Unelmilla oli valkeat seinänsä: Maunulan ostari ja Syvälammen motelli

Hetki ennen kaikkoamista.

Biologisena lajina ihminen havittelee palkintoa. Joko uurastuksella ansaittua tai - jos suinkin mahdollista - mannana taivaalta putoavaa. Seuraavassa kuvakatsauksessa kohtaamme kaksi unelmien täyttymyksen esikartanoa. Niitä ei ole enää olemassa; ne katosivat pian kuvien ottamisen jälkeen, toinen kesällä 2014 ja toinen kesällä 2015.

Ensimmäinen kohteistamme oli räntäsateisen arjen hyvä haltija, lohdun tuoja ja jokapäiväisen leivän jakaja. Tämä entinen aatelinen päätyi monen sukulaisensa tavoin mierolaiseksi. Yhä räikeämpää pintakiiltoa vaativa aika ei enää arvostanut sen vähäeleistä arvokkuutta ja kohtuutta. Se rappioitui ja keräsi arveluttavaa seuraa ennen kuin joutui väijytykseen ja nitistettiin.

Jälkimmäinen kohde oli luonteeltaan kameleontti. Se osasi mukautua moneksi. Hetken aikaa se oli rikkonaisista ja resurssijanoisista kaukopiireistä vaeltaneiden toivomuslähde, jolla saattoi lunastaa mahdollisuuden lapsen tilaan palaamiseen. Se ennakoi käänteentekevää kansainvaellusta, sivilisaation tuuliajoa ja yhteiskunnan hajaannusta. Se todisti myös illuusiottomien kurtisaanien kylmää hehkua, pakkasilloissa väreileviä haaremikangastuksia. Kesäöissä se soi kuin kannel ja norjat koivut peilautuivat valkeina sen ikkunoista. Satumaata se lupasi lupaamasta päästyään, mutta varoitti myös katkerista pettymyksistä. Yölinjojen vähäsanaisille miehille sen tyynyt olivat aina pehmeitä.

Kuljemme ensin Helsinkiin, Maunulaan. Ilmestymme 1950-luvun rivi- ja kerrostaloalueelle Keskuspuiston kuusikoista, taimenpuroa seuraten. Näemme jotain häikäisevän valkeaa. Rakennuksessa on temppelimäisyyttä, mutta toisin kuin oikea temppeli se on matalaotsainen. Siinä ei ole tornia, ei pyrkimystä ylös. Se istuu kuin harkko savessa; onko se aitoa kultaa? Se tuntee maalliset tarpeet ja vastaa niihin. Kuitenkin se on rajattu mellakka-aidoin. Se on enää kuori. On käsillä sen viimeinen kevät.

Maunulan vai Suursuon ostoskeskus? Kumpaakin nimeä käytetään, mutta samasta rakennuksesta on kyse. Se valmistui 1962. Ihmiskunta oli käynyt edellisenä vuonna ensi kertaa avaruudessa. Oltiin uudessa ajassa. Kaikki muuttuisi, vanha hylättäisiin. Ostoskeskus yhdisti markkinapaikan ja kyläkaupan parhaat puolet, ja teki sen momosti (modern and modest). Aniharvassa olivat ne onnekkaat taajamat, jotka ostoskeskuksena saivat. Ostarit olivat selkeälinjaisia ja hohtavia, pelkkää upeutta. Kuka olisi uskonut, kuinka nopeasti ne nuhjaantuisivat ja kävisivät kartetuiksi.

Maunulan ostarin länsisivua.

Rautakirjan kioski ei koskaan muuttunut postmoderniksi sisämyymäläksi.

Viimeisen kierroksen palveluntarjoajat on listattuna pääsisäänkäynnin ylle.

Purkukuula taisi jo lämmittelymielessä sipaista.

 Eteläsivu on varattu lastauslaiturille.

 Lastattavaa näyttääkin kertyneen.

Pubi.

 Itäinen sisäänkäynti valmistui 1990-luvulla.

Eksoottista.

Ostarin vieressä on erillinen kahvilarakennus, jonka rappio näyttää säteilleen naapurikerrostaloon.

 Passipaikka.

Valmiina.

Jos hommat hoidettaisiin tyylillä, olisi ostoskeskuksella liput puolisalossa. Taivas on joka tapauksessa täydellinen, aina.

Jatketaan toisaalle, Varsinais-Suomeen.

Pari kilometriä Suomusjärven kirkonkylästä pohjoiseen on Syvälampi. Pieni idyllinen järvi antoi nimensä motellille, joka nousi 1983 Helsingin ja Turun välisen maantien laidalle. Sijainti Suomen vilkkaimpiin kuuluvan valtaväylän laidalla, melko tarkalleen kahden suuren kaupungin puolivälissä, oli majoitus- ja ravitsemusliikkelle optimi.

Tanssiravintolana motelli oli niin suosittu, että sinne joutui jonottomaan viikonloppuisin tunteja. Paikalle tuotettiin suositun amerikkalaisen tv-sarjan sankari nimeltä Ridge. Hyvät ajat kuitenkin hiipuivat. Korpimotelli muuttui varjoiseksi bordelliksi, jossa oli tarjolla halpoja itänaisia. Huhut jylläsivät, otsikoita revittiin. Pelkkä nimi Syvälampi alkoi säteillä pahamaineisuuden hehkua kautta maan.

Miltei koko vuoden 2009 motelli toimi vastaanottokeskuksena maan rajoille ilmaantuneelle kolmannen maailman edustajistolle. Paljon se näki, paljon kuuli. Se saavutti surrealistisen hämäryyden pohjakosketuksen, jäi tyhjäksi, vaipui katatoniseen tilaan. Viimeinen niitti kaikille paikkaa koskeville toiveille oli monella tapaa haitallinen luomus: moottoritie. Valmistuttuaan lähistölle se alensi kunniakkaan ja ikivanhan valtaväylän, Turuntien, paikallistieksi eikä suonut Syvälammelle edes liittymää.

Syvälammen motellin hautajaisroviosta vastasi mitä ilmeisimmin pyromaani. Tässä nähdyt kuvat otettiin kuukautta ennen tuhoa.

Motellin sisääntuloväylä on suljettu.

Mitä kyltti yrittää sanoa?

Joku ripusti jouluvalot.

Kasvillisuus vyöryttämässä.

Yksi majoitusrakennuksista.

Ravintolan terassi.

Suomen lippu, Made in China?

Pihanäkymiä. Lampi on alempana laitureineen.

Täällä on tanssittu sekä pönkkönä että niin kuin käärmeet.

Ison tilan saattoi jakaa seinämillä pienempiin ja intiimimpiin yksiköihin.

Hörhelöä.

Ollaan melkein Tuhannen ja yhden yön sadussa.

Lisää loosheja.

Orientaali-kitschiä.

Riisuttua tunnelmaa motellipuolen huoneessa.

Reviirin merkkaus?

Dirrikan huone?

Välimerellinen sali.

Minkään yksityiskohdan ei ehkä ole ollut tarkoituskaan antaa vakavasti otettavaa kuvaa.

Asfalttitie hajoaa yllättävän nopeasti.

Vehmas unohdus.

Aika poistua ja sulkea ovi.

Olkoon näiden kadonneiden paikkojen muistot lämpimiä kaikille niille, jotka ehtivät niissä käydä.

Ylioppilaslehden toimittajan ekskursio Syvälammelle 2002 kertoo muun muassa Tatjanasta:

http://ylioppilaslehti.fi/2002/09/ekskursio-nyt-sita-saa/

Adiós, Fastholma

Yli sata vuotta ehti Fastholma seistä sijoillaan.

Teknokraattinen vinkkeli maailmaan on terävä ja kapea. Steriilinä ja mekaanisena se ei kuule, näe, haista, maista eikä tunne ilmiömaailman vivahteikasta sinfoniaa. Sen vähän minkä se siitä pystyy havaitsemaan, asettaa se yksiulotteiseen hyöty- ja riskianalyysiin. Missä se kohtaa hallitsemattomuutta, ryhtyy se automaattisesti neutralisoimaan sitä.

Eräs esimerkki teknokraattisesta offensiivista nähtiin tiistaina 10.3.2015, kun Helsingin kaupunki purki Herttoniemen Fastholman vallatun huvilan. Doosan-hullujussi päästettiin irti välittömästi sen jälkeen kun sloganilla Squat Mummola toimineet talonvaltaajat - joista toki voi olla montaa mieltä - oli pakattu maijoihin. Seuraavana päivänä kaupunginvaltuustossa kävi parku potentiaalisen asukastalon äkkipikaisesta tuhoamisesta. Jälkipyykki jatkuu, mutta mitäpä se auttaa, kun maito on jo maassa.

Vielä hetki sitten eräät toiveikkaat - Fastholman kesähuvila ry, Herttoniemi-seura, Lasten ja nuorten puutarhayhdistys ja Hukkatila Oy - olivat nähneet huvilan ja sen puutarhan oivana paikkana "kesäkahvilalle, yhteisviljelmille, hedelmätarhalle, saunalle, kaupunkilaisten kesäpaikaksi, juhla-, kokous- ja työtilaksi, treenipaikaksi, taidegalleriaksi sekä lasten ja nuorten ryhmien retkikohteeksi".

Fastholman purkaminen kustansi veronmaksajille rapiat 70 donaa. Tästä ei ole tarvis sanoa enempää, sillä johtopäätökset ovat liiankin ilmeiset jokaiselle ajattelevalle ihmiselle.

Esoteerisen maantieteen koulu vieraili Fastholman huvilalla keväällä 2011, kun siinä vielä asui antropologi Jöns Carlson. Lämminhenkistä ja syvämietteistä visiittiä varjosti jo huoli talon kohtalosta; kaupunki oli päättänyt irtisanoa vuokrasopimuksen. Säälittä ruhjotun talovanhuksen muistolle jaamme nyt kyseisenä huhtikuisena iltana otetut kuvat.

Fastholman huvila oli rakennettu noin vuonna 1910. Perimätiedon mukaan sen pystyhirret olivat peräisin Hakaniemen Ympyrätalon kohdalla sijainneesta talosta. Talossa asui aikoinaan Sörnäisten vankilan vartija, joka souti duuniinsa Vanhankaupunginlahden ylitse. Kaupungin omistukseen talo päätyi Lohikosken suvulta 1980-luvulla.

Ruovikoituneen lahden rannalla seisoi rujo piharakennus, kai jonkinlainen tallin ja venevajan yhdistelmä. Perifeerinen tunnelma oli Helsingin oloissa poikkeuksellisen voimakas.

Rouhea oli klapiliiterikin.

Iltarusko 26.4.2011.

Helsingin kaupunki on aiemminkin antanut ymmärtää, että se kokee riesaksi omistamansa vanhat puutalot. Sivuseikaksi virkamiesvallalle jää se fakta, että kyseessä on kaupunkilaisten yhteinen omaisuus ja rakennusperintö. Niin oli tässäkin tapauksessa, vaikka Fastholman syrjäinen ja kätköisä niemi lienee jäänyt noin 99 prosentille helsinkiläisistä tuntemattomaksi. Nyt se on pitkälle tulevaisuuteen tunnettu - mekanistisen pikkusieluisuuden muistomerkkinä.

Metsänvartijan mökin hyvästelimme Kalliossa elokuussa 2013:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/08/metsanvartijan-mokkia-hyvastelemassa.html

Veturitien kapinallinen ja Puu-Pasilan viimeiset hengenvedot

Veturitien yksinäinen talo oli merimies Ilvesviidan koti 1970-luvulta viime vuoteen.

Liikenne Pasilan Veturitiellä suihkii nopeatempoisena ja vuolaana. Vanhaa maantietä muistuttava katu, joka vielä 1962 kartassa kulki nimellä Suokatu-Träskgatan, sukeltaa keskivaiheillaan vehmaaseen lehtonotkelmaan. Jokainen ensi kertaa Veturitietä ajava todennäköisesti hätkähtää sivusilmälle välähtävää punaista mökkiä, joka on kuin Grimmin veljesten saduista. Mökin jo entuudestaan tietävät katsovat sitä kuin vanhaa ystävää - tai yhä vapaalla hilluvaa häirikköä. Veturitien punainen puutalo on viimeinen kesyttämätön kappale Puu-Pasilaa. Lempeästi kukkoilevaa habitusta korostaa se, että talo lähiympäristöineen on koristeltu aidon ITE-taiteen hengessä kaikenkirjavalla sälällä.

Nyt talovanhuksen lähtölaskenta on alkanut. Länsi- ja Itä-Pasilan väliin jäävä ratapiha on päätetty täyttää pilvenpiirtäjin. Halussaan paisuttaa väkilukua on Helsinki valmis purkamaan asuntojen tieltä satamia, sairaaloita ja lentokenttiä. Sellaisessa tehostuksen rynnäkössäkö riittäisi ymmärrystä tai edes huumorintajua värikylläistä lainsuojatonta mörskää kohtaan? Ei todellakaan: parruakaan siitä ei tule jäämään jälkimaailmalle, ei edes varoitukseksi. "Koko alueen ylimääräiset rakennukset ja rakenteet poistetaan", toteaa yksikantaan alueen omistavan Senaatti-kiinteistöjen johtava asiantuntija Antti Kari (Helsingin Uutiset 12.5.2014).

Talo, jota nyt pysähdymme katsomaan, sai ilmeensä sen pitkäaikaiselta asukkaalta Aarre Ilvesviidalta. Hän oli merimies, valtamerihöyryjen lämmittäjä, josta aika jätti viime vuonna 87-vuotiaana. Rakennusta ja sen ympäristöä hän täytti kierrätysmateriaaleilla, mutta myös kaukomaiden satamista tekemillään hankinnoilla. Talosta kerrotaan, että se olisi amerikansuomalaisten 1934 rakentama. Miksi ja kelle, se jää hämärään. Varmaa on, että talossa on nautittu junanpillin vislauksesta, höyryveturin puhkumisesta ja kiskojen kolkkaamisesta ylinkyllin. Valtava ratapiha - Pasilan puoliskoja jakava laakso - on aivan liki, talo sen länsilaidalla.

Ilvesviidan talo piileksii rehevässä metsässä ja näyttäytyy vasta äkisti läheltä.

Ajorata kulkee niin läheltä sisäänkäyntiä, että autoja voisi pyytää putsamaan kumijalkansa rappurallissa.

Talon numero on 12 on vailla lähinaapureita.

Tätä taloa muistaa ihmetelleensä pitkään, sillä se oli koristeltu jo takavuosikymmeninä.

Originellien ympärilleen ripustelemassa sälässä nuket jaksavat aina värisyttää hieman kaameina.

Kamalle on tehty oma hyllynsä seinustalle.

Voimaeläimiä.

Veturitien virallinen aika.

Tärkeä symboli. Neuvostoajan eestiläisille "suur valge laev", jollaisen ilmaantumista syvällä mielissä odotettiin, merkitsi toivoa vielä koittavasta vapaudesta.

Isot koivut muodostavat portin sisäänkäynnin ympärille.

Tästä on käyty niin hyvinä kuin huonoina päivinä, monet kerrat kotiinpaluun iloisissa tunnoissa merimieskapsäkki olalla.

Itä- ja Länsi-Pasilat yhdistävä silta näkyy etelässä.

Roinaa ja erikoisia vallituksia tontin ulkopuolella.

Voodoo-nuken kaltaisia otuksia, rättejä, cd-levyjä ja työmaiden värilätkiä; sellaista hedelmää kantavat Ilvesviidan lähimetsän puut.

Mies oli taiteilijaluonne ja harrasti tuvassaan maalausta.

Veturitien kapinallinen, jossa Puu-Pasilan henki vielä hetken pihisee.

Niihin aikoihin kun Pasilan puutaloja systemaattisesti purettiin, 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, alkoi yleinen kriittisyys rakennusperinnön säälimätöntä repimistä kohtaan hiljalleen kasvaa. Kuin huonoa omatuntoaan paikatakseen, pienenä jalon myötämielisyyden eleenä tai yhtenäisiä rakennuskokonaisuuksia väheksyvän "kerroksellisen kaupunkikuvan" mallia tunnollisesti noudattaakseen kaupunkisuunnittelija päätti jättää pari puutaloa uuden elementti-Pasilan laitakortteleihin. Ne olivat orvon irrallisia, koska koko maailma niiden ympäriltä oli nielty molokinkitaan ja pullautettu takaisin tunnistamattomassa muodossa. Virallisiksi menneisyyden muistoiksi säästetyt puutalot oli pakko puleerata steriileiksi. Niiden kauhtuneisuus, joka vehmaiden puutarhojen, klapikasojen, leikin äänten, linnunlaulun ja lauta-aitojen keskellä oli ollut vain kauneutta oli nyt äkkiä kuin kuolinnaamio.

Pasilanmäki Kimmo Pälikön maalauksessa 1974. Alueen järjestelmällinen purkaminen alkoi 1977.

Uuden Pasilan syntyprosessissa ei likvidoitu yksin talokantaa. Koko katuverkosto linjattiin uudestaan, pantiin kulkemaan eri paikoista kuin aiempi luonnonmuotojen mukaan syntynyt. Ja jos saksalaiset Lappia polttaessaan säästivät kirkot, ei näin laupeita oltu Pasilassa: kirkon oli mentävä, olihan se puinen. Pasilan kirkon purkajat poseerasivat valokuvassa vuonna 1976 moottorisahat käsissä; hymyt olivat rehvakkaita, mutta eivät pystyneet kätkemään epävarmuutta: mihin oikein ollaan menossa?

Kun saneerausoperaatiot Länsi- ja Itä-Pasilassa oli saatu päätökseen, oli alueen ilme viimein hallittu, funktionaalinen, kaakeloidun puhdas, teollinen. Tehtävä oli suoritettu - ainakin melkein. Asemakaavan ulkopuolisella VR:n alueella, vaahteravaltaisessa rinnelehdossa, sattui vielä lymyämään puutalo, joka oli välttänyt parin sadan kumppaninsa osaksi tulleen matalaksi lanaamisen ja myös kastroiduksi maskotiksi joutumisen. Kapinalliseksi se ei ollut koskaan aikonut, ei henkipatoksi eikä sissiksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Jos kantaa loppuun asti tunnusta "vapaus tai kuolema", ei osana voi olla häpeä, vaan pikemminkin paikka tähdissä.

****

Jälkikirjoituksena päästämme ääneen Länsi-Pasilan saneerauksessa keskeistä roolia näytelleen kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Matti Visannin:

"Kaupungin rajalle oli syntynyt pittoreski paikka, hienoja lehtoja. Muistan, kuinka istuin lehtoniityn reunalla ja perhoset lentelivät ja yritin kuvitella, miltä alue näyttää, kun siihen tulee kerrostaloja. Näimme propagandafilmejä, jotka vetosivat Länsi-Pasilan puutalojen säilyttämisen puolesta. Yleiskaavassa oli kuitenkin päätetty, että Helsingin keskustan paisuntasäiliö avataan pohjoiseen. Paljon uusia konttoreita, virastoja ja muuta, joten puutaloja ei voitu säilyttää. Meillä oli projektin sisällä keskustelu siitä, voisiko jonkun puutalon jättää jäljelle rikastuttamaan miljöötä muistumana alueen historiasta. Meillä oli aika suuriakin kiistelyjä asiasta. Onko se turhaa romantiikkaa! 1970-luku ei ollut romanttista aikaa. Minä olen kuitenkin ollut kallellaan romantiikan suuntaan, niin että kyllä muutama puutalo säilyi. Ne ovat siellä vieläkin." (Kaupungin sielua etsimässä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2010).

****

Laajemmassa originelleuden valtakunnassa vierailimme viime syksynä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/10/syntymahumala-veklahdella-ihmeellinen.html