Keisarinmänty: esoteerisen maantieteen retkiraportti

Keisarinmänty
Esoteerisen maantieteen retkiraportti / toukokuu 2008
(Kuvat: Henri Saijos)

Ihmeelle ei ole kylttiä maantieltä. Asiantila on itsessään ihme maassa, jossa jokainen maaseudun polunpätkäkin on haluttu saattaa keskuskontrollin piiriin isolla valkealla nimikyltillä. Sellaisella, joka hohkaa pimeässä kuin ulkoavaruuden faunaan kuuluva kiiltomato.

Mutta jos Keisarinmänty muinaisen Hämeen Härkätien ja nykyisen kolmostien läheisyydessä haluaa pysyä jonain, jonka luo pääseminen edellyttää ponnistuksenpoikasen ja ripauksen lykkyä, ja se sille sallittakoon. Nietzsche totesi, että ”kaikki syvällinen rakastaa naamioita”, ja jokin perä siinä on. Samoin tehokkain pyrintö, mihin tahansa tähtäävä, on sellainen, josta ei huudella turuilla ja toreilla, vaan joka itää ja versoo hienotunteisuuden ravinteikkaassa mullassa.

Keisarinmännylle johdattava hiekkatie on perifeerisen oloinen, jotenkin eestiläinen hengeltään. Balttilaista vaikutelmaa lisää pannukakkulaakea maisema. Se on nummea, vanhaa armeijan jylläyskenttää ja hietaista peltoa. Tie rajautuu toiselta sivultaan aidattuun sotilasalueeseen, toiselta viljelyksiin. Kauempana on maatila, jonka mukaan kulmakunta on nimetty. Paikan nimi on Kiltti. Laajemmin sanottuna ollaan Pikku-Parolassa, Hämeenlinnan ja Hattulan kuntien rajamailla.

Keisarinmänty on liian iso ja hämmästyttävä tajuttavaksi, ja sen vuoksi kulkija ohittaakin sen aluksi. Sitten hän ajattelee: hetkinen, mitä ihmettä? – ja palaa ymmyrkäisenä takaisin.

Keisarinmänty hipoo aivan sotilasalueen rajaa, ja rohkeneepa kurkoittaa kielletylle puolelle aitaa.

Havukupoli on kuin temppeli. Oksisto pursuaa voimakkaan suihkulähteen tavoin korkeuksiin ja laskeutuu sieltä yltäkylläisenä vihervyörynä alas, ulottuen aina maahan asti. Kauempaa kupoli näyttää ikään kuin se koostuisi kymmenistä itsenäisistä puista, jotka kasvavat ylösalaisin ja syleilevät toisiaan sulassa sovussa. Alkukesän kasvuspurtti koskee myös Keisarinmäntyä: se pukkaa uutta heleää vuosikasvua kuin nuoruuden vimmalla eikä näytä surevan radion toistamaa ennätyskuivuutta.

Ylevän tuntua ei tarvitse hakea, se puskee solujen läpi. Kulkija empii tiheän oksaverhon äärellä, mutta ei malta kiusausta astua hämärään huvimajaan. Vasta nyt paljastuu männyn todellinen valtavuus. Tokko sen rungon ympäri yltäisi edes kolmen aikamiehen levitetyt kädet (ympärysmittaa lienee viisi metriä). Puun iästä ei ole tietoa, mutta ihmisen ja tämän valtakuntien aikahorisontin se ylittää kevyesti vihellellen. Olihan se nimittäin huomiota herättävän komea jo vuonna 1783, kun sen alle keksi asettautua kuningas Kustaa III:n päivällisseurue.

Kauhukseen kulkija huomaa aprikoivansa dinosaurusmaisen rungon äärellä, että millähän ilveellä moisen voisi sahata poikki – vai tarvittaisiinko jätin kumoamiseen pikemminkin dynamiittia. Ajatus tuntuu heti siltä mitä se on, pyhäinhäväistykseltä, ja katumuksesta kiemurteleva kulkija toivoo ettei mänty ole lukenut sitä. Mutta se paljastaa myös ajassamme resonoivan vaateen: kaiken kattavan luonnonhallinnan, joka on keikauttanut huolestuttavasti niin sisäisen kuin ulkoisen vaakamme tasapainoa.

Kukin Keisarinmännyn rungon haaraumista olisi itsessään jättimäinen puu.

Majesteetillinen honka kookkaalla keskushallillaan on maamme merkittävimpiä palatseja, näin voidaan liioittelematta luonnehtia. Sen havuholvin ilmava innoitus, valon leikki ja suojaisa hyväksyntä on vetänyt puoleensa magneettina kruunupäitä, imperiumien valtikankantajia. Kustaa III:n jälkeen oli Kustaa IV Adolfin vuoro. Hän järjesti männyllä pramean piknikin vuonna 1802. Sitten valta vaihtui venäläisille, ja yhtä lailla tsaarit tunsivat kaipuuta männylle (heidän myötään puuta alettiin kutsua Keisarinmännyksi aiemman Kuninkaanmännyn sijaan).

Aleksanteri I saapui pöytähopeineen ja hovineiteineen 1819. Ja kun 1863 Hämeenlinnaan matkusti upouutta rautatietä pitkin Aleksanteri II, niin minnepä muualla hänkään toivoi pääsevänsä, Pietarin jalokivisaleihin turtunut, kuin Keisarinmännylle.

Oli heinäkuun 29. ja Pohjolan suvi lempeimmillään. Tällä kertaa männyn alla järjestettiin, niin kerrotaan, kaikkien aikojen kemut. Voimme kuvitella, että hyvissä ajoin etukäteen saapunut keisarillinen keittiö loihti jylhään neulassalonkiin kaikkia aisteja hyväilevän kattauksen, joka viimeisteli luonnonihmeen itsessään paratiisillisen ilmeen. Pidoista sallittiin myös paikallisen väen päästä osalliseksi. Ei ihme, että Aleksanteri II:n sanotaan nauttineen kansansuosiota.

Kirjoitusta, jota nyt luet, ei olisi ehkä koskaan syntynyt, ellei 1863 Keisarinmännyllä olisi ollut paikalla myös Johan ”Juhana” Vilhelm Snellman, joka oli syntynyt Patience-nimisellä laivalla 57 vuotta aiemmin.

Senaattori, filosofi ja sanomalehtimies omasi suuren, tuolloin melkein liiankin suurelta tuntuneen haaveen: että Suomessa olisi suomenkielellä oikeutensa, että sitä voitaisiin käyttää ihan virallisestikin eikä vain multavarpaisten renkien keskinäisissä jorinoissa.

Radikaali ajatus poltti Snellmanin mieltä kuumassa kesäpäivässä. Ja sen hän jakoi tsaarille Keisarinmännyn sylissä, jossa kaikki voimakas ja herkkä tuntuu vahvistuvan, ja sisäinen katse yltävän hetkellistä ilmiökuohuntaa ylemmäksi.

Ja siinä paikassa, Kiltin kentällä ikihongan alla, Aleksanteri II hyväksyi asetuksen, jonka mukaan suomi tulisi kahdessakymmenessä vuodessa tasavertaiseksi ruotsin rinnalle maan oikeus- ja virkakielenä. Puhe ei jäänyt puheeksi, suvipäivän taian ja lukuisten maljojen nostattamaksi lumeeksi; "Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus" allekirjoitettiin jo seuraavana päivänä Hämeenlinnassa.

Viimeisenä valtionpäämiehenä Keisarinmännylle pyhiinvaelsi Urho Kekkonen sata vuotta myöhemmin. Ehkä Lepikon torpan pojalla oli vielä elävä tiedostus ja ymmärrys siitä, että hyvät ja tärkeät päätökset syntyvät usein puun alla. Viisaat hakeutuvat puiden luo.

Nyt Kiltin soratietä ei tunnu kukaan kulkevan, sillä ei ole rationaalis-tehokkaasta näkökulmasta minkäänlaista virkaa. Keisarinmänty on käytännössä unohtunut, monet lähiseudun asukkaistakaan eivät kuulemma sitä tiedä. Satunnaisessa kulkijassa ikinuorekas honkavanhus synnyttää kuitenkin yhä tunteen, jota voisi luonnehtia oman majesteetillisen perusluontomme aavistamiseksi.

Jokainen on kuningas ja kuningatar hengen hovissa. Kruunu on synnyinoikeutemme – mierolaisuus ja orjuus lipeämä, jonka voimme korjata jo seuraavalla askeleella.

Kulkija koskettaa Keisarinmännyn jyhkeitä kaarnalevyjä kuin kätelläkseen. Hän poistuu havupalatsista kiitollisena ja levänneenä. Ja lupaa viedä majesteetillista viestiä eteenpäin.

Keisarinmännyltä poistuva löytää mielentilalleen sopivan vastineen Aulangonvuoren tornista. Paikalliset lapset ovat löytäneet siitä oivan lentokentän leijoille.