Syysiltoina päidemme ylle kaartuu Linnunrata. Se on upea lukemattomine timanttisine silmineen.
Niin kerrotaan…
Mutta mitä tähtitaivaasta näkee katulamppujen alla? Vain pliisut jämät, jos niitäkään. Ja jos on pilvistä, mitä on jäljellä yötaivaan luonnollisesta lepotummuudesta? Ei kerrassaan mitään, taivas on apokalyptisen punahohtoinen, kuin kuumeinen, tulehtunut, houreissaan myllertävä. Eikä taudin parantumista ole näköpiirissä.
Päinvastoin: katuja ja muita ulkotiloja hehkuttava spottirihasto, kuin sitkeä ihottuma, leviää joka vuosi kauemmaksi kontrolloivasta keskuksesta, joka pyrkii kyllästämään jokaisen vähäisen kinttupolunpätkänkin keinovalolla. Kyse ei ole siitä, eikö tietty määrä valaisua kuuluisi kaupunkiin. Sota-ajan pimennysöistä voisi tietysti haaveilla, mutta tässä peräänkuulutetaan kohtuutta valaisuun.
Se mitä kaupungin maltillinen ja tyylikäs valaisu voisi parhaimmillaan olla, on unohdettu vuosikymmeniä sitten. Eräs katulamppujen liiallisen määrän syy on näennäistehokkuus. Liki joka kunnassa puuhailee laitos, jonka tehtävä on kylvää katulamppuja ympäristöönsä. Meillä Helsingissä tämä laitos on Helsingin Energia, trendikkäästi Helen. Se on sijoittanut kaupunkiin, rakennusviraston toimeksiannosta, noin 80 000 valopistettä ja lamppujen määrä lisääntyy vuosittain maksimissaan noin tuhannella. Valopisteiden määrällisen lisäämisen ohessa vanhempia lamppuja vaihdetaan kellanräikeisiin ns. monokromaattisiin malleihin, jotka tuottavat piikkimäisesti vain yhtä-kahta aaltopituutta siinä missä perinteiset lamput sisältävät auringon tapaan kaikki värit sisältävän jatkuvan spektrin.
Uusia paikkoja katulampuille on Helsingistä jo vaikea keksiä, mutta niitä haetaan kartoilta suurennuslasin ja hikipisaroiden kanssa (Sipoon liitosalueita odotetaan varmasti vesi kielellä). Miksi? Muutenhan joukko ihmisiä jäisi työttömäksi. Työtä on oltava, muu on toisarvoista. Valoautomaatti jauhaa ja jauhaa. Ja joukko ihmisiä voi näyttää tärkeää naamaa ja tuntea itsensä tehokkaaksi. Viis siitä, että seutu sairastuu synteettisestä valosta, saastuu läpikotaisin. Asukkaiden kannalta tilanne vastaa sitä, että jonkin saippuatehtaan työntekijät olisivat lähteneet lomalle ja automatisoitu tuotantolinja olisi unohtunut päälle hukuttaen hiljalleen koko kunnan saippuapaloihin.
Rahan ja energia haaskaaminen on kuitenkin pieni paha sen rinnalla, että synteettisen valon pakkotyrkytys, valosaaste, merkitsee universumin varastamista.
Tähtitaivaan "sammuttaminen" estää urbaania ihmistä konkreettisesti tajuamasta pientä osaansa maailmankaikkeuden mittaamattomassa laajuudessa ja himmentää kokonaisuuksien tajua ylipäätään. Kun laajempi perspektiivi on poistunut, muuttuvat arkihuolet, lyhytnäköinen uratykitys ja materiaaliset arvot kärpäsestä härkäseksi. Syvemmät arvot, hartaus, mielen hiljentyminen eivät tule edes mieleen. "Syntyjen syvien" pohdiskelu ei kukoista katulamppujen sirisevässä keilassa, jossa ylöspäin eksynyt katse sokaistuu ja väistää nopeasti alas lokaan ja mainoskyltteihin. Väliäkö sfääreistä. Eikö shoppailu riitä?
Victor Hugon (1802-1885) Kurjissa katulyhtyjen rikki kivittäminen ennakoi Pariisin kansannousua. ”Kas niin vanha katu”, sanoi katupoika Gavroche kiven heittäessään, ”pane nyt yömyssy päähäsi”. Valta tarvitsee näkyvyyttä, vapaus ei. Entä turvallisuus, mörköjen häätö, tuo wattiviljelijöiden mielimantra? Jos ajatellaan vaikka jotain pururataa, niin eikö häikäisevässä valokeilassa oleva potentiaalinen uhri ole itse kuin näyteikkunassa, siinä missä häntä arvioivat pimeyden ryövärit jäävät halutessaan (lamppujen häikäisyefektin vuoksi) uhrille viime hetkeen asti näkymättömiksi? Ja jos ajatellaan ajorataa, niin eikö autoissa ole omasta takaa ajovalot, joita poltetaan sellaisella innolla, että kilpailuun lähdetään itse aurinkoakin vastaan?
Piippu- ja viemäripäästöt sekä melu ovat kaikki saastuttamisen muotoja, joita ympäristöviranomaiset seuraavat tarkoin. Keinovalo sen sijaan on päästö, jonka mättämistä yksikään normi ei säätele. Yö on lainsuojaton, henkipatto, jonka lynkkaamista pidetään vain ansiokkaana. Yö on hiljainen ja kärsivällinen kiduttajiaan kohtaan, niin kuin itse Äiti Maa, se kuolee vaivihkaa pois. Yö ei osaa puhua puolestaan. Ellei sen ruostuneiden kasvojen surullisuus sitten synnytä sanoja sisimmässämme.
Ympäristöön lasketun keinovalon annostelua tulisi säädellä tarkoin, ts. pitää se minimissä. Onhan esimerkiksi pieni annos fluoria hyväksi juomavedessä, mutta jos sitä laitettaisiin tolkuttomasti, muuttuisi vesi hengenvaaralliseksi. Keinovalo on kuin kreikkalaisten farmakon, pieninä annoksina lääke, isoina myrkky. Nykyisessä tilanteessa esimerkiksi Helsinki on vakavan valosaastemyrkytyksen kourissa.
Pimeys on elämän rytmiikalle välttämätön lepovaihe. Tiedetään, että ihminen kärsii jos hänen ei anneta levätä yötään pimeässä. Sama pätee kasvillisuuteen. Miksi se ei pätisi laajemmin ympäristöön, ekosysteemiin? Muun muassa Helsingissä katulamppuja poltetaan metsissäkin. Eikö se ole räikeän suora aggressio luonnon omaa sykliä kohtaan? Kaiken huippu on se, että jopa maailmankuulun valoisassa suviyössämme, missä voi erottaa sormen-jälkensäkin tai lukea kirjaa, nöyryytetään luonto lamppulobotomialla valjun kuriympäristön ja hölmöläistarinoiden sekasopaksi. Näyn irvokas surkuhupaisuus saa satunnaisen yöretkeilijän pudistamaan päätä.
Lokakuun lopussa koivu on muuten lehdetön, mutta valokeilassa vallitsee hämmennys.Pimeys on perusoikeutemme ja valosaasteen ongelma lopulta syvyyspsykologinen. Yhteiskunta, joka näkee yön luonnollisen ominaisuuden, pimeyden, ainoastaan kielteisenä, todistaa omaa vieraantumistaan elämän perusrytmiikasta, talven ja kesän, feminiinisen ja maskuliinisen tai (vanhojen kiinalaisten termein) Yinin ja Yangin iäisestä paritanssista.
Ympäristöä rustaavan ihmisen olisi korkea aika tunnustaa, että yö ja päivä, pimeys ja valo, ovat täydellisen samanarvoisia siinä missä sähkölaitteen plus- ja miinusnavat tai kolikon kruuna- ja klaava-puolet. Niistä muodostuu terve kokonaisuus. Läähättäväjuoksuisessa tehoyhteiskunnassa tieteellis-rationaalinen Yang-puoli on ylikorostunut Yinin "pehmeämpien arvojen" kustannuksella. Toiseen ääripäähän kärjistynyt, sairastunut näkemys ei siedä Yin-elementtejä, kuten pimeyttä, vaan kokee ne uhkana, kauhuna, jonain joka on hävitettävä hinnalla millä hyvänsä. Hinta onkin korkea. Prosessissa kielletään puolet meistä itsestämme.
Kohtuuttomassa mitassa toteutettu katuvalaisu ei ole onneksi kiveen uurrettu ratkaisu. Liikavalon voisi poistaa parilla napin painalluksella jo ensi yöksi, jos näkemystä ja tahtoa olisi. Tähdet odottavat. Ja Linnunrata on toden totta kaunis timanttikudos, huikaiseva innoittaja, jonka edessä verbaaliset kädet on pakko nostaa ylös.
Sammuttakaa valot, jotta voimme nähdä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti