Railo nimeltä itärintama: sananen vuosien 1941-45 suurpalosta

Nousiko hän Kampin metroaseman alapuolelle rakennetusta toisesta metroasemasta, joka tehtiin laajennusoptioksi pohjoiseen suuntaavalle linjalle? Vai vieläkin syvempää - paljon syvempää?

Käsittämätöntä! Ihminen närkästyy pahasta, kun se tulee ulkopuolelta ja on hänen ulottumattomissaan, mutta omaa pahaansa vastaan hän ei taistele, vaikka juuri se olisi hänen vallassaan. - Marcus Aurelius

Kampin metroasemalla iskee kummastus ja näkemänsä täytyy tarkistaa. Mutta totta se on. Hämärässä kammiossa lasien takana seisoskelee SS-sotilas. Kaasunaamari kasvoillaan hän vaikuttaisi olevan yksi niistä kaikkein pahamaineisimmista, jotka käsittelivät Zyklon B:tä. Metrojuna tulee, täytyy mennä. Vasta myöhemmin valkenee, että sotilas - nukke vain - ilmeisesti mainosti tieteiselokuvaa. Hänen näkemisensä ehti kuitenkin viedä mietteet toiseen maailmansotaan ja etenkin itärintamaan, jossa tuo suuri onnettomuus roihusi julmimmillaan.

Tänään 2. helmikuuta täyttyy tiimalasissa tasan 70 vuotta siitä, kun Volgan rannalle Stalingradiin motitettu Saksan 6. armeija antautui. Alkujaan 300 000 sotilaan armeijasta henkiin jääneet noin 110 000 miestä laahustivat kauhtuneisiin mantteleihinsa kääriytyneinä neuvostovankeuteen. Heistä 6000 oli enää palaava kotiin. Stalingradin taistelua pidetään yleisesti tärkeimpänä toisen maailmansodan käännekohtana. Puhtaasti sotilaallisesti se sitä tuskin oli, mutta sitäkin enemmän moraalisesti, psykologisesti ja poliittisesti. Aikajanalle sijoitettuna Stalingradin motin antautuminen ei tosin ollut vielä lähelläkään itärintamalla käytävän sodan puoliväliä; takana oli puolitoista vuotta painajaista, edessä vielä lähes kaksi ja puoli.

Juhannuksesta 1941 alkaen lukemattomille seinäkartoille Petsamosta Portugaliin ja Pariisista Sofiaan oli nuppineuloin hahmotettu itärintama, kahden häikäilemättömän diktatuurin taistelu elämästä ja kuolemasta. Saksa ja sen miehittämä tai muuten mukaan vetämä Eurooppa katsoi tuota ehdotonta ja läpäisemätöntä rajaa omalta puoleltaan, Neuvostoliitto alleen nujertamineen kansoineen toiselta. Itsessään itärintama oli jotain, mitä kukaan ei ollut ennakoinut, eivät edes operaatio Barbarossan arkkitehdit Berliinissä. Staattiseen olemassaoloon uurtuneena sitä ei pitänyt koskaan olla. Piti olla vain salaman kaltainen suihkaus lopulliseen voittoon; koneiden pauhua juhannuksesta elonkorjuuseen, paraateja kultaisten lehtien alla. Talvet ja mutavellit seurasivat kuitenkin toisiaan, ja entistä brutaalimmaksi kävi tuhoamistaistelu, jossa alkujaankin oli heitetty hyvästit normaalin sodankäynnin lainalaisuuksille ja ritarillisuuden vivahteille.

Vakiintuneimman institutionaalisen asemansa itärintama saavutti alkuvuoden 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Tuolloin kaikille oli käynyt selväksi, että siitä oli tullut pitkäaikainen ilmiö. Siellä puhkesi aika ajoin paikallisia kriisejä, mutta siltikin se oli suhteellisen vakaa ja hallittu. Se sijaitsi syvällä Neuvostoliiton maaperällä, fyysisesti ja henkisestikin kaukana keskimääräisen eurooppalaisen arjesta. Itärintaman olemassaoloon oli pakon edessä totuttu ja akuuttia huolta se aiheutti lähinnä vain niille, joiden läheinen palveli siellä. Kaikki itärintamaan liittyneet käytännöt olivat hioutuneet huippuunsa, saaneet rutiinin silauksen. Sinne kulki säännöllinen huolto, kymmeniä ellei satoja junia, kolonnia ja lentokoneita päivässä. Itärintaman katsaukset hallitsivat uutisfilmejä ja sanomalehtien palstatilaa. Muut rintamat eivät vieneet siltä mainittavasti huomioita, Normandiassa vallitsi vielä maalaisidyllin uneliaisuus siiderinmaistajaisineen.

Sodanaikainen lentolehtinen kuuluttaa "ratkaisun hetkeä" ja esittää eeppisen marssin itään. Hylätystä vajasta löytynyt propagandatuotos ilmeisesti painettiin useille eurooppalaisille kielille, koska vastaava on esillä muun muassa Riikan miehitysmuseossa latviankielisenä.

Vaikka itärintama sijaitsi kotikulmien sijasta "siellä jossain", kalvoi se silti eurooppalaista tajuntaa. Saksan esittämässä kuvassa itärintama näyttäytyi vahvasti tietoisen ja tiedostamattoman rajana. Se oli sellainen valli okkultismin mustaa hyökyaaltoa vastaan kuin millaisen pystyttämistä Freud oli esittänyt Jungille ennen heidän välien viilenemistä. Se jakoi rationaalisen, turvallisen, sivistyneen, järjestyneen, moraalisen, kulttuurisen ja toisaalta demonisen, järjettömän, barbaarisen, sekasortoisen, tuhoavan, eläimellisen. Jälkimmäinen kupli, kiehui, pyrki jatkuvasti lävitse ohuen kalvon. Se mieli hukuttaa länsimaisen sivistyksen ja lopulta itsensä ihmisyyden. Itärintamaa ei haluttu, mutta samalla mitään muuta ei haluttu yhtä kiivaasti. Uutisfilmien itää vartioiva sotilas - jonka sanottiin olevan "ristiretkellä" - oli kuin Pyhä Yrjö lohikäärmettä vastassa. Itärintaman juoksuhaudat ja piikkilangat olivat Mustaltamereltä Jäämerelle polveileva makaaberi elämänlanka, jokainen itään lähtenyt varuskuormasto jotain parempaa himmeästi lupaava kointähti, kolkonkatkera toivonkipinä.

Itärintaman töin tuskin pidättelemä, Eurooppaan ilmeisen syöksyvalmiina oleva bolshevismi oli täydellinen vihollinen, jonka varjossa kansallissosialismikin saattoi teeskennellä puhtoista. Se tarjosi jokaiselle jotakin. Sen materialistinen ateismi uhosi tuhoa uskonnolle ja kirkolle. Maanviljelijöiltä sen kollektivisointi halusi riistää maat, niin kuin sen sosialisointi omistukset kauppiailta ja tehtailijoilta. Siperian gulagit ja niskalaukaukset odottivat upseeristoa, valtiomiehiä ja älymystöä; kotiäitejä, tyttäriä ja jopa isoäitejä puolestaan raiskaukset, häpäisyt ja orjuus. Tehdastyöläinenkään tai parturinoppilas ei asettunut odotuksia sen autuudelle. Se halusi sulattaa kansallisvaltiot neuvostotasavalloiksi ja jatkaa leviämistään koko maailmaan Kommunistisen internationaalin (Komintern) taisteluohjelmassaan viitoittamalla tavalla. Jo vuonna 1940 oli nähty, kuinka Baltian maat olivat ikään kuin vajonneet maailmasta, kadonneet täyden infiormaatiopimeyden yöhön, jonka takainen hirvittävyys oli kaikille selviö.

Itärintaman roolia koko sivistyneen maailman turvaajana kiivaasti rummuttanut Saksan kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin lanseerasi sodan jälkipuolella paljon puhuvan iskulauseen Lieber tot als rot: mieluummin kuollut kuin punainen. Selväksi tehtiin, että itärintaman luonne oli kaikki tai ei mitään, voitto tai kuolema. Suhtautumisessa ei ollut sijaa kompromisseille. Itärintama oli dualismissaan ehdottomin kaikista eurooppalaisista suurista tarinoista modernilla aikakaudella. Valtava vastakohtanapojen jännite oli siinä vailla "häitä", rakentavaa yhteyttä. Jopa itärintaman suora rintaperillinen kylmän sodan rautaesirippu mahdollisti normaalimman kontaktin sen erottamien kansojen välillä.

Vuonna 1942 Saksa julkaisi miljoonien kappaleiden painoksena erään kaikkien aikojen häijyimmän kirjasen Der Untermensch (Ali-ihminen), joka myös käännettiin 14 kielelle. Tekele edusti eräänlaista pimeää poelaista fantasiaa, mutta sitä kaupattiin ei-fiktiona. Siinä selitettiin, että neuvostoliittolaiset, nuo Idän oliot, olivat itse asiassa vain osittain ihmisiä, vaikka ihmistä ulkoisesti muistuttavatkin. He olivat ihmiskunnan perivihollisia, ali-ihmisiä. Nämä punaruttoiset zombit edustivat pimeyttä, kaaosta ja apokalypsia, lakkaamatonta tarvetta tuhota. ”Heidän ainoa päämääränsä on tehdä aavikoitunut erämaa mistä tahansa luovuutta, hyvyyttä ja kauneutta säteilevästä kansakunnasta tai rodusta”, julisti kirjanen, joka hälytyshuutomaiset päätössanat olivat: "Eurooppa, yhdisty! Suojele itseäsi!"

Itärintaman kauhistuttava paine sai tosiaankin aikaan sen, että Saksa alkoi voimakkaasti puhua Euroopan tarpeesta yhdistyä. Kyseessä oli erikoinen ja vähemmälle huomiolle jäänyt alkusoitto myöhemmälle Euroopan Unionille. Sodan lakihetkillä joka kolmas Saksan riveissä taistellut mies oli kansalaisuudeltaan ei-saksalainen. Aidosti vapaaehtoisia ja patistetusti värvättyjä sotilaita virtasi itärintamalle kaikista Euroopan maista, jopa puolueettomasta Sveitsistä, Espanjasta ja Ruotsista. Erityisen runsaasti heitä oli Neuvostoliiton valtapiiristä Ukrainasta, Baltiasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä, mutta myös Skandinaviasta, Hollannista, Belgiasta, Balkanilta ja Ranskasta. Tähän päälle tulivat tietysti kanssasotijamaiden Italian, Unkarin, Bulgarian, Romanian ja Suomen armeijat. Omaa aatteellista yhdyssidettään loi kommunismin torjumista puoltava kansainvälinen yleisjulistus Anti-Komintern, jonka allekirjoittivat marraskuussa 1941 Bulgaria, Kroatia, Kiina, Tanska, Suomi, Saksa, Unkari, Italia, Japani, Manchukuo, Romania, Slovakia, Espanja ja Turkki.

Hieman hämäräksi jäävä vihkonen tahtoo osoittaa, että hajaisena Eurooppa ei pysty käsittelemään idän haastetta.

Vuotta 1939 kuvaava tilanne. Keskinäisten muurien erottama Eurooppa ja synkkien pilvien alta esiin vyöryvä bolshevikkien hyökkäysvalmistelu.

Yhdistynyt Eurooppa lyömässä idän vainolaisen.

Kun pelkät luodit ja kranaatit eivät riittäneet, yritettiin Hirviö myös kukistaa tekemällä se naurunalaiseksi. Berliinissä järjestettiin kesällä 1942 ivallinen näyttely Neuvostoparatiisi, johon oli siirretty alkeellisia maalaismörskiä ja muuta Neuvostolan takapajuisuutta ja puutetta alleviivaavaa. Voitto naurun voimalla pohjautuu ikivanhaan maagiseen näkemykseen ja voimme nähdä myös menetelmän psykologisen arvon. Jotain, joka on liian hirveää käsiteltäväksi, voidaan keventää huumorilla. Toki näyttely esitti idän offensiivin myös pelastusoperaationa, joka oli humanitääris-sivistyksellisistä syistä välttämätön suorittaa. Näkemys päti vielä silloinkin, kun koko läntistä Neuvostoliittoa oltiin jo tuikkaamassa soihdulla poltetun maan doktriinin mukaisesti.

Goebbelsin 18. helmikuuta 1943 antamassa totaalisen sodan julistuksessa ensimmäistä kertaa myönnettiin, että Hirviö oli hengenvaarallinen ja sen tuhoaminen tulisi vaatimaan täyden ponnistuksen. "Oletteko te valmiita totaalisempaan ja radikaalimpaan sotaan kuin mitä tähän mennessä on voitu kuvitellakaan?", diabolisen manipulaation mestari haastoi Berliinin urheilupalatsin yleisöä ja täysi areenallinen ihmisiä räjähti kannatusmyrskyyn. Todellisuudessa täyttä mobilisaatiota ei vieläkään aloitettu, vaan vasta noin puolitoista vuotta myöhemmin, jolloin idän suhteen oli vallalla jo kriisi, palokuntatyö. Ja sitten koitti silkka kauhulla motivointi, Hirviö oli nyt tunkeutunut kotiporteille, se raapi jo ikkunaluukkuja. Pahimmat pelot osoittautuivat tosiksi niillä Itä-Preussin alueilla, jotka ensimmäisinä jäivät neuvostoliittolaisten käsiin. Siviileihin kohdistunut julmuus nautti neuvostojohdon siunausta. Mitä oli jätetty taakse, se tuli nyt eteen - ja maksajina olivat, kuten niin usein, viattomimmat.

Tappotantereena ja operaatiosumana itärintama oli jättiläinen, maailmanhistorian suurin yhteenotto. Kuolleina ja vangittuina puna-armeija menetti ainakin noin 17 miljoonaa sotilasta (eräiden arvioiden mukaan paljon enemmän) ja Saksa noin 8 miljoonaa. Stalin oli vainoharhoissaan murhauttanut parhaat upseerinsa ja suosi "taktiikkaa", jossa sama hyökkäys toistettiin tappioista huolimatta niin monta kertaa, että se lopulta onnistui. Niin järjetön, piittaamaton ja jääräpäinen kuin Hitler olikin, saattoivat hänen kenraalinsa kuitenkin kyseenalaistaa hänen ratkaisunsa ja väitellä niistä - usein tietysti turhaan. Stalinin alaiset puolestaan pelkäsivät ”generalissimusta” niin paljon, että kertoivat hänelle satuja pitääkseen hänet tyytyväisenä. Lentävä lause kuului: ”Jos saat kutsun Stalinin luo, et koskaan tiedä palaatko sieltä". Hitler kiri kuitenkin perässä; heinäkuun 1944 salaliiton jälkimainingeissa myös hän kävi entistä vaarallisemmaksi omilleen. Saksassa tuli voimaan oikeusjärjestely nimeltä Sippenhaft, eräänlainen sukuvastuu, jonka mukaan valtiota kohtaan suuntautuvaan rikokseen syyllistyvän ihmisen itsensä lisäksi myös koko hänen lähin sukunsa on vastuullinen ja joutuu kärsimään.

Saksa hävisi taistelun itärintamasta, koska sitä johtava korpraali ei ollut ottanut vaaria Karl von Clausewitzin (1780 - 1831) Sodasta-teoksen ehkä tärkeimmästä ohjenuorasta: isku tulee keskittää, ei hajauttaa.

"Sotasuunnitelmaa kokonaisuudessaan hallitsee kaksi pääperiaatetta. Ensimmäinen on se, että vihollisvoiman teho on supistettava mahdollisimman harvoihin painopisteisiin, mieluimmin yhteen, ja näitä painopisteitä vastaan suunnattava isku on rajoitettava muutamiin päätoimintoihin, mikäli mahdollista vain yhteen; lisäksi myös kaikki toisarvoiset toimenpiteet on pidettävä mahdollisimman toisarvoisina. Lyhyesti sanoen: ensimmäisenä periaatteena on toimia mahdollisimman keskitetysti. Toisena periaatteena on toimia mahdollisimman nopeasti sallimatta mitään keskeytystä ja mitään kiertotietä ilman kyllin painavaa syytä."

Saksan emämunaus (jos sodan aloittamista ei oteta lukuun) oli sallia itsensä tulla vedetyksi mukaan Mussolinin tolkuttomaan Afrikan-seikkailuun silloin kuin se olisi tarvinnut kaiken voimansa idässä. Silkkaa mielipuolisuutta oli sodanjulistus Yhdysvalloille joulukuussa 1941, mitä mikään - ei edes liittolaisuus Japanin kanssa - ei edellyttänyt. Pian amerikkalaiset moukaroivat Englannista - joka olisi muutenkin pitänyt valloittaa ennen idänretkeä - käsin Saksaa maan tasalle ja sitten toimeenpanivat maihinnousun mannermaalle. Viimeinen mutta ei vähin virhe ja mittaamaton pahanteko oli ryhtyä suorittamaan kansanmurhia, jotka miljoonien ihmisten kuljetuksineen tukehduttivat logistiikkaa ja ajoivat vapautusta odottaneet, yhteistyöhalukkaat neuvostokansat takaisin "Isä Aurinkoisen" helmoihin.

Kumpikaan osapuoli ei olisi ansainnut voittoa, ja Neuvostoliitto ylsi siihen ainoastaan länsiliittoutuneiden tuella. Sekä neuvostososialismi että kansallissosialismi ovat aatteellisesti, poliittisesti ja sotaa edeltävän tiiviin yhteistyönsä kautta hämmästyttävän pitkälti saman myrkyllisen juuren kasvustoa. Aiheen suhteen on mielenkiintoista katseltavaa festivaaleja kiertänyt latvialainen kohudokumentti Kertomus Neuvostoliitosta (The Soviet Story, 2008). Venäjällä sen paljastuksia on pidetty kiusallisina ja haluttu torjua ne valheina. Sikäläinen historioitsija Alexander Dyukov totesi filmistä tiedemiehen maltillisuudella: "Nähtyäni kaksi kolmasosaa filmistä minulla oli vain yksi toive: tappaa sen ohjaaja ja polttaa Latvian suurlähetystö."

"Sodan voitto on Venäjällä pyhä, käytännössä uskonnon tasolla. Se on yksi harvoista kansallisista symboleista, jotka säilyivät Neuvostoliiton hajottua", sanoo Stalingradin taistelun museon ja tutkimuskeskuksen johtaja Aleksei Vasin (HS 29.1.). Uskonnon tasolle glorifioitu asia on vapautettu kaikesta kriittisestä tarkastelusta. Neuvostoliiton suunnattomat sotarikokset ja rikokset kansainvälistä oikeutta vastaan ovat käsittelemättä ja sotarikolliset ovat eläneet elämänsä ylvästellen toisin kuin Saksassa, jonka häviö pakotti perusteelliseen moraalis-juridiseen kiirastuleen ja joka on jatkanut kriittisen itsetutkiskelun linjaa näihin päiviin. Lopullista voittoa ei voi olla ilman itsensä tuntemista ja sovintoa niin sisimmän kuin muiden kanssa.

Sotaa käyvän Saksan elämää 1943-44 seurasi sisältä käsin erittäin tarkka-aistisesti ja mielenkiintoisesti kirjailija Irja Salla, jota käsittelimme tässä artikkelissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html

Osana suurta idänretkeä eläteltiin hetken aikaa myös hahmotelmaa Suur-Suomesta:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/12/vaino-auerin-suur-suomi-kartalla-1941.html

Sirpale operaatio Barbarossan tragediaa löytyy myös vantaalaismetsästä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html

Itärintama hiipi eurooppalaiseen tajuntaan kuin varas taloon. Se oli sudenhetkeä auringon noustessakin. Se yhdisti, mutta vain koska se ei jättänyt vaihtoehtoja.