilla on ollut teoriansa. Sakari Saarikivi näki Enkelissä "varhaisrenenssanssin madonnakuvien keväisen pyhäpäivän tunnelman", sovituksen ja rauhan; ranskalainen Simberg-tutkija Pierre Gervasoni puolestaan taiteilijan kolmoisomakuvan, jossa kantajat edustavat Simbergin minän tietoisempaa ja alitajuisempaa puolta, ja enkeli "sielua tai inspiraatiota"; Salme Sarajas-Korte puhui taas syyllisyyden ja vapahduksen keskinäisestä jännitteestä sekä Platonin tosiolevasta, josta ihminen on syösty materian maailmaan; Riikka Stewen tähdensi elementtien suhteita ja tulen puuttumista, ja yhdisti työn niin ikään Platonin Faidros-dialogin sielumyyttiin ja todellista kotia koskevaan unohdukseen, mihin viittaisi myös se, että enkeli on menettänyt näköaistinsa.

Esoteerisen maantieteen koulu katsoo, että menetetyn sisäisen näköaistin uudelleen löytämisessä on eräs merkittävä apukeino, suorastaan hoitomenetelmä, tietoinen herkistyminen ulkoisen ilmiömaailman ja sen keskinäisriippuvaisen tapahtumaverkoston havainnoinnille. Oivalluksien retken ei tarvitse välttämättä suuntautua Himalajalle. Porvarillinen rundi Töölönlahdella voi sekin paljastaa yllättäen solan Shangri-La:han. Eräs strateginen maamerkki on komeaa Töölönjoen nimeä kantava ojapahasen pätkä.


Simberg liitti useita kuvia yhteen saadakseen yleisnäkymiä. Valokuvat olivat hänelle dokumentointiapu, eivät mikään taideprojekti. Tässä keväistä kuhinaa Töölönjoella. Vasemmalla näkyvä nainen virittää ilmeisesti keitintä päiväkahveja varten.


Jannuja "joen" mutkassa ratapenkan vierellä. Janoinen hörppää lakistaan vettä. Mahtaisiko teistä pari joutaa kantamaan yhtä siipeensä saanutta?

Lähde:

Tässä kirjoitelmassa on käytetty lähteenä Marjatta Levannon kirjasta Hugo Simberg ja Haavoittunut enkeli (Valtion taidemuseo, Museopedagogisen yksikön julkaisuja 6, 1993). Se perustuu puolestaan Sakari Saarikiven 1948 julkaistuun väitöskirjaan Hugo Simberg, elämä ja tuotanto.

Lainaten kahta Simbergin kotiväelleen lähettämää kirjettä (1895 & 1896), Levanto muotoilee ideaalin, jonka soisi nykyistenkin taiteilijoiden ottavan opikseen:

Onnistuakseen taiteilijana piti uskoa työhönsä ja tuntea itsensä sen kautta onnelliseksi. Vain näin luotu taide välittyi edelleen katsojalle, tekemisen onnessa ja puhtaassa rakkaudessa oli taiteen ikuisesti vaikuttava voima. Rakkaudetta tehty kuva jäi pelkäksi kuvaksi yltämättä koskaan taiteen maailmaan. Tässä rakkauden nostamisessa kaiken taiteellisen tekemisen perustaksi Hugo Simberg liittyi suoraan, tietoisesti tai tiedostamatta, Platonin ajatukseen siitä, että vain rakkaus johdatti sielun yhteyteen lähtökohtansa, ideamaailman kanssa.

8 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Loistava, mielenkiintoinen kirjoitus. Simbergiä kannattaa aina kelata. Arkisempi tulkinta Haavoittuneesta enkelistä: Nainen (tyttö tässä) ei pysty niin pitkälle menevään älyllistämiseen kuin mies (joita pojat edustavat). Hän on biologian vuoksi enemmän tuntemisessaan sidottu kokonaisuuksiin kuin mies. Siksi hän tuntee tavallaan "korkeammin". Mies tajuaa tämän ja kunnioittaa naisen haavoittumista ja maailmantuskaa, ja siksi kantaa häntä, hieman häveten omaa kapeampaa vahvuuttaan. Tätä ilmentää taaemman pojan katse. Mutta miehen yksioikoisuus vie usein myös eteenpäin ja on kunnioitettavaa. Tämän näkee edellä astelevan pojan määrätietoisuudesta.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitokset kommentista. Pidän kovasti tulkinnastasi. Siinä on hienosti esitelty maskuliinisen ja feminiinisen perustavaa erovaisuutta, vastakohtia, jotka voivat täydentää toinen toisiaan hyvin arvokkaalla tavalla. Kerrassaan mainio analyysi ja herättää myös maalauksen hahmot elämään mielessä!

P.Saarinen kirjoitti...

Hm. Mistähän Simberg sai aiheensa? Tuossa kuvauskohdan lähellä on ns. Juneksen huvila, jossa vielä 1950-luvulle asti toimi kehitysvammaisten Rinnekoti-niminen laitos. Siinä ne vammaiset telmivät avoimesti pihalla.

Tuo Töölönjoki tuli vielä 1950-luvulla avoviemärinä Alppilan puhdistamosta. Se lienee tullut pariinkin kertaan rautatien alitse ja sitten vielä viemäröitynä Helsinginkadun alitse Töölönlahteen. Kuvaamasi paikka ei voine olla sama, senhän havaitsee jo vertaamalla alkuperäistä Simbergin kuvaa. Lahden puolella oli pitkä laituri ja siinä oli vene kiinnitettynä, kun oikein muistan. Alppilan puhdistamo lienee valmistettu 1800-luvun lopulla ja se oli ensimmäinen vedenpuhdistamo Suomessa. Alppilassa on puhdistamon peruja vielä jäljellä ankkalammikot. Puhdistettu vesi tuli osittain myös sanottuihin lammikoihin. Avoviemäri mutkitteli syvässä uomassaan paikassa, jossa oli sodan jälkeen lastentarha päivisin. Tarha tarjosi myös päiväruokailun. Mukuloita oli paljon ja meteli sen mukaista.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Erittäin kiintoisia tietoja ja huomioita, kiitokset.

Ainoa maastossa havaittava uoma, jota myös maaston luontainen muoto perustelee, on tuo kuvattu.

Observer kirjoitti...

Muistelen jossain näyttelyssä nähneeni, että maalauksen varhaisemmissa luonnoksissa kantajat eivät olleet poikia vaan pieniä piruja. Se rajaa jonkin verran maalauksen tulkitsemista, viitaten niin selvästi hyvän ja pahan dikotomiaan.

Hyvä kärsii ja haavoittuu tässä maailmassa, ja tarvitsee silloin tällöin kantajikseen vähemmän yleviä taistelemisen, kovettumisen ja hengissä selviytymisen alkuvoimia. Ehkäpä pirut enkelin kantajina eivät kuitenkaan olisi kelvanneet Tampereen tuomiokirkkoon, ja Simberg siksi muutti ne pikkupojiksi. Heissä symboloituvat poikamainen uho ja ilkikurisuus mutta toisaalta ilmeistään kuvastuvat pelko, syyllisyys ja viattomuuden menettäminen. Ampuivatko rajojaan kokeilleet pojat ritsallaan enkelin taivaalta?

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitoksia kommentista.

Simberg oli tunnetusti mieltynyt pikkupiruihin eikä olisi ihme jos sellaisia olisi ollut enkelinkin kantajiksi ehdolla. Mutta olisiko piru enää piru, jos kantaisi katumuksen ja/tai myötätunnon vallassa haavoittunutta enkeliä? Olisiko enkeli enää taivaan lähettiläs, jos joutuisi turvautumaan piruihin? Ehkä Simberg halusi säilyttää näiden symbolien polariteetin ja katsoi arvoitukselliset pikkupojat paremmiksi hahmoiksi enkelin rinnalle.

P. Keskinen kirjoitti...

P. Saarisen kanssa olen samaa mieltä, Simbergin kuvaama uoma on nykyään Helsinginkadun alla. Tekstissä (kuvin) kuvattu oja oli meren pohjaa Simbergin aikana. Kuvissa näkyy myös edessä Eläintarhan huvilat, jotka nykyuomaa kuvattaessa jäävät vasemmalle.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Saatatte olla oikeassa, hyvät herrat. Elokuvaohjaaja Jean Michel Roux, jolta tulee elokuva Enkelistä, esitteli minulle paikan päällä samaa näkemystä. Teimme maisemavertailuja vanhojen valokuvien avulla. Enkelin tarkka "tapahtumapaikka" vaikuttaisi sijaitsevan Helsinginkadulla heti ratasillan länsipuolella. Matkaa on kivenheitto siihen olettamaani paikkaan. Simbergin ajoista maankohoamista on tapahtunut Helsingin seudulla runsas 30 senttimetriä, eli kuvaamani kohta on ilmeisesti ollut ruovikkoista vesijättömaata. Kiintoisa tapaus, kaikkiaan.