Kuolemantanssi Inkoon kirkossa

Keskiaikaisen maalarin tulkinta siitä, miltä herra Kuolema näyttää.

Hallitsija, miekkasi ei auta sinua,
valtikkasi ja kruunusi ovat täällä arvottomia;
olen tarttunut käteesi,
sillä tanssiini on sinun tultava.

Näillä sanoilla lausuu 1460-luvun saksalainen Totentanz-teksti ja muistuttaa, että mahtavinkaan hallitsija ei voi komentaa tai lahjoa pois häntä hakemaan tullutta kuolemaa. Kuoleman edessä kaikki orjasta ogliarkkiin ovat samanarvoisia, kaikki lähtevät sen matkaan yksin, ilman omaisuutta ja seuralaisia. Tämä on meille itsestään selvää - ainakin sikäli kun kyse on joidenkin muiden kuolemisesta. Mutta myös meidän nimemme on listalla, eikä viikatemies edes todennäköisesti antaudu kanssamme aikalisästä käytävään shakkipeliin, kuten Ingmar Bergmanin Seitsemännessä sinetissä.

Kuolemantanssi, danse macabre, on keskiaikaisen uskonnollisen taiteen kuvaelma, jonka tarkoitus on muistuttaa kuoleman lähestymisestä ja vääjäämättömyydestä. Siinä kuolema esitetään tyypillisesti luurankona, joka vie mukanaan eri ammattikuntien edustajia. Lajityypin ensimmäinen maalaus tehtiin Pariisissa 1420-luvulla ja aiheesta tuli välitön hitti eri puolilla Eurooppaa. Suomen - ja tiettävästi koko keskiaikaisen Ruotsi-Suomen - ainoa kuolemantanssimaalaus on Inkoon kirkossa ja peräisin noin 1510-luvulta.

Kirkon osuttua eräänä loppukesän päivänä reitillemme (ja oltua kerrankin auki) tartuimme tilaisuuteen ja kävimme tutustumassa maalaukseen. Sillä koskaan ei tiedä, toistuuko mahdollisuus...

Kuolemantanssi-maalaus sijaitsee kirkon pohjoisseinässä. Sitä vastapäätä oli keskiajalla pääportaali ja kastepaikka.

Inkoon versiossa kuoleman edustajat eivät ole keski-eurooppaisittain luurankoja, vaan hilpeän näköisiä kasvottomia tyyppejä, joiden ainoa pukine on vaippa harteilla. Tässä rajan taa muilutettavina ovat oppinut (vasemmalla) ja dominikaaniveli (oikealla).

Lähtövuorossa aatelisnuori, kuningas ja piispa (häntä vievä zombie on kadonnut ja myöhemmin restauroitu kokonaan pois).

Porvari matkaa allapäin viimeiseen tanssiin. Kuolema antaa meille yhden varmuuden ja kaksi epävarmuutta: voimme olla varmoja sen tulemisesta, mutta miten ja milloin, se on epävarmaa.

Maalauksen alku jää myöhempinä vuosisatoina rakennetun lehterin alle. Vasemmalla näkyy pala omahyväistä nuorta miestä, joka istuu puussa näkemättä kuoleman jo sahaavan sitä poikki; oikealla on onnenpyörään käsiksi päässyt mies, jonka kuolema kaikesta huolimatta nappaa pihteihinsä.

Kuolemantanssimaalauksissa on oma mielenkiintoinen yhteiskuntakritiikkinsä. Missään muualla keskiajalla ei olisi voitu näyttää maallisen ja jopa kirkollisen vallan olevan loppupeleissä vain pintasilausta ja jokaisen olevan pohjimmiltaan tasaveroinen. Mutta miksi termi "tanssi"? Eräissä keski-eurooppalaisissa maalauksissa luurangot todella näyttävät jorailevan. Kuoleman ollessa ihmisten elämässä jatkuvasti ja näkyvästi läsnä ja huipentuessa usein kulkutautien, nälänhätien ja sotien kautta massamittasuhteisiin, korostui ymmärrettävästi myös halu tarttua nopeasti katoaviin elämänpäiviin, ja tähän vastasi niin konkreettisesti kuin symbolisesti tanssi, vimmattu tanssi. Syntyi suoranainen tanssihulluus, joukkopsykoottinen ilmiö, joka tunnettiin ainakin Saksan, Hollannin ja Ranskan alueella. Se kokosi kulkueittain ihmisiä tanssimaan ja riehumaan itsensä transsiin, lankeamaan loveen, hallusinoimaan. Taustalla saattoi olla myös torajyvän myrkyttämä ruis LSD:tä muistuttavine vaikutuksineen.

Näin tanssihulluudesta Arno Forsius (http://www.saunalahti.fi/arnoldus/tanshull.html):

Ihmisjoukot vaelsivat kaupungista toiseen ja torille saavuttuaan he alkoivat tanssia suuressa piirissä yhä nopeammin. Tanssi kesti tuntikausia ja lopulta tanssijat hyppivät, huusivat ja pyörivät kuin mielettömät. Heidän silmänsä seisoivat päässä ja heidän suustaan tuli vaahtoa. Yksi toisensa jälkeen kaatui pelkästä uupumuksesta, eräät saivat kaatumataudin kohtauksia ja toiset näkivät näkyjä.

Tanssihulluus tarttui kaupunkien asukkaisiin, jotka liittyivät mukaan riehuntaan ja kulkivat vaeltajien mukana seuraavaan kaupunkiin. Lisäksi kulkueisiin liittyi seikkailijoita, kerjäläisiä, mielenvikaisia ja rikollisia. Seurauksena oli aina suuri hämennys ja sekasorto niillä paikkakunnilla, joille nämä joukot ilmaantuivat. Tanssihulluus sai myöhemmässä vaiheessa yhä enemmän seksuaalisia piirteitä. Lopuksi se muuttui eräänlaiseksi muodiksi ja maankiertäjät saattoivat ansaita elatuksensa sen nytkäyksiä matkimalla.

Vilkaiskaamme vielä myös muita Inkoon kirkon maalauksia:

Keskiaikaiset kattomaalaukset olivat esillä 1700-luvun alkuun, jolloin ne peitettiin kerettiläisinä. Uudelleen ne löydettiin 1894.

Katto on todella täytetty kuvilla ja köynnösornamentiikalla.

Luonnonvärien pehmeät sävyt näyttävät hieman oudoilta iskuvoimaa omaavien nykyvärien kyllästämälle silmälle.

Eläintarinaan pohjautuva kuvaelma hanhien hirttämästä ketusta.

Tässä Jeesuksen opetuslapset ovat ihmeen kautta kertyneet suremaan Neitsyt Marian kuolemaa.

Liito.

Johanneksen evankelistasymbolista lienee kyse.

Katolilaisuuden lempiaiheita, nasaretilainen vauvana.

Inkoon kirkon tarkkaa rakennusaikaa ei tiedetä, mutta se on 1400-luvulta. Rannikkosijainti oli vaarallainen ja vuonna 1509 tanskalaiset ryöstivätkin kirkon. Kattomaalaukset ovat peräisin välittömästi tätä seuranneelta kunnostusjaksolta.

Laajemmin käsittelimme keskiaikaisten kirkkojen kattomaalauksia tässä kuvaraportissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/11/keskiaikaisten-kirkkojen.html

Vanhan kansan hurjiin kuolemakäsityksiin sukelsimme tässä kirjoituksessa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/04/kirkonvaen-pauloissa-vanhan-kansan.html

Käsillä oleva teksti on blogin 200. Sinetti tähän saumaan.