tiistai 19. elokuuta 2014

Veturitien kapinallinen ja Puu-Pasilan viimeiset hengenvedot

Veturitien yksinäinen talo oli merimies Ilvesviidan koti 1970-luvulta viime vuoteen.

Liikenne Pasilan Veturitiellä suihkii nopeatempoisena ja vuolaana. Vanhaa maantietä muistuttava katu, joka vielä 1962 kartassa kulki nimellä Suokatu-Träskgatan, sukeltaa keskivaiheillaan vehmaaseen lehtonotkelmaan. Jokainen ensi kertaa Veturitietä ajava todennäköisesti hätkähtää sivusilmälle välähtävää punaista mökkiä, joka on kuin Grimmin veljesten saduista. Mökin jo entuudestaan tietävät katsovat sitä kuin vanhaa ystävää - tai yhä vapaalla hilluvaa häirikköä. Veturitien punainen puutalo on viimeinen kesyttämätön kappale Puu-Pasilaa. Lempeästi kukkoilevaa habitusta korostaa se, että talo lähiympäristöineen on koristeltu aidon ITE-taiteen hengessä kaikenkirjavalla sälällä.

Nyt talovanhuksen lähtölaskenta on alkanut. Länsi- ja Itä-Pasilan väliin jäävä ratapiha on päätetty täyttää pilvenpiirtäjin. Halussaan paisuttaa väkilukua on Helsinki valmis purkamaan asuntojen tieltä satamia, sairaaloita ja lentokenttiä. Sellaisessa tehostuksen rynnäkössäkö riittäisi ymmärrystä tai edes huumorintajua värikylläistä lainsuojatonta mörskää kohtaan? Ei todellakaan: parruakaan siitä ei tule jäämään jälkimaailmalle, ei edes varoitukseksi. "Koko alueen ylimääräiset rakennukset ja rakenteet poistetaan", toteaa yksikantaan alueen omistavan Senaatti-kiinteistöjen johtava asiantuntija Antti Kari (Helsingin Uutiset 12.5.2014).

Talo, jota nyt pysähdymme katsomaan, sai ilmeensä sen pitkäaikaiselta asukkaalta Aarre Ilvesviidalta. Hän oli merimies, valtamerihöyryjen lämmittäjä, josta aika jätti viime vuonna 87-vuotiaana. Rakennusta ja sen ympäristöä hän täytti kierrätysmateriaaleilla, mutta myös kaukomaiden satamista tekemillään hankinnoilla. Talosta kerrotaan, että se olisi amerikansuomalaisten 1934 rakentama. Miksi ja kelle, se jää hämärään. Varmaa on, että talossa on nautittu junanpillin vislauksesta, höyryveturin puhkumisesta ja kiskojen kolkkaamisesta ylinkyllin. Valtava ratapiha - Pasilan puoliskoja jakava laakso - on aivan liki, talo sen länsilaidalla.

Ilvesviidan talo piileksii rehevässä metsässä ja näyttäytyy vasta äkisti läheltä.

Ajorata kulkee niin läheltä sisäänkäyntiä, että autoja voisi pyytää putsamaan kumijalkansa rappurallissa.

Talon numero on 12 on vailla lähinaapureita.

Tätä taloa muistaa ihmetelleensä pitkään, sillä se oli koristeltu jo takavuosikymmeninä.

Originellien ympärilleen ripustelemassa sälässä nuket jaksavat aina värisyttää hieman kaameina.

Kamalle on tehty oma hyllynsä seinustalle.

Voimaeläimiä.

Veturitien virallinen aika.

Tärkeä symboli. Neuvostoajan eestiläisille "suur valge laev", jollaisen ilmaantumista syvällä mielissä odotettiin, merkitsi toivoa vielä koittavasta vapaudesta.

Isot koivut muodostavat portin sisäänkäynnin ympärille.

Tästä on käyty niin hyvinä kuin huonoina päivinä, monet kerrat kotiinpaluun iloisissa tunnoissa merimieskapsäkki olalla.

Itä- ja Länsi-Pasilat yhdistävä silta näkyy etelässä.

Roinaa ja erikoisia vallituksia tontin ulkopuolella.

Voodoo-nuken kaltaisia otuksia, rättejä, cd-levyjä ja työmaiden värilätkiä; sellaista hedelmää kantavat Ilvesviidan lähimetsän puut.

Mies oli taiteilijaluonne ja harrasti tuvassaan maalausta.

Veturitien kapinallinen, jossa Puu-Pasilan henki vielä hetken pihisee.

Niihin aikoihin kun Pasilan puutaloja systemaattisesti purettiin, 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, alkoi yleinen kriittisyys rakennusperinnön säälimätöntä repimistä kohtaan hiljalleen kasvaa. Kuin huonoa omatuntoaan paikatakseen, pienenä jalon myötämielisyyden eleenä tai yhtenäisiä rakennuskokonaisuuksia väheksyvän "kerroksellisen kaupunkikuvan" mallia tunnollisesti noudattaakseen kaupunkisuunnittelija päätti jättää pari puutaloa uuden elementti-Pasilan laitakortteleihin. Ne olivat orvon irrallisia, koska koko maailma niiden ympäriltä oli nielty molokinkitaan ja pullautettu takaisin tunnistamattomassa muodossa. Virallisiksi menneisyyden muistoiksi säästetyt puutalot oli pakko puleerata steriileiksi. Niiden kauhtuneisuus, joka vehmaiden puutarhojen, klapikasojen, leikin äänten, linnunlaulun ja lauta-aitojen keskellä oli ollut vain kauneutta oli nyt äkkiä kuin kuolinnaamio.

Pasilanmäki Kimmo Pälikön maalauksessa 1974. Alueen järjestelmällinen purkaminen alkoi 1977.

Uuden Pasilan syntyprosessissa ei likvidoitu yksin talokantaa. Koko katuverkosto linjattiin uudestaan, pantiin kulkemaan eri paikoista kuin aiempi luonnonmuotojen mukaan syntynyt. Ja jos saksalaiset Lappia polttaessaan säästivät kirkot, ei näin laupeita oltu Pasilassa: kirkon oli mentävä, olihan se puinen. Pasilan kirkon purkajat poseerasivat valokuvassa vuonna 1976 moottorisahat käsissä; hymyt olivat rehvakkaita, mutta eivät pystyneet kätkemään epävarmuutta: mihin oikein ollaan menossa?

Kun saneerausoperaatiot Länsi- ja Itä-Pasilassa oli saatu päätökseen, oli alueen ilme viimein hallittu, funktionaalinen, kaakeloidun puhdas, teollinen. Tehtävä oli suoritettu - ainakin melkein. Asemakaavan ulkopuolisella VR:n alueella, vaahteravaltaisessa rinnelehdossa, sattui vielä lymyämään puutalo, joka oli välttänyt parin sadan kumppaninsa osaksi tulleen matalaksi lanaamisen ja myös kastroiduksi maskotiksi joutumisen. Kapinalliseksi se ei ollut koskaan aikonut, ei henkipatoksi eikä sissiksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Jos kantaa loppuun asti tunnusta "vapaus tai kuolema", ei osana voi olla häpeä, vaan pikemminkin paikka tähdissä.

****

Jälkikirjoituksena päästämme ääneen Länsi-Pasilan saneerauksessa keskeistä roolia näytelleen kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Matti Visannin:

"Kaupungin rajalle oli syntynyt pittoreski paikka, hienoja lehtoja. Muistan, kuinka istuin lehtoniityn reunalla ja perhoset lentelivät ja yritin kuvitella, miltä alue näyttää, kun siihen tulee kerrostaloja. Näimme propagandafilmejä, jotka vetosivat Länsi-Pasilan puutalojen säilyttämisen puolesta. Yleiskaavassa oli kuitenkin päätetty, että Helsingin keskustan paisuntasäiliö avataan pohjoiseen. Paljon uusia konttoreita, virastoja ja muuta, joten puutaloja ei voitu säilyttää. Meillä oli projektin sisällä keskustelu siitä, voisiko jonkun puutalon jättää jäljelle rikastuttamaan miljöötä muistumana alueen historiasta. Meillä oli aika suuriakin kiistelyjä asiasta. Onko se turhaa romantiikkaa! 1970-luku ei ollut romanttista aikaa. Minä olen kuitenkin ollut kallellaan romantiikan suuntaan, niin että kyllä muutama puutalo säilyi. Ne ovat siellä vieläkin." (Kaupungin sielua etsimässä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2010).

****

Laajemmassa originelleuden valtakunnassa vierailimme viime syksynä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/10/syntymahumala-veklahdella-ihmeellinen.html

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei kai tuo rakennus palanut äskettäin?

http://www.metro.fi/uutiset/a1387806425157

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Onneton juttu tuo palo, mutta ei ollut sama rakennus. Palanut talo sijaitsee muutaman sadan metrin päässä ns. Toralinnan tiilikasarmin luona. Se oli - kuten Toralinnakin - ratapihakokonaisuuteen kuuluvia rautatieläisasuntoja, määritelmällisesti ei osa Puu-Pasilan asuntoaluetta, vaikka veteen piirretyistä kategorioista on kyse.

martin latimeri kirjoitti...

Se oli murha Arskan koti

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Jaa, Raaka-Arskasta on tullut kuultua vaan ei tästä.