lauantai 30. elokuuta 2008

Mustavuoren menneitä ihmisasukkeja

Mustavuoren metsäalue Helsingin ja Vantaan rajalla jää vuoden 2009 alusta kokonaan Helsingin rajojen sisäpuolelle. Se on pelottavaa. Nykyisin kuntarajan nimittäin huomaa huutomerkinselvästi metsässä. Siinä missä Vantaan puolella huokailee satukirjan kesytön korpi, rönsyilevät eksyttävän rehevät lehtorinteet, makaavat tai konkelona kitkuvat puuvainaat, väijyvät vähintään mielikuvitusta ja joskus varomatonta nilkkaakin luolat ja juoksuhaudat, ja muinoin kivestä ladotut tykkitiet pysäyttävät maisemalle liian vilkkaan pyöräkaaharin, Helsingin puolella tuulinen metsä värjöttää parturoituna puistikkona, katulamput möllöttävät honteloina rivistöinä (kuin omasta tarpeettomuudestaan typertyneinä silmiään räpsyttellen), liikennemerkit kirkuvat räikeää hallitsemishaluaan, ja viimeisinkin mukulakivipäällysteinen tiemetri on insinöörimäisessä tasoitustahdossa peitetty hiekalla tai hakkeella, jolla tuulipukusuorittajat joukoin ja vaivatta mennä kahisevat kävelysauvat rapsaten armeijamaista marssitarkkuuta. Mutta sovinnon sanana: Mustavuorta sekin on, pääkaupungin puoli, rakasta sellaista.

Joillekin metsä on rakas kodiksi asti, vaikka valinta harvoin lienee vapaaehtoinen. Metsissä asuvien heimon kunniaksi muistelen tässä kirjoituksessa Mustavuoren epävirallisia asukkaita, joita siellä vielä 1990-luvulla oli. Muistelen Huutajaa, Erakkoa, Ponuleirin jengiä ja Ilvesmiestä. Samalla kerron, millaisia merkkejä heidän asumuksistaan on jäljellä kesällä 2008. (Huom! Kuvasin osan paikoista loppusyksystä samana vuonna ja liitin kuvat tähän esitykseen).

Metsäläisten Mustavuoressa eli Vantaan puolella valtaväylät ovat mukulakivestä. Helsingin puolella vastaavat tsaarinaikuiset tykkitiet on peitetty helpotetun lenkkaritallustelun nimessä hiekalla tai hakkeella.

1. Tapaus Huutaja.

Huutaja asui Mustavuoren perimmäisessä nurkassa, Porvarinlahteen rajautuvassa ryteikköisessä metsäsaarekkeessa, joka nykyään jää suojelualueen halki brutaalisti raivatun voimalinja-aukion itäpuolelle. Kuulin Huutajan huudon ensimmäistä kertaa parin kaverin kanssa jo 1980-luvun puolivälissä. Olimme ihmettelemässä ruokoyökköstä (Senta flammea) Porvarinlahden ruovikossa, kun huuto varoittamatta kohosi Mustavuoren suunnasta. Se oli suuri, merkittävä huuto, joka tummensi entisestään tumman kuusikon profiilin, syöksyi iltayöhön pitkänä ryöppynä, täydellisen järjettömänä, juuri ja juuri ihmisääneksi tunnistettavana.

Muistikuva piinasi, mutta unohtui lopulta.

Alkukesästä 1993 olin Mustavuoren puolen metsäsaarekkeessa, lehdon takana. Tietämättäni juuri Huutajan metsässä. Oli aamuyö ja valokuvasin Porvarinlahden suunnassa olevaa kuunsirppiä. Olin saanut juuri kuvani, kun koko mäki alkoi jylistä ääntä. Matalana möyryämisenä alkanut, demoniseksi korinaksi, leijonamaisen karheaksi kiljunnaksi kehittynyt huuto tuntui tulevan suoraan maasta. Jälkikäteen olen järkeillyt, että Huutajan ääni levisi kallioon louhittuja juoksuhautoja pitkin, mitkä myös levittivät ja vahvistivat sitä. Kun kuulin huudon, en järkeillyt. Menin käsitteettömään tilaan ehkä minuutiksi. Yksikään ajatus ei kulkenut mielessäni, mutta huomasin kehoni toimivan: juoksin täysillä pois… Tämän jälkeen olen mielestäni ymmärtänyt, mitä termi ”jänistää” merkitsee. Se merkitsee tilaa, jossa vain pako on vallitseva.

Eräitä suojahuoneita huutajan mäen sydämestä.

Kolmisen viikkoa tapahtunutta myöhemmin saavuin alueelle kaverin kanssa, joka halusi myös kuulla Huutajan. Oli taas aamuyö. Me olimme sopivan reteällä tuulella, vaikka varmasti jännittyneitäkin. Huutaja toimi uskollisesti. Metsäsaareke jylisi jo ennen kuin varsinaisesti ehdimme astua siihen. Huutoon osasi tällä kertaa varautua, sille saattoi väkinäisesti naurahtaakin. Oikeasti se oli edelleen hirviömäinen.

Mutta kuka Huutaja oli? Hänestä ei ottanut selkoa edes Mustavuoren toinen pitkäaikainen asukki, Erakko (jonka esittelemme seuraavana). Erakko kertoi, että Huutajaan ei saanut yhteyttä. Hän kuulemma kävi omaa sotaansa, jätti maastoon paperille kirjoitettuja rintamakäskyjä, ehkä avunpyyntöjäkin. Jotkut väittävät nykyisin, että Huutaja olisi Porvoon suunnalta ja seonnut vain yht’äkkiä ”sorvin äärellä”. Ja että hän olisi sittemmin kuollut.

Huutajan puhdetyönä valmistama harava (jälkien peittämiseen?) ja telttakepit löytyivät piilosta kiven kolosta.

Itse löysin Huutajan majan viimein 1997. Se sijaitsi äärimmäisen vaikeakulkuisella paikalla, juoksuhaudan vallilla, keskellä repiväoksaista ryteikköä. Maja oli silloin jo raunioina, jätteet pursusivat rinnettä myöten häikäisevänä häntänä. Kaupunki siivosi paikan, mutta sieltä löytää nykyisinkin, elokuussa 2008, eräitä arkeologisia jäänteitä äänellä taistelleen metsäsissin arjesta: alumiininen paistoastia, emalinen pesusoikko, useita sammaleesta putkahtavia pulloja (monet 40 cl:n pikkupulloja) ja sellaista. Lihavat ruskeat kyyt vartoivat paikkaa ja se on – kuin temppeli mahtavatunnelmaisen Kuningaskobra-iskelmässä – ”suojassa viidakon”.

Huutaja lienee juonut tästä putkeen ohjatusta rautapitoisesta lähteestä.

2. Tapaus Erakko

Mustavuoren Erakon majan huomasin 1980-luvulla. Paikka oli parinsadan metrin päässä Itäväylältä. Sinne vei viljapellon halki kinttupolku. Mökki oli kelvollinen ihmisasumus, jossa oli savupiippu ja ikkuna, hyvin pieni rakennus tokikin. Maja oli tarkoin valitulla paikalla, jossa sitä suojasivat moneen suuntaan juoksuhaudat. Niissä oli jännittävän näköisiä tikasrakennelmia, jotka toivat linnoituksen vaikutelmaa. Metsäreissuillani ihailin tölliä kaukaa kymmenen vuoden ajan, kunnes viimein 1999 sain ajatuksen mennä koputtamaan ovea.

Vuoden 1999 aikalaisraporttini Erakon luona vierailusta on seuraavassa. Lukija olkoon kärsivällinen kaartelevan kuvauksen kanssa.

"Vesi kuplii jään alla. Kevätpuro. Aurinko hehkuttaa jäätä. Kuplat säihkyvät, haurastuneen jään reunat rapsahtelevat veteen siellä missä puro syöksyy esiin kristallipeittonsa alta, ja kiitää sitten välkkyen väljässä pähkinäpensaslehdossa, kunnes livistää katseelta metsän kätköihin. Vanhat kuuset, ehdottoman tietoiset symppikset, nousevat polun laidoilta käpyisinä ja humisevina. Aina syysmyrskyt kaatavat jonkun heidän iäkkäästä sukukunnasta. Tätä monet hyönteiset odottavat kieli pitkällä ja rientävät tällin käydessä asuttamaan puuta, joka on kaikkea muuta kuin eloton kuolemansa jälkeen. Metsäläisten pontikkapannusta kerran riistäytynyt tuli aiheutti metsäpalon, mutta myös kulokalmalle on ystävänsä. On pohdiskelun arvoinen ihme mistä nämä pienet otukset, jotka eivät voi elää kuin palaneessa metsässä, tulevat pian tulen jäljessä paikalle. Kuin ne olisivat olemassa ideoiden maailmassa ja tarvitsivat aktualisoituakseen kunnon roihun.

Vanhin metsän erakkomajoista on mäellä sankan kuusikon kätköissä, vanhojen juoksuhautojen takana, piilossa. Pihalla on nuotiopaikka, polkupyörä, lintulauta, kepillä tuettu puuntaimi, komposti. Olen tiennyt majan olemassaolosta vuosikymmenen, mutta sen asukasta en ole koskaan nähnyt. Tänään kolkutan ovea, tänään olen siihen valmis. Olisiko erakon mieli valmis vieraan kohtaamiseen?

Koputus... "Joo-oh!", kuuluu sisältä. Erakko. Mitään muuta ei tapahdu. Ääni oli kuulostanut myöntyvältä. Pitäisikö vain avata ovi? Vaiko antaa erakon päättää? Samassa ovi aukeaa. Sisäänkutsun hän heittää, pitkäpartainen, hiuksensa ajellut mies, iältään noin kuudenkymmenen. Astun sisään ja sanon, että termoksessa olisi teetä tarjolla. Erakko ottaa tarjouksen vastaan ja kaivaa jostain kupin. Ei puhuta liikoja. Rikkoakseen hiljaisuuden mainitsen teesekoitelman sisällön: vihreää teetä, inkivääriä, neilikkaa, mustapippuria... Kaikki sellaisia aineita, mitä erakko ei ole maistanut vuosiin. Hän hymyilee kulaustensa välissä. Ei erityisesti millekään: se on hymyilyä hymyilyn itsensä vuoksi.

Olin hieman pelännyt kohtaavani kärttyisen pedon, mutta kuinka kaukana todellisuus on siitä. Metsän seesteisyys asuu erakossa. Luonnon välittömyys ja liikkeiden sulavuus ovat esillä hänen olemuksessa. Majassa on hyvän näköinen kamiina, kirjoja, mukavuutta. Se on paljon viihtyisämmän näköinen kuin olisin voinut etukäteen uskoa. En ihmettele, että erakko on viihtynyt siellä pitkään. Kymmenen vuotta, vahvistaa erakko. Hän sanoo, etteivät monet ulkopuoliset hänen paikastaan tiedä. Kartat, rekisterit, viranomaiset... ne eivät hänen soppeaan tunne. Mutta aina joku retkeilijä sen löytää. Ihmiset tulevat kurkkimaan, odottavat että erakko tekee jotain näkemisen arvoista, syö kiviä tai roikkuu alasti puissa. Hyvin harva tulee puhumaan, erakko kertoo. Ihmiset pitävät häntä metsänpeikkona, outona.

Hiljaa mielessäni oletan erakon jäävän metsään loppuiäkseen, hänen kaltaisensa ei sopeutuisi enää ihmisten ilmoille... Näin ajattelen, kun erakko samassa sanoo, että kyseessä on hänen viimeinen päivänsä metsässä. Häntä odottaa paikka rivitalossa. Yskäisen teekuppiini. Minun on vaikea kuvitella erakkoa rivitaloon, melkein mahdotonta! Ehkä hänet voisi nähdä purkutuomion saaneen puutalovanhuksen takapihalla polkupyöränjämää ruuvailemassa, mutta että keskustelemassa rivitalon yhtiökokouksessa uuden ruohonleikkurin hankinnasta tai parkettilattiaisessa olohuoneessa televisiota tuijottamassa…

Erakko hymyilee. Outona olemisessa on puolensa. Kun olet outona, hän sanoo, tuli on televisiosi ja kyyt ystäviäsi. Kun olet outona, kuulet polulla ruhjoutuvan puuntaimen avunhuudot ja haluat siirtää sen turvaan. Kun olet outona, tunnet perinpohjin tiaisen ja mustarastaan tajunnanliikkeiden erot. Taivaan rajattomuuttakin ehtii pohtimaan kun on outona. Eikä mikään ole liian pieni asia oudon kiinnostukselle. Outo tekee mutta ei samaistu tekemiseensä. Outo kokeilee. Outo rakastaa kaikkea elämää. Oudon katto voi vuotaa, oudolla voi olla kirppuja tai kankkunenkin, mutta silti hänen maailmassaan mikään ei mene vikaan. Oudon on vaikea asettaa rajoja itselleen. Outo ei välttämättä ole yhteiskuntakelpoinen, mutta hän varsin on kosmoskelpoinen. Kun olet ollut outona tarpeeksi pitkään, olet lopulta ehkä tullut tarpeeksi oudoksi kokeillaksesi rivitaloasumista. Sillä ei ole kauheasti väliä, mitä outo tekee. Outo ei välttämättä tule ajatelleeksi, että hänen pitäisi käyttäytyä tiettyjen odotusten mukaisesti. Kun olet outona, maailma on enemmän kuin staattinen kuva, voit läiskiä siihen värejä mielesi mukaan. Olet yltä päältä itsekin väreissä, mutta samalla huomaat että oletkin katsellut verhojen välistä teatterilavalla olevaa sinua. Outona olemisessa on puolensa. Voit pitääkin siitä.

Näin erakko puheli, kunnes vaikeni. Perästä seuranneen hiljaisuuden täytimme teellä ja hymyillä."

Erakon tapauksen loppusanat: Erakko siis poistui metsästä omasta valinnastaan. Hän halusi testata, oliko hänen saavuttamansa rauha todellinen sisäinen muutos vai oliko metsäympäristö vain tilapäisesti tuudittanut mielen tyyneksi. Hän kertoi myös, että vaikka hän oli jo seuraavana päivänä muuttava Söderkullaan rivitaloon, ei hänen majansa jäisi tyhjäksi. Siihen oli luvassa jokin pariskunta. Erakko selvästikin hieman epäili kyseisen pariskunnan selviytymismahdollisuuksia. Ei syyttä. Jo myöhemmin samana vuonna (1999) maja oli palanut maan tasalle.

Erakko oli hyvä linnuille.

Vanha hirsikehikkoinen linnakekaivo tyydytti erakon janon.

Lyhty tuikki erakon illasssa.

Kymmenen vuoden takainen palopaikka. Pulkka on sulanut kuumuudessa.

Erakon yhden hengen sauna oli juoksuhaudassa.

Eräs pihan huoltokatoksista vältti tulipalon.

3. Tapaus Ponujengi

Ponujengi vaikutti 1990-luvulla Vantaan puolella Mustavuorta. Heillä oli leiri eräällä ylänköaukiolla, joka oli (Huutajan ja Erakon sijaintipaikkojen tavoin) juoksuhautojen ympäröimä. Tein vain kuulohavaintoja leiristä. Yleensä sieltä kantautui halkojen hakkaamisen pehmeä pauke. Klapeja tarvittiin epäilemättä paljon pontikankeittopuuhaan, kuten muuhun elämiseen.

Miten voin väittää, että leiri oli erikoistunut korpikyyneleen valmistukseen? Tämän kertoi itse Erakko. Hän sanoi myös, että ylettömän viinalla läträämisen vuoksi elämä leirissä oli erityisen rankkaa, ja että kerran tuli oli myös riistäytynyt hallinnasta. En tiedä, tuhoutuiko Ponujengin leiri Punaisen kukon riehuntaan vai yleiseen moraalin romahtamiseen, mutta tuhoajankohdaksi arvioisin 1990-luvun lopun, jolloin muukin ihmisasuminen katosi Mustavuoresta.

Kesällä 2008 Ponujengin tukikohdasta löytää vielä kiukaalla lämmitetyn pressukoijan jäänteet ja pirusti kanistereita. Huomiota herättävää on ryhmän fillarifetissi: jäänteitä on ainakin kymmenestä polkupyörästä. Ne ovat vanhoja malleja, 1950-70 –luvulta enimmäkseen, mikään varastettujen pyörien purkaamo paikka tuskin on ollut.

Fillareiden hautasmaa muistuttaa Ponujengistä.

4. Tapaus Ilvesmies

Ilvesmies asui Mustavuoren laidassa Niinisaaressa. Paikka on luultavasti kadonnut satamatyömaan Molokin kitaan, mutta se oli metsänlaidassa hiilivoimalan takana. Ilvesmiehellä oli menninkäismäisen pikkiriikkinen mökki, tietysti täysin luvaton ja virallisesti olemassaolematon, mutta siinäkin oli sentään ikkuna ja jokin tulisija. Mökki oli puoliavoimessa maastossa, ei mitenkään erityisen jemmassa. Ilvesmies kenties tunsi turvalliseksi sen, että hän saattoi tähystää lähestyjiä.

Kun koputin Ilvesmiehen ovea 1990-luvun lopulla, muistan hänen pelästyneen aluksi. No, hän totesi kuitenkin jokseenkin heti ystävälliset aikeeni ja kutsui kylään. Nautimme eväitäni ja teetäni. Se miksi kutsun tätä herraa Ilvesmieheksi, johtuu hänen kertomastaan havainnosta. Talvisena aamuna hän oli nähnyt koijansa ikkunasta ilveksen. Uskoo ken haluaa, mutta kyllä ilves mainitaan Helsingissä satunnaisesti tavattavien nisäkkäiden luettelossa. Valitettavasti en muista enempää Ilvesmiehen tarinasta. Toivon, että se jatkuu yhä ja hyvissä merkeissä.

Epilogi: Mustavuoren musta hevonen, uusi tuntmaton majailija

Myöhäissyksyllä Esoteerisen maantieteenn koulun arvovaltainen yhteistyötaho Romantic Geographic Society oli suorittanut Mustavuoressa kenttätutkimuksia ja löytänyt aivan uuden majan. Ilmeisesti kaasulämmittimellä lämminnyt maja oli ollut käytössä vielä ainakin kuluvan vuoden toukokuussa, sillä sieltä löytyi kyseisenä ajankohtana julkaistu Helsingin Sanomien Kuukausiliite. Ohessa jokunen kuva majasta.

Maja ja sen ei asukas mutta löytäjä.

Keittiö on kompakti, mutta kaipaisi siivousta.

Makuuhuone.

Post-modernia metsäläisyyttä. The Simpsons DVD ja dödöpurkki uusioerakon hyllyssä.

1 kommentti:

Hannu Kuukkanen kirjoitti...

Mustavuori eli Mustamäki, jolla nimellä se paikallisten asukkaiden puheissa tunnettiin, oli nuoruuteni jännittävimpien leikkipaikkojen joukossa. Surullista on ollut seurata kuinka se Vuosaaren kasvettua, vuosien ihmisvirtojen kulutuksessa ja kaatopaikan alla, on muuttunut urbaaniksi takapihaksi.
Kauniit luontopolut ovat muuttuneet pururadoiksi ja missä näin ei ole vielä käynyt, ovat mopopojat krossailleet polut mutalikoiksi.
Suuri osa Mustamäen harvinaisista lehtokasveista on kadonnut ja vielä jäljellä olevaa kasvikantaa on vaikeaa enää löytää sen hävittyä entisiltä kasvupaikoiltaan.
En myöskään oikein ymmärrä, miten sellainen tutkimus on tehty, joka aikoinaan totesi, että Porvarinlahden yli rakennettu junasilta ei ole häirinnyt tai vaikuttanut pesivien kosteikkolintujen runsauteen. Minusta Porvarinlahden perukoilla on keväisin kovin hiljaista verrattuna aikaan entiseen.
Onko kukaan enää nähnyt Mustamäessä kyytä tai tarhakäärmettä, jotka aikoinaan olivat yleisiä auringonpalvojia sen kallioilla? Minne ovat kadonneet harvinaisempi kosteikkovahvero ja laajat suppilovahverokasvustot, joista sai muutamassa hetkessä talven sienitarpeen kerättyä? Kyse ei ole sienten paljosta poiminnasta, vaan siitä, että maasto on kulunutta ja maastotyyppi on ihmisen toimista niin muuttunut, että nämä lajit eivät sielä pysty enää kasvamaan.
Ihmiset eivät toistaiseksi ole pystyneet (juna- ja maantietunnelia lukuunottamatta) tuhoamaan itse kallioita ja vanhoja Helsingin linnoitusketjun luolia. Juoksuhaudat sen sijaan ovat alkaneet täyttyä ohikulkijoiden jättämistä roskista. "Mitä, eikö talkkari käykkään täällä siivoamassa?"

Vanha kalkkikaivos oli ainakin vielä jokin aika takaperin paikoillaan. Miten mahtavat voida Louhoslammen ruutanat? Ihmiset ovat niitä ilmeisesti syöttäneet, koska jossain vaiheessa ne olivat melko kookkaita ja parvi sankka.